Laura Gustafsson (1983) on helsinkiläinen kirjailija, joka työskentelee myös kuvataiteen, teatterin ja tv:n kentillä. Hän on julkaissut romaanit Huorasatu (2011), Anomalia (2013), Korpisoturi (2016) ja Pohja (2017, kaikki teokset Into Kustannukselta). Hän on kirjoittanut näytelmiä, esim. 2017 Jurkassa nähdyn Kikka Fan Clubin ja muun muassa kuunnelmasarjan Pet Shop YLE:lle. Töissään Gustafsson on käsitellyt esimerkiksi äitiyttä, väki/valtaa ja maailmanloppua.  Hänen tekstinsä ammentavat niin muinaisista kuin nykypäivänkin myyteistä. Toislajiset eläimet ja eläinoikeudet kulkevat mukana hänen teoksissaan kuin myös yksityiselämässäkin. Gustafsson on tehnyt vuodesta 2012 yhteistyötä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa. Gustafsson&Haapoja ovat toteuttaneet mm.  Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museon  -teoksen (2016), joka on kiertänyt Italiassa, Norjassa, Englannissa ja Taiwanissa. Gustafsson&Haapojan yhteistyö sai valtion mediataiteen palkinnon 2016. Laura Gustafsson on valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja suorittanut tutkinnon myös Helsingin yliopistolla. Parhaillaan hän kirjoittaa Rehab-romaania, suunnittelee Haapojan kanssa näyttelyä HAM:iin kevääksi 2020 ja on mukana kirjoittamassa tv-sarjaa Ina <3 Suomi.

Laura Gustafsson (1983) is a Finnish author who also works in the fields of theatre, visual arts, and tv. In her books she always aims at finding an unforeseen perspective whether the topic be motherhood or the end of the world (as we know it). Gustafsson’s debut ”Whore Story” is an inspiring and funny anti-Aristotelian novel that embraces the whole herstory of life with mythologies from ancient Babylonia as well as from the era of MTV. Whereas her latest book ”Bedrock” is an autofiction that treats fantasies of doing autopsy to oneself, meetings with depressed gods and goddesses, and dreams of burning zoos as equal incidents with those of more material basis. All of her work carry a strong sense of intersectional feminism, added with animal rights activism. ”Whore Story” is available in Germany and in French, and ”Anomaly” in French. Gustafsson also collaborates with visual artist Terike Haapoja. The award-winning artist duo Gustafsson&Haapoja has realized several installations, a video work, and a play. Their utopian Museum of Nonhumanity (2016), a durational video installation analyzing the constructions of ”human” and ”animal”, has toured in Italy, Norway, England, and Taiwan.

For foreign rights enquiries, please contact Elina Ahlback Literary Agency, www.ahlbackagency.com / info@ahlbackagency.com.

_MG_9758

Työpäiväkirja osa 41: New generation calling

5.6. keskiviikko

– Luen Brandon Morganin esseetä The Trauma of Moral Vision in Elizabeth Costello’s Animal Holocausts ja ymmärrän, mitä Coetzeen henkilöhahmo Costello tarkoitti verratessaan eläinten massamurhaamista holokaustiin. Yhteneväisyys ei ole uhreissa, uhreja ei verrata eikä samaisteta. Yhteys on tekijöissä ja sivustaseuraajissa, jotka tässä tapauksessa ovat tekijöitä itsekin, vaikkakin välillisesti.

In the case of the death camps and for Costello, the case of factory farming, the most telling evidence for such moral blindness arises as a paradox between her sense of horror at what is being done to animals and the fact that others accept it indifferently as part of the background of ordinary life.

Ja toisten eläinten moraalinen arvo ei olekaan ollenkaan ominaisuus heissä, vaan moraali on moraalin käyttäjässä. Kysymys ei siis ole, ovatko tuotantoeläimet moraalisesti arvottomia, vaan millainen moraali on ihmisillä, jotka aktiivisesti tai passiivisesti edesauttavat tappamisen jatkumista. Tunnistan täysin sen kauhun, joka seuraa joka kerta, kun antaa itsensä ajatella, että tämä tapahtuu ja että monet ympärilläni hyväksyvät sen. Morgan viittaa Cora Diamondin käsitteeseen ”difficulty of reality”: jokin todellisuuden tila on mahdoton ajateltavaksi. Sama kaksoistietoisuus on tietysti minussakin. Lukuisia kertoja päivässä sivuutan massamurhan ja otan sen osana annettua todellisuutta.

6.6. torstai

– Jos minulla on vanhatestamentillinen henkilöhahmo, voiko hän sanoa ”voi sebaotin vittu”? (Tietysti voi.)

– Maggie Nelsonin analyysi Lars von Trieristä on paras: ”Von Trier’s cruelty does not lie in any capacity to strip away cant or delusion, but rather on an ability to construct malignant, ultimately conventional fictions that masquerade as parables of profundity, or as protests against the cruelties of the man’s world in which we must inevitably live and suffer.” Hän esittää myös mahdollisuuden, että Trier saattaa olla niin kieli poskessa, että teko on tietoinen ja hän voi naureskella kaikille, jotka erehtyvät luulemaan näitä tökäleitä (joo ei oo sana) syvällisiksi.

– Kerroin eilen M:lle kässärini tapahtumia. Hänelle tuli mieleen David Lynch ja Trierin Valtakunta, joka on edellämainitusta huolimatta aivan hiton kova. Twin Peaksissa ja Valtakunnassa tosiaan molemmissa on lajityyppihuijausta (paikoin -parodiaa), johon yhdistyy jotain syöverillistä.

Arkistojen aarteita, Terike löysi kuvan Trialin harjoituksista.

7.6. perjantai

– Suede Sidewaysissa on aikas ihana. Vaikka toivoin, että ne olisivat soittaneet enemmän uusinta levyä, niin ymmärrän hittien preferoinnin tässä kontekstissa. Blue Hour on vaan teksteiltään niin eri luokkaa kuin ysärihitit (tai Head Musicin kappaleet, blah). No mutta. Kriitikko motkotti New Generationin soittamisesta vikana biisinä, mutta mulle se sulki sen keikan kauniisti. Kuulin biisin Blue Hourin kautta, jolloin uusi sukupolvi ei viittaa enää todellakaan ns. meihin, vaan meitä seuraaviin, lapsiin ja nuoriin ihmisiin. Tietysti rakastan Coming Upia ja halusin kuulla sitä, mutta Brett Anderson saa multa neron statuksen nimenomaan uuden levyn perusteella. Ei tule mieleen toista taiteilijaa, joka on käsitellyt vanhemmuutta, lapsena olemista ja lapsen ja vanhemman suhdetta yhtä mahtipontisesti mutta silti tunnistettavasti. Huumeista osaa kaikki runoilla.

– Sidewaysissa myös Long Playn keskustelu, jossa kysytään, että mitä heterot voisivat oppia queer-yhteisöltä. Erityisesti Pirkko Saisio puhuu perheiden moninaisuudesta, siitä, että perheen ei tarttis olla sen ainaisen ydinmallin mukainen. Niinpä! Musta on parasta, että voin esitellä puolisoni lapselle oman lapseni pikkusisaruksen äidin ja kaikilla on tosi kivaa.

8.6. lauantai

Nähdä Napoli ja kuolla. on Maria Gallen-Kallelan taiteellinen lopputyö, joka kertoo hänen isoäidistään Airi Gallen-Kallelasta.

– Lopputyöohjattavani Mandin valmistujaisjuhlat.

– Musiikkitalolla Ilmastokirkko. Esitys, jossa mut saadaan vapaaehtoisesti laulamaan julkisesti vieläpä virttä (tosin uusilla sanoilla), ei voi olla epäonnistunut. Harras, kaunis, onnistuneesti jaettava (vältän sanomasta osallistava, koska se kauhistuttaa ihmisiä). Tuli ylevöitynyt, mutta myös vastuullisuuteen palautunut olo.

– Kustantajan luona kustantamistoimintaan liittymättömät juhlat. En tiedä, onko ilta-aika ja mojitobooli paras yhdistelmä neuvotella työasioista, mutta en voi itselleni mitään. Lapset miettivät aamulla, että huhhuh, teillä on nyt vapaapäivä. Niin no.

Ilmastokirkon käsiohjelma matkusti repussani.

9.6. sunnuntai

– Luen Naomi Aldermanin Voimaa ja minulle artikuloituu se, miten naisena elän maailmassa, jossa puolet väestöstä on potentiaalisesti vaarallista, ja se, että voin (jos voin) tuntea oloni turvalliseksi, perustuu heidän hyvään kasvatukseensa tai hyväntahtoisuuteensa. Laki toki on olemassa, mutta kuten Voimassa, myös meidän reaalimaailmassa ei voi luottaa siihen, että tällaisia rikoksia tutkittaisiin. Ei vain siksi, että niitä ei julkisesti tuomittaisi, vaan myös siksi, että niitä on viranomaisten resursseihin nähden liikaa. Hieno kirja ja upea Marianne Kurton käännös.

10.6. maanantai

– Maria Säkö haastattelee mua Suomen arvostelijain liiton tapahtumassa. Mietitään podcastin tekoa, jotta keskustelua voisi jatkaa. Olen kyllä säätänyt aika monella taiteenalalla. Mutta se on tietysti ollut mahdollista siksi, että olen saanut työskennellä eri alojen osaajien kanssa. On hullua ajatella esim. Kikka Fan Clubia ”mun” teoksena, koska se mun osuus siitä teoksesta on erittäin pieni osa. Välillä ihmiset pyytää käsikirjoitusta luettavaksi ja se onkin hyvä, koska siitä tosiaan näkee, että se varsinainen teos on toisaalla. Yhtään itseäni ja omaa panostani vähättelemättä. Muistutuksena: Paula Salmisen kirjoittama kuunnelmasarja Kikasta!

Riikka Laczak kuvasi.

– Saan SARV:n vuosikirjan, jossa on Markku Eskelisen erittäin nautittava artikkeli siitä, miten monet kirjallisuuskriitikot ovat hirveän sivistymättömiä eivätkä osaa sijoittaa teosta mihinkään perinteeseen tai kontekstiin. Tämänkin takia juuri Marian kanssa on palkitsevaa puhua, hän pystyy sijoittamaan mun teokset taiteen ja yhteiskunnallisen keskustelun alueella mielekkäästi. Eikä ole niin ku joku, että ei muistuta realismia ni vittu mitä sekoilua (nevö forget, Parnasso). Ihana analyysi Kikka Fan Clubista on myös tämä Tiina Sihdon ja Laura Mankin kirjoittama.

11.6. tiistai

– Ihanaa. Terike on täällä.

– Lähetetään luonnos budjetista. Pitäisi lukea 10 000, lukee 10 0000.

14.6. perjantai

– Olemme viikon ajan hakeneet mahdollisimman miellyttävää tapaa työskennellä. Uskon sen näkyvän tulevassa teoksessa.

– Luen Mary Beardin manifestiksi nimettyä kirjaa Women & Power. Tekee aina välillä mieli huutaa samalla tavalla kuin Sofa niiden keikalla: ”Vitun sedät!”

17.6. maanantai

– Se Crime Junkie on tosi hyvä podcast. Koska olen herkästi syyllistyvä ja podcastien tekijät kehottavat suosittelemaan teoksiaan, niin suosittelen nyt erityisesti täysin pöyristyttävää Dalkon Shield -kierukasta kertovaa jaksoa. Fun fact: e-pillereiden huonouden todistaneen henkilön nimi on Barbara Semen. Ja oikeudenkäynti, jossa pillereiden vaarallisuutta puitiin, sai tuomariksi henkilön nimeltä Gaylord Nelson. Nainen ei pääse edes nimessään (ei varsinkaan nimessään) homososiaalisen patriarkaatin nöyryyttävästä otteesta.

– Lähdemme työ- ja nacholeirille T:n kanssa. Suunnitelma HAM:iin on tosi hyvä. Olen myös onnellinen siitä, että olemme löytäneet läsnäoloon perustuvan työskentelytavan. Olenko muistanut kertoa, että työparini on paras.

Eeva Tiisalan piirroksia HAM:in Yksinäisyys-näyttelyssä. Tiisalan työt inspiroivat meitäkin kun kävimme läpi museon kokoelmia.

18.6. tiistai

– Keskustelemme alustavasti tulevaisuudesta Seinäjoen Taidehallin kanssa.

20.6. torstai

– Menen Innolle sopimaan Rehabin julkaisusta. Kevät tulee sittenkin liian aikaisin, etenkin kun nyt on selvempi käsitys HAM:in näyttelyn vaatimasta työmäärästä. Syksy -20 on parempi. Muuten pitäisi jo kohta alkaa miettiä kantta ja esittelytekstejä ja sitä en todellakaan ole valmis tekemään. Ei tunnu tärkeältä, ilmestyykö kirja puoli vuotta tai vuoden sinne tänne. Sehän on vain yksi hemmetin kirja. Innon uusi kustannuspäällikkö pyytää, että saisi nähdä tekstin ennen kuin teemme kustannussopimuksen. ”Mitä!? Ei meillä ole ollut tapana toimia niin.” Joo. Pohjasta ei tainnut edes olla kustannussopimusta, minkä lisäksi unohdin pyytää siitä mitään ennakkoa, vaikka olin juuri edellisvuonna raivonnut siitä, että kirjoista pitää maksaa ennakot saatana. Eli nyt jännätään, mitä Ulla sanoo kässäristäni. Onko tämä urani loppu?

Kun saan potkut kustantamosta, alan ydinfyysikoksi.

– Vihdoinkin katsomme Chernobyliä. En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä kaunista tv-kerrontaa. Ärsyttävää tietysti on, että hirveästi naishahmoja ei tällaisessa sarjassa ole (vaikkakin asiaan on selvästi kiinnitetty huomiota), koska miehiähän ne keskeiset pelaajat kuviossa ovat suureksi osaksi olleet (tosin miksei Neuvostoliitossa olisi työskennellyt naisia esim. ydinvoimalassa? Sukupuolten välisellä tasa-arvolla on suuremmat mahdollisuudet toteutua maassa, jossa ihmisarvo on lähtökohtaisesti olematon). Hra T:n sanoin: tämä taas tukee uskoa siihen, että käppäukkojen ei pitäisi saada päättää juuri mistään eikä ainakaan ydinvoimasta.

24.6. maanantai

– Siihen nähden, että aloin viime viikolla kirjoittaa muistikirjaa, koska en muista mitään, on aika taitavaa, että olen tänään hyvin hilkulla unohtaa palaverin. Onneksi mulla on vara-aivot työparini päässä. HAM:in Heli Harni on superprofessionaali. Hän on tehnyt täsmälliset aikataulut kaikista deadlineista (ja niitä on paljon) huhtikuun alkuun saakka. En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Loma. Dali tajuaa. Maa on vinossa. Ihan sama.

 

 

Työpäiväkirja osa 40: HULLUT NOIDAT TUHOAA PATRIARKAATIN

16.5. torstai

– Aloitan Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalon. Teksti vaikuttaa täydellisen hiotulta. Hanna-Riikan edellinen kirja Viides vuodenaika oli mulle niin tärkeä, että halusin sen hyllyyni. Kaunokirjojen omistaminen on vähän epäjohdonmukaista, mutta fuck Konmari nyt. Parasta HRK:n kirjoissa on mun mielestä se, että teokset ovat hyvin erillisiä itsenäisiä kokonaisuuksiaan, ne muuttuvat romaani romaanilta pidemmälle viedyiksi ja ajatelluiksi ja kirjailijan muuttumisen pystyy näkemään (ja jos voi muuttua, voi tehdä mitä vaan!) ja lisäksi aihepiireissä liikutaan kaukana henkisestä ja fyysisestä keskiluokkaisuudesta. Tietysti Kerrostaloa lukiessani pelkään taas, että vahingossa matkin jotain (tai että jonkun mielestä matkin). Rehabissakin on keskiössä tornitalo.

– Siirrän sadannen kerran yhden kohtauksen paikkaa. Luultavasti se liikkuu vieläkin. Se on ollut kinkkinen palanen. Siinä mennään Vuosaarenhuipulle eikä mulle ole selvää, mitä kohtauksessa tarkallaan ottaen tapahtuu. Eli mikä on sen juonellinen sisältö. Sikäli kuin juonesta nyt olen aiemminkaan paljoa piitannut. Mutta sisäinen draamataiteilija sanoo, että ei voi olla pelkkään fiilistelyyn keskittyvää kohtausta. Pitää tapahtua jokin muutos tai olla edes jokin tarkoitus.

– Katselen Vuosaaren karttaa ja huomaan, että siellä on Kultakutrintie. Ja yksi mun henkilöistä on Kultakutri, kuten oli Pet Shopissakin (juuri muuta sieltä ei jäänytkään kuin tämä nimi, itä-Helsinki ja käärme). Ja olen ollut vähän tyytymätön hahmojen nimiin. Joten.

18.5. lauantai

– Hra T:n äiti vie meidät retkelle Mustavuoren luonnonsuojelualueelle, josta hän tietää enemmän kuin internet. My life is complete.

 

20.5. maanantai

– Vaihdoin viime viikolla myös Kultakutrin nimen ja nyt en muista, minkä nimisiä henkilöhahmoni ovat.

23.5. torstai

– Wordin tekoäly on viime aikoina ollut läheisin työparini. Pyydän siltä synonyymeja sanalle ”kupista”. Vastaus on ”mukista, syfiliksistä”. Ikävä Terikeä.

24.5. perjantai

Jäljillä-podcast menee kesätauolle. Noooooooooooooouuuuuuu. Olen creepy ja stalker ja laitan palautetta. Siis en sellasta ”et saa mennä tauolle, tai…” hyi. Vaan siis todellakaan en ihmettele, jos lomailu kiinnostaa. Ne jaksot on vaan niin pro. Huomio Yle, miksette jo ole kaapanneet tätä juttua?! Katson Mommy Dead and Dearest -dokkarin, josta podcastissakin on puhuttu. Tapaus on sellainen, jossa äiti pakottaa tyttärensä käymään läpi leikkauksia ja mm. sädehoidon, elämään letkuruokinnassa, liikkumaan pyörätuolilla, käyttämään valtavasti lääkkeitä jne, jotta saisi kaikki uskomaan, että tytär on monivammainen, jälkeenjäänyt ja sairas. Kaikki uskovat. Lopulta tytär hankkii tyypin murhaamaan äidin.

Hra T esitteli suosikkikatutaideteoksensa.

26.5. sunnuntai

– Keksin koko ajan lisäyksiä Rehabin ekaan osaan, mutta teen ne vasta sitten kun olen jutellut kustannustoimittajan kanssa, koska teksti alkaa olla niin virittynyt, ettei sitä voi enää kovin monta kertaa runkuttaa.

– Arg, olen uusinut liian monta kertaa kirjan Tahrat – Esiintyminen ja poisto (Friedman, Wagner, Armstrong), jota kustannustoimittaja lämpimästi suositteli. Rakastan tätä pikkukirjaa, jossa kerrotaan kustakin tahrasta myös se, mihin aikaan vuodesta ne ilmenevät useimmiten. Jos jollakulla on kyseinen teos eikä kaipaa sitä enää, niin mulla on kohta synttäri.

Näin poistat aurinkorasvatahran.

27.5. maanantai

– Ehkä hauskinta, mitä olen ikinä lukenut: Gina Wynbrandtin sarjisnovellikokoelma Someone Please Have Sex With Me. Jos pitäisi harjoitella eskalaatiota, teos toimisi oppikirjana. Tulee mieleen Palsan Eläkeläinen muistelee, joka ei kyllä ole kovin hauska eikä nerokas minusta.

Kim Kardashian minäkertojan fairy godmotherina.

– Mainitsin taannoin Oikeutta eläimille -järjestölle tekemästäni videosta. Sitä ei koskaan tulla näkemään ja se on hyvä. S-ryhmälle riitti ilmeisesti OE:n ja Häiriköiden tekemä Suomen suurin häkkikanala -vastamainos ja siellä ryhdistäydyttiin luopumaan kanojen kiduttamisen tukemisesta (tämän tuotantomuodon piirissä ainakin). Siirtymäaika on helvetin pitkä, vasta 2026 mennessä (Keskokin luopuu vasta 2025 mennessä). Pitää myös muistaa, että muidenkaan tuotantokanojen oloissa ei ole hurraamista. Mutta tämä on jotain ja tämä on ok.

Kysyin jo aiemmin OE:lta, olisivatko he olleet kiinnostuneita käyttämään Gustafsson&Haapojan The Trial -esityksessä nähtyä Kananmunalotto-videota. Eivät olleet.

28.5. tiistai

– Kuuntelen Crime Junkie -podcastia. Muuten tosi hyvä, mutta toimittaja ja äänityyppi on vähän liian innoissaan välillä (ei usein, mutta välillä). ”Oh my god.” ”Nnnno way!” En ole koskaan ollut hyvä juonen kuljettamisessa ja muutenkin vähän väheksyn juonta työkaluna, mutta näistä hyvin toimitetuista ääniartikkeleista saan siihenkin lisää muskelia, aivot toimii eri tavalla. Huonosti toimitetut true crime -lätinät tekevät ainoastaan likaisen olon.

– Käydään katsomassa lopputyöohjattavani Tarleena Laakon ja hänen työryhmänsä hieno ja hullu Hukassa -esitys, joka panee katsojan hilpeyden ja kauhun sekaiseen jännitykseen sekä hämmennykseen. Olen riemuissani ja aivan vitun ylpeä taas, että olen tällaisessakin saanut olla jollain tavalla osallisena. Esityksen aikana ehdin toki pohtia myös omaa rooliani dramaturgin/kirjoittajan ohjaavana opettajana. Että eihän me kyllä dramaturgiasta puhuttu yhtään mitään vaan enimmäkseen keskusteltiin aika filosofisestikin teemoista. Sanoisin toimineeni opiskelijan ajattelun reflektiopintana. Hukassa on erityisen hieno siksi, että musta tuntuu, että siinä käsitellään jotain, mistä siinä ei puhuta, koska sille ei ole sanoja. Hyvin kummallinen ja hyvin riemastuttava.

– Hra T lahjoo mut katsomaan kanssaan Jessica Jonesia. Tunnistan sarjasta hyvin naiserityisiä kokemuksia, jotka on tosi pieniä ja joita en ole ennen nähnyt kuvallistettuna. Esim. Jessicalle tulee asiakkaaksi vanhempi pariskunta, mies yrittää korjata Jessican ulko-ovea samalla kun nainen keskustelee Jessican kanssa. En ihan osaa selittää, miksi kohtaus naurattaa mua niin paljon tai mikä siinä tarkalleen on se juttu.

29.5. keskiviikko

– Vituttaa liikaa, että niin monissa lastenkirjoissa mennään onkimaan. Miksi? Onko se jotenkin normaalia? Miksi ei mennä suolistamaan hirviä tai nylkemään norppia? Yleensä se on vielä aivan sivujuonne, Pekko meneekin tästä tappamaan eläimiä ja sitten palataan asiaan. Koittakaa nyt saatana keksiä tuoreempia trooppeja niihin kirjoihinne. Luulis, että itseään kunnioittavalla kuvittajallakin tulisi raja vastaan siinä, miten monta kertaa kehtaa piirtää kuoliaaksi tukehtuvan luontokappaleen hymyilemässä.

31.5. perjantai

– Eilen oli ”vapaapäivä”, joten elpyminen työssä olisi kiva, mutta vielä kivempi on mennä A:n kanssa Kiasmaan katsomaan Iiu Susirajan valokuvat ja Alma Heikkilän maalaukset sekä uusi kokoelmanäyttely, johon on kerätty ihmisen ja muun luonnon / muiden eläinten välistä suhdetta. Jälkimmäisen anti on kyllä nätisti sanottuna vaihteleva. Jotain kasoja taas, kasat tuntuvat monien taiteilijoiden mielestä kertovan hyvinkin paljon luontosuhteestamme, kas tässä posthumanistinen pökäle, behold. Henkisesti kuormittavin teos on video, jossa miestaiteilija on kehittänyt metodin voikukkien soittamiseen. Voikukat levittävätkin sitten äänimattonsa koko kerrokseen. Esim. Kati Rooverin hartaan Coexistence-videon päälle, mikä on erityisen harmillista.

Iiu Susiraja: Hyvästi Playboyn kansi.

1.6. lauantai

– Lapsi kysyy, kuka oli maailman ensimmäinen ihminen. Sanon, että eka meidän näköinen ihminen ilmestyi joskus 200 000 vuotta sitten. Lapsi kysyy, että synnyttikö joku sen vai ilmestyikö se vaan. Niin.

– Luen bell hooksin Rakkaus muuttaa kaiken. Keskeisin kirjasta noussut ajatus on toistaiseksi se, että rakkautta ei voi olla ilman rehellisyyttä. Valehtelu pelaa patriarkaatin (miehinen valta säilytetään petollisuudella, myös naiset osallistuvat tähän mitä suurimmassa määrin) ja kapitalismin (mainonta perustuu valheellisuuteen) pussiin. Totuuden vaatimuksesta rakkauden ehtona tulee mieleen Simone Weil.

Saparomäessä kohtasin Hilda-Elviiran, Sylvesterin ja Roosterin (ei kuvassa).

Työpäiväkirja osa 39: Time’s up, hands up, bow down to vagina

21.4. sunnuntai

– Katson Game of Thronesia Hra T:n kanssa. Kenenkään ei pitäisi joutua katsomaan sitä mun kanssa.

”No kukas saatanan vittu toi on?!” ”Se on Jaime.”

”Liikaa miehiä. En erota. En voi seurata juonta.”

”Tämä on vain tv-sarja.” ”Mitä sä akka horiset!?”

 

22.4. maanantai

– Luen Siiri Raja-ahon gradua Kuolleen naisen trooppi ja feminiininen toimijuus 2000-luvun rikostelevisiossa. Mulla on Rehabissa rikoskirjailijamies (miesrikoskirjailija? rikosmieskirjailija?). Jotenkin haluan käsitellä naisen ruumiin kuvausta sen kautta, vaikka aiheesta onkin jo tehty paljon huomioita ja se on ansaitusti problematisoitu. On vaan vaikea päästä yli siitä pakkomielteisestä tavasta, millä fiktiossa silvotaan ja raiskataan naisia ja tämä perversio yritetään saada feministiseksi sillä, että pahoinpidelty nainen ryhtyy kostajaksi tai naisetsivä tutkii tapausta. Raja-aho kirjoittaa mm. kauniin murhatun naisen troopista ja siitä, miten se syntyi ja yleistyi jo 1800-luvulla.

Kauniin kuolleen ruumiin estetisointi kulkeekin käsi kädessä sadistisen kiinnostuksen kanssa, joka liittyy ruumiin hajoamisen ja hajottamiseen (mt. 5). Kuolleen naisen troopin häiritsevä ”kiihottavuus” ja ruumiiseen kohdistuva erotisointi liittyykin erottamattomasti konnotaatioon kauniin, koskemattoman ruumiin ja sen hajottamisen ja häpäisemisen välillä.

24.4. keskiviikko

– Palaveri HAM:illa. Keskustelua vesielementin käytön vaikeuksista. Vesi esim. alkaa haista ja siihen laskeutuu pölyä.

– Vika Esityksen kirjoittaminen -opetus. Paikalle pääsee vain 2 opiskelijaa, joten tapaamme Oodissa. Lopuksi kokeillaan Jussi Parviaisen havainto-oppeja käytännössä. Syntyy älyttömän kiinnostavia havaintoja. Oma havaintoni: kursseilla pitää käyttää aikaa keskusteluun, koska kaikkien ajattelu syvenee kun pääsee ajattelemaan muiden kanssa.

26.4. perjantai

– Asioita, joita googlaan kirjaa varten: octopus girl ja nekrotisoiva faskiitti.

– Teen Oikeutta eläimille -järjestölle kampanjavideon. Harmillisesti kuukautiskierto on siinä pisteessä, että näytän Johannes Virolaiselta.

– Hra T vie minut Querelleen, jossa on Alaska Thunderfuck!!!! On muutakin. Esim. Iisaa ehdin nähdä pari biisiä ja sehän toimii nätisti. Samaten Adikia. Sitten on sellainen konsepti kuin Höpöhöpökeiju, jonka jälkeen on kyllä vaikea sanoa mistään mitään.

If it’s not leopard print, it’s irrelevant.

27.4. lauantai

– Luen Maija Sirkjärven novellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja ja olen iloinen, että sellaista on. ”Tuula katsoi poikaa, tämän kookasta vatsaa ja ohuita käsivarsia, jotka saivat tämän muistuttamaan katkarapua.”

– Ymmärrän, että Querelle on ongelmallinen eikä varmasti riittävän queer monelle, mutta aika hieno tapahtuma yhtä kaikki. Ehkä jos pitää määritellä, niin eka label olisi feministinen festivaali eikä niinkään queer. Ainakin varmana eka kotimainen isompi festari, jossa valtaosa esiintyjistä on muita kuin valkoisia heteromiehiä. En tiedä, korreloiko tämä sen kanssa, että vessat eivät ainoastaan ei-haise: monet niistä suorastaan tuoksuvat. Katsotaan Jamie MacDonaldia, joka on aivan loistava, Peachesin keikan keskellä käydään kuuntelemassa Mercedes Bentsoa ja sitten vielä Sofaa.

28.4. sunnuntai

– En ole koskaan käynyt miehen ja lapsen kanssa Prismassa. UNTIL NOW. Saan kauhukohtauksen ja identiteettikriisin rullaportaissa (ne ei ole portaat, vaan viistoon asetettu liukuhihna): me olemme Prisma-perhe, tämä ei ole larppi, tämä ei ole harjoitus, tämä tuli varoittamatta.

29.4. maanantai

– Palaveerataan A:n kanssa komediakonseptistamme, josta Yle teki jatkotilauksen (huom. sarjaa ei siis ole vielä tilattu, mutta he haluavat, että mietimme juttuja pidemmälle). Tämä on erityisesti projekti, johon tulee imuroitua aivan kaikki potentiaalisesti hauska ympäriltä. Myös paljon ei-hauskaa, minkä huomaan A:n reaktiosta selittäessäni, että pitäiskö tän tyypin saada mullasta joku hirveä pöpö. Joo ei. Keskitymme henkilöhahmojen taustoihin. Yllättävän valaisevaa pohtia, milloin hahmo ihastui ekan kerran ja mikä on tyhmintä, mitä se on tehnyt.

3.5. perjantai

– Leikin, etten muista, että Linna-teksti piti lähettää viime kuussa.

– Tekstaan kustannustoimittajan kanssa. Sanon, että kirja tulis sit ensi keväänä. Hän kysyy, olenko puhunut kustantamon kanssa. Nii.

– Kirja itse asiassa etenee ihan hyvin. Irrotan kokonaisuudesta kohtauksia ja hion niitä. Tulee aika hienoja. Mitään järkeä hommassa ei edelleenkään ole.

– Pojat tulevat katsomaan kässäriä olkani takaa. ”Tässä kohdassa on nyt sitten ruumiita”, varoitan.

– Olen kuunnellut kaikki pyörämatkat Jäljillä-podcastia. Toimittaja on niin perinpohjainen, nautin hänen puheestaan suuresti. Sitä, miksi haluan kuunnella kertomuksia erittäin raaoista tositapahtumista, en kykene perustelemaan mitenkään.

4.5. lauantai

– Luen Naomi Kleinin Kun ei ei riitä ja oivallan, että Rehabissa niiden ihmisten pitää vaan olla tosi erilaisia silleen, että dialogi on miltei mahdotonta, mutta että siitä mahdottomuudesta syntyy sitten se oikea kohtaaminen. Kuulostaa minustakin vähän laimealta, mutta auttaa eteenpäin tilanteiden hahmottamisessa.

5.5. sunnuntai

– Alan päästä siihen tiettyyn hiukka psykoottiseen tilaan, jossa ajatukset pyörii kirjan maailmassa ja olen ikään kuin itsekin siellä puoliksi koko ajan.

6.5. maanantai

– Hyi vitun saatanan perse: palkanmaksuja, veroasioita, selvityksiä. Lääkitsen itseäni lukemalla opiskelijoideni kässäriluonnokset. Käsittämätöntä, millaisista ajatusten moninaisuuksista ja lukemattomista langanpäistä he saavat koherentteja tekstejä aikaan.

She-ran toinen kausi!!!

8.5. keskiviikko

Jäljillä-koukku on paha. Luen jutun toimittaja Tilda Laaksosesta. Hän on vain 24-vuotias. Missä vaiheessa nuorista ihmisistä on tullut noin fiksuja. No hyvä kun on. Ihan mieletöntä duunia hän tekee (miten podcasteilla tienataan?). Huomaan kyllä uskoni ihmisten hyvyyttä ja vilpittömyyttä kohtaan karisevan jaksojen parissa. Ystäväni juuri hetki sitten sanoi, että olen aika sinisilmäinen ja luottavainen, joten ehkä tämä on ihan vaan reality-check.

– Taloyhtiön kokous. Tällaiset vastuunotot ovat epämiellyttäviä. En vaan halua, ja koen, etten voi muutenkaan vaikuttaa mihinkään, koska en ymmärrä, mistä keskustellaan. Mutta kaikki on käyttistä, joten tarkkailen henkilöitä, jospa heistä saisi materiaalia romaaniin, jossa myös pidetään kokouksia ja yritetään löytää yhteisymmärrystä (kaikki, mitä sanon, saa Rehabin vaikuttamaan ihan vitun tylsältä, mutta toisaalta kun tarkkailen Hra T:tä lukemassa Huorasatua, niin ehkä mulla on varaa himmailla pikkusen).

– Käydään katsomassa Ilmastonmuutos show & dinnerin Maistiainen eli jonkinlainen pitkälle viety demo Satama Bar & Bistrossa. Varsinaiset esitykset tulevat syksyllä. Konsepti on siis ravintolateatterista tuttu ruokaa ja näyttämötaidetta, mutta aihe vähän erilainen. On ihanaa, miten tekijät käyttävät sketsejä ja improvisoituja lauluja käsitellessään ilmastonmuutokseen liittyviä asioita. Se on samalla parodiaa mutta hyvin vilpitöntä. Syksyllä on luvassa kolmen ruokalajin illallinen, tänään saatiin vain pääruoka, mutta se oli ihan älyttömän hyvä. Ja luonnollisestikin ilmastoystävällinen eli siis esim. vegaaninen. Kaisa Leppänen esitteli teoksen kertomalla, että se syntyi ahdistuksesta: hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, joten alkoi tehdä aiheesta esitystä. Sama juttu kuin mulla Korpisoturin kanssa. En voinut tehdä mitään, niin tein kirjan.

9.5. torstai

– Lasten kanssa Cirkossa katsomassa Race Horse Companyn Chevalier. Ihana. Akrobatiaa, keppihevosia, videokerrontaa, jongleerausta ja jotenkin superlempeä läsnäolo.

Laajasalon uuden kirjaston lastenosasto on aika ihana. Paitsi tuosta rinkulasta ylöspääsy ei ole helppoa.

11.5. lauantai

– Riikka Kuneliuksen 100% Cotton. Teos saa miettimään teatterin/taiteen mahdollisuuksia aikaansaada yhteiskunnallista muutosta. Cotton näyttäytyi mulle enemmän esitelmänä kuin esityksenä, teatterin mahdollisuuksia ei ollut hyödynnetty niin paljon kuin toivoisi. Mutta sellaisenaan se vei aihetta aika pitkälle ja lopputulema on ymmärrys siitä, että ongelma ei ole puuvilla vaan se, että kolonialistiset rakenteet voivat yhä hyvin.

13.5. maanantai

– Lapsi sairaana, larppaan kotirouvaa. Vain lapsettomalle arkkitehdille on tullut mieleen käyttää lasia materiaalina läpikulkutiloissa esim. portaikossa.

– Luen kadonneen valkoisen/kauniin naisen syndroomasta. Jotenkin niinkus vituttelee se, että joo, näen että siinä on privilege-pointti, mutta ei se ihan hirveän isolta etuoikeudelta tunnu, että huomiota saa sitten, kun on kadonnut tai kaapattu ja päätynyt todennäköisesti jo kuolleeksi. Löydetäänpähän ehkä ruumis sitten aikaisemmin.

– Alan ihmetellä, miksei yhtä palkkaa kuulu. Huomaan, etten ole lähettänyt laskua, jonka olen kuitenkin saattanut luonnosvaiheeseen 2 kuukautta sitten.

– Toinenkin lopputyöohjattavani Aallosta on valmistunut parhaalla arvosanalla. Todellakin ansaittu.

Työpäiväkirja osa 38: I’m lost but I’m hopeful

6.4. lauantai

– Ilmastomarssi. Täytyy ihailla järjestäjien agitaatiohenkeä. En olisi kerta kaikkiaan kehdannut jäädä pois.

Paula Sankelon teoksia ilmastomarssilla.

– Yritetään katsoa Avaruusseikkailu 2001. Eka lapsi nukahtaa noin 7 minuutin kohdalla. Toinen nukahtaa, kun minä lähden suihkuun noin 15 minuutin paikkeilla enkä näin ollen ole enää kommentoimassa teosta hänen kanssaan. Vaikuttaa kyllä ihan vitun tylsältä tekeleeltä.

7.4. sunnuntai

– Joudun helvettiin. Jostain kaivetaan esiin Laser Maze -niminen peli, joka on talon asukkaille erittäin tuttu, mutta minulle todellakaan ei. Minut laitetaan ratkaisemaan laasertehtävää samanaikaisesti kun kolme henkilöä neuvoo ja yrittää tulla siirtelemään palikoita ja ihmettelee, miten voin olla näin idiootti. Menen pöydän alle huutamaan, että olen valmistunut kahdesta yliopistosta ja kirjoittanut neljä kirjaa. Lopulta 7-v tulee hienovaraisesti vinkkaamaan, miten tehtävä ratkaistaan.

– Menen makuuhuoneeseen ”lukemaan kässäriä”. Hiplaan kahta ekaa sivua ja nukahtelen. Kuulen horrokseni läpi, miten lapsia kehotetaan pitämään pienempää ääntä. Kaikesta huolimatta tulee kokemus, että ehkä tää mun toiminta työnkin suhteen sittenkin on kestävällä pohjalla.

Harjoittelen tasolle 14.

9.4. tiistai

– Lupauduin kirjoittamaan Tuntematon Linna -antologiaan. Tässä kuussa pitäisi jotain tekstiä lähettää. Runttaan dialogia minun ja fiktiivisen Väinön välillä. Aion lähettää sen ja kuulostella, onko järkeä. Joskus en tiedä, ovatko ideani neronleimauksia vai totaalista perseilyä. Esim. yksi kerta kun ajattelivat KOM-teatterilla tehdä useiden kirjoittajien teksteistä koostuvan esityksen ja tilasivat kirjoittajilta saarnan tai jotain muuta tulkinnanvaraista. Esitystä ei ikinä tehty, koska tekstit olivat niin huonoja. Mun reaktio oli, että hyvä, sittenhän voin tehdä tekstilläni jotain muuta mahtavaa. Katsokaa nyt!

JARI KOSKINEN

Eläimet ovat euroja ja kiloja

eivät tunne suruja tai iloja

eivät Keskustaa äänestä

ääneen pääsevät kun ne teurasjonoon potkitaan

ja aamiaisella, lounaalla, iltapalalla hotkitaan

 

SUS SCROFA DOMESTICA

Äitien sisältä

syntyy orjia ja palvelijoita

joita sortaa saa, ostaa myydä sekä tappaa

numeroita tilastojen maailmaan

lastiksi uppoavaan laivaan

 

LIHATIEDOTUS

Kuulitko jotain?

 

JARI KOSKINEN

Vain suomalaisen maaseudun puhtaan ja aidon kuiskauksen.

 

10.4. keskiviikko

– Mun kirjoituskurssilla tajunnan laajentaminen menee Eki Vuoren ja ayahuascan tuolle puolen. Opiskelijoilla on sellaisia juttuja, että sanon, etten kyllä enää ikinä tarvitse huumeita tämän jälkeen. Jutellaan Toisesta luonnosta, posthumanismista ja vieraannuttamisesta ja sitten vähän automaattikirjoitellaan Nina Lykken ohjeiden mukaan. Säälin koulun lehtoreita, koska olen varma, että he joutuvat tekemään tylsää hallintohommaa eivätkä saa nauttia opettamisen parhaista jutuista eli siitä, kun ihmiset tulkitsevat ja vievät eteenpäin niitä ajatuksia, joita heille on syöttänyt (merkityksessä koripallo, ei hanhenmaksa).

12.4. torstai

– Luin eilen Niin&Näinistä artikkelia Saara Turusen Sivuhenkilöstä ja sen vastaanotosta. Mulle sekä kirja että sen saama huomio ovat vähän arka aihe, koska olen niin vitun kateellinen tai katkera kun samoihin aikoihin, juuri #metoon kynnyksellä, julkaisin myös itse feministisen autofiktion, jonka vastaanotto oli     . Vihaan sitä, että kadehdin naiskollegoitani. VIHAAN. Aamulla T:n kanssa keskustelu siitä, että patriarkaatin pelissä ei voi voittaa. Ainoa, mitä saa, on katkeruus siitä, että ne ovat nostaneet jonkun toisen naistaiteilijan siihen naistaiteilijakiintiöönsä. Ironista tässä on tietysti vielä sekin, että Saara kirjoittaa eksplisiittisesti juuri tästä aiheesta enkä minäkään kai kovin peitellysti ja silti mä lähden tähän kadehtimismeininkiin. Enkä hankkinut edes lippua Medusan huoneeseen, koska a) ammattikateus ja b) pelkään, että vahingossa matkin Saaraa ja pelkään, että kaikille, jopa itselleni, paljastuu, ettei mussa ole mitään omaperäistä. Haista vittu patriarkaatti. Haista vittu minä, kun leikin sen kanssa.

15.4. sunnuntai

– Käydään lasten kanssa katsomassa Annantalolla esitys, johon Mikko on tehnyt äänet. Teoksen loppuratkaisu on hitleröidä ärsyttävä kaveri teipinpalalla. Seuralaiseni ovat tyytyväisiä huolimatta eilisestä keskustelusta 9-v:n kanssa: kaikki esitykset on kuulemma aina liian tyhmiä. Sanoin, että jossain vaiheessa harjaantuu siivilöimään hyvät ja kiinnostavat esitykset isosta tarjonnasta. Lapsille se tarjonta ei kyllä ole mitenkään ylitsepursuavaa, mistä on syyttäminen rahoittajia, joiden mielestä kannattaa mieluummin syytää massia Kekkos- ja Mannerheim-kökkäreisiin. Enemmän tuotantokoneistoa ja rahaa lastenkulttuuriin perkele. Tekijöistä homma ei ole kiinni, kuten esim. Unikuskit todisti. Mutta paskoilla resursseilla on vaikea ruveta luomaan mitään muuta kuin kahden markan Tatu ja Patu hevonperseessä tänään -tekeleitä. (Tatua ja Patua on varmasti tehty myös hyvin, sitä en kritisoi, vaan sitä, että on pakko tehdä varmoja juttuja.) Onneksi on Annantalo, jossa lapset voi itse duunailla taidetta. Annantalo on yksi Helsingin parhaista asioista.

16.4. tiistai

– Kirjoittaminen on niin helvetin hankalaa. Otan itsekin automaattikirjoitusneuvoista vaarin ja naputan mitä vaan sattuu tulemaan. Rehabiin tulee aikaharppaus eteenpäin. Se tuntuukin raikkaalta. Kirjoittaessa dahomeylaista vodou-rummutusta.

– Käyn juoksentelemassa Laajasalon rannoilla ja metsissä ja tajuan, että just siellähän melkein kaikki kirjaideani ovat kehkeytyneet. Puolet lenkistä kuuntelen Britneyä ja puolet Filthiä. Musiikkimakuani voisi ennen kaikkea luonnehtia lapselliseksi.

Tällä reitillä pysähdyn aina kuvaamaan jotain (yleensä en itseäni) ja havainnoimaan, etten vieläkään osaa vetää leukoja.

– Menemme katsomaan Katariina Nummisen Rakkaus ja toisto -esityksen Takomoon. ”Voi sit olla aika artsua”, sanon. Ja onkin. Mutta kun näyttelijät ovat niin taitavia ja jalat maassa, niin esitys pysyy konkretiassa ja tunnistettavassa. Viihdyttävyys ja nautittavuus tulee hetkessä olemisesta eikä isoista kaarista ja aristoteelisesta kerronnasta.

17.4. keskiviikko

– Tapaan uuden ohjattavan opiskelijani.

– Luennolla puhun Deleuzen ja Guattarin Minor literature -käsitteestä ja siitä, miten metamorfoosi on metaforan vastakohta, koska metaforan merkitys on fiksattu, mutta metamorfoosi on tulemisen tilassa. Yritän samalla ymmärtää itse puhumiani asioita. Kiroilen aivan liikaa, koska on vaikea sanoa ”reterritorialisaatio” ja sanon ”reterritorilisaatio” ja ”reteratiriyäää” ja taipuuko se ”reterritorialisoida”. Mutta oikeasti se on vain uuden merkityksen antamista ja ajatuksena mielekäs yhtä kaikki. Saan palautetta, että oli taas ihan parasta. <3

massavuoto: Nicht Hamburg. Kuva: Eeva Hannula ja Ville Kumpulainen

20.4. lauantai

– Käydään katsomassa Akseli Aittomäen sooloteos Nicht Hamburg. Teos käsittelee demonstraatiota. Näyttämölle mahdollisimman tarkasti siirretty jäljittelevä toiminta kertoo aina jostain aivan muusta, teatteri on alkemiaa. Mulle Akselin duuni puhuu ennen kaikkea katkoksesta, siitä, miten on mahdollista, vaikkakin ihan hitonmoista lapiohommaa, luoda katkoksia ja häiriöitä massiivisen koneen toimintaan. Ja soolona teos toimi täydellisesti, koska se onnistui lihallistamaan sen sisäisen ristiriidan, että länsimainen kuluttajasubjekti on samaan aikaan se hirveä koneisto mutta myös vastavoima sille. Me ollaan se fucking Nestle ja me ollaan ne talouden keskukset, mutta me voidaan myös olla ne ihmiset, jotka kaataa ne vaurauden ympärille pystytetyt aidat ja muurit. Ja sit me ollaan myös biosfääri ja jäätiköt ja ilmakehä. Rakastan sitä, miten kiinni Nicht Hamburg on konkreettisessa ja maailmassa ja maassa, mutta on samaan aikaan myös runollinen ja seesteinen. Ja surullinen, mutta toiveikas.

21.4. sunnuntai

– Kuuntelen Waiting Roomin äänityksiä. ”Tästä tulee todella ahdistava”, sanon. Hra T muistelee erään poliisin taidekäsitystä: ”taide on kaunista ja sen voi myydä”.

 

 

 

Työpäiväkirja osa 37: Let them eat vegan banoffee

27.3. keskiviikko

– Olen saanut katsoa opiskelijoiden scrap bookeja, jotka heiltä toki itse tilasinkin. Yritän kannustaa taiteilijoita pitämään isot visiot ja muistamaan aina ne kaikkein siisteimmät juttunsa. Itsekkäistä syistä, koska sellaista taidetta minä toivon.

– Jotkut rentoutuvat työpäivän jälkeen juomalla kaljan. Hra T on toista maata. Hän lukee lehtiartikkelia Pohjois-Korean linja-autoteollisuudesta.

Ketä EI kiinnostaisi.

28.3. torstai

– Mä todella pidän Varistosta. Se avaa maailmaa ihan uudella tavalla. Näen siinä samaa kuin mielikuvassani Rehabista. Yksilö jakaantuu identiteetiksi, työksi ja vallaksi, jotka liukuvat toistensa läpi ja yhdistyvät erilaisissa kohdissa. Kaikki virtaa. Kaikki on yhtä. Ja monta.

– Viedään lapset Heurekaan. Odotan kaaosta, koska kaaos on default setting. Kaikki sujuu hämmentävän hyvin, kukaan ei edes itke ja uhkailuun tarvitsee turvautua vasta planetaarion viime minuuteilla. Dinosaurukset ovat kyllä kumisempia kuin ysärillä ja siitä olen epävaikuttunut. Mutta ovathan ne silti dinosauruksia. Ihmisten halu reanimoida ja nähdä reanimoituja dinosauruksia on kyllä vähän jännä. Että se on niin yhteisesti jaettu halu. Ehkä dinosauruksissa on jotain samaa kuin jumalissa. Siistiä kun jokin menee niin raskaasti inhimillisen käsityskyvyn yli.

– Olen luonnostellut öljyduuniin tekstiä, hakenut vähän, että mitä ihmettä se voisi olla. Haluan mukaan mustan savuttajan. Vaikka toivon jotenkin, että niille olisi jokin erilaisempi nimi.

Varisto ja sormi.

30.3. lauantai

– Hra T:n kanssa katsomassa Toinen luonto, tällä kertaa suomenkielisenä. Seuralaiseni huomauttaa yleisön nauravan oudoissa kohdissa, mutta viime kerralla katsojat nauroivat vielä paljon enemmän. Tämän esityksen kohdalla on tosi vaikea sanoa, mistä nauru kertoo. Onko käsiteltävät asiat vaan niin vaikeita ja absurdeja, ettei niihin voi suhtautua muutoin. Vai onko se jännite sisällön ja esitystavan välillä. En kuitenkaan usko, että yleisö nauraa sydämettömyyttään esim. kohtauksessa, jossa ihminen suree kuollutta kissaa. Ehkä se on vaan liian samaistuttavaa ja samalla jotenkin häpeällistä. Koska eihän eläimiä kuulu surra.

Järjestän myös synttärit lapselle. Okei, en yksin.

1.4. maanantai

– Viimeistellään vika Ina <3 Suomi -jakso.

– Mulla nousee kuume ja katson lapsen kanssa jotain Aquaman-Lego-elokuvaa. En ymmärrä teoksesta mitään.

2.4. tiistai

– Suoriudun päiväkodille ja sitten makaankin huonovointisena sängyssä ja luen Silja Pitkäsen ja Ville-Juhani Sutisen Propagandan historiaa. Demokratiaa ei voi olla ilman propagandaa, koska demokratiassa on pakko saada ihmisiä suostuteltua muun kuin suoran väkivallan avulla. Fun fact.

– Sanon tautiani horovirukseksi. Hra T kieltää slutsheimaamasta.

3.4. keskiviikko

– Joudun perumaan illan opetuksen. Kirjoitan opiskelijoille meilejä, joissa määrään PALAUTTAMAAN TEHTÄVÄT minulle huomiseen mennessä. Nämä asiat aina kannattaa tehdä kuumeisena. (1/6 noudattaa käskyäni.)

4.4. torstai

– Olen nukkunut niin paljon, etten osaa nukkua, mutta sitten kun nukahdan, Lauri Pörhönen herättää minut unesta, jossa pelastan marsuja turkistarhalta.

– Tampereelle Monster Networkin tapahtumaan. Se monster liittyy jotenkin siihen, että (Frankensteinin) hirviö on aikamme keskeinen kuva tai jotain.

Olen kirjannut affiliation-kohtaan syntymävuoteni.

– Saan superluksushuoneen Ilveksestä koskinäkymällä ja kylpyammeella (jota en käytä). Tapahtumajärjestäjien kannattaisi panostaa vieraiden huoneisiin. Esim. Annikin runofestaria muistelen lämmöllä, koska he majoittivat mut kauniiseen Tammeriin. Eivät kyllä varmaan paljon mitään tällä lämpimällä muistelollani tee. (Olen viettänyt hämmentävän paljon aikaa tamperelaisissa hotelleissa.)

– Presentaationi meni kai ihan ok:sti, vaikka aloin puhua vähän keskeneräisestä ajatuksesta enkä lopulta osannut perustella sitä kunnolla loppuun englanniksi tai siis jouduin selittämään sen moneen kertaan. Lisäksi luennolle osallistui kaksi nuorempaa henkilöä, jotka eivät yllättäen olleet kohdeyleisöä vaan kiinnostuneempia säätämään. Kutsuin heidät eteen kanssani ja toinen tulikin. Hän sai piirtää ei-ihmisiä fläppitaululle ja lopuksi teki vielä kuvaraportin esiintymisestäni. Yleisö ei tuntunut häiriintyvän, vaan päinvastoin oli otettu, että pystyin syleilemään empatiaani (puhuin meidän Embrace Your Empathy! -videosta). Myöhemmin illalla paneelikeskustelu Johanna Sinisalon ja Ingvil Hellstrandin kanssa. Se ehkä tulee johonkin kuunneltavaksi. Onnistuin ekan kerran sanallistamaan sen, miten tärkeitä Sinisalo ja hänen esikoisensa kanonisoituminen ovat olleet oman urani kannalta. Sinisalon tuotanto edustaa radikaalia vaihtoehtoa suomalaisen kirjallisuuden realismivaltavirralle, johon en ainakaan toistaiseksi ole voinut samaistua yhtään. Johanna Sinisalo on se, johon viittaan apurahahakemuksissani, kun perustelen, että merkityksellistä kirjallisuutta tulee muidenkin lajityyppien piiristä. Tärkeä kohtaaminen kollegan kanssa oli tämä.

Oikeasti ei kukaan buuannut.

5.4. perjantai

– Luen aamulla T:n esseen ja liikutun ja mietin, miten se voi olla niin saatanan älykäs.

– Osallistun Monster Networkin aamupäivän ohjelmaan. Nina Lykke pitää posthumanistisen kirjoittamisen työpajan, jossa mm. automaattikirjoitetaan. Sormet näppiksellä non-stop ja jos ei mitään oikeaa tule, niin sitten vaan lalalalala kunnes alkaa ns. lyyti kirjoittaa. Lykke puhuu aluksi siitä, miten on etsinyt mielekästä suhtautumistapaa elämänkumppaninsa kuolemaan. Liikutun taas. Yksilön menehtyminen metamorfoosina ennemmin kuin totaalisena loppuna – se, että rakastettu on läsnä vielä ruumiillisena olentona, vaikkei sellaisena kuin aiemmin. Joskus on vaikea kestää, miten hienoja mieliä ihmisillä on.

PS. Suositus: Pehmee-podcast.

Embrace Your Empathy! -videolta.

Työpäiväkirja osa 36: Todellista, uniikkia ja pantavaa

8.3. perjantai

– Eilen oli Poliittisen valokuvan festivaalin avajaiset. Ymmärrän neljän aikaan aamulla perua osallistumiseni muutaman tunnin kuluttua alkavalle bodypump-tunnille. Suoriudun terapiasta, opiskelijan tapaamisesta, tanssitunnista ja kahden tunnin skypestä, jonka aikana tosin pystyn vain sanomaan jotain Cary Wolfen kalapuikkoviiksistä ja keksimään, mistä voitaisiin pyytää rahaa. Amsterdamin duuni mitä luultavimmin toteutuu, mutta budjetti ja aikataulu menevät tiukille.

9.3. lauantai

– Tungen Hra T:n mukaan katsomaan Actonin söpöä graffititaidetta Unckan Storeen sanomalla, että minä olen kuitenkin etabloitunut kuvataiteilija. Puolet katastrofidokkari Fyresta. Miksi, ihmiset?

10.3. sunnuntai

– Päiväunia ja Rehabia. Mä en pääse yli siitä, että se on niin outo kässäri. Mutta A:n kanssa kun juteltiin yksi päivä, niin hän sanoi hyvin, että pitää vaan tehdä se, mikä on tulossa, ja ihmetellä sitten myöhemmin, että mitähän vittua. Toisella kertaa sit toisenlaista.

13.3. keskiviikko

– Klo 5 skype-palaveri.

– Ina <3 Suomen editointia. On aika timanttisia kohtauksia tulossa.

– Kriittisen eläintutkimuksen verkoston kokous. En sano yhtäkään järkevää asiaa paitsi että logoehdotuksesta tulee mieleen Juha Hurmeen kirjan kansi.

– Opetus Teakilla hirveässä päänsäryssä kasiin asti. Särky helpottaa aina kun syljen opiskelijoille asiaani. Teenkin sen sitten aika isolla nopeudella. Oh god. No, eivätpähän pääse nukahtamaan. Onneksi Happy Garden.

Kuvasi Maiju Jokinen, joka kirjoitti Aamulehteen.

14.3. torstai

– Päivän aikaansaannos: tsekkaan Aamulehteen menevän tekstin ja annan Liberolle haastattelun. Luen Rytmissä noin 3 sivua kasvatuspsykologiaa. Mutta sängyssä saan toisaalta hienon Rehabiin liittyvän kuvan mieleeni.

– Pekka Töpöhäntä -näyttelyn avajaiset Päivälehden museolla. Parasta.

Laajasalon Huvilateatteri esiintyi.

Monni ja hampaat.

16.3. lauantai

– Katsotaan Tangled eli Tähkäpää-leffa. Tiedoksi vaan kaikille muillekin pikkulasten vanhemmille, että elokuvan liskon nimi on Pascal. Eli ei, lapsenne ei ole mieltänyt suosikkisanaanne erisnimeksi, mikäli tämä leikeissä myöhemmin ilmenee. Lapsi sanoo videotykiltä tulevaa kuvaa tosi isoksi telkkariksi.

– Luetaan Mila Teräksen kirjoittama Elli ja unenpää (kuvitus Karolina Pertamo). Se on täysin ihmeellinen teos, täydellinen unikirja, menen itse aivan tiloihin ja lapsi nukahtaa lähes saman tien (okei, kellokin on tosi paljon). Maagisesti kirjoitettu. Tulee mieleen ne kani ja norsu -jutut, joissa hyödynnetään hypnoosin metodeita, että saataisiin lapsi rauhoittumaan (ja vittu kun ei, niin johan lentää kirja), mutta Elli ja unenpää on taiteellisesti ja kerronnallisesti kompromissiton.

17.3. sunnuntai

– Lapsen kanssa katsomassa Höyhentämöllä Unikuskit. Ei herrajumala eihän tällaista teatteria ole. Valto Kuuluvaisen, K Rasilan ja työryhmän esitys on next level shit. Taiteellinen lastenteatteri – just lastenteatterin pitäiskin olla taiteellista (korkeatasoista, vapaata, käsistä lähtevää), koska lapset hyväksyy ja ymmärtää niin paljon moninaisempia tasoja kuin vanhat.

– Maija Hurmeen Yksinäisten saarten kartasto iltasaduksi. Simppeli, mutta ei todellakaan aliarvioiva, kuvitus ja orgaaninen värimaailma (vesi + orangin turkin / hiekan oranssi). Voi kun pääsisi johonkin saareen, mihin tahansa. Mutta onneksi niin monissa kirjoissa ollaan saarissa.

19.3. tiistai

– Lähden Hra T:n kanssa Savoon. Kaikkea sitä ihminen. Puhun hänen kanssaan tulevasta luennostani ja teen muistiinpanoja hänen sanomisistaan. Hetkeä aikaisemmin olen ollut huolissani siitä, että käsittelemme niin samoja aiheita töissämme: että entä jos vahingossa vaikka varastan jonkun jutun tai jotain enkä enää ikinä keksi itse mitään.

– Mikkelin taidemuseolla on asialliset uudet tilat ja Valokuvakeskuksella näen Matias Lampisen maagisen Aikakone-sarjan autiotaloista.

– Ina <3 Suomen kuvaukset ovat ohi.

Mä haluun nää.

20.3. keskiviikko

– Työtehoni on kokenut merkittävän laskun kuluneen kahden viikon aikana. Opiskelijoiden teksteihin pystyn onneksi paneutumaan. Olen valtavan otettu siitä, että he luottavat tuotoksiaan katsottavakseni. En ikinä olisi uskonut, että pidän opettamisesta näin paljon. Tai ei tämä varsinaisesti ole opettamista.

21.3. torstai

– Äidin ja siskon kanssa HKT:lla katsomassa Aina Bergrothin kirjoittama Tahto. Onpas hieno esitys, mutta muuta en toki odotakaan Sini Pesosen ohjaukselta. Kaupunginteatterilla ei tule käytyä, koska liput maksavat helvetisti eikä sieltä saa edes ammattialennusta. Esityksen eka puoliaika on lumoava ja intensiivinen. Toisen näytöksen loppua kohden epäselvyyksiä dramaturgiassa, loppu ei avaudu ja viimeiseltä lauseelta puuttuu se paino, mikä sille olisi kuulunut. Sanna-June Hyde vetää ihanasti Aino-Kaisa Saarisena (joka on itse katsomossa) ja muutenkin näyttelijät säteilevät, mikä ei ole mitenkään itsestään selvää tällaisissa isomman kokoonpanon esityksissä. Uskon, että se on Sinin ansiota, Sini on super.

– Luen terapeuttini lainaamaa teoriaopusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, mutta pidän mahan päällä Antti Salmisen Mir-kirjaa. Luulen, että se on sellainen kirja, joka jopa saattaisi uuttua verenkiertoon.

22.3. perjantai

– Onnistun vanuttamaan työnteon aloittamista yhteen asti. Vittu. Kuuntelen random kuoromusiikkia inspiroituakseni öljyteokseen. Miten voi jumalauta olla joka biisissä hallelujaata. Vaikeuksia keksiä lyriikoita? Kaikkeen ryhtyminen tuntuu vastenmieliseltä ja liian vaikealta.

– Klo 13.58: rakastan työtäni.

Making of Lea S:n kaa. Jännä, miten Juha Hurme pystyy yhdistämään puskafarssin mielekkääseen taiteelliseen ilmaisuun. Jos joku vähemmän älykäs ja heikkotaitoisempi yrittäisi imitoida hänen tyyliään, lopputulos olisi kesäteatteria. Harvinaisen brutaalia näyttämötaidetta tämä. Tarkoituksellisen epävisuaalista, tekstiin ja näyttelijäntyöhön perustuvaa runttaamista paikoin ala-arvoisella huumorilla höystettynä (minä usein pidän ala-arvoisesta huumorista). Mutta taas mä jäin lopussa odottamaan jotain isompaa, jotain merkityksiä räjäyttävämpää. Taas tuntui, että loppu käpristyi yksityiseen, yhteen henkilöön, kuten eilenkin.

23.3. lauantai

– Ryhdyn veroilmoituksen tekoon. Sitten pihalla rikkoutuu vesiputki, Hesari tulvii samoin kuin kellarini ja sähköt menevät. Työnteko kuseentuu. Teen minulle ja Lauri Pörhöselle evakuointisuunnitelman.

Really?

– Avantin! A Mad Song Musiikkitalolla. ”Barokkimusiikkia 1600-luvun Lontoon rosoisilta kujilta.” Odotin enemmän totaalista hulluutta. Nyt olikin paljon kappaleita, jotka kertoivat naisen seksuaalisuudesta. 1600-luvulla seksihommiin on kuitenkin suhtauduttu luontevammin kuin 200 vuotta myöhemmin, että en nyt ehkä niitä sinne hulluuskategoriaan laskisi kummiskaan. Mutta jos mulla ei olisi ollut mahdollisuutta katsoa tekstejä, niin enhän tietäisi tästäkään hittojakaan. Jos saan tilaisuuden sanoihin, niin ne kyllä jyrää kaiken muun yli. Varsinainen musiikki menee aika ohi.

– Poikien kanssa Matrix, jota en ole nähnyt koskaan. 9-v kysyy, mihin niiden tankeissa lilluvien ihmisparistojen ulosteet menevät. No mutta. Onhan se aina ajankohtainen allegoria. Ei uloste vaan Matrix. Mutta miksei ulostekin.

24.3. sunnuntai

– Valmistelen ensi viikon luentoani Tampereelle Monster Networkin tapahtumaan (Weird Ecologies and Storytelling Practices). Puhun sanoista, taiteesta, propagandasta, poliittisuudesta ja siitä, miten utopian käsite on väärinymmärretty. Tulee hyvä.

25.3. maanantai

– Olen saanut palkkaa tai muuten vaan rahaa 18:lta taholta viime vuonna. Tai ehkä 20:lta. Joista, jos taiteilija-apurahaa ei lasketa, Yle on ollut ahkerin työllistäjäni. Kiitos veronmaksajat.

– Susinukke Kosolan Varisto. Mind blown.

Runoutta ei tarvitse ymmärtää, se täytyy vain hyväksyä.

 

Työpäiväkirja osa 35: The Miseducation of Neiti Laura

18.2. maanantai

– Yritän sellaistakin miettiä, miten voi suomentaa ”reversed cowgirl”, joka jo lähtökohtaisesti on huonosti sanottu. Käänteinen lehmityttö? Oisko se sit lehmien vapauttaja? ”JUOSKAA POIS, NE HALUAA VAAN VIEDÄ TEIDÄN LAPSET JA TAPPAA TEIDÄT TYÖHÖN.”

– En ehkä ihan tykkää näistä päivistä, jotka vietän kahden kesken läppärini kanssa. Myöhään illalla tulee vähän tyhjä olo. Että mitäs nyt, miten tästä voi irtaantua. Toisaalta on ihanaa kun kirja edistyy.

– Jumppaohjaajani tiesi, kuka tai mikä olen. Olin tyytyväinen.

– Uudelleen löysin Wordista Times-fontin, olen jokseenkin varma, että se oli kadoksissa tovin tai vuosia. Voi myös olla, ettei kärsivällisyyteni ole riittänyt fonttilistan selaamiseen T:hen asti. En voi keksiä muuta syytä parin vuoden Cambrian käytölle.

Nii.

19.2. tiistai

– Korjaus: enhän mä ole kahden kesken läppärini kanssa, vaan mulla on Dali, tuo elinkautisvankeuteen kahlehdittu kotikissa, joka osaa kyllä tehdä läsnäolonsa tiettäväksi ja on oikeastaan erittäin hyvä seuralainen. Me on opittu leikkimään molempia viihdyttävällä tavalla. Toivon, ettei alakerran naapuri ole aamu-uninen.

 

– Kiitos Maggie Nelson, kun selität minulle tyydyttävästi, mitä Antonin Artaud’n julmuuden teatteri on. Se ei ole juuri mitään, ainakaan mitään, mikä olisi toistettavissa tai teoretisoitavissa, koska Artaud määrittelee julmuuden omavaltaisesti. Tältä se on minusta aina kuulostanut, vaikka esim. teatterihistorian luennoilla asiaa on yritetty selittää vivahteikkaammin.

 

20.2. keskiviikko

– En yhtään ymmärrä Verohallinnon suuressa laupeudessaan uudistamaa muutosverokorttia. Lähetän Teakiin kolme eri versiota aiheesta.

– Lapsi on kärttänyt pari viikkoa, että mentäisiin katsomaan Magritte. Siispä menemme Amos Rexiin. ”Lähdetään pois”, hän sanoo. Koska tiedän hänen mieltymyksensä immersiiviseen, osallistavaan, contemporaryyn, videoon ja yleensäkin kestolliseen tilallisen sijaan, niin ei tämä hirveänä yllärinä tullut. Ilmeisesti 5-v oli ajatellut, että kyseessä on sittenkin esitys. Olin sanonut, että ei ole, vaan näyttely. Mutta meillä saattaa olla eri käsitys sanojen sisällöstä. Ja onhan se nyt ihan totta, että käveleminen huoneessa, johon on ripustettu pelkkiä tauluja, on tylsää. (Tylsyys ei toki nykymaailmassa ole negatiivinen asia, mutta en silti usko, että kukaan ripustaa näyttelyä sillä ajatuksella, että tehdääs tästä vitun tylsää, niin saa jengi vähän kontemploida.)

Lempparimme Magritteista.

23.2. lauantai

– Eilen S:n kanssa katsomassa The Favourite. Minähän kammoan historiallisia ja/tai pukudraamoja. Tässä ei haitannut. Luen Maggie Nelsonin Art of Crueltya, sen pohjalta tulkitsisin elokuvaa jotenkin silleen, että yksilön väkivaltaisuus on kytköksissä väkivaltaiseen systeemiin. Nelsonin innoittamana mietin myös, onko tosiaan niin, että naisten kautta on helpompi kuvata rakenteiden väkivaltaisuutta. Jos elokuvan henkilöt olisivat olleet miehiä, heitä olisi tarkkaillut enemmän häikäilemättöminä, vallanhaluisina yksilöinä. (Tää on se kohta, jossa Metallican Sad But True alkaa soida päässäni. En kyllä tiedä biisistä mitään muuta kuin kyseisen hokeman. Toinen tällainen kestosuosikki sisäisellä kommenttiraidallani on Madonnan Like a Prayerin kohta ”life is a mystery”, joka käynnistyy aina kun jokin verrattain mitätön asia paljastaa eriskummallisuutensa.) Toisaalta naiset toki kohtaavat erilaista/enemmän väkivaltaa, mitä elokuvassa korostettiin puhumalla koko ajan raiskaamisesta.

– Poikkean Kiasmassa. Ääh. Osallistavat taideteokset. Yyh. Alastonmallinukke, joka näyttää jättiläismäiseltä pumpattavalta barbaralta. Miks. Yläkerrassa Shoplifterin karvainstallaatio vähän riemastuttaa. Tosin sekin vähän harmittaa, kun en todellakaan haluaisi olla se tyyppi, joka yrittää ottaa selfietä tekotukan kanssa, mutta totta kai olen, ja sitten kun ne kuvatkin on ihan perseestä eikä näytä miten siistejä sekä minä että tuo peruukkiköynnös olemme. Ja missä on subliimi? Det finns inget.

26.2. tiistai

– Mulla ja lopputyöohjattavallani on lähes identtiset teddypantteritakit ja juomme Rytmissä kauralattea ja puhumme susista. hästäg i love my job.

Lisää teddypantteria.

5.3. tiistai

– Jaaha, huomaa, että on ollut lapsiviikko. Alan tajuta äitiyttä. Niin ku Ina sanois, alan fiilata sitä. Tekisi mieli kirjoittaa äitiydestä. Mulla tulee näitä sivuprojekteja mieleen aika tiuhaan. Kirja elämäni kissoista, kirja miehistä ja nyt vielä tämä.

– Rauta-asiat on alkaneet huolettaa. Terveydenhoitajathan ovat ihan helisemässä, kun naiset ovat nyt heränneet huomaamaan, että ehkä syy heidän väsymykseensä ei olekaan masennuksessa tai yleisessä naiseudessa, joka on vaan paskaa ihmisyyttä, vaan kenties raudanpuutteessa, joka olisi korjattavissa, mutta kalliilla keinoin (raudan tiputtaminen suoneen). Ajattelin omaa aneemisuuttani nyt kotilääkitä, mikä on tietysti vaikeaa, koska mikään rautatabletti ei ole koskaan sopinut kenenkään vatsalle. Juon Floravitalia ja koitan rakentaa ruokavalion silleen, ettei rautapitoisten ruokien kanssa tule syötyä raudan imeytymistä estäviä aineita. Se on vähän vaikeaa, koska melkein kaikki ruoka-aineet kuuluvat tähän kategoriaan, varsinkin ne, joiden rautapitoisuus on luonnostaan suuri (soijaproteiini, vilja). No nyt alkaa jo tuntua, että jotain tapahtuu. Eilen tuli esim. sellainen olo, että haluan ehdottomasti oppia kaiken 90-luvun lamasta. Toisin sanoen ylijäämävirtaa on. Lisäksi yritin kuunnella Talouselämän podcasteja (Perikato oli niin hauska nimi), mutta ne oli niin vitun huonosti äänitetty ja jos kuuntelen miesääntä, sen on oltava edes hyvälaatuinen. Eilen kuuntelin kaksi jaksoa jostain hemmetin Himmlerin henkiparantajasta (joku saksalaissuomalainen puolihuijari Kerstein). Sitten mietin, että mitä helvettiä minä tästä saan. Mutta lukijan ääni oli hyvin rauhoittava.

– Siirrämme Hennan kanssa sirkusjutun ensi-illan vuoden päähän. Olen iloinen, että ideat saavat kehittyä. Katson hänen liikettään ja tajuan, miksi ihmiset nauttivat tanssin katsomisesta (tai siis tajuan, ETTÄ ihmiset nauttivat siitä). Sekin asia on minulle ennen ollut mysteeri. Olen kyllä tykännyt nykytanssiesityksistä, mutta lähinnä niiden tarjoaman älyllisen haasteen (not to be confused with käsittämättömyys) takia.

Fiiliksiä viikon varrelta.

6.3. keskiviikko

– Minkä ikäinen ihminen on oikeasti liian vanha googlaamaan säännöllisesti Chris Cornerin kuvia ihan vaan kyylätäkseen. Mieletöntä, että kauneutta on. Se on mystistä, se ilmenee, kuten luki jossain lukion filosofian kirjassa. Tämä on yksi mun ja M:n keskinäisistä hokemista. Samoin kuin esim. ”Jos. Kiinnostaa.” joka tuli itse asiassa myös filosofian (vai historian?) opettajalta. Asiayhteys on unohtunut. Miettikää, miten arvokasta on se, että voi jakaa toisen ihmisen kanssa tuollaistakin.

– Kurssini Teak:lla alkaa. Istumme mm. hiljaa pimeässä. Siis oikeasti, koska meditaatio. Ihania opiskelijoita.

Työpäiväkirja osa 34: Won’t it be strange when we’re all fully grown

31.1. torstai

– Käyn Kumpulan kampuksella tsekkailemassa fossiileja fossiiliasiantuntijan kanssa. Ne on niin ikivanhoja, että mammutin luut vaikuttavat nuorilta. Elämä! Oot ollut täällä melko kauan.

Kyllä ystäväni, se on ikuinen pökäle.

1.2. perjantai

– M-Barin tilalle on tullut Torrefazione, jota en rakasta, mutta se on hyvässä paikassa ja kahvi on loistavaa, henkilökunta ystävällistä ja vegaanisen lounaan saa. Niin että olen viettänyt täällä yllättävän paljon aikaa.

– M:n kanssa tapaaminen hänen opinnäytetyöstään. Hän auttaa minua ymmärtämään valokuvakerrontaa ja se, mikä viime kerralla vaikutti mielestäni liialliselta kuvatykitykseltä, onkin nyt looginen ja mielekäs ratkaisu. Taidetta voi ehkä ymmärtää vain intuition kautta, ei ole olemassa mitään lopullisia rakenteita, jotka pätevästi kertoisivat, mikä on oikein ja mikä väärin.

Otin ihan ok verukkeella kuvan tisseistäni, panen sen tähän.

6.2. keskiviikko

– Voihan helevetti. Keksin juuri Rehabia loogistavan muutoksen. Joten joudun tekemään kaiken alusta. Mutta se voi olla hyväkin. Nykyinen versio on niin leikkaa-liimaa, kun jatkuvasti tulee mieleen tarpeellisia lisäyksiä, joilla pedata jatkoa.

– Luin Elävän näköiset loppuun. Rakastin Santerin hahmoa intohimoisesti. En yleensä kehitä suuria tunteita romaanihenkilöitä kohtaan. Myötätunnollekin minut teki lähes immuuniksi yliopiston runsas realismi/naturalismipainotus. Tai en tiedä, painotettiinko niitä vai oliko vikaa minussakin. Toki kotimaisen kirjallisuuden (kanonisoitu) pohja on luotu niihin aikoihin ja sillä lajityypillä. Joka tapauksessa toinen toistaan hirveämmät kohtalot ja joka sivulla kummitteleva epäoikeudenmukaisuus olivat emotionaalisesti raskasta luettavaa. Jopa Ilmari Kianto, vaikka olikin vitun kuvottava fasisti, onnistui Punaisessa viivassa herättämään sääliä köyhiä kohtaan. Huomasin pelkääväni Henni Kitin romaanihenkilöiden puolesta, kun he toikkaroivat erilaisissa vesistöissä. Olisi ollut erittäin perinteen mukaista, että vähintään yksi olisi kokenut hukkumiskuoleman, mieluiten kuitenkin yksi joka sukupolvesta. Joki ja meri eivät nyt edustaneetkaan hallitsematonta tylyä luontoa, vaan ne vain skaalasivat ihmisiä oikean kokoisiksi. Joen kääntymisen metaforaa on ihan kräkännyt silti, mutta väliäkö sillä. Onhan hieno kuva ja ajatus, että yksi hahmoista näkee joen muuttaneen suuntaansa, mutta muille se virtaa kuten ennenkin. Ja miten superkiinnostava aihe on taksidermia, vaikka kuolleiden eläinten näyttelyitä pidänkin vähän kummallisena ajanvietteenä. (Kyllä silti vien lastani Luonnontieteelliseen museoon. Ehkä odotan, että hänellä herää siitä yhtä ristiriitaisia tunteita kuin minulla pienenä.)

Mun googlehaut hämmentävät välillä itseäkin, lisäksi naurattaa tuo Torppa-niminen hlö, joka kertoo pseudotieteen torppauksesta.

8.2. perjantai

– Käyn S:n kanssa katsomassa Auroran, joka on hieno. Kerrankin mä saan spleinata tapahtumia eikä aina toisinpäin. Mä olin saanut leffasta sen kuvan, että siinä hyväsydäminen hömelökosmetologi haluaa auttaa. Mutta niinhän se ei ollenkaan ollut. Päähenkilö oli aggressiivinen elämänhallintansa menettänyt alkoholisti, impulssikontrolliton, vastuuton opportunisti. Aika epämiellyttävä siis. Ja just siksi niin mahtava. Tällaisia naishahmoja ei koskaan näe leffoissa. Ja parasta kohtaus, jossa se kännissä soittelee ja lähettelee törkeitä kuvia. Niin kauhea. Niin samaistuttava.

– Elokuvan alussa oli Baby Jane -elokuvan traileri. Näytti vaivaannuttavalta. Miksiköhän naiskirjailijat muuten usein haluavat (yleensä uransa alussa) kirjoittaa tarinoita naisten välisestä rakkaudesta. Vai tunnistanko lähinnä itseni tässä ilmiössä? Onko se yleistettävissä? Ehkä heteronaiselle naissuhde edustaa fantasiaa, jonka voi toteuttaa vain fiktiossa. Kaiken sen läheisyyden perusteella, mikä itselläni on ollut ystävyyssuhteissa naisten kanssa ja ehkä myös kaiken järjen mukaan voisin uskoa, että kaksi naista pystyy paljon nyanssirikkaampaan suhteeseen kuin nainen ja mies. Mutta oikeassa elämässä joutuisi miettimään sitten käytännön asioita, kuten mitä on seksi ilman penetraatiota ja onko oikeasti ihanampaa, että toinen on pehmeä ja kaunis eikä miesjuttuja, ja miten tehdä suhteesta kiihottava, jos siihen ei kuulu luonnostaan valtaepätasapainoa. Nämä on fiktiossa helppo sivuuttaa ja keskittyä siihen, miten kivaa tytöillä on keskenään. (Tämä on pelkistys.)

 

10.2. sunnuntai

– Erakkoviikonloppu lukuun ottamatta eilistä brunssia (Ruplan vegaanibrunssit!!!) E:n (parhaat muiat!!!) kanssa. Sain Rehabin uuden version käyntiin, toimii paljon paremmin. Tyylilaji tässä(kin) teoksessa on taas jokin itse kehittelemäni. Inspiraatiota haen Kafkan novelleista, Muodonmuutos on aina yhtä koskettava, ja Miina Supisen esikoisesta Liha tottelee kuria, jota en ole aiemmin lukenut (miksi?!?! mutta myös: onneksi!! koska nyt voin lukea sen). Se on niin vitun hyvin kirjoitettu ja hauska. Ja tunnistettava. Sitä voi luulla satiiriksi, mutta minusta se on jotain muuta. Tai satiiri tuntuisi väheksyvältä genretykseltä. Siinä on poikkeuksellisen kirkas tapa katsoa maailmaa ja kertoa siitä.

Miina Supinen on nero.

14.2. torstai

– Lapsi jää kotiin kipeänä. Käy ilmi, ettei hän oikeasti olekaan kipeä. Ina tulee meille tekemään töitä. Se onnistuisi, jos lapsi olisi oikeasti kipeä ja makaisi voipuneena Netflixin äärellä. Mutta nyt hän imee vaikutteita käyttämästämme kielestä, kiristää luvan saada katsoa sitä typerää ja moraalitonta Hocus Pocus -elokuvaa ja lopulta vaan menee täysin epäkuntoon.

Illalla sammutin internetin ja lapsi ryhtyi askarteluhommiin. Huom. myös Leonardo da Vincin TYÖPÄIVÄKIRJAT.

15.2. perjantai

– Huomaan itsessäni kateutta kollegoiden menestymistä kohtaan, vaikka he menestyksensä ansaitsevatkin. Fokus pois itsestä.

17.2. sunnuntai

– Taide ekokriisin aikana -paneelissa puhumassa. ”Taiteen kautta voi laajentaa tajuntaa. Jos ei oo varaa huumeisiin.” Really?  Nuoressa Voimassa puhuin myös aiheesta. Yritän sanoa, että teoksissa ei tarvitse itkeä, että ilmastonmuutos on tosi kurja juttu, vaan niissä pitää huomioida se muutos, mikä on tapahtunut ihmisenä olemisessa ja viedä myös ihmiskuvaa eteenpäin: millaista olisi ihmisyys uudessa maailmassa. Eli taide voi olla ekokriisin aikakaudella relevanttia, vaikka siinä ei mainittaisi hiilidioksidipäästöjä tai lajien sukupuuttoa. Olennaista on se ihmisyys, joka on nämä ilmiöt aiheuttanut, ja se, jonka kautta ongelmaa pitää ratkoa.

– Eilen oli Jussin muistojuhla. Koin häntä kohtaan joskus niin hankalasti määriteltäviä tunteita (ja hän oli niin kaunis), että oli pakko alkaa kirjoittaa. Eli vähän niin kuin eka muusa. En enää ikinä tanssi Lady Moonin Anvilissa Dj Brenquen soittamaa Disco 2000:a enkä enää ikinä tanssi sitä Jussin kanssa.

Työpäiväkirja osa 33: Maybe the drugs are the only way to be free?

16.1. keskiviikko

– Mitä pitäisi ajatella siitä, että käyn taas läpi Epäihmisyyden museon tekstimassaa (esim: ei ole totta, että kun tekee jotain ”kerran kunnolla”, niin ei sitten tarvitse tehdä toiste). Tällä kertaa antaakseni HAM:iin käsityksen siitä, miten paljon on käännettävää (ruotsi, venäjä, saame?). Välilyönteineen reilu 80 000 merkkiä, eli n. 14 000 sanaa, mutta vain 43 liuskaa. Ei esim. 100. Olen oikolukenut englanninkielisen version niin monta kertaa. Silti vieläkin löytyy kohtia, joissa mietin, että pitäiskö olla piste vai ei ja miksi täällä on kahdella eri tyylillä kirjoitettu päivämääriä. Kuitenkin eilinen keskustelu T:n kanssa sai mut tajuamaan, että se oikea työ teoksen kohdalla on tehty suunniteltaessa ja silloin, kun matsku on sortteerattu. Se on se ajatustyö. Nämä käytännön asiat kuten uudet editoinnit ja tekstien tarkastukset ovat raksaamista, uudelleen kokoamista. Jopa dramaturgian korjaaminen ja vastaava on mahdollista. Kirjan kanssa moinen ei oikein käy. Sieltä voi siistiä painosten välillä lyöntivirheitä pois, mutta ei voi tehdä niin, että mulla oli tässä tämä ajatus, mutta ilmaisin sen ekalla kerralla paskasti, joten tässä on nyt uusi editio. Tai että se ajatuskin oli paska, joten muutinpa sen. Se olisi kamalaa, vaikka toisaalta miksi minkään pitäisi olla ikuista.

Ulla Jokisalon Parivaljakon vetovoima HAM:issa.

– Lastenkirjakatsaus! Vihaan Disneyn ja muiden oheisroskan tuottajien kirjoja yli kaiken. Vittu mitä paskaa. Ei mitään pointtia, ei minkäänlaista jännitettä, muodoltaan ja sisällöltään tyhjiä, epäitsenäisiä paperisyövereitä. Pikkuponien maan on kaapannut paha tyyppi, ponit lähtevät merenpinnan alle etsimään apua (because fuck you, that’s why). Jäävät juhlimaan meriponiprinsessan kanssa, koska sille tulee paha mieli, kun sanovat, että nyt pitää tosiaan lähteä pelastamaan valtakunta. Loppuu bileisiin. Paha tyyppi hallitsee. Mitä helvettiä. No mutta. Luojan kiitos oikeat kirjailijat antavat panoksensa lastenkirjallisuudelle. Eilen luettu Katri Tapolan Tuttityttö ja Peukalopoika oli aidosti rentouttava, ihana pieni kirja, johon ei ollut väkisin väännetty juonta mutta silti lukijan mielenkiinto olisi kestänyt kauemminkin (ja myös henkilön, jolle luettiin). Uudemmista kirjoista meille päätyi myös Jengi siististi sotkussa (tms) ja anteeks mutta se oli helvetin hirveä. Kiva selittää, että joo, täällä nää teurastaa kaloja (varmana pohjatroolaa) ja toiset syö pelkkää juustoa. Lopuksi henkilöt tekevät jonkinlaisen pikkelsin/smoothien, jossa on kalaa ja juustoa. Happy end! NOT. Sen sijaan vanhat klassikot joskus toimivat (joskus eivät). Camilla Mickwitzin piirrostyyli oli lapsena suosikkini ja tarinat ovat suurenmoisia arkisessa taianomaisuudessaan. Tosin yksi tonttukirja, johon oli tekstin tehnyt Hannu Mäkelä, oli puuduttava. Ehkä sellainen jankkaava kirjoitustyyli on toiminut silloin, kun lasten merkittävin vaihtoehtoinen viihde oli teksti-TV.

Mickwitzin Jason-kirjat on mun lemppari. Jasonin mutsi hankkii lisätuloja alastonmallina.

Karoliina Pertamon kuvitus Tapolan kirjoittamassa kirjassa.

– Tänään on Kriittisen eläintutkimuksen verkoston seminaari, jota varten Mikko Virmajoki loi meidän Embrace Your Empathy! -videoon äänen. Eli vähän niin ku enskari. Mutta kukaan meistä ei pääse paikalle, mikä harmittaa, koska siellä on hyviä puhujia, jotka sitovat eläinkysymyksen mm. feministiseen ja queer-teoriaan sekä biopolitiikkaan. Onneksi tapahtumasta on tallenne!

Ulkoilutin kustantajaa.

24.1. torstai

– Oli tarkoitus tehdä Inan kanssa koko viikko töitä, mutta tehtiinkin vain ma ja ti. Joten eilisen vietin kotona ja kirjoitin Rehabia. Että voikin olla ihan helvetin vaikea kirjoittaa yksi kirja. Mutta helpottaa se, että Kafka on ollut olemassa. Hänen tuotantonsa on ehkä lähin viitepyykki (mikä?) tälle romaanille.

– Aloin eilen lukea Pontus Purokurun Täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia. Hyvä pointti kyllä se, että tässä kulttuurissa on erittäin vaikea olla olematta uusliberaali (jos olisin tietynlainen mieskirjoittaja, kirjoittaisin ”Pontus on ihan oikeassa siinä, että…”). Olen yrittänyt ajaa omaa tehokkuuttani alas (jonka sivuvaikutuksena voisi olla se, että pystyn keskittymään paremmin) enkä suostu kaikkeen, varsinkaan isoihin projekteihin, vaikka ne olisivat vasta tulevaisuudessa. Olen ajatellut, että syleilen tässä sitoutumiskammoani, mutta ehkä voin ristiä sen Pontuksen kiittelemäksi kieltäytymiseksi.

– Aloin myös lukea Bataillen Uskontoteoriaa. Ihanaa ja kaikkea, mutta vituttaa kun nämä filosofiäijät puhuvat ”eläimestä”. Eikö niiden pitäisi tietää paremmin, eikö niiden pitäisi ajatella etevämmin? ”Eläin” on varmaan ihan hyvä sana sille, mistä ne puhuvat (itsetiedottomuus, subjektin ja objektin tuolla puolen, whatever), mutta ei sikäli, kun se viittaa todellisen maailman olioihin, eli niihin, jotka ”eläimiksi” nimetään. Ja kyllä heilläkin on siinä taustalla juuri nämä olennot, vaikkeivät he uhraa puolta tavua sille, millaisia lajeja ja millaisia yksilöitä oikeasti on. He ottavat täysin annettuna ”eläimen” ja uusintavat sitä mielikuvituksellista höpöhöpöä, mikä liitetään todellisen maailman ”eläimiin”. Laiskat paskiaiset.

– Spotifyhin on tullut vihdoinkin Arcturuksen La Masquerade Infernale. Kuuntelen sen monta kertaa.

– Nuoren Voiman Liitolla kirjoittajaryhmän vieraana. Mua on kritisoitu viimeaikaisesta negatiivisuudesta (toinen merkintöjeni lukijoista siis huomautti asiasta), mutta nämä nuoret kirjoittajat olivat taitavia ja ihania ja oli hienoa, että sain lukea heidän tekstejään ja kommentoida niitä. Tosin liian myöhään tajusin, että niin joo, meidänhän oli tarkoitus puhua Pohjasta, joten myös minä saattaisin saada kommentteja. Mutta he olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita. Luoja mua hävettää aina kun joudun kuuntelemaan kun otteita Pohjasta luetaan ääneen. Tuntuu, että kaikki kokonaisuudesta irrotettu on niin banaalia ja mitätöntä, heikkoa tekstiä.

– Tuntematon

25.1. perjantai

– Eilen muistutin nuoria kirjoittajia siitä, miten kehitys tapahtuu epämukavuusalueella (ja vuorotellen levossa). Muistan tämän nyhrätessäni Rehabin kanssa.

– Koska luen liian vähän kaunokirjallisuutta ja pelkään tämän vaikuttavan omaan kirjoittamiseeni paskasti, aloitan Henni Kitin Elävännäköiset.

– Lapsen kanssa katsomassa Prinsessa Pikkiriikki. Ihanat Helmi-Leena Nummela ja Sirja Sauros.

29.1. tiistai

– Olen ollut viime päivät paljon itsekseni Rehabin kanssa. Paitsi lauantaina kävin M:n kanssa Noitaillassa, joka oli niin eksklusiivinen ja mystinen tapahtuma, etten edes sano siitä mitään. Niin kivaa kuin yksin nyhrääminen onkin, niin en ole ihan varma, onko mulle hyväksi olla näin paljon omien ajatusteni kanssa. En missään nimessä suosittelisi ketään muuta olemaan näin paljon mun ajatusten kanssa. Eilen GYW:lla en sanonut koko päivänä paljon mitään asiaan kuulumatonta (ja aika vähän asiaan kuuluvaakin) paitsi jotain kuolemasta. Palautan ehkä lääkitykseni entiselle tasolle, vaikka siitä johtuva vitutus saattaa nollata kemialliset hyödyt.

– Olen kuunnellut paljon IAMX:n levyjä. Palaan siihen musiikkiin aina välillä ja ihmettelen, miksei jää minulle, vaikka tykkään siitä paljon. Illalla S vie mut niiden keikalle.

30.1. keskiviikko

– Niin paras keikka. Chris Cornerissa (joka ei ole Chris Cornell, joka, kuten Samuli muistutti, ei elä) on ihanaa feminiinisyyttä. Ei sillä tavalla kuin trikoorokkareissa ym, jotka naisistaa itseään esteettisistä syistä, mutta pilaa kaiken typerällä machoilulla ja panemispuheella. Ehkä se ei ole enää edes feminiinisyyttä, vaan uudenlaista ihmisyyttä, johon kuuluu aito hauraus (ei sellanen yhyy säälikää minua tai haistakaa vittu) ja vilpittömyys. Metamodernia musiikkia. Olen lapsesta saakka tykännyt Marilyn Mansonista, mutta kun nyt vertaan näitä taiteilijoita toisiinsa, niin onhan se Mansonin meininki tunkkaista. Tää vertaus on mielekäs mm. siksi, että molemmat ammentavat masennuksesta ja meikkaavat.

– En silti voi käyttää koko päivää Chris Cornerin kuvien katseluun internetissä. Jotkut ihmiset on niin kauniita, että sitä ei meinaa kestää.

– Fiktion kirjoittamisen paradoksi: oma ahdistus lievittyy ensin, mutta sitten tilalle tulee ahdistus fiktiivisistä henkilöistä, niiden tekemisistä ja siitä, että saa ne toimimaan. Nyt ne vihdoin alkavat syöttää jotain eivätkä vain seisoskele passiivisina. Miksi piti tehdä niin monta henkilöä. Jokainen vaatii aikansa. Sain vihdoin nimettyä henkilön, jota olen kutsunut vain ”normaalipituiseksi mieheksi, jolla on jalat”. Vihaan niiden kaikkien nimiä, nimeäminen on niin teennäistä. Mutta nimeäminen liittyy myös siihen, että voi ottaa toisen valtaansa (possess), joten ei auta, olkoon nimesi Karl, sinä normaalipituinen jalallinen mies.

Työpäiväkirja osa 32: Hamsterit ei nouse kuolleista

12.12. keskiviikko

– Innon pikkujoulut. Jaana sanoo, että saan vapaat kädet toteuttaa itseäni kirjailijana heidän kustantamossaan; että olen taiteilija, ”hyvällä tavalla”.

13.12. torstai

– Kohta Ina kyllästyy muhun, koska aivoni ovat niin huurteessa. Mua silti vähän huvittaa, että ajattelin alkuun Ina <3 Suomi -proggiksen oikeasti vievän tietyn tuntimäärän ja that’s it. Ei luovaa työtä voi tehdä tunteja laskien. Tai ehkä joku voi, mutta mun mielestä on helpottavampaa, että joskus voin mennä toimistoon aivan muhjussa ja antaa ehkä puolikkaan hyvän idean kuin että pitäisi olla työajan puitteissa täydellisen skarppi.

Mutta kun toimittajanero on poissa, lainaan hänen hattuaan.

14.12. perjantai

– Minä ja Anna pitchaamme komediasarjakonseptimme Ylellä. Tunnen vastustusta sitä kohtaan, että joudun myymään jollekulle ideoitani. Olen aika etuoikeutettu. Kaikki menee hyvin. Palaute on kiinnostavaa. Opin komediasediltämme aina uutta. Esko Salervo: ”Komedia = totuus + kipu”. Olen valtavan ylpeä musta ja Annasta ja siitä, mitä olemme kehitelleet. TV:n kirjoittaminen ei ole mikään taiteellinen intohimoni, mutta tajuanhan toki, että se on areena, jolla voi saada asiansa isommalle yleisölle julki. Jos oma työ on kommunikaatiota, onko se sitä arvokkaampaa, mitä suuremmalle ihmismäärälle saa kommunikoitua? Toisaalta taide ei ole vain kommunikointia. Tai ei ainakaan niin yksiselitteisesti. Joten yleisön koko ei ole taiteentekemisessä merkityksellinen kriteeri taiteellisen arvon kannalta. Taiteen kautta kommunikoidaan ideoita ja tulevaisuutta ja arvoja, ja niiden on tärkeää päästä yksityisestä tietoisuudesta ulos yleiseen tajuntaan. Sitten kun niitä ideoita on siellä kollektiivisessa ajattelussa, niin ne voivat alkaa vaikuttaa käytäntöihin. Kuten jossain lukion filosofian kirjassa sanottiin: se on mystistä, se ilmenee. Näin on saatana.

– Ärsyttää kaikki nillitys Oodista. Onko ihan pakko keksimällä keksiä kritisoitavaa. VAIN satatuhatta nimekettä?! Perseestä!! Ompelukoneita?! Mutta KIRJAsto!! Shut the fuck up

Saasta.

15.12. sunnuntai

– Jos mua vähän nyppi Roskakirjan sanailu, niin Timo Airaksisen Saasta vie homman ihan uudelle tasolle. Mahtaako kirja alkaa ikinä vai onko se loppuun saakka pelkkää nokkelaa heittelyä. Airaksinen myös kirjoittaa toistuvasti feministeistä kuin he olisivat joitain toisia. Eikö hän itse ole feministi? Miksi pitää olla niin raflaava? En halua lukea mitään Duudsonien kirjoittamia kirjoja.

– FUCK!!! Me on katsottu lapsen kanssa koko She-ran eka tuottis eikä ole tietoa, milloin tulee seuraava.

She-ra ja ystävät.

Kirjailija-lehdessä on aiheena raha. Olen koko lyhyen urani ajan ajatellut eläväni kirjoittamalla. En ole ikinä kuvitellut, että pitäisi elää kirjoittamalla romaaneja. Että se olisi edes tavoiteltavaa. Että siitä voisi miltään taholta edes edellyttää toimeentuloa? Kirjoittaisi romaaneja ihan työkseen? Pelkästään? Eikö se olisi aika tylsää? Kuunnelmien, näytelmien ja kässäreiden kirjoittaminen ei ole mitään sivutöitä. Ne on ihan oikeaa luovaa kirjoittamista, joiden puitteissa voi omaa kirjailijuuttaan harjoittaa. Kolumnit ja sensellaiset ovat omia vähemmän taiteellisia tekstityyppejään, mutta jos kirjailija haluaa olla yhteiskunnallinen keskustelija, niin silloinhan niitä kannattaa tehdä (ei ilmaiseksi!). Itse koen myös opettamisen olevan osa taiteilijan työtä. Ihan niin kuin tutkijatkin luennoivat (eivät varmaan kaikki). Oma ajattelu kehittyy ja saa jaettua sitä toisille taiteilijoille (puhun siis nimenomaan taideaineiden opettamisesta), jotka voivat viedä ajattelua pidemmälle omassa työssään. Saatan soveltaa taiteilija-apurahaani vähän anarkistisesti, mutta katson, että juuri sen turvin voin myös tehdä opetustöitä ja toimia opinnäytteiden ohjaajana, koska niistä töistä ei makseta kovin kummoisesti siihen nähden, miten paljon niihin joutuu satsaamaan. Tällä tavalla minun apurahani vie eteenpäin useampien taiteilijoiden työtä. (Toivottavasti taikelaiset ei lue tätä.)

17.12. tiistai

– Tapaan M:n, jonka opinnäytetyössä (Aaltoon) olen ohjaavana opettajana. Sisäinen järjestelijäni pääsee vapaaksi kun käymme hänen materiaaliaan läpi. On ihanaa tulla tilanteeseen, jossa kaikki matsku on jo olemassa ja järjestyskin lähenee oikeaa, mutta ihan pienellä säädöllä kokonaisuudesta saa kaikki puolet näkyville.

– Lapseni rakastaa Jali ja Suklaatehdas -elokuvaa (juu, katsomme sitä suomeksi dubattuna, ei ole Jali mikään oikea nimi). Tein juuri 16 persoonallisuustyyppiä -testin. Sen mukaan olen aktivisti (campaigner), ja esimerkkinä kaltaisistani oli Willy Wonka. Joo-o.

24.12. maanantai

– Vietän jouluaaton kissan kanssa kotona. Kirjoitan kirjaa ja katson välillä Okjaa (en yleensä pysty keskittymään yksinäni elokuviin, katson elokuvan yhdeltä istumalta ainoastaan sosiaalisen paineen alaisuudessa) sekä Drag Racen finaalin. Meditoin ja käyn juoksemassa. I love my life.

11.1. perjantai

– Olen ollut lomalla/kin. Se oli raskasta, ja olen vieläkin kipeä (silmätulehdus, kurkkukipu jne).

– T:n kanssa olemme suunnitelleet nyt viikon HAM:iin tulevaan näyttelyä. Se on ihanaa. Tämä luovuuden osa-alue on tulossa mulle yhtä tärkeäksi kuin omien kirjojen kirjoittaminen. Toki olen kuvataidekentällä outsider, ihmiset osoittavat puheensa T:lle ja ovat iloisia, kun hän on tulossa tekemään näyttelyä. Tietysti T korjaa, että niin, me. (Voisin ottaa itse vastuuta ja karjaista, että minäkin olen taiteilija perkele.) Siitä syntyvä olo ei silti ole täysin negatiivinen. Tuntuu, että saan olla vähän sivussa ja tarkkailla eikä tarvitse puhua niin paljon kuvataidekieltä kuvataideväelle. Totta kai ego kärsii, mutta herrajumala kyllä mun egolla on siihen varaa. Oma taiteilijaidentiteetti on hankalasti määriteltävissä. Toisaalta onhan Suomessa vaikkapa Rosa Liksom (joka onkin ainoa mieleen tuleva esimerkki), jonka ei tarvitse määritellä itseään vaan hän voi tehdä mitä vaan suvereenisti. Ehkä tarvitsen taiteilijanimen, Pirjo Niinku.

Työskentelytila HAM:illa.

– Vierastan kokoavia vuosikatsauksia. Joskin silmäilin Ville Lähteen katsausta ja se oli superkiinnostava. Mutta oman vuoteni kertaaminen ei kiinnostaisi edes itseäni. Britney Spears on kertonut unohtamisen olevan hänen onnellisuutensa salaisuus (olen sanonut tämän aikaisemminkin).

– Vuodenvaihteen tienoilla näin Teatteri Jurkassa hurjan Noran, suuret kiitokset intensiivisille taiteilijoille Kemppi ja Salminen. Katsoin elokuvat Jättiläinen ja Bird Box. Luin kirjoja loppuun ja aloitin uusia esim. Juri Nummelinin toimittaman Misantropian historian, joka onkin melkoinen all male panel. Paitsi että kaikki kirjoittajat ovat miehiä, myös lähes kaikki, josta he kirjoittavat, ovat miehiä. Ehkäpä misogynian historia olisikin sitten ihan oma teoksensa. Enkä sano tätä nyt vittuillakseni, välillä vaan mietin, että huomaavatko mieskirjoittajat, että he esim. viittaavat usein lähes yksinomaan miehiin. Aloitin myös Veli-Matti Värrin kaikin puolin tärkeän Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Piruuttani(!) luin alun kiitospuhetta ja eipä sielläkään kuulkaa pahemmin naisten nimiä näkynyt. En demonisoi näitä kirjoittajia enkä missään nimessä kyseenalaista heidän tekstiensä merkittävyyttä ja kiinnostavuutta, tulipa vaan mieleen. Ja ongelmahan on paljon heitä laajempi.

Ivo Schoofs: Large Pendulum Wave Lux Helsingissä.

– Antin Häviö-kirjasta vielä sen verran, että ensinnäkin joo, lisää rahaa Nylénille ja toiseksi täytyy huomauttaa, että kyllä olen minäkin saanut useilta ihmisiltä saman palautteen kuin hän liittyen lihansyönnin lopettamiseen. Myös minun kirjani ovat pelastaneet henkiä. (Strategiantajuni miltei esti kirjoittamasta tätä, mutta omahyväisyys keuli edelle, koska tämä on omasta mielestäni tärkein anti, joka teoksillani voi olla: että ne aiheuttavat muutoksia kuolemanvakavilla alueilla.)

– Palautteesta ei pitäisi ottaa nokkiinsa, mutta vittu kun vitutti lukea Niin&Näinistä teksti, jossa käsiteltiin hetero- ja naisen seksuaalisuutta Pohjan ja Essi Tammimaan Isän kädestä -romaanin kautta. Ymmärrän, ettei kyseessä ollut arvio, vaan nimenomaan essee, jossa teokset olivat propseina, mut silti!!! Kun Pohja ei oo kirja seksistä eikä seksuaalisuudesta. Se on kirja IHMISYYDESTÄ. Vaikka kirjoitankin miehistä, eihän sen tarvitse tarkoittaa, että kaikki muu tapahtuu niiden vuoksi. Tai että mikään olisi niiden aiheuttamaa. Pohjassa nimenomaan pyrin välttämään sitä, että miehet olisivat toimijoita. Pohjassa miehillä ei ole mitään väliä (sori), ne vaan ovat siellä. Onko seksuaalisuus oikeasti niin tukahdutettu ihmisyyden alue, että jos siitä sanoo mitään, niin sitten kaikki tulkitaan sen läpi? Vai onko tää taas sukupuolikysymys? Jos Pohjan olisi kirjoittanut mies (ei olisi, miehellä on todnäk erilainen kokemus ihmisyydestä kuin minulla), mitä kirjasta olisi sanottu? Että vittu mikä ruikuttava paska? Kyllä, epätasa-arvo toimii myös niin päin. Nyt harmittaa, että demonisoin (tätäkin) kirjoittajaa, joka on siis Hanna Etholén ja jonka duunit ja ajattelu minua kiinnostavat (tarjoan bissen, jos satut lukemaan tämän). Toisaalta kyseinen essee sysäsi myös tälleen dialektisesti jotain ajatustoimintaa itsessäni. Ehkä se heteroseksuaalisuus on ongelma? Ehkä tätä aluetta pitää tutkia. Ehkä olen miesten kanssa vain siksi, että tiedän, miten heidän kanssaan ollaan (silleen). Kenties tästä alkaa eheytymiseni heteroudesta.

Kirjallisuuden vaaroista (teos HAM:in kokoelmissa).

Loading...