Laura Gustafsson (1983) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Hän on julkaissut romaanit Huorasatu (2011), Anomalia (2013), Korpisoturi (2016) ja Pohja (2017, kaikki teokset Into Kustannukselta). Hän on kirjoittanut näytelmiä, esim. 2017 Jurkassa nähdyn Kikka Fan Clubin ja muun muassa kuunnelmasarjan Pet Shop YLE:lle. Töissään Gustafsson on käsitellyt esimerkiksi kieltä, rakenteellista väkivaltaa ja toiseutettujen näkökulmaa sekä äitiyden ja vallan teemoja. Hänen tekstinsä ammentavat niin mytologioista kuin nykymediastakin. Eläinoikeudet ovat tärkeällä sijalla Gustafssonin teoksissa ja yksityiselämässä.  Hän perusti valtionpalkitun Toisten historia -projektin kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa 2012. Toisten historia on toteuttanut mm. Naudan historian museon (2013), Oikeusjuttu-luentoesityksen (2014) sekä Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museon  (2016). Gustafsson on valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja suorittanut tutkinnon myös Helsingin yliopistolla.

Laura Gustafsson (1983) is a Finnish author and theatre maker. She has published three novels. Her works often deal with themes of language, violence, and otherness. Animal rights are a key issue on both her work and in her personal life. She has graduated from Theatre Academy in Helsinki and has done a number of stage work. Her international career includes French and German translations of her debut novel, mythology-inspired, innovative Huorasatu (”Whore Story”), and Anomalia (”Anomaly”), a book on feral children, humanity and the restrictions of language, in French, and Huorasatu in Turkish. Also her project with visual artist Terike Haapoja, History of others, is approachable to English-speakers. History of Others works include Museum of Nonhumanity.

For foreign rights enquiries, please contact Elina Ahlback Literary Agency, www.ahlbackagency.com / info@ahlbackagency.com.

_MG_9758

Työpäiväkirja osa 16: Kirjallinen dominointi

15.5.

– Luen Jouko Aaltosen Käsikirjoittajan työkalut. Välillä ihmettelen, miten olen uinut läpi koulun ja työhommien perehtymättä edes alan peruskirjallisuuteen. Toki kirja käsittelee audiovisuaalisia teoksia ja teatterissa ja kaunokirjallisuudessa liikutaan vapautuneemmin, koska niiden tekeminen ei ole niin älyvapaan kallista. Mutta silti. Samalla mussa elää vastarinta juonivetoisuutta ja aristotelisuutta kohtaan. Kuten myös sitä, että aloittaisin työn synopsiksella, treatmentilla ja kohtausluettelolla: mitä iloa siitä tekemisestä olisi enää, jos kaikki on jo noin selvää? Toivottavasti en sotkeudu elokuvan tekemiseen ikinä. Toisaalta Aaltonen kirjoitti myös vastaelokuvan ”säännöistä” tai perinteistä ja sillä puolella taas tunnistan itseni – ennen kaikkea ajatuksesta, että elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, joten taidekin saa olla. Joskin oli kauheaa, että eniten samastumispintaa löysin, kun Aaltonen kuvaili Stalkerissa tehtyjä dramaturgisia ratkaisuja, ja mielestäni Stalker on aivan hirveä ja ahdistava ja tylsä. Niinpä. Kaikille kollegoille suosittelen Aaltosen kirjaa. Ja Aaltoselle suosittelin myös naisten tekemien teosten katselua (esimerkkiteoksista about kahdella oli naistekijä).

– Käyn Mikon ja lapsen kanssa katsomassa Kuvan kevään duuneja (ei ehditä kaikkiin paikkoihin). Lapsi pelkää yhtä videoteosta, jossa on aika hieno äänimaisema (sitä juuri hän pelkää). Toisessa näyttelytilassa on pimeä huone, johon astuessa projektorit käynnistyvät kovaäänisesti (myöhemmin hän kertoo tästä varhaiskasvattajalleen päiväkodissa). En tiedä, mitä sitten tapahtuu, sillä lapsi pakenee ja lähden perään. Kokoelmanäyttelyt ovat mahdottomia. Luulen saavani eniten katalogin läpikäymisestä.

– Väännän Museum of Nonhumanityn tekstejä uuteen järjestykseen. Teemme Englantiin yksikanavaisen miniversion. Alkuperäinen oli kymmenkanavainen. Muistan hetken, jona sanoin ”laitetaan ne kato kaikki vaan peräjälkeen yhteen pötköön, se on helppo homma”.

Kesävinkit ulkonäöstä huolehtimiseen: aurinkolasit, lippis ja filtteri

16.5.

– Vihaan Richard Scarryn kyynistä paskamaailmaa. Joka jaksoon on pitänyt upottaa joku ”vitsi”, jossa possuhenkilöt puhuvat sianlihasta tai jopa syövät tai myyvät sitä.

– Käyn TeaK:lla. Siellä on pääsykokeet meneillään. Pakenen nopeasti. En mitenkään kykene sanallistamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen ollessani tässä, missä olen nyt, enkä siellä, missä olin 2007 eli pääsykokeissa miettimässä kuumeisesti, miten saan kaikki näkemäni neljä teatteriesitystä kuulostamaan siltä kuin olisin hyvinkin perillä alasta. Riittävästi ilmeisesti. Jälkeenpäin tajusin, että lapsena muhun teki valtavan vaikutuksen juuri Saapasjalkakissan näyttämösovitus. Muistin asian, kun löysin jostain lehtileikkeen vuodelta 1989 tästä esityksestä. Rakastin sitä. En voi ymmärtää, miten näissä uusissa piirretyissä SJK on muka kolli. Onpa hemmetinmoinen virhetulkinta.

Never forget

Huhhuh, tämä hetki oli erityisen dramaattinen (huom. käsineet)

17.5.

Taas sitaatti Trainwreckistä

We can’t spend twelve hours a day mainlining ideas of sexual or emotional or aging or ill women as monsters, messes, and freaks, then expect to wake up feeling beautiful and confident in the morning. Every “ugly” photo of Amy Winehouse, every nasty word typed about Azealia Banks in a comment section, is going to come back the next time we’re vulnerable, and take yet another chunk out of our ability to believe that we can screw up and still be basically worthwhile.

 

19.5.

– Luen 105-vuotiaan Aino Karttusen haastattelun. Hänen ajatuksensa fiktiosta ovat tavallaan kannatettavia: miksi katsoisi mitään jännitysjuttuja, kun maailma on niin jännittävä itsessäänkin. Romaaneita hän ei lue, mutta tietokirjoja paljon. Ja sanomalehtiä, ei juorulehtiä. ”Turhaa lukea sellaista, mikä ei anna mitään”. Haluaisin, että kirjoittajaminäni olisi Karttusen kaltainen, vaikka se fiktiota kirjoittaakin. Että se yrittäisi saada tolkkua ihmisestä, oikeuttaisi olemassaolonsa luomalla katseensa maailmaan ja kertomalla, mitä näkyy. Että se olisi ennemmin Karttusen kanssaihmettelijä ja -tutkija kuin joku, joka yrittää keksiä keinotekoista jännitettä ja banaaleja kaunokirjallisia yksinkertaistuksia.

– Tuon kirjaani Isebelin. Olen huolissani, tuleeko uuteen kirjaan liian huorismaista matskua. Sitten sanotaan, että kirjailija yrittää tehdä esikoisensa uudestaan, koska ei ole onnistunut keksimään sen jälkeen mitään kiinnostavaa.

Ai mikä misogynia?

20.5.

– Sunnuntaiaamun analyysi Hesarista: Aina kun uutisissa kerrotaan jostain ikävästä tapahtumasta, kuvissa näkyy miehiä seisoskelemassa, miehiä rukoilemassa, miehiä liikenteessä, miehiä virallisina, miehiä tiedottamassa. Ainoat positiiviset uutiset, joissa näkyy miesjoukkoja, liittyvät urheiluun. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että noin 95 % urheilu-uutisoinnista liittyy miesurheiluun.

– Apurahahakemuksessa asetin uuden kirjan tavoitteeksi jännitteen tutkimisen. Kirjoitan tyypillisesti tilanteita, joissa tupsahdetaan suoraan omituisuuteen. Mulle on kiinnostavampaa se, miten henkilöt selviytyvät pulasta kuin miten he siihen päätyvät. Jännitehän luodaan lukijaa varten, jotta hän osaisi jotenkin ennakoida tulevaa. Että voi ei, kohta tolle käy hullusti. Sen sijaan haluan pitää itseni, lukijan ja henkilöhahmon samalla tietämisen tasolla. Tämä on tapani ajatella kaikkia osapuolia älyllisesti yhdenvertaisina. Nyt alan kuitenkin epäillä, haluavatko lukijat tällaista kohtelua. Entä jos he tykkäisivätkin siitä, että välillä läiskin heitä kasvoille ja ilmoitan, että nyt tehdään jotain, mutta en kerro vielä, mitä, ja sinä istut siinä ja teet niin kuin minä määrään. Mitä? Sitäkö te olette koko ajan olleet vailla?

Läpinäkyvyys

Työpäiväkirja osa 15: Suomen Syvä joki

10.5.

– Mitä enemmän teen luovaa työtä, sitä vähemmän reflektoin tekemistäni.

– Viime päivinä olen tavannut kummiopiskelijani, googlannut Britneyä, käynyt puhumassa Yrittäjänaisille Pohjasta (lapsi sylissäni katsomassa Pikku kakkosta), kirjoittanut ja jännittänyt perheeseen syntyvää vauvaa.

Mun suosikkikuva Britneystä (Photo by Chris Pizzello/Invision/AP)

– Kirjaa koskien valitsen yksinkertaisemman tien. Jos kaikki asiat, joista haluaisin kirjoittaa, tulevat romaaniin, niin ainakaan niitä ei voi heittää naamalle heti alkuun. Täytyy lähteä henkilöiden kautta. Ja mieluummin niin, ettei henkilöitä ole sataa ekan viidentoista liuskan aikana. Apurahahakemuksiin kirjoitin, että kirjan tyylilaji on rokokoo. Ajattelin sitä moninaisuuden, koristeellisuuden ja kerroksellisuuden kautta. Ehkä voisin vähän selvittää, mitä kaikkea muuta rokokoohon kuuluu. Ja siis ei, henkilöni eivät pukeudu fancyihin mekkoihin ja istu kummallisilla tuoleilla.

Että se kirja olisi niin ku tää. Lähde.

11.5.

– Anna Erikssonin elokuva M vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ehkä ensimmäinen kerta kun kiinnostun jostain elokuvasta.

– Istun aamulla Piritassa, joka ei missään nimessä ole läppärityöystävällinen paikka mutta jossa käyn välillä käytännön syistä. (Ja jossa on oikeasti hyvää kahvia toisin kuin joissain muutoin erinomaisissa paikoissa.) Kahvilan soittolistalla on lällyä pillunvonkausmusiikkia. Esim. Rubber ball tai mikä liekään teoksen virallinen nimi. Mikä voisi olla rasittavampaa kuin asia, tässä tapauksessa ihminen, jonka nakkaa helvettiin, mutta joka toistuvasti pomppii takaisin.

– Käyn läpi Museum of Nonhumanityn tekstit seuraavia vierailuita varten. Englantiin menevä versio ei tuota ongelmia tekstin puolesta, mutta voin vain kuvitella sitä riemua, mikä kiinankielisten käännösten tsekkailusta ratkeaa.

– Kirja ei voi alkaa kuolleista nousevasta hevosesta niin paljon kuin haluaisinkin miksata edellisten duunien yksityiskohtia mukaan.

– Tove Jansson – miten se voi olla niin helvetin hyvä kirjailija. Olen vihdoin päässyt lukemaan lapselle oikeita muumeja. En usko, että hän kuuntelee (teen pistokokeita: mitä Mamma maalasi? en kuitenkaan: miksi Mamma maalasi?). Tekisipä joku OIKEAN muumilaakson. Sellaisen, missä Muumipeikko käy läpi suhdetta itsenäistymiseen, äitiinsä ja isäänsä (joka on häipynyt Muumipeikon ollessa vauva) ja täysin häiriintyneeseen Nuuskamuikkuseen, eikä ole joku surkeasti puvustettu lapsia halaileva idiootti. Ja se meri. Ja se luonto. Ja majakkasaaren muuttuminen eläväksi, koska kukaan ei enää kestä siellä olemista. Muumien maailma ei ole iloinen, mutta se on armelias, siellä saa olla, mitä on. Siksi se on positiivinen.

12.5.

Hieman kulttuurisesta omimisesta. Olen vilpittömän iloinen, että se paska lastenohjelma Herra Heinämäki hyllytettiin. Ihmettelen kuitenkin sen kohdalla eniten sitä, eikö muita kuin minua häirinnyt se, että näyttelijät esittävät jotenkin henkisesti ei-aivan-täysin kykeneväisiä. (Toinen tulkintani Heinämäestä on se, että jossain tuolla TV Kakkosen laulumailla sijaitsee suomen Syvä joki, jossa banjot soi ja sukurutsa kukoistaa.) Kaikenlaisia ihmisiä pitäisi näkyä ja on ongelma, että ei näy. Mutta ei se korjaannu sillä, että aikuiset miehet esittävät jotain old school imbesillistereotyyppejä.

Sulkapäähinekeissin pitäisi olla itsestään selvä. Jos ja kun se on joillekin pyhä juttu, niin me, heitä sortaneet ja yhä sortavat kolonialistit ja kolonialistien jälkeläiset ei pelleillä sen kanssa. Varsinkaan sen jälkeen, kun asiasta huomautetaan miljoonannen kerran. Vaikka se näyttäisi tosi siistiltä ja upealta. Sama juttu muiden pyhien asioiden ja sorrettujen kulttuurien kanssa. Esim. paavin hatun voi ostaa pilailukaupasta, koska paavi-instituutiota ei sorreta kuin yhdessä asiassa, joka ei käsittääkseni ole paavinkaan mielestä ok. Sushi ei ole kulttuurista omimista, se on ruokaa. Jooga ei ole kulttuurista omimista, se on oikeaa tekemistä eikä pelleilyä. Enkä sano, että järjen käyttö on sallittua, koska mua vituttaa ihmiset, jotka sanomalla niin asettavat itsensä keskustelun yläpuolelle.

Musta tuntuu, etten itsekään selviä seuraavasta kirjasta ihan kuivin jaloin, mitä tulee kulttuuriseen omimiseen. Olen valtavan innostunut vodou-uskonnoista ja se vaikutus tulee tavalla tai toisella näkymään. En ole käynyt Beninissä, Haitilla enkä edes Louisianassa, mulla ei ole mitään omakohtaista kosketusta aiheeseen. Mutta mutta. Pahinta, mitä voisi tapahtua (pahinta top 100:ssa, okei), olisi, että epäkorrektiuden pelossa esim. kotimaisessa kirjallisuudessa pidättäydyttäisiin kuvaamaan keskiluokkaista suomalaista elämää. Me ollaan lajina ja biosfäärinä sellaisen kriisin edessä, ettei siitä ehkä pelasta muu kuin se, että opetellaan vähemmän tuhoisia tapoja olla ihminen. Ja siinä kohtaa on pakko kääntää katse pois fossiilisten polttoaineiden, kapitalismin ja patriarkaalisen monoteismin muokkaamasta maailmankuvasta. Kun vaihtoehtoja on! Animistiset, polyteistiset, panteistiset, ei-dualistiset kulttuurit ja uskonnot ansaitsevat erityistä huomiota, koska niiden ihmiskuva saattaa olla kestävämmin rakentunut. Tällaisista kulttuureista pitää imeä (tai omia) vaikutteita ja kyllä, hyötymistarkoituksessa, koska tarkoituksena on oman nahan pelastaminen.

P.S. Tähän keskusteluun liittyy ehkä myös kädellisten matkimisvietti, johon muodin olemassaolo perustuu. Miksi vaatteissa on leopardikuosia? No siksi, että jonkun mielestä joku, joka on pukeutunut leopardinnahkaan, on näyttänyt ihan sairaan siistiltä. Iloinen asia on se, että nyt tyydytään printtiin. Ihmiset eivät voi vastustaa siistinnäköisiä lajitovereitaan, he haluavat tulla näiden kaltaisiksi. Aivan/vähän/ei yhtään niin kuin joissain kulttuureissa joinain aikoina joidenkin kertomusten mukaan on ollut tapana syödä voitetut viholliset ei vihasta tai kostoksi, vaan jotta saisi heidän voiman itselleen. En halua syödä ketään, mutta haluan kirjoittaa siisteistä asioista. En halua kirjoittaa keskiluokkaisesta suomalaisuudesta.

Tällainenkin kuva on olemassa, tämä ei ole omimista vaan ihan pelkkää ilkeilyä. Mutta huomaa, miten hienon valokuva-albumin Maura teki mulle.

Työpäiväkirja osa 14: Mitä yhteistä on hailla ja Jeesuksella

28.4.

– Kaivan roskakaapista ison paperin ja kirjoitan siihen sanoja, teemoja ja henkilöitä, joita haluan kirjaani. Keskeinen idea syntyi eilen, kun pakotin itseni kirjoittamaan litaniaa asioista, joita en ajattele, mutta jotka ovat usein tietoisuuteni laitamilla. Kaikkea, mitä en haluaisi käsitellä; mikä menee vähän liian pitkälle tai hävettää. Olen löytänyt tutkimuskysymyksen. Ilman tutkimuskysymystä ei ole mielekästä kirjoittaa. Ja sen pitää olla henkilökohtainen. Toisin kuin aikaisemmin, mua vähän pelottaa, millaisen vastauksen saan tähän.

Järjestelmällisyys

– M:n kanssa R-baarissa. Analysoimme hyvin pitkään sitä klassista arviota Coldplaysta, jonka jokainen tuntee, vaikkei olisi koskaan kuunnellut Coldplayta (vrt. minä). Että miksi ne miehet itkevät? Mulla tulee mieleen moniakin syitä, mutta olen aina kallistunut tulkintaan, jonka mukaan Coldplay-mies liikuttuu niin paljon orgasmistaan, että vuodattaa yksinäänkin kyyneleitä.

– Plaraan läpi Kyllikki Kailarin Maalaismaisemasta Itä-Helsingiksi ja jatkan Sinikka Tarvaisen kirjaa Voodoo – afrikkalainen menestystarina.

29.4.

– Tuijotan eilen piirtämääni sanakarttaa. Kirjoitan. Kirjaa. Kuuntelen neljä tai viisi kertaa Arcturuksen uusinta levyä. On päästävä eroon itsesensuurista, oltava miettimättä, onko tämä liian outoa tai provosoivaa tai osoittelevaa jne.

– Luen haijuttuja. Toisin kuin sudet, hait tappavat ihmisiä. Mutta eivät yleensä syö niitä (lähde?). Hait voivat myös siitä neitseellisesti. Siis si’itä, niin kuin neitsyt Maria. Hait ovat aika hemmetin kummallisia otuksia. Ainakin jotkut niistä syntyvät aivan valmiina vaikkakin miniatyyrikokoisina haina. Ne ovat ihan niin kuin varhaiskeskiaikaiset kristityt! Luen myös Damien Hirstistä ja mietin, mikä hänen diagnoosinsa mahtaa olla. Jossain jutussa sanotaan, että hänen arvioidaan käyttäneen tekeleissään miljoonaa kuollutta eläintä. Miksi täysin säädyttömät ihmiset tienaavat taiteellaan käsittämättömiä summia. Tässä eläinlajissa on niin paljon vialla.

Tällaisina haitkin syntyvät, mutta siis haina, ei ihmisinä

1.5.

– Kuuntelen lapsuudenkotini rannalla lintuja ja rannassa loikkivia haukia. Mietin romaanin kaarta. Siellä on melkein pakko olla jokin muutos. Henkilöiden pitäisi jollain tavalla masinoida muutosta. Aristoteles on happy, jos henkilöiden hanke menee vituiksi, eli he pyrkivät kyllä kovasti johonkin, mutta kohtalo tai heidän luonteenpiirteensä korruptoivat pyrkimyksen à hamartia. Henkilöt menevät kuin juna kohti omaa tavoitettaan, mutta lopussa paljastuu, että he ovatkin saaneet tuhoa aikaan, ja tuho on täysin korjaamatonta, mutta sitä ei olisi koskaan tapahtunut, jos henkilöt eivät olisi alunalkaenkaan pyrkineet mihinkään. Tässäpä nyt on pieni ongelma: en halua viljellä Homer Simpsonin maailmankuvaa (jos et koskaan tee mitään, et tee mitään väärin). Eli että jos jotain yrität, niin perseelleenhän se menee. Toisaalta ehkä maailman asiat olisivat ihan hyvin, jos yksi simpanssilaji ei olisi lähtenyt korjaamaan ehjää. Tällaisia vitun apinoita me nyt kuitenkin ollaan. No joo. Mutta voiko siinä olla romaanin ”juoni”. Että tällaisia me olemme, koitetaan selviytyä siitä huolimatta tai sen avulla.

– Oikeastaan juoni on romaanissa vain hämäykseksi. Kun voi sanoa, että tässä kirjassa mies muuttaa korpeen odottamaan maailmanloppua ja sitten maailmanloppu tulee, niin se toimii paljon paremmin kuin että tässä kirjassa on kolme tarinalinjaa, jotka käsittelevät pahuutta, kieltä ja ihmisen ja eläimen välistä liikkuvaa rajaa. Toimiva on jopa: jumalat tulevat Helsinkiin ja yhdessä prostituoitujen kanssa puhdistavat maailman. Ei toimi: kirjassa nainen(?) kaivaa alitajuistaan ja mitä sieltä paljastuukaan (lue vittu menaisista).

– Eli jos saa yksinkertaisen yhteen lauseeseen tiivistyvän konkreettisen perusliikkeen, joka romaanin maailmassa tapahtuu, sen puitteissa voi vapaasti tehdä mitä vaan. Tämä on hyväksyttävä, koska romaani ei ole essee. Mutta romaani on taidetta ja taiteessa saa ja pitää toimia säännöistä piittaamatta. Oikein/väärin?

– Äiti: ”Mitä teet nyt?”

Minä: ”Kirjoitan kirjaa.”

Isä: ”Onko se jatkoa sille edelliselle?”

Minä: ”Ei.”

Isä: ”HYVÄ.”

3.5.

– Flunssa alkaa olla ohi, hurraa. Juhlistan asiaa ryhmäliikunnalla.

– Jussi Särkilahden studiolla ottamassa kuvia. Tykkään saada täsmällistä ohjausta. Tykkään siitä olosta, mikä mulla tulee joidenkin kuvaajien kanssa, että joku muu tietää parhaiten, mitä mun pitää tehdä. (Mutta taivas varjelkoon sitä, ken muutoin kuin luvanvaraisesti lähtee kanssani sellaiseen hankkeeseen.)

Jussi Särkilahti kuvasi tämän viime kesänä, nuo kengät eivät pysy jaloissani, mutta tämä kuva oikeuttaa niiden olemassaolon.

– Essi Tammimaan Isän kädestä -kirjan julkkarit. Paljon ohjelmaa siellä. Itselleni on lähes ylitsepääsemätöntä edes järjestää julkkarit.

6.5.

– Luen Sady Doylen Trainwreckia ja olen raivoissani siitä, miten feminiinisyyden sääntöjä rikkovia naisia on kohdeltu ja kohdellaan. Miten kieroja ihmiset ovat ja miten kieroa on ihmisten ihmisille median kautta välittämä informaatio. Onko se jokin yleisinhimillinen tarve saada paheksua.

Amy Winehousen itsetuhosta tehtiin spektaakkeli, sosiaalipornoa ja vitsi, ja kun hän kuoli, häntä juhlistettiin rakastettuna taiteilijana (kuvalähde: Getty/Dave Hogan)

– Eilen Å:n kanssa Vuosaarenhuipulla. Huomaan, että alan olla jo ylimalkainen (salaileva, suojelunhaluinen) kirjoittaessani asioista, jotka liittyvät seuraavaan kirjaan. Esittelin kirjakarttani. Sinne tuli niin erikoinen lisäys, että sen on päädyttävä romaaniin. Se liittyy mastokärryihin. Kaikki on materiaalia.

7.5.

– Greenpeacelta soitetaan. Olen jo hermostuksissani sanomassa, että joo joo sen kun lähetätte suoraveloituslaskun ei mulla ole yhtäkään tekosyytä olla maksamatta teillekin kuukausilahjoituksia. Mutta soittaja pyytääkin apuani teoksen valmistamisessa. Olen niin kiitollinen vältettyäni puhelinfeissaroinnin, ettei tule mieleenkään kysyä, maksetaanko työstä. Soittaja lupaa proaktiivisesti selvittää rahoituksen. Minä: ”Ai niin, se raha.”

– Soitan Verohallintoon 13-minuuttisen puhelun, jonka aikana sanon lähinnä ”öööööö”. Tauot, joita virkailija pitää ennen vastaamista kysymyksiini (joiden sisältö on täysin saatanan epäselvä) tuntuvat vuosien mittaisilta ja olen aistivinani niissä tukahdutetun turhautumisen verovelvollisen sanoinkuvaamatonta ignoranssia kohtaan. Ainakin lie tullut selväksi, että jos jotain on mennyt mönkään, en ole tehnyt sitä pahuuttani tai harhaanjohtamistarkoituksessa vaan tyhmyyttäni. Olen Suomen innokkain veronmaksaja, mutta nämä asiat ovat ihan vitun vaikeita eikä minulla ole mitään edellytyksiä hallita niitä. Yhtä hyvin voisi pyytää korjaamaan autoja tai asentamaan sähköjohtoja. ”Ööööööö. Mikä on tuloslaskelma..?” ”…”

Sady Doyle: Trainwreck

 

 

Saikkupäiväkirja

Heippa hei vaan täältä SAIRASLOMALTA.

 

20.4.

– Olen katsonut Grace&Frankie-sarjaa lähes koko tuotantokauden, koska minun pitää purkaa se komediatyöpajassa. En osaa sanoa, onko se komedia, mutta minulle tulee hyvä mieli katsellessani itseäni vanhempia ihmisiä, jotka painivat about samojen ongelmien kanssa kuin minä itse. Tai siis jollain tasolla. En ehkä vielä pelkää lonkkani murtumista eikä minua ole jätetty 40 avioliittovuoden jälkeen. Ongelmat tekevät ihmisistä samaistuttavia. Sen takia on aina hieman pettymys, kun ne ratkeavat.

– Sängyssä vetelehtiminen ajaa kaikkeen typerään ja turhauttavaan, kuten itsensä googlaamiseen ja oman ulkonäön kriittiseen arviointiin. Miksi mun kasvot on tuon muotoiset, onko ne aina, miksi mulla on tollanen ilme, enkö voi opetella hallitsemaan ilmeitäni, mikä vitun hirveä tukka toi on, ei enää ikinä mitään kiharoita ja muista aina tehdä itse oma meikki, mutta ei nyt hemmetti sentään ihan tolleen, miksi mä suostuin ottamaan tollasia propseja kuviin eihän niissä ole mitään hemmetin järkeä, miks tollanen asento, miksen oo yhtä hoikka kuin syksyllä 2016, miksen ole kaikissa kuvissa yhtä kaunis kuin Hannu Peltosen ottamassa, miten voin tuntea vetoa tota ainaista harmaata Henkkiksen paitaa kohtaan (näen siitä jopa unia), voi vittu mikä vaate, rentouta ne sormet, ei koskaan kuvaa, jossa aurinko paistaa täysillä silmiin ja kymmenen metrin päässä on kuollut emakko, isä on todella hyvä kuvaaja, mutten osaa olla sen ottamissa kuvissa sellainen kuin koen olevani, mitä mä piilottelen, miksi mua pelottaa, mitä mä ajattelin pukiessani tuon mekon missä näytän siltä kuin olisin raskaana toivottavasti kaikki luulee että se on silloin otettu, miksei oo enemmän kuvia mun hienoista töistä, eikö kukaan tiedä, miten suuri taiteilija olen, miksei oo enemmän kuvia, miksei oo niitä Imagen kuvia.

TÄSSÄ on Imagen kuva: Jussi Särkilahti

– Mikä meitä vaivaa? -podcastissa puhuttiin juuri taiteilijoiden itsekeskeisyydestä. Mitämitä. Mutta minun on oltava Laura-keskeinen, koska ei kukaan muukaan ole.

– Luen arvioita Pohjasta. Jotkut ovat ihania. Jotkut vain typeriä. Ehkä mun ei pitäisi raivostua siitä, että kirjaani tulkitaan päin helvettiä, koska itsepähän haluan paeta tulkintaa. Tunnistin tämän haluni Deleuzen ja Guattarin esseestä. Tulkinta on alistamista, tulkitsijalla on toimijuus, tulkinnan kohde pakotetaan objektiksi. [Tästä eteenpäin olen sensuroinut päiväkirjamerkintääni.]

– Laura Sarpolan blogiteksti Pohjasta saa kirjoittamisen tuntumaan mielekkäältä.

23.4.

– Käyn katsomassa TeaK:lla Helmikuun 13. -esityksen. Sen on kirjoittanut kummiopiskelijani. Muutoin vietän päivän sängyssä. Alan päästä jyvälle tästä lepäämisestä.

24.4.

– Jokin aika sitten Å lähetti minulle Maria Roihan tänä vuonna kirjoittaman Jussi Parviaisen elämäkerran. Ajattelin, että vittuoikeesti. Mutta sitten kuitenkin aloin lukea. Parviaisen hahmossa on paljon sellaista, mikä epäilyttää minua, mutta hänen ajatuksensa teatterintekemisestä ovat perehtymisen arvoisia. Siellä on ehdottomasti jotain hyödynnettävää, ja pidänkin viimeisen alustuksen kurssillani Parviaisen dramaturgisista keloista (”Tänään minulla on teille pieni yllätys.”). Mutta on hänellä myös näkemyksiä, joista pitäisi tehdä oma synteesi. Esim.

”Nykyisissä poliittisissa, feministisissä tai homoagendaisissa näytelmissä tarkoitusperät on kirjoitettu auki, mikä on typerää, toimimatonta dramaturgiaa. Tekijän motiivi ei saa olla näkyvä, kuten se on Pirkko Saision Slavassa tai Juha Jokelan Sumussa. He eivät näytä ymmärtävän dramaturgian teosta mitään. Ja lopputulos, näytelmän anti, on huono. Se ei ole taidetta vaan osoittamista ja poliittisen kulttuurin jäänne. Täysin ilmeiseksi tehty sisältö ei ole suunnattu kuin omalle viitekehykselle, jota se koskee.”

Se feministinen perinne, josta itse tulen, nimenomaan velvoittaa näyttämään oman position. Muu tuntuu manipulointiyritykseltä ja läpinäkymättömältä, moraalisesti tuomittavalta ja tökeröltä. Mielestäni oman etiikan voi helpommin tuoda teokseen, jos sitä ei naamioi. Mutta ehkä etiikan täytyy olla muutenkin jossain muussa kuin väitteessä tai käskyssä. Taide ei voi olla propagandaa.

25.4.

– Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vituttaa, jos päädyn tuhlaamaan aikaani mielisairauden puuskassa, isänmurhahouruissa kirjoitettujen kirjojen lukemiseen. Panen kirjan pois ja tyydyn Teoriapiikin hienoon kirjoitukseen

”Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).”

– Tapaan Elisa Aaltolan, hän auttaa minua antamaan ymmärrystä (ja anteeksi) Deleuzelle ja Guattarille. Keskustelen illalla Elisan ja Karoliina Lummaan kanssa eläinasioista Viiruksessa.

26.4.

– Näin eilen jotain, mitä olen odottanut näkeväni ehkä aina. Pipsa Longan kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama Den Andra Naturen Viiruksessa katsoi sitä kauhua, mitä minä ja yhä useammat muut koetaan. Sitä, että jatkuvasti tekee mieli kirkua, että mitä vittua te teette, mutta silti pitää elää normaalisti ja käydä normaalisti ruokakaupoissa ja ravintoloissa ja päivällispöydissä, niin kuin siinä olisi jotain NORMAALIA, että ympärillä lojuu massoittain väkivaltaisesti kuolleita olentoja ja toiset pistelevät niitä poskeensa ja laittavat lastensa lautasille ja heittävät roskikseen sen, mitä eivät jaksa.

Den Andra Naturen, kuva: Mark Niskanen

 

 

 

 

Työpäiväkirja osa 13: Rock’n’roll Heidegger

12.4.

– Luen vähän Ron Broglion kirjaa Surface Encounters – Thinking with animals and art.

– Käyn Radio Helsingissä äänittämässä podcastin rakkaudesta ja Kiasmassa Grayson Perryn näyttelyn avajaisissa.

– Kansallisteatterissa M:n äänisuunnitteleman Atlantiksen ensi-ilta. Leea Klemola on jonkinlainen jumala. KK, joka on entinen opettajani, kutsuu minua juhlissa vegaanipapittareksi. Voisin alkaa tehdä ketsuppiriittejä.

En tohtinut pyytää selfietä idolini kanssa, joten salakuvasin hänen peruukkiaan.

En tohtinut pyytää selfietä idolini kanssa, joten salakuvasin hänen peruukkiaan.

13.4.

– Makaan koko päivän sängyssä ja luen metamodernismista sekä kommentoin tekstejä ja ajatuksia. Puoli kuudeksi pääsen pitämään kurssiani. Jouduin uudelleenjärjestämään tunteja, jotenkin kävi sitten niin, että yksi setti asettui perjantai-illalle. Ennen vanhaan käsikirjoittajat kuulemma kokoontuivat Bottalle aina kun oli perjantai ja 13. päivä.

– Mikko kertoi minulle eilen ”parkinsonin laista”. Ymmärsin sen siten, että jos ei ole erikseen budjetoinut työaikaa jollekin asialle, niin se ei tule tehdyksi vahingossa. Eli jos haluan saada jotain aikaan, en voi ajatella, että teen sen sitten kun saan päivän muun silpun hoidettua, jos aikaa jää. Koska aikaa ei koskaan jää. Ajankäytön tehostaminen ei juuri nyt houkuttele, stressiä lisäävät käytänteet eivät tunnu hedelmällisiltä.

Grayson Perryn ruukku

Grayson Perryn ruukku

16.4.

– Eilen suunnittelin tulevaisuuttani niin hyvin, että tein tämän päivän ruuatkin (”tein” ”ruuat”) valmiiksi. Olen tuntenut oloni tehokkaaksi. Nukuinkin vain 15 minuuttia päivällä kesken Broglion kirjan viimeisen kappaleen, joka kertoi todella omituisesta henkilöstä nimeltä Matthew Barney, joka on videoteoksessaan leikannut Björkin kanssa toisiltaan jalkoja romanttisissa merkeissä.

– Löydämme Sirin kanssa haecceityn. Tai oikeastaan Siri ei löydä mitään, puhun sille ihan lämpimikseni, sehän vain pahoittelee, ettei voi olla avuksi. Haecceity eli thisness eli tämyys. Se tarkoittaa asian niitä ominaisuuksia ja piirteitä, jotka tekevät asiasta juuri tietyn asian. Tavallaan on helppo muistaa, miksi en halunnut opiskella filosofiaa perusopintoja pidemmälle. En varmaan saanut niitäkään tehtyä. Muistan ainoastaan sen, miten iäkkäämpi herra ruumiinavaussalissa ei yhtään ymmärtänyt, miten piirtoheitintä käytetään. (Opiskelin pleistoseenin puolivälin tienoilla.)

<3

<3

– Pikalukuna Ajit Mookerjeen Kali The Feminine Force.

– Opiskelijan mielettömän hieno näytelmäteksti.

17.4.

– Sain lauantaina tarkkailla, kun henkilö katsoi jääkiekkoa. Nyt tämä urheilulaji tuli uneeni, ja päädyin ekaa kertaa ymmärtämään, miten paljon ns. penkkiurheilu (tämä on hirveä sana, josta tulee mieleen vain orastava alkoholismi) ja näyttämötaiteen kuluttaminen (tämä sana tuo mieleen maailmanlopun) muistuttavat toisiaan. Että jotain kautta on perusteltua yhdistää ministerinsalkkuun urheilu ja kulttuuri. Niiden seuraaminen palvelee samanlaisia inhimillisiä tarpeita. Unessani en tajunnut, että näyttämöllä tapahtui mitään, koska livetilanteessa ei alitajuntani logiikan mukaan ollut selostusta (onko siellä? Miten hassu konsepti: jotkut tekevät jotain ja joku sanallistaa toimintaa kuin piriä vetänyt luontodokkarin lukija. Kerran laitettiin M:n luona tv päälle, sieltä tuli sählyä, jonka taustalla soi jokin nopeatempoinen, kepeä klassinen musiikki. Ajattelin, että no TÄMÄ on mielenkiintoista, kunnes selvisi, että ääni tuli Classic FM:stä). Kun vihdoin uniminä vaivautui katsomaan, kaukalossa olikin uimahalli ja tätejä kylpemässä. Arvelin, että ne varmaan sulattavat jään taukojen ajaksi.

Niina Veittikoski: Hertta pelaa jääkiekkoa

Niina Veittikoski: Hertta pelaa jääkiekkoa

– Yritän ymmärtää Deleuzen ja Guattarin käsitettä minor literature. Toistaiseksi se on johtanut vain siihen, että minua naurattaa ajatus Gilles-nimisestä ketsuppimerkistä.

– Minor rhetoric = Toisen näkökulman ottaminen ja sitä kautta toiseksi tuleminen = jotain, mitä me on tehty Toisten historiassa: ”…ego loss, or becoming the Other–Other as a productive power, a transformative opportunity, rather than as deviance.” (Peter Zhang: ”Gilles Deleuze and Minor Rhetoric”)

 

18.4.

– Aamukahvittelen kustantajan kanssa. Hän jättää hienotunteisesti juustot syömättä, mutta hänen hedelmäsalaatissaan on puolikas kotilo.

– Luen Brechtin Setsuanin hyvän ihmisen. Odotan näytelmältä tylsyyttä, typeryyttä, kulttuurista omimista ja seksismiä/paskaa naiskuvaa. Teksti on ihan ok. Minusta on viihdyttävää, että voin lukea näytelmän aivan väärin, kuvauksena dissosiaation välttämättömyydestä, jos haluaa elää jossain määrin ihmisiksi tässä maailmassa. Sivistän itseäni enemmän opettaessani kuin opiskellessani.

– Deleuzen, Guattarin ja Brinkleyn essee ”What is a Minor Literature”. Olen tosi messissä tässä konseptissa, mutta onko aivan pakkoa sanoa niin monet asiat niin helvetin hankalalla tavalla? Ja mitä ihmettä Kafkan heitto siitä, että on ”varastettava vauva kehdosta; on tanssittava nuoralla” oikeastaan tarkoittaa? Nämä puhuvat jollain mystiikan kielellä, jonka voi ymmärtää, mutta ei järjellisesti, koska se on jossain vähän toisessa paikassa.

– Kuume nousee. Menen päivystykseen. Luen odottaessa taidekirjaa Boschista. Hän eli kummallisella ajalla, jolloin Helvetin kauhut olivat olemassa yhtä aikaa dissektion (ja vivisektion) kanssa – ruumiin kiduttamisen kultakaudella. Että sitä voimme miettiä hänen ja aikalaistensa töitä ihmetellessä.

– Keskustelu vastaanotolla

Hoitohenkilökunnan jäsen (mittaa kuumeeni): Kirjoitan sairaslomaa.

Minä: Hehheh.

Hoitohenkilökunnan jäsen: Tämä ei oikeastaan ole päivystys. Saat lääkäriajan huomiselle.

Minä: Vai niin. Huomenna minulla on paljon töitä.

Hoitohenkilökunnan jäsen (katsoo hetken hiljaa): Jos sä et lepää, sä et tule terveeksi.

Minä: Vai niin.

Niin että ekaa kertaa elämässäni olen nyt sairaslomalla. Mikä on kiusallista, koska huomenna olisi tosiaan opetusta. Joka siis ilmeisesti on näin ollen peruttava

Hyvää uutta vuotta vaan vittu kaikille.

Hyvää uutta vuotta vaan vittu kaikille.

 

Työpäiväkirja osa 12: ”Mä oon jo unohtanut ne silmät”

6.4.

– Luen Palomies Sami ja majakan vangit. Palomies Sami ei ole kyllä mikään muu kuin totaali-idioottilan vanki.

Palomies Samin kuvitusta

Palomies Samin kuvitusta

– Lapsi tänään: ”Mä oon jo unohtanut ne silmät.” Minä: ”Mitä?” ”Ne, mitkä oli sillä pahvilaatikolla.” Pidimme tiistaina vapaapäivän ja kävimme Kiasmassa. Hän ”oli unohtanut” Aalto Nativesin teoksen kohdan, jossa animaatiossa mieheltä kiskotaan silmät irti ja ne asennetaan pahvilaatikolle. En tajunnut, että videossa olisi sellainen kohta, luulin, että siinä olisi vain alastomuutta. Ikävä sanoa, mutta muuta vaikutusta teos ei meihin tehnyt. Muutenkin Kiasman anti jäi vähän vähäiseksi. Minua kiinnosti Baltia-näyttely, ja se olikin taitavasti kuratoitu lähtemisen ja palaamisen teemojen ympärille, mutta ei sieltä lopulta noussut mitään. Kivestä tehty matkalaukku tai lennokeiksi taitellut kattopellit olivat ajatuksiltaan hienoja, mutta kun sepä siinä just on: olisi riittänyt, että kuulee sen ajatuksen. Tietysti kaljatölkeistä tehty lautta ja sen merikelpoisuus oli siistiä (lapsi: ”Vaari on juonut noita.”), mutta taideteoksena sitä on vaikea arvioida. Ylipäätään hankala sanoa, onko teos performanssi, itse objekti, konsepti vai ne kaikki.

– Koska olen taidekasvattajana näin helvetin hyvä, kävin tänään puhumassa Kuvataidekoulujen liiton kevätpäivillä ihanassa Annantalossa (joka muuten on uskomattoman hieno satsaus lasten- ja nuortenkulttuuriin). Tarkoitus oli puhua vain minun&Haapojan töistä, mutta lopussa huomasin paasaavani siitä, miten tärkeää taidekasvatus on, koska sen kautta on mahdollista opettaa ihmisenä olemista eikä vain jotain yksittäisiä taitoja. Ja miten kestävä kehitys ei ole vain sitä, että ollaan tietoisia ympäristöön ja tasa-arvoon liittyvistä epäkohdista, vaan sitä, että muutetaan ihmiskuvaa. Ja taiteen/taidekasvatuksen avulla siihen on edes jotain mahiksia, koska taiteen tekeminen voi opettaa meille hyödyttömyyden, tehottomuuden ja voitontavoittelemattomuuden arvoja. Niitä arvoja tarvitaan, jotta päästään ylös tästä markkinaliberalistisesta, fossiilikapitalistisesta paskakasasta. ”Onnea teille siihen.”

– Eilen ja tänään Ylellä komediaprojektissa. Mullahan on aina aika vahva usko itseeni, mutta epäilen kyvykkyyttäni tehdä ikinä mitään, mikä sopisi mainstreamiin. Eikä kyse ole siitä, ettenkö haluaisi. En vaan ehkä osaa. Ja pahinta on, jos yrittää jotain, eikä silti osaa. (Vrt. käsilläseisonta.)

– Omaksun käsitteen pumppu. Komediasarja tarvitsee kulkeakseen pumpun, eli perustavan ristiriidan. Esim. Palomies Samin pumppu on se, että Sami ei kiltteyttään kykene olemaan pelastamatta Taliaivolan kylän väkeä heidän omalta tyhmyydeltään, vaikka kaikki tietävät, mikä olisi evoluution kannalta parasta. Se on huono pumppu, koska sen generoima toiminta on takakenoista, negaation kautta syntyvää. Huono pumppu olisi myös se, että Sami jättäisi korkeamman hyvän nimissä typerykset pulaan, vaikka hänen pitäisi ammattinsa puolesta auttaa kaikkia, sillä sekin olisi takakenoinen. Vähän parempi pumppu olisi se, että kyläläiset vasiten kävelisivät jättiläiskitaran kanssa alas jyrkänteeltä, koska tuntisivat Samin pakkomielteen pelastustoimintaan. Mutta sekään ei vielä olisi hyvä, koska siinä kukaan ei intohimoisesti edistä omaa asiaansa. Samin pitäisi aktiivisesti saattaa ihmisiä vaaraan päästäkseen pelastamaan heitä. Ja ihmisten kuuluisi kuollakseen pelätä tätä turva-alan ammattilaista. Se olisi hauskaa.

– Toinen kuluneella viikolla luettu paska kirja oli Tammen kultaisiin kirjoihin kuuluva Me autamme äitiä. Se oli pelkkää propagandaa. Mikä tosin olikin syy sille, että ylipäätään valitsin tämän vuoden 1959 klassikon (”Katso, miten hienosti nämäkin lobotomian tai muun ankaran väkivallan uhriksi joutuneet lapset tekevät kotitöitä.”). Mutta kyllähän kotiorjuudesta lukeminen on aina syvästi häiritsevää.

Work, work, work, work, work

Work, work, work, work, work

10.4.

– En ole vieläkään toipunut viikonlopusta. Lapsen synttäreiden järjestäminen on jopa mun minimum effortilla aivan hemmetin raskasta. Mutta tosiaan: kieleni on siistiytynyt. Hoin lauantaina ”hemmettiä” kaupoissa. Lapsi oppi sanomaan sen ihan samalla äänenpainolla.

– Selviydyn jossain määrin kunniallisesti kurssin pitämisestä. Minulla oli kunnianhimoisia ajatuksia siitä, mitä olisimme tänään tehneet opiskelijoiden kanssa, mutta päädyin lähinnä luennoimaan ja esittelemään omia töitäni. Kerron kuitenkin hylätyn suunnitelmaluonnokseni. Se ei kuulosta omissa korvissakaan kovin hyvältä. Hienoa: opiskelijoille on syntynyt hyvin nopeiden luonnosteluiden kautta aika selkeitä ajatuksia siitä, mikä heitä kiinnostaa. Mutta luulen, että ne eivät näyttäydy heille niin selkeinä kuin minulle.

– To do -listallani on mm. ”sheivaa”. Tunnun saavan aikaan vain ylläpidollisia toimintoja. Loppukeväästä voin keskittyä paremmin pitkäjänteiseen työhön (olettaen, että nyt on alkukevät). Mihin ryhtyminen minua tietysti samalla pelottaa.

Aamuasetelma

Aamuasetelma

11.4.

– Voisinpa lähteä kirjoitusretriitille viikoksi ja löytää tavan sanallistaa seuraava kirja. Olen nyt haronut materiaalia mm. vodou-uskonnoista, Helsingin kulttuurihistoriasta, Simone Weililtä ja kissoilta. Olen myös kirjoittanut muistikirjaani Tarvemanifesti-nimisen vuodatuksen, josta voi ennen kaikkea päätellä sen, että tulen viettämään loppuelämäni yksin.

Ihmisbarbiet kiinnostaa

Ihmisbarbiet kiinnostaa

NYC-spessu: Dear Desperado

Olen ollut aika hyvän aikaa tekemättä lähes mitään. Arvelin, että lentomatkat olisivat työntäyteisiä. Kun onhan siinä monta tuntia mitä parhainta aikaa istua ja kirjoittaa. Oikeasti luin Chimamanda Adichien Kotiinpalaajia (Americanah), Agambenin The Open – Man and Animal, josta en tajunnut mitään, katsoin Lights Outin (halki, poikki ja pinoon -tyyppinen, mutta jossain määrin pelottava ja jossain määrin oli mielestäni söpö sen päähenkilön poikaystävä), Wonderin (ihan ok, ns. hyvänmielenleffa), vähän Apinoiden planeetan syntyä (all male planet) ja Three billboardsin (eikö hyvissäkään elokuvissa ole enää tilaa hienovaraisemmille nyansseille).

Toisella mantereella nautin eniten keväästä ja T:n seurasta ja yhdessä ajattelusta (sekä syvällisistä olemisen luonnetta koskevista ajatuksista että näistä: ”mutta mitä rauta on” ja ”onko Saarnaajaa käännetty englanniksi” tai ”jos kuukausi on oikeasti 4 viikkoa kuun mukaan, niin minkä hemmetin järjenjuoksun mukaan vuosi sitten on jotain ihan muuta ai niin aurinko”). Otin ilon irti myös siitä, että nettiä ei hirveästi ollut eikä puhelin toiminut kunnolla. Jotkut lähtevät puhelinlomalle landelle, toiset New Yorkiin.

Guggenheimissa inspiroitumassa Danh Von "Your Mother sucks Cocks in Hell" -teoksen osan äärellä

Guggenheimissa inspiroitumassa Danh Von ”Your Mother sucks Cocks in Hell” -teoksen osan äärellä

Siirryimme uuteen aikakauteen, Toisten historia on tästä eteenpäin Gustafsson&Haapoja. Yhdessä työskentelyn kannalta on korvaamattoman tärkeää oleskella fyysisesti samassa tilassa. Ideat syntyvät vain, kun aivot ovat tarpeeksi lähekkäin muodostaakseen yhteyden. Se ei ole mikään tehokas prosessi, mutta tehottomuus on anarkistista ja antikapitalistista ja siks just tosi jees. Paras oivallus voi tulla sinä aikana, kun ajetaan oikean metropysäkin ohi ja otetaan kiertotie.

NYC:n mittakaava on niin kohtuuton, että tuntuu vaikealta ajatella sinne omia duuneja. Mutta nyt on paljon uskoa siihen, että museon ja muita töitä voisi toteuttaa siellä. Vituttaa, ettei kirjoista ole englanninnoksia. ”Published novelist” ei paljon tarkoita, jos kirjat on kirjoitettu kielellä, jonka olemassaolokin herättää kyseisessä maassa epäilyksiä. Toisaalta, kun seisoin Strandissa, kävi sekin mielessä, että sinnehän ne hukkuisivat miljoonien muiden nimikkeiden sekaan. Mutta olisihan se siistiä olla siellä edes hukkuneena? (Äidinmaallisena ihmisenä ostin Vampirasta kertovan kirjan.)

Tätä on rantakunto

Tätä on rantakunto

Yhteistyön tekeminen tuntuu juuri nyt erityisen kivalta, niin paljon kuin omaa seuraani rakastankin. Pohjan jälkeen kirjojen kirjoittamiseen on tullut ammottava yksinäisyyden kokemus. Että lopulta kannan ne tuotokseni yksin. En tiedä, miten tämä tilanne ratkeaa tulevan teoksen kohdalla. Tai miten hypoteettisen tulevan teoksen kohtalo ratkeaa tämän tilanteen vallitessa. Mulla saattaa olla eksistentiaalinen kriisi. Epäilisin PMS:ää, mutta kalenteri ei täsmää. Aikaisemmin pohdin, mitä mieltä on tehdä taidetta. Silloin päädyin siihen, että se on kivaa. Nyt en ole ihan varma kirjoittamisen suhteen. Onko sitten kivaa vääntää yksinään tavaraa tähän aikaan, jonka muisti kestää noin viikon.

Minun on varmaan itse tehtävä samoja motivaatiotehtäviä, joita teetän opiskelijoille. Ehkä olenkin väärällä alalla ja minun pitäisi ryhtyä putkimieheksi (vittu never jos muiden ihmisten viemäreissä on samanlaista saatanan ektoplasmaa kuin mulla).

Työpäiväkirja osa 11: Neiti Laura muistelee niin sanottua työelämäänsä

19.3.

– Teen to do -listan ja alan suorittaa. Väkerrän kutsut lapsen päiväkotisynttäreille. Saan onnistumisen ja taitavuuden kokemuksen liimatessani kiiltokuvan pahvinpalalle. Minun pitäisi järjestää itsetuntokoulutusta.

– Luen opiskelijoiden tehtäviä. Huomaan olevani innoissani siitä, että tapaan heidät huomenna.

20.3.

– [Tässä kohtaa oli pitkä valitus, jossa haukuin, paikoin ihan kekseliäästi, erinäisiä tahoja ja kehotin heitä työntämään printtimediaa perseeseensä. Poistin tekstin epärakentavana ja yleistä tyhmennystä aiheuttavana.]

– Ryhdyn toimeen veroilmoituksen teon kanssa. Käyn läpi viime vuoden tiliotteet. Jos Rytmiin käytetyt rahat olisivat verovähennyskelpoisia, minulla menisi aika hyvin.

– Reza Negarestanin Cyclonopedia. Joo.

– Kutsuin AP:n puhumaan työstään ja Arki ja kauhu -esityksestä kurssilleni. Olen ainakin itse hyvin täpinöissäni. Kehotan opiskelijoita kokoamaan omaa scrapbookia kiinnostavista aiheista.

Cyclonopedia

Cyclonopedia

22.3.

– Eilen juhlimme Eeva Turusen esikoiskirjan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa julkaisua. Pisteet hyvistä juhlista Siltalalle. Ja tietysti Eevalle itselleen, joka soittaa tilaisuudessa esiintyneessä suosikkiyhtyeessäni Blondeissa amazooneissa.

Amazoonit

Amazoonit

Neiti T (oik.) ja fangirlit Katri Tapola ja minä, kuvaajana toimi Jussi Karjalainen

Neiti T (oik.) ja fangirlit Katri Tapola ja minä, kuvaajana toimi Jussi Karjalainen

– Ehkä eilisestä viininlitkimisestä inspiroituneena teen veroilmoitukset. Voiko joutua ongelmiin, jos on laskenut jotain pennejä väärin? En ole yhteensopiva Macin laskukoneen kanssa. Jos olisi fiksu, seuraisi toimintaansa vuoden aikana säännöllisesti, niin tämä kevään retrospektiivi ei olisi välttämätön.

– Muutoin en pysty tekemään muuta kuin kommunikoimaan auttavasti opiskelijoiden kanssa. Illalla soitan heille Mana manaa ja PMMP:tä. Puhun coverista ja varastamisesta. Olen varastanut idean TT:lta, joka joskus puhui meille koulussa coveroinnista. En muista siitä muuta kuin että hän soitti Children of Bodomin version Britneyn biisistä Oops I did it again.

26.4.

– Luen Living Oilia, hukkaan kohdan, luen melkein kaiken toistamiseen. Näin käy joka kerta. Joko en ajattele/ymmärrä/muista, mitä luen tai sitten olen vaan tyhmä. Mistäköhän luin juuri hyvin vanhasta puusta, jonka joku oli myrkyttänyt. Ja myrkyttäjää vaadittiin hirtettäväksi kuolleen puun oksasta. Vai hirtettiinkö hänet?

27.4.

– Kuuntelen toisella korvalla Mikä meitä vaivaa -podcastia. He puhuvat muista podcasteista (miten ihmeessä he ehtivät tehdä kaiken, mistä puhuvat / lukea kaiken, mitä tietävät). Kuulen: ”…joka käsittelee posthumanismia.” Ajattelen, että täytyy kuunnella, jos vaikka teoria vähän aukeaisi minullekin. Käy ilmi, että he puhuvat ohjelmasta, jossa olin itse vieraana. Ai niin joo. Posthumanismi on kyllä niin väärä sana. Se saa kaiken kuulostamaan teoreettiselta ja abstraktilta. Vastakohtana taas humanismi tuntuu leppoisalta ja helposti lähestyttävältä. Mielikuva: humanismi kivaa (mukava vanha parrakas pappara), posthumanismi vitun vaikeaa (nuori parraton akateemikko, jota mikään ei naurata). Kun sen ei pitäisi olla. Sen pitäisi nimenomaan olla sitä, että palataan takaisin todellisiin, kosketeltaviin asioihin: kehoihin/ruumiisiin/lihaan/tuntemiseen/olemiseen/paikkaan/maahan. Kaikkeen siihen, mistä humanismi ja kristinusko kaikkine oheisideologioineen ovat ihmistä juurineet irti.

– Teen matka-apurahahakemuksen ja tajuan, että Toisten historialla on taas aika monta suunnitelmaa keittymässä. Onkohan kukaan koskaan sanonut viimemuseomme nimeä oikein millään kielellä? Näin käy, kun kehittää sanoja, joita ei oikeastaan ole (on epäihminen ja nonhuman, mutta ei epäihmisyyttä eikä nonhumanitya, minkä ymmärsin vasta kun joku kysyi, että ”what is this ’nonhumanity’, did you make the word up by yourself?”)

– Opiskelijoilla on niin kiinnostavia ajatuksia. Oikeastaan itsekin taiteesta nauttivan henkilön näkökulmasta tällainen ”opettaminen” (valmentaminen? opastaminen? hoivaaminen? lannoittaminen&kasteleminen?) on erittäin mielekästä, koska nyt tiedän, että on hyvä todennäköisyys sille, että saan tulevaisuudessa nähdä ja kokea hienoja teoksia.

Who wouldn't!

Who wouldn’t!

Vilna-spessu: Utopian perustuslaki, ”jännät” reliikit ja tärkeitä huomioita miekkataisteluista

14.3.

Huomenna lähden Vilnaan. Inhoan pakkaamista. Viime keväänä matkustin niin paljon, että litran minigripistä tuli meikkipussini. Sitten se kansainvälinen paskapää feidasi minut ja saatoin edes hieman pienentää aiheuttamaani ympäristötuhoa.

IMG_3104

15.3.

Pääsin Vilnaan lähes huolestuttavan smoothisti. Mitä nyt jouduin paniikkiin, kun menin väärälle portille ja luulin, että en ehdi enää koneeseen eikä missään ollut ketään.

Minua haastateltiin yliopistolla ekokriittiseen taiteeseen liittyen, yleisönä oli suomen ja muiden pohjoismaisten kielten opiskelijoita. Oli tosi kivaa, mutta aina kun pitää puhua englanniksi, muuttuu hieman tyhmemmäksi, koska ajattelu monimutkaistuu, sanat ja käsitteet ovat hukassa ja sitten sitä muistaa jonkin termin kuten märehtiä (ruminate), josta sitten alkaa vääntää juttua. Täällä on myös ruotsalainen, norjalainen ja tanskalainen kirjailija. Niiden nimet on Kaspar, Jesper ja Espen.

IMG_3117

IMG_3119

IMG_3175

17.3.

En halua lähteä pois Vilnasta. Tällaista ei ole tapahtunut ikinä. En koskaan ole rakastunut kaupunkiin. Ehkä Berliinin kanssa oli ihastus, mutta tämä on real thing. Minulla ei ole ylisanoja kuvaamaan kaupunkia, näkymiä, kirkkoja ja yliopistokampusta (jossa oli aivan uskomaton kirjasto, observatorio ja tietysti myös kirkko). Ihmisten tekemien rakennusten kaltaiset asiat eivät yleensä tee minuun suurta vaikutusta. Nyt olisin voinut viettää päivän observatorion tornissa, josta näkyi koko kaupunki. Siitäkin huolimatta, että opas kertoi porraskäytävän olevan todella huono puolustusta ajatellen: alhaalta tuleva vastustaja on etulyöntiasemassa vastapäivään(-kö? en pysty järkeilemään tätä, liittyy oikeakätisyyteen) kiertävän portaikon ansiosta ja pystyy katkomaan miekalla puolustajan jalat. Kuulemma tornissa ei kuitenkaan ollut käyty usein miekkataisteluita.

Uzupio respublikan perustuslaki

Uzupio respublikan perustuslaki

Tietysti Vilnassa on paljon ongelmallisia asioita. Yliopiston tiloissa oli noin 5000 tärkeän ihmisen muotokuvaa. Joka ikinen näistä ihmisistä oli miehiä. Baarissa, joka oli muuten kiva, oli jonkinlainen kultakala aivan liian pienessä akvaariossa. Kysyin tarjoilijalta, eikö kalaa voisi lahjoittaa johonkin paikalliseen merenelävätarhaan, missä sillä olisi edes vähän paremmat oltavat. Harkitsin myös eutanasian tarjoamista kalalle. En tiedä, kuuluiko sillä olla sellaiset järkyttävän ulkonevat silmät vai oliko se pahasti sairas (etsin sittemmin netistä ”mulkosilmäistä kultakalaa”, saattoi olla red moor goldfish). Aloin miettiä toimenpiteitä kalan pelastamiseksi. Ymmärrys eläinkysymyksestä on toisella tasolla kuin vaikka Helsingissä. Mutta sekin on nousemassa. Tunnin sisällä saapumisesta sain parasta falafelia ever ja soijalaten paikallisesta kasvisravintolasta. Ruoka oli muutenkin niin hyvää eikä vegaanina olemista tarvinnut selitellä (toisin kuin jossain ruokakulttuurin kehitysmaissa Ranskassa ja Italiassa).

Congratulations, you have an all male panel!

Congratulations, you have an all male panel!

Hevosella on käsiraudat?

Hevosella on käsiraudat?

Kirjastossa oli sentään tämä Maria (ennen siellä oli ollut myös Medusa, mutta joku pösilö maalasi päälle Jeesuksen)

Kirjastossa oli sentään tämä Maria (ennen siellä oli ollut myös Medusa, mutta joku pösilö maalasi päälle Jeesuksen)

Yliopiston henkilökunta ja opiskelijat olivat ihania. Puhuin posthumanismista, nonhumaneista ja maailmanlopusta. (Sain palautteeksi, että you are SO funny.) Tutustuin kiinnostaviin kollegoihin Espen Stuelandiin, Jesper Weithziin ja Kaspar Colling Nielseniin, toivottavasti heidän teoksiaan suomennettaisiin pian. Varsinkin Espenin esseekokoelma, joka käsittelee elämää kuolleessa ruumiissa (siinä on 777 sivua). Lauantaina meillä oli yhteinen paneelikeskustelu. Edellisenä yönä olimme harjoitelleet sitä varten neljään asti hotellin aulassa. Ruotsalainen nukahti, suomalainen haukkui norjalaisen ja tanskalaisen näkemykset typeriksi. Paneelissa olimme hieman rakentavampia. Jesper ei edes kumauttanut minua, vaikka lupasi edellisiltana tehdä niin, kun käytin huomattavasti aikaa ruotsalaisen black metalin (osittain epäreiluun) pilkkaamiseen. Hän sanoi myös, että puhuessani ruotsia puhun kuin osoittaisin sanani lapselle. Pohjoismainen yhteistyö ja -ymmärrys on arvokasta.

Jesper, Espen, Kaspar ja mä

Jesper, Espen, Kaspar ja mä

Ilmoitin kaikille, että haluan palata heti ja voin pitää luentoja, jos saan kirjoittaa yliopiston tiloissa. Lapsi rakastaisi kaupunkia myös. Hän on niin innoissaan kirkoista. Yhdessä kirkossa oli kolme kuollutta heppua vitriinissä. Awesome!!!

Ja vielä, ehkä siisteintä: Korpisoturista oli käännetty pari otetta liettuaksi. Liettuan kieli on arkaaisin nykyisin puhutuista indoeurooppalaisista kielistä, kertoo wikipedia.

IMG_3183

 

Työpäiväkirja osa 10: Minä, Karl Ove ja märehtiminen

10.3.

– Tulimme eilen lapsen kanssa vanhempieni luo. Nukahdin noin 21:16. Butlerin Aamunkoiton teksti alkoi järjestyä mielessäni uusilla häiritsevillä tavoilla. Mitenköhän kauan voisi jatkaa lukemista siinä horteessa, jossa on hereillä, mutta unet puskevat jo päälle. Ja saisiko siinä hyvinkin mielenkiintoisen lukukokemuksen vai pääsisikö kenties teoksen alitajuntaan. Olen melko varma, että illalla lukemissani lauseissa ei käsitelty seksiä, mutta lopetin nimenomaan siksi, että alkoi olla omaan makuuni aivan liian eksplisiittistä materiaalia. Kiitos taas tästäkin, mieli.

dawn

– Vedin eilen TeaK:lla suuresti jännittämäni ”Posthumanistinen näyttämö” -työpajan. Siellä oli ihanan paljon ihmisiä ja vieläpä tyyppejä, jotka ovat jo valmistuneet ja olivat paikalla huvikseen. Oli miellyttävää ja erityisen kiinnostavaa kuulla toisten ihmisten ajatuksia. Yritin viedä posthumanismin ajatusta mahdollisimman maan pinnalle, lihaan ja konkreettiseen, koska siitä siinä on mun mielestä kysymys: humanismin vähintään tiedostamaton pyrkimys on ollut hilata ihmistä yhä kauemmas kehosta, ideoiden maailmaan. Ja ihmiskeskeiset ideologiat ottavat yleensä pakkomielteekseen jonkin ihmisen ei-ruumiillisen, muusta elollisesta riippumattomuutta korostavan ominaisuuden kanssa mälväämisen (sielu, järki, mieli).

"Päläpäläpälä."

”Päläpäläpälä.”

– Terapiassa visualisoin tulevaisuuttani korttien (vähän kuin tarot-pakka, mutta yksinkertaisempia) avulla. Terapeutti (kysyttyään, että nämä ovat siis jotenkin toivottavia juttuja sinun mielestäsi) huomautti, ettei mukana ole mitään työhön liittyvää. Hämmennyin, koska kaikkihan ne liittyivät työhön. En osaa erottaa kirjoittamista oman mieleni tutkimisesta. Näen taiteilijan shamaanin perillisenä. Pitää mennä pelottaviin paikkoihin, että voi tuoda sieltä kuvia. Ja mikä olisi pelottavampi kuin oma alitajunta (mitä mä just sanoin siitä mälväämisestä, back to flesh, bitch). Sanottakoon, että aina kun puhun taiteilijuudesta, niin mun läpät eivät ole normatiivisia, vaan koskevat lähinnä itseäni. Muut saavat tehdä ihan mitä lystäävät.

– Sain lukijalta pitkän viestin Pohjaan liittyen. Mikään tekemiseni ei ole herättänyt yhtä paljon yhteydenottoja tutuilta ja tuntemattomilta. Ehkä Pohja ei tarjonnut filosofisesti paljoa uutta (en tiedä), mutta selvästi siinä tuli sanallistettua sellaisia kokemuksia, jotka eivät aiemmin ole tulleet tunnustetuiksi. Ne ovat ristiriitaisia kokemuksia, niistä ei voi syyttää ketään, mutta ne ovat tuhoavia, joten sitten niistä syyttää itseään. Siinä mielessä Pohjalla on ollut kirjoistani suurin vaikutus. Siihen nähden ei ole paljon väliä, miten isosti kritiikki sivuutti teoksen ja sen kirjalliset arvot. (Huomaan todistelevani tätä itselleni usein, mutta se ei tee siitä vähemmän totta.)

12.3.

– Mistään ei tule mitään perkele. En ole koskaan halunnut lähteä siihen maanantaikelkkaan, mutta onhan nää maanantait nyt ihan helvetin hankalia. Luen Weilin filosofiasta, Hankamäki kutsuu hänen ajatteluaan jopa pansatanistiseksi. En aivan ymmärrä. Hankamäki vissiin olettaa, että lukija tietää Weilistä enemmän kuin minä. Käsite viehättää kyllä. Sen tajuan, että Weil on puhunut viisauden itseisarvon puolesta. Että tiedolta ei pitäisi odottaa hyödyllisyyttä. Rakastan tätä ajatusta. Yritän yhä paremmin sisäistää hyödyttömyyden kapinallisuutta.

Toisten historia c. 2012

13.3.

– Teen T:n kanssa puhelimitse jonkun about 3-vuotissuunnitelman. Se on hyvä. Tai siis meillähän oli jo sellainen, mutta nyt siihen tuli yksi uusi juttu. Ihmiset, joiden duunia me käsiteltiin neljä vuotta sitten meidän töissä, haluavat nyt tehdä proggiksia meidän kanssa.

– Pidän kurssia esityksen kirjoittamisesta. Tänään aiheena autofiktio, elämäntarina ja häpeä/tabut/oman tarinan katkokset.

– N sanoo lukevansa mun päiväkirjaa, ”se on helvetin tylsä”. Ehkä tässä on sama viehätys kuin Knausgårdissa: tylsää, tunnistettavaa ja turvallista. Ja sitten on se je ne sais quoi, mitä sekä minä että Karl Ove kuvitellaan meidän tekemisissä olevan. Tai saamme ehkä muut kuvittelemaan, että me kuvittelemme. Ja sitten muut kuvittelevat, että se on siellä, vaikkeivät he ehkä huomaa sitä.

Blondit amazoonit

Blondit amazoonit Häiriköiden Spektaakkeligaalassa

Loading...