Laura Gustafsson (1983) on helsinkiläinen kirjailija, joka työskentelee myös kuvataiteen, teatterin ja tv:n kentillä. Hän on julkaissut romaanit Huorasatu (2011), Anomalia (2013), Korpisoturi (2016) ja Pohja (2017, kaikki teokset Into Kustannukselta). Hän on kirjoittanut näytelmiä, esim. 2017 Jurkassa nähdyn Kikka Fan Clubin ja muun muassa kuunnelmasarjan Pet Shop YLE:lle. Töissään Gustafsson on käsitellyt esimerkiksi äitiyttä, väki/valtaa ja maailmanloppua.  Hänen tekstinsä ammentavat niin muinaisista kuin nykypäivänkin myyteistä. Toislajiset eläimet ja eläinoikeudet kulkevat mukana hänen teoksissaan kuin myös yksityiselämässäkin. Gustafsson on tehnyt vuodesta 2012 yhteistyötä kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa. Gustafsson&Haapoja ovat toteuttaneet mm.  Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museon  -teoksen (2016), joka on kiertänyt Italiassa, Norjassa, Englannissa ja Taiwanissa. Gustafsson&Haapojan yhteistyö sai valtion mediataiteen palkinnon 2016. Laura Gustafsson on valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja suorittanut tutkinnon myös Helsingin yliopistolla. Parhaillaan hän kirjoittaa Rehab-romaania, suunnittelee Haapojan kanssa näyttelyä HAM:iin kevääksi 2020 ja on mukana kirjoittamassa tv-sarjaa Ina <3 Suomi.

Laura Gustafsson (1983) is a Finnish author who also works in the fields of theatre, visual arts, and tv. In her books she always aims at finding an unforeseen perspective whether the topic be motherhood or the end of the world (as we know it). Gustafsson’s debut ”Whore Story” is an inspiring and funny anti-Aristotelian novel that embraces the whole herstory of life with mythologies from ancient Babylonia as well as from the era of MTV. Whereas her latest book ”Bedrock” is an autofiction that treats fantasies of doing autopsy to oneself, meetings with depressed gods and goddesses, and dreams of burning zoos as equal incidents with those of more material basis. All of her work carry a strong sense of intersectional feminism, added with animal rights activism. ”Whore Story” is available in Germany and in French, and ”Anomaly” in French. Gustafsson also collaborates with visual artist Terike Haapoja. The award-winning artist duo Gustafsson&Haapoja has realized several installations, a video work, and a play. Their utopian Museum of Nonhumanity (2016), a durational video installation analyzing the constructions of ”human” and ”animal”, has toured in Italy, Norway, England, and Taiwan.

For foreign rights enquiries, please contact Elina Ahlback Literary Agency, www.ahlbackagency.com / info@ahlbackagency.com.

_MG_9758

Työpäiväkirja osa 33: Maybe the drugs are the only way to be free?

16.1. keskiviikko

– Mitä pitäisi ajatella siitä, että käyn taas läpi Epäihmisyyden museon tekstimassaa (esim: ei ole totta, että kun tekee jotain ”kerran kunnolla”, niin ei sitten tarvitse tehdä toiste). Tällä kertaa antaakseni HAM:iin käsityksen siitä, miten paljon on käännettävää (ruotsi, venäjä, saame?). Välilyönteineen reilu 80 000 merkkiä, eli n. 14 000 sanaa, mutta vain 43 liuskaa. Ei esim. 100. Olen oikolukenut englanninkielisen version niin monta kertaa. Silti vieläkin löytyy kohtia, joissa mietin, että pitäiskö olla piste vai ei ja miksi täällä on kahdella eri tyylillä kirjoitettu päivämääriä. Kuitenkin eilinen keskustelu T:n kanssa sai mut tajuamaan, että se oikea työ teoksen kohdalla on tehty suunniteltaessa ja silloin, kun matsku on sortteerattu. Se on se ajatustyö. Nämä käytännön asiat kuten uudet editoinnit ja tekstien tarkastukset ovat raksaamista, uudelleen kokoamista. Jopa dramaturgian korjaaminen ja vastaava on mahdollista. Kirjan kanssa moinen ei oikein käy. Sieltä voi siistiä painosten välillä lyöntivirheitä pois, mutta ei voi tehdä niin, että mulla oli tässä tämä ajatus, mutta ilmaisin sen ekalla kerralla paskasti, joten tässä on nyt uusi editio. Tai että se ajatuskin oli paska, joten muutinpa sen. Se olisi kamalaa, vaikka toisaalta miksi minkään pitäisi olla ikuista.

Ulla Jokisalon Parivaljakon vetovoima HAM:issa.

– Lastenkirjakatsaus! Vihaan Disneyn ja muiden oheisroskan tuottajien kirjoja yli kaiken. Vittu mitä paskaa. Ei mitään pointtia, ei minkäänlaista jännitettä, muodoltaan ja sisällöltään tyhjiä, epäitsenäisiä paperisyövereitä. Pikkuponien maan on kaapannut paha tyyppi, ponit lähtevät merenpinnan alle etsimään apua (because fuck you, that’s why). Jäävät juhlimaan meriponiprinsessan kanssa, koska sille tulee paha mieli, kun sanovat, että nyt pitää tosiaan lähteä pelastamaan valtakunta. Loppuu bileisiin. Paha tyyppi hallitsee. Mitä helvettiä. No mutta. Luojan kiitos oikeat kirjailijat antavat panoksensa lastenkirjallisuudelle. Eilen luettu Katri Tapolan Tuttityttö ja Peukalopoika oli aidosti rentouttava, ihana pieni kirja, johon ei ollut väkisin väännetty juonta mutta silti lukijan mielenkiinto olisi kestänyt kauemminkin (ja myös henkilön, jolle luettiin). Uudemmista kirjoista meille päätyi myös Jengi siististi sotkussa (tms) ja anteeks mutta se oli helvetin hirveä. Kiva selittää, että joo, täällä nää teurastaa kaloja (varmana pohjatroolaa) ja toiset syö pelkkää juustoa. Lopuksi henkilöt tekevät jonkinlaisen pikkelsin/smoothien, jossa on kalaa ja juustoa. Happy end! NOT. Sen sijaan vanhat klassikot joskus toimivat (joskus eivät). Camilla Mickwitzin piirrostyyli oli lapsena suosikkini ja tarinat ovat suurenmoisia arkisessa taianomaisuudessaan. Tosin yksi tonttukirja, johon oli tekstin tehnyt Hannu Mäkelä, oli puuduttava. Ehkä sellainen jankkaava kirjoitustyyli on toiminut silloin, kun lasten merkittävin vaihtoehtoinen viihde oli teksti-TV.

Mickwitzin Jason-kirjat on mun lemppari. Jasonin mutsi hankkii lisätuloja alastonmallina.

Karoliina Pertamon kuvitus Tapolan kirjoittamassa kirjassa.

– Tänään on Kriittisen eläintutkimuksen verkoston seminaari, jota varten Mikko Virmajoki loi meidän Embrace Your Empathy! -videoon äänen. Eli vähän niin ku enskari. Mutta kukaan meistä ei pääse paikalle, mikä harmittaa, koska siellä on hyviä puhujia, jotka sitovat eläinkysymyksen mm. feministiseen ja queer-teoriaan sekä biopolitiikkaan. Onneksi tapahtumasta on tallenne!

Ulkoilutin kustantajaa.

24.1. torstai

– Oli tarkoitus tehdä Inan kanssa koko viikko töitä, mutta tehtiinkin vain ma ja ti. Joten eilisen vietin kotona ja kirjoitin Rehabia. Että voikin olla ihan helvetin vaikea kirjoittaa yksi kirja. Mutta helpottaa se, että Kafka on ollut olemassa. Hänen tuotantonsa on ehkä lähin viitepyykki (mikä?) tälle romaanille.

– Aloin eilen lukea Pontus Purokurun Täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia. Hyvä pointti kyllä se, että tässä kulttuurissa on erittäin vaikea olla olematta uusliberaali (jos olisin tietynlainen mieskirjoittaja, kirjoittaisin ”Pontus on ihan oikeassa siinä, että…”). Olen yrittänyt ajaa omaa tehokkuuttani alas (jonka sivuvaikutuksena voisi olla se, että pystyn keskittymään paremmin) enkä suostu kaikkeen, varsinkaan isoihin projekteihin, vaikka ne olisivat vasta tulevaisuudessa. Olen ajatellut, että syleilen tässä sitoutumiskammoani, mutta ehkä voin ristiä sen Pontuksen kiittelemäksi kieltäytymiseksi.

– Aloin myös lukea Bataillen Uskontoteoriaa. Ihanaa ja kaikkea, mutta vituttaa kun nämä filosofiäijät puhuvat ”eläimestä”. Eikö niiden pitäisi tietää paremmin, eikö niiden pitäisi ajatella etevämmin? ”Eläin” on varmaan ihan hyvä sana sille, mistä ne puhuvat (itsetiedottomuus, subjektin ja objektin tuolla puolen, whatever), mutta ei sikäli, kun se viittaa todellisen maailman olioihin, eli niihin, jotka ”eläimiksi” nimetään. Ja kyllä heilläkin on siinä taustalla juuri nämä olennot, vaikkeivät he uhraa puolta tavua sille, millaisia lajeja ja millaisia yksilöitä oikeasti on. He ottavat täysin annettuna ”eläimen” ja uusintavat sitä mielikuvituksellista höpöhöpöä, mikä liitetään todellisen maailman ”eläimiin”. Laiskat paskiaiset.

– Spotifyhin on tullut vihdoinkin Arcturuksen La Masquerade Infernale. Kuuntelen sen monta kertaa.

– Nuoren Voiman Liitolla kirjoittajaryhmän vieraana. Mua on kritisoitu viimeaikaisesta negatiivisuudesta (toinen merkintöjeni lukijoista siis huomautti asiasta), mutta nämä nuoret kirjoittajat olivat taitavia ja ihania ja oli hienoa, että sain lukea heidän tekstejään ja kommentoida niitä. Tosin liian myöhään tajusin, että niin joo, meidänhän oli tarkoitus puhua Pohjasta, joten myös minä saattaisin saada kommentteja. Mutta he olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita. Luoja mua hävettää aina kun joudun kuuntelemaan kun otteita Pohjasta luetaan ääneen. Tuntuu, että kaikki kokonaisuudesta irrotettu on niin banaalia ja mitätöntä, heikkoa tekstiä.

– Tuntematon

25.1. perjantai

– Eilen muistutin nuoria kirjoittajia siitä, miten kehitys tapahtuu epämukavuusalueella (ja vuorotellen levossa). Muistan tämän nyhrätessäni Rehabin kanssa.

– Koska luen liian vähän kaunokirjallisuutta ja pelkään tämän vaikuttavan omaan kirjoittamiseeni paskasti, aloitan Henni Kitin Elävännäköiset.

– Lapsen kanssa katsomassa Prinsessa Pikkiriikki. Ihanat Helmi-Leena Nummela ja Sirja Sauros.

29.1. tiistai

– Olen ollut viime päivät paljon itsekseni Rehabin kanssa. Paitsi lauantaina kävin M:n kanssa Noitaillassa, joka oli niin eksklusiivinen ja mystinen tapahtuma, etten edes sano siitä mitään. Niin kivaa kuin yksin nyhrääminen onkin, niin en ole ihan varma, onko mulle hyväksi olla näin paljon omien ajatusteni kanssa. En missään nimessä suosittelisi ketään muuta olemaan näin paljon mun ajatusten kanssa. Eilen GYW:lla en sanonut koko päivänä paljon mitään asiaan kuulumatonta (ja aika vähän asiaan kuuluvaakin) paitsi jotain kuolemasta. Palautan ehkä lääkitykseni entiselle tasolle, vaikka siitä johtuva vitutus saattaa nollata kemialliset hyödyt.

– Olen kuunnellut paljon IAMX:n levyjä. Palaan siihen musiikkiin aina välillä ja ihmettelen, miksei jää minulle, vaikka tykkään siitä paljon. Illalla S vie mut niiden keikalle.

30.1. keskiviikko

– Niin paras keikka. Chris Cornerissa (joka ei ole Chris Cornell, joka, kuten Samuli muistutti, ei elä) on ihanaa feminiinisyyttä. Ei sillä tavalla kuin trikoorokkareissa ym, jotka naisistaa itseään esteettisistä syistä, mutta pilaa kaiken typerällä machoilulla ja panemispuheella. Ehkä se ei ole enää edes feminiinisyyttä, vaan uudenlaista ihmisyyttä, johon kuuluu aito hauraus (ei sellanen yhyy säälikää minua tai haistakaa vittu) ja vilpittömyys. Metamodernia musiikkia. Olen lapsesta saakka tykännyt Marilyn Mansonista, mutta kun nyt vertaan näitä taiteilijoita toisiinsa, niin onhan se Mansonin meininki tunkkaista. Tää vertaus on mielekäs mm. siksi, että molemmat ammentavat masennuksesta ja meikkaavat.

– En silti voi käyttää koko päivää Chris Cornerin kuvien katseluun internetissä. Jotkut ihmiset on niin kauniita, että sitä ei meinaa kestää.

– Fiktion kirjoittamisen paradoksi: oma ahdistus lievittyy ensin, mutta sitten tilalle tulee ahdistus fiktiivisistä henkilöistä, niiden tekemisistä ja siitä, että saa ne toimimaan. Nyt ne vihdoin alkavat syöttää jotain eivätkä vain seisoskele passiivisina. Miksi piti tehdä niin monta henkilöä. Jokainen vaatii aikansa. Sain vihdoin nimettyä henkilön, jota olen kutsunut vain ”normaalipituiseksi mieheksi, jolla on jalat”. Vihaan niiden kaikkien nimiä, nimeäminen on niin teennäistä. Mutta nimeäminen liittyy myös siihen, että voi ottaa toisen valtaansa (possess), joten ei auta, olkoon nimesi Karl, sinä normaalipituinen jalallinen mies.

Työpäiväkirja osa 32: Hamsterit ei nouse kuolleista

12.12. keskiviikko

– Innon pikkujoulut. Jaana sanoo, että saan vapaat kädet toteuttaa itseäni kirjailijana heidän kustantamossaan; että olen taiteilija, ”hyvällä tavalla”.

13.12. torstai

– Kohta Ina kyllästyy muhun, koska aivoni ovat niin huurteessa. Mua silti vähän huvittaa, että ajattelin alkuun Ina <3 Suomi -proggiksen oikeasti vievän tietyn tuntimäärän ja that’s it. Ei luovaa työtä voi tehdä tunteja laskien. Tai ehkä joku voi, mutta mun mielestä on helpottavampaa, että joskus voin mennä toimistoon aivan muhjussa ja antaa ehkä puolikkaan hyvän idean kuin että pitäisi olla työajan puitteissa täydellisen skarppi.

Mutta kun toimittajanero on poissa, lainaan hänen hattuaan.

14.12. perjantai

– Minä ja Anna pitchaamme komediasarjakonseptimme Ylellä. Tunnen vastustusta sitä kohtaan, että joudun myymään jollekulle ideoitani. Olen aika etuoikeutettu. Kaikki menee hyvin. Palaute on kiinnostavaa. Opin komediasediltämme aina uutta. Esko Salervo: ”Komedia = totuus + kipu”. Olen valtavan ylpeä musta ja Annasta ja siitä, mitä olemme kehitelleet. TV:n kirjoittaminen ei ole mikään taiteellinen intohimoni, mutta tajuanhan toki, että se on areena, jolla voi saada asiansa isommalle yleisölle julki. Jos oma työ on kommunikaatiota, onko se sitä arvokkaampaa, mitä suuremmalle ihmismäärälle saa kommunikoitua? Toisaalta taide ei ole vain kommunikointia. Tai ei ainakaan niin yksiselitteisesti. Joten yleisön koko ei ole taiteentekemisessä merkityksellinen kriteeri taiteellisen arvon kannalta. Taiteen kautta kommunikoidaan ideoita ja tulevaisuutta ja arvoja, ja niiden on tärkeää päästä yksityisestä tietoisuudesta ulos yleiseen tajuntaan. Sitten kun niitä ideoita on siellä kollektiivisessa ajattelussa, niin ne voivat alkaa vaikuttaa käytäntöihin. Kuten jossain lukion filosofian kirjassa sanottiin: se on mystistä, se ilmenee. Näin on saatana.

– Ärsyttää kaikki nillitys Oodista. Onko ihan pakko keksimällä keksiä kritisoitavaa. VAIN satatuhatta nimekettä?! Perseestä!! Ompelukoneita?! Mutta KIRJAsto!! Shut the fuck up

Saasta.

15.12. sunnuntai

– Jos mua vähän nyppi Roskakirjan sanailu, niin Timo Airaksisen Saasta vie homman ihan uudelle tasolle. Mahtaako kirja alkaa ikinä vai onko se loppuun saakka pelkkää nokkelaa heittelyä. Airaksinen myös kirjoittaa toistuvasti feministeistä kuin he olisivat joitain toisia. Eikö hän itse ole feministi? Miksi pitää olla niin raflaava? En halua lukea mitään Duudsonien kirjoittamia kirjoja.

– FUCK!!! Me on katsottu lapsen kanssa koko She-ran eka tuottis eikä ole tietoa, milloin tulee seuraava.

She-ra ja ystävät.

Kirjailija-lehdessä on aiheena raha. Olen koko lyhyen urani ajan ajatellut eläväni kirjoittamalla. En ole ikinä kuvitellut, että pitäisi elää kirjoittamalla romaaneja. Että se olisi edes tavoiteltavaa. Että siitä voisi miltään taholta edes edellyttää toimeentuloa? Kirjoittaisi romaaneja ihan työkseen? Pelkästään? Eikö se olisi aika tylsää? Kuunnelmien, näytelmien ja kässäreiden kirjoittaminen ei ole mitään sivutöitä. Ne on ihan oikeaa luovaa kirjoittamista, joiden puitteissa voi omaa kirjailijuuttaan harjoittaa. Kolumnit ja sensellaiset ovat omia vähemmän taiteellisia tekstityyppejään, mutta jos kirjailija haluaa olla yhteiskunnallinen keskustelija, niin silloinhan niitä kannattaa tehdä (ei ilmaiseksi!). Itse koen myös opettamisen olevan osa taiteilijan työtä. Ihan niin kuin tutkijatkin luennoivat (eivät varmaan kaikki). Oma ajattelu kehittyy ja saa jaettua sitä toisille taiteilijoille (puhun siis nimenomaan taideaineiden opettamisesta), jotka voivat viedä ajattelua pidemmälle omassa työssään. Saatan soveltaa taiteilija-apurahaani vähän anarkistisesti, mutta katson, että juuri sen turvin voin myös tehdä opetustöitä ja toimia opinnäytteiden ohjaajana, koska niistä töistä ei makseta kovin kummoisesti siihen nähden, miten paljon niihin joutuu satsaamaan. Tällä tavalla minun apurahani vie eteenpäin useampien taiteilijoiden työtä. (Toivottavasti taikelaiset ei lue tätä.)

17.12. tiistai

– Tapaan M:n, jonka opinnäytetyössä (Aaltoon) olen ohjaavana opettajana. Sisäinen järjestelijäni pääsee vapaaksi kun käymme hänen materiaaliaan läpi. On ihanaa tulla tilanteeseen, jossa kaikki matsku on jo olemassa ja järjestyskin lähenee oikeaa, mutta ihan pienellä säädöllä kokonaisuudesta saa kaikki puolet näkyville.

– Lapseni rakastaa Jali ja Suklaatehdas -elokuvaa (juu, katsomme sitä suomeksi dubattuna, ei ole Jali mikään oikea nimi). Tein juuri 16 persoonallisuustyyppiä -testin. Sen mukaan olen aktivisti (campaigner), ja esimerkkinä kaltaisistani oli Willy Wonka. Joo-o.

24.12. maanantai

– Vietän jouluaaton kissan kanssa kotona. Kirjoitan kirjaa ja katson välillä Okjaa (en yleensä pysty keskittymään yksinäni elokuviin, katson elokuvan yhdeltä istumalta ainoastaan sosiaalisen paineen alaisuudessa) sekä Drag Racen finaalin. Meditoin ja käyn juoksemassa. I love my life.

11.1. perjantai

– Olen ollut lomalla/kin. Se oli raskasta, ja olen vieläkin kipeä (silmätulehdus, kurkkukipu jne).

– T:n kanssa olemme suunnitelleet nyt viikon HAM:iin tulevaan näyttelyä. Se on ihanaa. Tämä luovuuden osa-alue on tulossa mulle yhtä tärkeäksi kuin omien kirjojen kirjoittaminen. Toki olen kuvataidekentällä outsider, ihmiset osoittavat puheensa T:lle ja ovat iloisia, kun hän on tulossa tekemään näyttelyä. Tietysti T korjaa, että niin, me. (Voisin ottaa itse vastuuta ja karjaista, että minäkin olen taiteilija perkele.) Siitä syntyvä olo ei silti ole täysin negatiivinen. Tuntuu, että saan olla vähän sivussa ja tarkkailla eikä tarvitse puhua niin paljon kuvataidekieltä kuvataideväelle. Totta kai ego kärsii, mutta herrajumala kyllä mun egolla on siihen varaa. Oma taiteilijaidentiteetti on hankalasti määriteltävissä. Toisaalta onhan Suomessa vaikkapa Rosa Liksom (joka onkin ainoa mieleen tuleva esimerkki), jonka ei tarvitse määritellä itseään vaan hän voi tehdä mitä vaan suvereenisti. Ehkä tarvitsen taiteilijanimen, Pirjo Niinku.

Työskentelytila HAM:illa.

– Vierastan kokoavia vuosikatsauksia. Joskin silmäilin Ville Lähteen katsausta ja se oli superkiinnostava. Mutta oman vuoteni kertaaminen ei kiinnostaisi edes itseäni. Britney Spears on kertonut unohtamisen olevan hänen onnellisuutensa salaisuus (olen sanonut tämän aikaisemminkin).

– Vuodenvaihteen tienoilla näin Teatteri Jurkassa hurjan Noran, suuret kiitokset intensiivisille taiteilijoille Kemppi ja Salminen. Katsoin elokuvat Jättiläinen ja Bird Box. Luin kirjoja loppuun ja aloitin uusia esim. Juri Nummelinin toimittaman Misantropian historian, joka onkin melkoinen all male panel. Paitsi että kaikki kirjoittajat ovat miehiä, myös lähes kaikki, josta he kirjoittavat, ovat miehiä. Ehkäpä misogynian historia olisikin sitten ihan oma teoksensa. Enkä sano tätä nyt vittuillakseni, välillä vaan mietin, että huomaavatko mieskirjoittajat, että he esim. viittaavat usein lähes yksinomaan miehiin. Aloitin myös Veli-Matti Värrin kaikin puolin tärkeän Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Piruuttani(!) luin alun kiitospuhetta ja eipä sielläkään kuulkaa pahemmin naisten nimiä näkynyt. En demonisoi näitä kirjoittajia enkä missään nimessä kyseenalaista heidän tekstiensä merkittävyyttä ja kiinnostavuutta, tulipa vaan mieleen. Ja ongelmahan on paljon heitä laajempi.

Ivo Schoofs: Large Pendulum Wave Lux Helsingissä.

– Antin Häviö-kirjasta vielä sen verran, että ensinnäkin joo, lisää rahaa Nylénille ja toiseksi täytyy huomauttaa, että kyllä olen minäkin saanut useilta ihmisiltä saman palautteen kuin hän liittyen lihansyönnin lopettamiseen. Myös minun kirjani ovat pelastaneet henkiä. (Strategiantajuni miltei esti kirjoittamasta tätä, mutta omahyväisyys keuli edelle, koska tämä on omasta mielestäni tärkein anti, joka teoksillani voi olla: että ne aiheuttavat muutoksia kuolemanvakavilla alueilla.)

– Palautteesta ei pitäisi ottaa nokkiinsa, mutta vittu kun vitutti lukea Niin&Näinistä teksti, jossa käsiteltiin hetero- ja naisen seksuaalisuutta Pohjan ja Essi Tammimaan Isän kädestä -romaanin kautta. Ymmärrän, ettei kyseessä ollut arvio, vaan nimenomaan essee, jossa teokset olivat propseina, mut silti!!! Kun Pohja ei oo kirja seksistä eikä seksuaalisuudesta. Se on kirja IHMISYYDESTÄ. Vaikka kirjoitankin miehistä, eihän sen tarvitse tarkoittaa, että kaikki muu tapahtuu niiden vuoksi. Tai että mikään olisi niiden aiheuttamaa. Pohjassa nimenomaan pyrin välttämään sitä, että miehet olisivat toimijoita. Pohjassa miehillä ei ole mitään väliä (sori), ne vaan ovat siellä. Onko seksuaalisuus oikeasti niin tukahdutettu ihmisyyden alue, että jos siitä sanoo mitään, niin sitten kaikki tulkitaan sen läpi? Vai onko tää taas sukupuolikysymys? Jos Pohjan olisi kirjoittanut mies (ei olisi, miehellä on todnäk erilainen kokemus ihmisyydestä kuin minulla), mitä kirjasta olisi sanottu? Että vittu mikä ruikuttava paska? Kyllä, epätasa-arvo toimii myös niin päin. Nyt harmittaa, että demonisoin (tätäkin) kirjoittajaa, joka on siis Hanna Etholén ja jonka duunit ja ajattelu minua kiinnostavat (tarjoan bissen, jos satut lukemaan tämän). Toisaalta kyseinen essee sysäsi myös tälleen dialektisesti jotain ajatustoimintaa itsessäni. Ehkä se heteroseksuaalisuus on ongelma? Ehkä tätä aluetta pitää tutkia. Ehkä olen miesten kanssa vain siksi, että tiedän, miten heidän kanssaan ollaan (silleen). Kenties tästä alkaa eheytymiseni heteroudesta.

Kirjallisuuden vaaroista (teos HAM:in kokoelmissa).

Työpäiväkirja osa 31: Kaamos / kaaos

21.11. keskiviikko

– Luen Farmageddonia (Philip Lymbery ja Isabella Oakeshott). Kaloja kasvatetaan tapettavaksi 100 miljardia yksilöä vuodessa, muita eläimiä 70 miljardia. Ja niin edelleen. Maataloudessa, markkinataloudessa, ihmiskeskeisessä systeemissä, koko paskassa on vikaa ja paljon. Silti käännyn sille kannalle, että yksilöiden valinnat ovat merkityksellisiä. Vaikka yksityinen kuluttaja on mitätön verrattuna superkuluttajiin (kauppaketjut, pikaruokaketjut jne), niin kansalaisten (eli yhteisön jäsenten) toiminta ja mielipiteet vaikuttavat yleiseen asenneilmapiiriin. Eläinkysymys ei ratkea virikehäkeillä. Tarvitaan paradigman muutos, suhteen toisiin lajeihin on mullistuttava. Se suhde muuttuu vain omaa toimintaa ja omia arvoja korjaamalla. Jos samaan aikaan kauhistelee tehotuotantoa ja mättää halpaa lihaa ja kananmunia ja maitoa lautaselle, niin what’s the point. Yksilön valinnat ovat ehkä symbolisia verrattuna lainsäädännön hitauteen, yritysten ahneuteen ja lobbareiden aggressiivisuuteen, mutta oikeusliikkeet eivät etene ilman symbolista toimintaa. On tärkeää olla vegaani tai kotivegaani tai pyytää lapselle kasvisruoka päiväkodissa tai edes sanoa, että haluaa kahviinsa mieluummin kasvimaitoa. Sillä tavalla voidaan saavuttaa yhteiskunta, jossa toisia lajeja ei riistetä. Yritykset eivät saa tyhjästä päähänsä muokata käytäntöjään. Kyse on siitä, mikä on normaalia. Tehotuotanto on saanut olla 70 vuotta normaalia. Mutta nyt se alkaa yhä useammista näyttää epänormaalilta. Se muutos on lähtöisin yksittäisistä ihmisistä ja (yleensä pienistä) organisaatioista (vrt. Oikeutta eläimille).

Farmageddon

22.11. torstai

– Käydään Tampereen Teatterilla katsomassa Kikka Fan Clubin vihoviimeinen esitys. Pia vetää Sukkula Venukseen -kohtauksen aivan uskomattomalla voimalla ja taidolla. Mua surettaa kun en enää saa kuulla näitä Tuomaksen säveltämiä biisejä. Otan sitruunankeltaisen mekon ja punaiset korkkarit itselleni. Tulee ikävä esitystä. Mutta sitä ei, että aina joutui jännittämään (olipa itse paikalla tai ei), osaako yleisö käyttäytyä. Kikkaa kävi katsomassa tyyppejä, joilla ei ole ollut mitään käsitystä, miten teatterissa tai ylipäätään missään ihmisten ilmoilla ollaan.

Pia Andersson

23.11. perjantai

– Tunnen itseni täysin noviisiksi telkkarin tekemisessä. Kuten tietysti olenkin. Onneksi muut ovat super pro. Miten voi samassa firmassa olla kaksi niin kovaa muijaa kuin Elise Pietarila ja Nanna Tulikoura. Ja Ina tietenkin.

25.11. sunnuntai

– Ajattelen tekeväni pitkän työpäivän kun lapsi lähtee isälleen. Aloitan nukkumalla. Mutta illemmalla organisoimme T:n kanssa tulevia duuneja. Note to self: sunnuntai-ilta ei ole oikea hetki kontaktoida.

26.11. maanantai

– Eka päivä, kun on normaali olo matkan jälkeen. Juhlistan sitä aloittamalla RuPaul’s Drag Racen 10-kauden.

29.11. torstai

– Saan toimia ohjaavana opettajana Teak:n lopputyössä. Sanon opiskelijalle, etten ole tehnyt tällaista aikaisemmin (paitsi Aaltoon, mutta se oli gradu), hän on silti tyytyväinen.

30.11. perjantai

– Voi paska, nyt olen hukannut sen roskakirjani. Se on mulle varmaan ihan oikein kun mollasin kirjoittajaa.

– Mun mielestä Farmageddon on vähän nössö teos. Se kritisoi tehotuotantoa, mutta ei millään tavalla kyseenalaista toisten lajien hyväksikäyttöä. Sekasyöjille on käytännössä tosi vähän merkitystä sillä, miten elintarvikkeet on tuotettu. Jos he saavat tilaisuuden sanoa, että kyllä niin maar on tehotuotanto väärin mutta heidän ei tarvitse epäillä eläinten käyttämisen etiikkaa yleisesti, niin se ei muuta heidän käyttäytymistään millään tavalla. Pikemminkin syövät samoja tehotuotettuja kudoksia vaan vähän paremmalla omallatunnolla. Ja for fuck’s sake Philip Lymbery, luonto ei ole tarkoittanut maanviljelyä yhtään millään tavalla. Silti myönnän, että tällaista Lymberyn kaltaista compassion-ryhmää tarvitaan, jotta tuotantoeläinten kärsimyksiä saataisiin edes astetta pienemmiksi, esim. ajamaan lakialoitteita, jotka kieltävät silpomisia, polttamisia ja kääntymisen estäviin häkkiin sulkemista. Vaikkeivät he niitä läpi saisikaan. Tehotuotantoeläinten arjessa ei ole tapahtunut mitään parannuksia, päinvastoin, homma muuttuu koko ajan hirveämmäksi. Edes niitä vitun häkkikanaloita ei oikeasti kielletty. Niihin vaan lisättiin sana ”virike”.

1.12. lauantai

– Assimiloin Samulin bodycombatiin ja RuPaul’s Drag Raceen. Humanitäärinen interventio, anyone?

Kymppikauden muijat.

– Meillä on Inan kanssa joulukalenteri, ekana luukkuna vien hänet Valtimonteatteriin katsomaan Asta Honkamaan Syklit. Esitys kuukautisista on tavallaan sitä, mitä voi odottaa ja mitä sen kuuluukin olla, mutta myös jotain, mitä ei odota. VOIMAANNUTTAVA (tiedän, että jotkut ihmiset vihaavat tätä sanaa, kuten jotkut vihaavat ”toksista maskuliinisuuttakin”, ihan vitun sama). Aion tästä lähin kunnioittaa kyvykästä kehoani ja tarjota itselleni palkallisen vapaapäivän kuukautisten ekana päivänä, jos sattuu huvittamaan. Ilman menkkoja ei ois meistä ketään.

– Katsomme aika monta jaksoa Haunting of Hill Housea. Henkilöhahmoihin on täysin mahdotonta samaistua (paitsi ehkä narkkari-Lukeen), mutta sarja vaikuttaa silti hyvältä ja kauhistuttavalta.

2.12. sunnuntai

Rehabin dekkaristin pitää sittenkin olla britti eikä ruotsalainen, niin kivaa kuin siihen olisikin purkaa joitain ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan tuntemaani antipatiaa. Britti siksi, että he ovat perinteisesti olleet epähygieenistä kansaa (sori, mut ne vessat) ja kirja kuitenkin käsittelee saastaa.

– Löydän Roskakirjan sängyn alta.

Nää kengät

4.12. tiistai

– Käyn kustannustoimittajani kanssa lounaalla. Puhumme strategioista, joilla välttää fiilis, että uusi kirja muistuttaisi jotenkin Huorasatua. Se on vaikeaa, koska olen ollut Huoriksen kanssa nyt taas tekemisissä ja lisäksi Rehabin idea on lähtöisin Pet Shopista, jonka kirjoitin 2011–12. Mutta toisaalta maailma, minä ja kirjoittajuuteni ovat muuttuneet vuosien aikana.

5.12. keskiviikko

– Joskus tulee ylevöitynyt olo, kun kuuntelee oikein nopeaa ja älykästä ihmistä. Tänään Elise tarjosi minulle tämän elämyksen.

6.12. torstai

– Käymme Oodin avajaisissa. Aivan mieletön paikka! Rakastan suomalaista sosialismia ja juuri nyt uskon hyvin, että tämä on maailman vähiten epäonnistunut maa. Pidän myös tästä uudesta Helsingistä, jossa väki jonottaa taidemuseoon ja kirjastoon, mutta ei viitsi käydä ostoskeskuksissa. Ja natseiltakin riisutaan hakaristiliput.

– Linnan juhlat ja ulkonäön arvostelu ei oo nykyaikaa, mutta Mai Kivelä oli goddess.

Just checking

7.12. perjantai

– Koivuryhmän Jouluevankeliumi Kiasmalla. Noora Dadu Jeesuksena ja Laura Rämä Joulupukkina ei voi olla muuta kuin timanttia. Mutta täytyy myöntää, että esityksen loppu sai mut vääntelehtimään. Messiaenin musiikki on kaunista melua, mutta oisko vähempikin riittänyt. Totta kai olen puolueellinen, koska myös meidän museossa soi Messiaen ja niin jumalaista kuin se pimpotus onkin, niin PTSD. Väliajalla tarjoiltu riisipuuro on ihanaa ja entinen agenttini kannustaa minua.

– Alan lukea Ballardin Tornitaloa. Miespuhujan asenne naisiin tuntuu niin kauhean vanhanaikaiselta. Olen helpottunut siitä, miten kaukana Rehab tulee olemaan Ballardin kirjasta.

8.12. lauantai

– Hurjaruuthin Talvisirkus. Mä odotan sirkukselta sitä, että joudun kuset housussa jännittämään, loukkaantuuko joku vakavasti. No, tästä esityksestä yksi yleisön edustaja vietiin jalat edellä (konkreettisesti) ambulanssiin. Että onhan sekin jotain.

Tältä luulen, että mun työnteko näyttää. (Hurjaruuthissakin nähty Wes Peden Jan Slangenin kuvassa)

Tältä mun työnteko oikeasti näyttää.

9.12. sunnuntai

The Square. Ei satiiri eikä juonellinen, mutta joidenkin mielestä varmaan molempia. Nauratti. Ruokki älyä. Elokuvataiteen pitkä hiilari.

10.12. maanantai

– Kutsun mun ja Annan komediakonseptia komediaksi, joka ei naurata.

– Jumalauta tää pimeys.

Työpäiväkirja osa 30: I feel like I’m King Kong

12.11. maanantai

– Saavun myöhään illalla Taipeihin. T on ostanut mulle tervetuliaispakkauksena olutta, omenan, banaanin ja sipsejä.

13.11. tiistai

– Hommat Taipein Fine Arts Museumilla ovat jotakuinkin vaiheessa vähän kaikilla. Meidän teoksessa ei toimi valosynkka. Meillä on paikallinen tekninen ekspertti Huai-Chi setvimässä laitteita ja Pietu nettiyhteyden päässä. Uskon kaiken ratkeavan.

– Turisteeraamme maailman korkeimmassa vihreässä rakennuksessa. Siis väriltään vihreässä. Taipeilaiset vaikuttavat seesteisiltä. Johtuu ehkä vuorista? Ns. sielu ns. lepää niitä katsellessa.

– Kurkistelemme muiden teoksia kun palaamme museolle. Käymme syömässä Ursulan kanssa.

Toi talo <3

14.11. keskiviikko

– Professori Wan-Chen Changin opiskelijat ovat kirjoittaneet raportin inspiroituneina MONH:ssa käytetyistä otsikkosanoista (Person, Potentia, Monster, Tender, Disgust, Purity jne). Se toimii turismioppaana ja suuntaamme Ama Museumiin. Amoiksi kutsutaan isoäitejä tai -tätejä. Tässä yhteydessä Ama viittaa taiwanilaisiin naisiin, jotka kaapattiin sodan aikana japanilaisten seksiorjiksi.

– Kungfutselainen estetiikka on vaan niin paljon siistimpää kuin luterilainen.

– Toinen kuraattori Mali Wu on haalinut paikallisia mukaan videolle, jossa he vastaavat kirjoittamiimme eläimyyttä ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin tai ottavat niihin muutoin kantaa. Video on hieno. Vaikka siinä onkin yksi kohta, jonka joudun myöhemmin aktiivisesti sulkemaan mielestäni. Miksi kaikissa maailman ihmiskulttuureissa pitää olla kiduttamisrituaaleja? Ai niin, paitsi tässä kapitalistisrealistisessa. Mikä johtuu vain siitä, että siinä ei ole rituaaleja, vaan se käytännössä rakentuu kiduttamiselle.

15.11. torstai

– Vitun tekniikka ei toimi. Sitä lukuunottamatta Taipei Biennaalin editio Museum of Nonhumanitysta saattaa olla tähänastisista kaunein. Organisaattorimme Chaoying hommasi täytettyjä henkilöitä ja luurankoja jonkun tyypin yksityiskokoelmasta. Jotkut yksilöt kuuluvat uhanalaisiin lajeihin. Dead zoo.

– Kuvaamme hermostuttavan videon biennaalin pr-tarkoituksiin. Lyhyet haastatteluinsertit, joissa pitää olla myyvä ja tehokas ≈ voi vittu.

– Nyt tiedämme, mitä teemme HAM:iin (kaiken).

– Ehdin hermostua Ronja Salmen kolumnin saamasta vastaanotosta kotimaassa. Ärsyynnyn siitä, miten ihmiset ovat provosoituneet tekstistä. Sukupolvien välinen kuilu taitaa näyttäytyä siinä, että minulle ja nuoremmille etuoikeudet liittyvät ennen kaikkea valkoisuuteen, hyvinvointivaltion kansalaisuuteen ja omaan fyysiseen/henkiseen kykenevyyteen. Vanhemmat taas mittaavat etuoikeuksia suomalaisten välisinä asioina, esim. kellä on enemmän/vähemmän rahaa/aikaa. He eivät ehkä myöskään ymmärrä, että ovat itse olleet mukana tekemässä maailmaa, jossa nuoret kokevat matkustamisen normaalina. Normaaleista asioista on vaikea luopua. Tää nuorempi sukupolvi esim. ei pidä lihansyöntiä välttämättä normaalina, toisin kuin kolumnista ärsyyntyneet. Yritän kasvattaa oman lapseni siihen, että lentely ei ole normaalia. Se on tietty vaikeaa, kun lennän itse niin helvetisti töiden takia (riittämätön selitys). Mulle lentäminen on epänormaalia, koska perheeni ei pahemmin matkustanut. Olin päättänyt viettää elämäni lentämättä, mutta joskus ehkä 23-vuotiaana rakastuin mieheen, joka asui Lontoossa. Viime vuosina lentely on omalla mittapuullani karannut täysin lapasesta. En matkustele huvikseni, mutta totta kai musta on ihanaa olla jossain trooppisessa Taiwanissa (Formosa = kaunis) ikivihreiden metsien peittämien vuorten keskellä, enkä olisi mielelläni vaihtanut läsnäoloa etäyhteyteen. Anna Kontula kirjoitti hienosti, että lomia pitää pidentää, niin matkoille pystyy lähtemään kestävämmillä välineillä. Meidän pitää valloittaa aikamme takaisin, hypätä pois tästä ennenaikaiseen (joukko)hautaan vievästä vauhdista.

Museonjohtaja ja lehdistöä.

16.11. perjantai

– Avajaisissa ei ole mitään vegaanista ruokaa buffetissa. Menemme tappelemaan viereiseen kahvilaan henkilökunnan kanssa. Miksei näiden kaikkien eko- ja luontotapahtumien ideamaailma ikinä ulotu käytäntöihin. Mitä järkeä nostaa posthumanistisuus tai ekologinen kriisi keskiöön, jos ei ole valmis ottamaan ensimmäistäkään konkreettista askelta. Tämä on yleinen ilmiö.

– Biennaali on kaunis, ilmava, kiinnostava ja NIIN huolellisesti tehty. Mukana taidetta, tiedettä ja aktivismia ilman että niitä on yritetty väkisin juottaa yhteen joka liitoksesta. Ehditään ennen avajaisia katsoa melkein kaikki yläkerran duunit, kunnes vahtimestari tulee naputtamaan kelloaan ja sanomaan ”go away”. Avajaisten aikana löydämme kellarikerroksesta vielä lisää teoksia. Zheng Bon Pteridophilia-videoteoksessa mies raiskaa saniaisen. Tai voiko saniainen esittää suostumuksensa. Niin överi, että hieno. Vaikka tavalla ei ok.

Haapoja & Gustafsson

 

Henrik Håkanssonin työn äärellä.

17.11. lauantai

– Tarkoitus käydä vuorella, mutta sataa. Menemme Taiwanin Kansallismuseoon evoluutionäyttelyyn, koska dinosaurusten fossiilit ovat kiinnostavinta. Näemme samalla Taiwanin alkuperäiskansan protestileirin Peace Parkissa. Siellä on myös kilpikonnia.

Ainoa paikka, jossa näkyi roskaa maassa, oli muutoin kaunis Peace Park.

– Symposium, jonka on tarkoitus olla keskustelu meidän ja videollamme puhuneiden Minchien Hsun, Istanda Husungan Nabun ja Tsung-Huei Huangin kesken, mutta päädymmekin perinteiseen järjestelyyn, jossa kukin käy edessä puhumassa. Olen tyytyväinen, tuntuu, että puhutaan konkretiasta. Alustus Taiwan Thousand Miles Trail Associationin työstä saa mut tyytyväiseksi siitä, ettemme menneetkään vuorille. ”Luonnossa” käyminen on nimittäin aiheuttanut vuoristoluontoon hirveää tuhoa, koska ihmiset eivät ilmeisesti osaa missään ikinä mitään. Yhdistys luo maastoihin luonnonmukaisia vaellusreittejä ihmisille. Koska muuten jengi rakentaa portaikkoja, jotka pitää päällystää matoilla, koska betoni on kova materiaali.

– Nabu puhuu heimonsa ajatuksesta, että jokainen ihminen on syntyessään arvokas eikä hänen tarvitse tavoitella koko elämänsä ajan toisten arvostusta. Se on suora vastaus Mark Fisherin kirjan väitteeseen siitä, miten kapitalismi aiheuttaa masennusta ym. kun ihmiset uskovat, että menestys on vain itsestä kiinni ja tavoittelevat mahdottomuuksia.

– On hienoa, että meidän alustus laajenee alkuperäiskansojen oikeuksiin, paikallisen luonnon suojelemiseen ja eläinten käyttöön taiteessa. Toislajiset jäävät silti jälleen paitsioon. Ihmisten on vaikea mieltää ”eläimiä” muina kuin villieläiminä, joita tietysti halutaan suojella, kuten oikein onkin, mutta entä ne kaikki miljardit, jotka joutuvat elämään ja kuolemaan meidän kanssamme. Domestikoidut eläimet eivät oikeastaan ole enää edes eläimiä. Tai ne ovat eläimiä sanan kaikkien hirveimmässä merkityksessä: arvottomia esineitä. Onneksi saan tilaisuuden jälkeen blastata tästä vielä Wan-Chengin opiskelijoille.

18.11. sunnuntai

– Kotimatkalle klo 4:30. Luen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa. Mulla on kirjassa suomentaja Kristiina Drewsin omistuskirjoitus, ja onkin kyllä mahtava käännös!

Ps. Ostamatta jäänyt matkamuisto.

Työpäiväkirja osa 29: Ei saatana, olen Kiinassa.

31.10. keskiviikko

– Päivitän CV:tä. Näyttää siltä, etten ole saanut tänä vuonna aikaiseksi helvetti mitään. Loppupuolelle pääsen onneksi listaamaan G&H:n maailmankiertuetta. Mutta siis mitään en oo yksin tehnyt.

– Lähetän kässärin ekat 20 liuskaa kustantamoon, koska niiden materiaali on jossain määrin koherenttia. Lähinnä haluan kuulla, pitävätkö he kerrontaa hirveänä paskana ja henkilöhahmoja pseudofilofisina, liian vieraantuneina munapäinä. Jos kyllä, vaihdan alaa. Jos ei, vaihdan kustantamoa.

– Aloitan Olli Lagerspetzin A Philosophy of Dirt, jonka ostin Serpentine Gallerystä, mistä olen hyvin leuhka, koska siellä oli ehkä paras kirjakauppa ikinä. Mutta miksi ruotsalaisten miesten on pakko kylvää kirjoihinsa nokkelasti sanailtua itsekehua. (Eikä hän edes ole ruotsalainen vaan suomenruotsalainen.) Useimmat lukijat saattavat pitää sitä sympaattisena, mutta ruotsalaiset mieskirjailijat, minä näen lävitsenne.

– Huopalahden aseman kirjaklubilla salonkivieraana. Liisa Akimof haastattelee minua kauniissa vanhassa asemarakennuksessa. Olen unohtanut, mitä kaikkea olinkaan Pohjaan kirjoittanut. Itseäni naurattaa yhä kohta, jossa Herra Tossavaisella onkin ebola. Muuten ei niin paljon nauratakaan.

Mark Fisher: Capitalist Realism, tunnistan.

1.11. torstai

– Saan rohkaisevaa palautetta kustantamolta. Ehkä olenkin ihan iloinen, enkä mä nyt oikeasti vaihtaisi kustantamoa, koska on selvää, ettei minua ns. ymmärrettäisi missään muualla.

4.11. sunnuntai

– Käydään Kiasmassa. Ann Veronica Janssensin duunien äärellä vietetään aikaa, toisin kuin Pilvi Takalan, koska mukana on kriittisiä metrin mittaisia henkilöitä. Huvipuistotaidetta. Takalan videot olisi kiinnostaneet äitejä.

Pilvet Kiasmassa.

5.11. maanantai

– Vieraana Uniraadissa. PMS.

– Kuuntelen Outo laakso -podcastia, jossa käsitellään kauhua. Haluan katsoa ja lukea kaiken (uudestaan), mistä siellä puhutaan.

6.11. tiistai

– Nyt saan kertoa, että olen co-writer Ina Mikkolan uudessa Ina <3 Suomi -sarjassa. Siitä tulee hieno. Liikutun nähdessäni tunnarivideon. Ina on harvinaislaatuinen ja taikavoimainen ihmisyksisarvinen.

”Silva, äiti ja yksisarvinen”, lyijykynä paperille

#InaSydänPorno ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi! Nyt @InaMikkola ottaaselvää, mistä Suomi on oikein nykyään kotoisin ja minkälaisia suomalaisia me haluamme olla tulevaisuudessa?! #InaSydänSuomi Subilla keväällä!

Julkaissut Sub Tiistai 6. marraskuu 2018

– Luen Antti Nylénin Häviötä ja ihmettelen, miten oma taloudellinen tilanteeni voi olla niin toimiva. Tässä on varmasti tapahtunut jokin virhe. Toivottavasti kukaan ei huomaa.

Antti Nylénin tyyli kirjoittaa <3

7.11. keskiviikko

– Houkuttelen Samulin lintsaamaan töistä ja katsomaan kanssani Conjuringin, jonka olen nähnyt mutta josta en muista paljoakaan ja jonka nyansseja osaan arvostaa enemmän kun olen kuunnellut kaikki Outo laaksot. En kykene muodostamaan mielipidettä siitä, että Warrenin äärikristillinen manaajapariskunta on esitetty niin coolina ja ihanteellisena. Toki leffantekijät ovat sopimuksen nojalla velvoitettuja näyttämään Warrenien rakkauselämän hyvässä tai ei ainakaan missään määrin arveluttavassa valossa.

– Käymme katsomassa Takomossa Alienin. Olen ilahtunut, ihana kauhea esitys. Niina Hosiaisluoma Ripleynä on täydellisyyttä. Ksenomorfista tuleekin lohdullinen olento kaiken arkisen ja epämääräisen kauhun ja varsinkin itseen sisältyvän hirveyden rinnalla. Hirviön haluaisi ulkoistaa, mutta ei voi.

Kuva: Mitro Härkönen

8.11. torstai

– En jaksa. Katson puolet Don’t Breathe -elokuvasta. Sitten en jaksa eijaksaa ja alan kirjoittaa.

– Päiväkodilla yksi äiti kysyy, milloin tulee uusi kirja. Ilahdun ja motivoidun.

10.11. lauantai

– Katsomme Conjuring 2:n. Ed Warren esitetään kyllä jo vähän överitäydellisenä. Viimeksi se korjasi auton ja oli lasten suosikki. Nyt se hoitelee hajonneita putkia ja soittaa kitaraa jouluna. Voi vittu oikeesti. Mutta on se kyllä omalle lapselleen paska isä. Ei ne edes soittele sille. (Elokuvan tyyliin ois sopinut, että ne väsäävät 70-luvun version facetimesta. Samalla tavalla kuin ne kaivavat teknologiansa esiin junassa ja ryhtyvät hommiin.) Lorrainekin välittää miehestään enemmän kuin tyttärestä (mutta onko se väärin, Edhän on täydellinen ja laulaa vaimonsa silmiin katsoen Can’t help falling in love with you).

12.11. maanantai?

– Ei saatana. Mä oon Kiinassa.

Noi vuoret.

Työpäiväkirja osa 28: Whatever mummo

15.10. maanantai

– Luen Eläintehtaat-kirjan melkein kokonaan. Yksilöiden dehumanisointi (tämä on vähän hassu sana ei-ihmisten kohdalla, mutta mekanismi on sama) turruttaa tunteet, joille ei liukuhihnalla ole aikaa eikä paikkaa muutenkaan. Eläintehtaissa potkitaan ja hakataan, koska ei sellainen systeemi voi ylläpitää empaattista suhtautumista toiseen. Suoranainen sadismi taas voi olla pyrkimystä vahvistaa psykologista suojusta empatiaa vastaan. Niitä kidutetaan ja niiden tuskalle nauretaan, koska se tekee työstä helpompaa. Tuotantoeläimen elämä on hedelmöittymisestä asti väkivaltaa, väkivalta ei pelkisty siihen hetkeen, kun ammutaan päähän tai viilletään kaula auki tai käynnistetään kaasuhana. Tuotantoeläinten humaania kohtelua ei voi millään lailla vaatia eikä taata. Ainoa keino on lopettaa tuotanto.

17.10. keskiviikko

– Vien henkilön ensitreffeille (silleen ystävämielessä) katsomaan Ilja Lehtisen kirjoittamaa Elinvoima-esitystä Teatterikorkeakoululle. Esitys on ohjattu isoon teatterisaliin. Enimmäkseen näyttelijät istuvat etualalla ja puhuvat masennuksesta ja ekologisen maailman (ja sitä myöten sivilisaation) tuhoutumisesta sekä esittävät sitaatteja metsänhävittämisvimmasta ja kaupungeista. Välillä tulostimista tulee paperia. Onneksi P on yhtä vaikuttunut teoksesta kuin minäkin. Sitten juomme kaljaa ja juonittelemme, miten korjaisimme ihmisiä vegaaneiksi.

19.10. perjantai

– I:n äiti vie meidät Vantaan energian jätteenpolttolaitokselle. Pari juttua: 1) Siellä ei haise. 2) Päin helvettiä lajittelevat naapurit voivat pilata kokonaisia kierrätyseriä. 3) Ei mitään metallia sekajätteeseen, ei varsinkaan pannuja. 4) Vessapaperin takia ei kaadeta puita, se tehdään kierrätyspaperista.

– Syön niin paljon liikaa suklaata ja muita herkkuja samalla kun keskustelen I:n kanssa, miten ihmiset saisi tarkastelemaan kriittisesti omaa hedonismiaan.

– Lammassaaressa Jenni Kivelän & Kilttien ihmisten Rosemaryn huone. Katsoja-kokijat pääsevät majoittumaan väsyneiden naisten kesäsiirtolassa ja pelkäämään heidän pelkojaan. Olen saanut viime aikoina nauttia esityksistä, jotka haastavat perinteisen teatterin estetiikan.

Ne on meidän roskat siellä.

Roskiksesta löytyneitä unikavereita.

20.10. lauantai

– Lähden S:n kanssa Tukholmaan. Puhun Index Foundationissa Gustafsson&Haapojan Embrace Your Empathy -videosta, joka heillä on ohjelmistossaan galleriassa. Tämä meidän Flow’hun 2016 tekemä duunihan on hieno! Yleisöä on tosi kivasti paikalla, puhun manifestista, sanojen voimasta ja eläimen käsitteestä. Miksi jokaisessa yleisössä maailman tappiin on inttämiseen taipuvainen ihminen, joka haluaa keskustella lemmikeistä? Me puhutaan jumalauta teollisen mittakaavan massamurhaamisesta ja siitä, millaisin ideologisin välinein se toteutetaan. Lemmikkikysymys on relevantti ja kiinnostava, mutta ei tässä yhteydessä. Jos mielipiteeni lemmikkiasiaan halutaan, se on: ei, ihmisten ei pitäisi pitää lemmikkejä. Kissoja ja koiria on kuitenkin väen vängällä synnytetty ihan vitusti liikaa. Niistä pitää huolehtia. Mutta niitä ei pidä tuottaa lisää eikä niiden tuottamista pidä tukea. Lemmikkien ”omistaminen” on samantyyppinen suhde kuin niillä fritzeillä, jotka pitävät ihmisiä kellarissa.

Kuva videosta: Terike Haapoja

– Modernan With the Future Behind Us. Joko olen vihdoin alkanut vähän ymmärtää kuvataidetta tai sitten on oikeasti niin, että kyseessä on tosi rohkeasti kuratoitu näyttely. Ruumiita, tuhoa, biopolitiikkaa, kolonialismia, pelkoa, rajoja, siirtolaisuutta, silpomista. Olisipa ollut koko päivä aikaa katsoa kaikki videot kokonaisuudessaan, nyt ehdimme saada vain nopean käsityksen sisällöistä.

Otin kuvan Modernan sivuilta, koska omani näytti kamalalta. Maalaus on Sven Erixsonin Flyktingar i Malmö Museum vuodelta 1945 (muut teokset edustivat nykytaidetta).

21.10. sunnuntai

– Äärimmäisen tehokas kolmivarttinen Bonniers Konsthallen New Materialism -näyttelyssä. Ehdimme jopa katsoa alakerrassa näytettävät videoduunit. Nautin erityisesti Mikołaj Sobczakin Starista, jossa drag-artistit valtaavat luonnontieteellisen museon.

Éva Magin teoksia oli molemmissa näyttelyissä.

23.10. tiistai

– Vietän Vie lapsi työpaikallesi -päivää ja pakotan myös työtoverini viettämään sitä. Lapsi syö 3 pullaa ja käyttäytyy yllättävän mallikkaasti. Minä kaadan tulostimen alle maitoa, mutta käyttäydyn muuten hyvin.

24.10. keskiviikko

Toisessa sukupuolessa on omistettu hirveästi tilaa Montherlant-nimisen kirjailijan/pedofiilin misogyynisten teosten ruotimiseen. Voin pahoin. De Beauvoir kirjoittaa myös kirjailijan itsestään kertomasta anekdootissa, joka liittyy perhosentoukkien päälle kuseksimiseen ja toiminnan herättämään vallantunteeseen. ”[M]itä ikinä kirjailija ajattelikaan sillä ilmaista.” Simone <3

25.10. torstai

– Kuvaamme Jurkassa Akuutti-ohjelmaa, jossa puhun Pohjan saamasta vastaanotosta ja seksuaalisuudesta.

Vohkin kuvan Sivumennenin sivuilta.

– Kuvaus jatkuu kirjamessuilla, jossa keskustelen Sivumennen-podcastin tekijöiden Jonna Tapanaisen ja Johanna Laitisen sekä tietokirjailija Eveliina Talvitien (mm. Miten helvetissä minusta tuli feministi) kanssa Toisesta sukupuolesta. Muistutan yleisöä patriarkaatin kaatamisen välttämättömyydestä. En tosin tiedä, miten se tehdään. ”Rationaalisen” patriarkaatin naurettavuudet ja epäloogisuudet oli helppo näyttää toteen heti kun joku järkevä vain sai suunvuoron. Mutta tämänhetkinen brutaali ja irrationaalinen kyrpävalta vaatii jotain muuta.

Krista Sarasti ikuisti tämän tärkeän hetken.

26.10. perjantai

– Työparini sanoo ”whatever, mummo”, kun selitän sanojen messu ja messut erosta. Lopetamme työt klo 20, koska haluan alkoholia.

– Olen tuskin koskaan jutellut Liken ja Sammakon iltamessussa yhdenkään Liken tai Sammakon kirjailijan kanssa. Onneksi Tommi&Pete edustavat kustantamoaan aina yhtä sulokkaasti.

28.10. sunnuntai

– Haastattelen Varjokirjamessuilla Kirsi Vainio-Korhosta, joka on kirjoittanut kirjan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa 1800-luvun alun seksityöläisistä. En ollut koskaan tajunnut, että vielä varhaismodernilla ajalla suhtautuminen seksiin oli varsin vapautunutta ja normaalia. 1800-luvun myötä kaikki muuttui: tajuttiin esim. ettei naisen tarvitse nauttia seksistä tullakseen raskaaksi. Viimeisen 150 aikana kaikki on kyllä mennyt niin pieleen. Mikä ei toki tarkoita, etteikö inhimillinen kärsimys olisi ollut jo aiemmin läsnä jokapäiväisessä elämässä.

– Haastattelen myös Kristoa Eläintehtaat-kirjasta. Hän aloittaa kertomalla vitsin. Tuttujen haastattelu on vaikeaa.

30.10. tiistai

– Kirjoitan Rehabia koko päivän. Ja välillä luen Bettelheimin Satujen lumousta, joka auttaa minua ymmärtämään Kultakutrin ja kolmen karhun pointin. No, ainakin psykoanalyysin näkökulmasta. Se liittyy siihen, miten lapsi etsii paikkaansa perheessä. Tai ydinperheeseen tulevaan tunkeilijaan. Tai sisarkateuteen. Tai mihin tahansa oidipaaliseen.

Lapsen näkökulma minuun työpäivän aikana.

Työpäiväkirja osa 27: There is no such thing in life as normal

2.10. tiistai

– Puhun vieraalle toimittajalle puhelimessa tunnin seksuaalisuudestani ja kehosuhteestani. Ei maailman viisainta, mutta valtavan terapeuttista.

3.10. keskiviikko

– Tv-sarjojen kirjoittaminen on kivempaa ja helpompaa kuin kuvittelin. Olen tavannut lähteä omissa töissä aina yksityiskohdista. Näissä sarjajutuissa tunnutaan tekevän niin, että ensin otetaan haltuun isoin kokonaisuus ja siitä sitten edetään kohti pienempiä. Vasta ihan lopuksi tulevat yksityiskohdat ja dialogi. Jos kirjoittaisin romaaneja samalla tavalla, niistä tulisi selkeämpiä. Mutta ehkä niiden tekeminen olisi mulle tylsempää. Haluan mieluummin tutkia ja löytää.

Huorasatu, Korpisoturi ja Pohja tehdään äänikirjoiksi. Puhun lukijan kanssa puhelimessa. Hänellä on ihana ääni.

– Saan luvan kanssa etsiä netistä kivoja kuvia, jee. Ne tulevat moodboardiin, jossa hahmotellaan visuaalista maisemaa. Häpeän hakusanojani. Lopuksi totean, ettei kuvien googlaaminen ole niin kivaa, kuin olin kuvitellut.

4.10. keskiviikko

– Kipeänä.

– Niin&Näinissä Minna Santaojan ja Mari Nivan artikkeli hyönteissyönnistä on ensimmäisiä silmiini osuneita järkeviä ja älykkäitä suomenkielisiä pohdintoja aiheesta. Tekstissä mm. kumotaan hyönteisten kasvatuksen ekologinen verrattomuus kasvinkasvatukseen nähden. Ja mikä helvetti siinä on, että jos hyönteisproteiinin pitäisi korvata muuta eläinproteiinia (koska muuten se on ekologisesti järjetöntä ja eettisesti sietämätöntä), niin niitä murskattuja sirkkoja tungetaan LEIPÄÄN ja KARKKEIHIN. Lajitoverini, vain täydellinen retardiutenne on verrannollinen tuskalliseen luovuuteenne.

Se on heinäsirkka, sillä on agenda.

6.10. lauantai

– Lapsen kanssa Kaapelitehtaan museoissa. Hotelli- ja ravintolamuseo toimii meille paremmin kuin Teatterimuseo. Vaikka en kehtaakaan lopulta laulaa karaokessa Britneyä ja meitä luullaan henkilökunnaksi.

Vapaudun luontoon.

7.10. sunnuntai

– Vanhempani hengaavat lapsen kanssa, joten keskityn kirjoituskilpailuun saapuneisiin teksteihin. Tai oikeastaan kymmeneen esikarsittuun. En pidä tuomaroinnista yhtään. Ei hyvistä kaunokirjallisista teksteistä ole mieltä valita parasta. Varsinkin jos mukana on runoutta, proosarunoja, novelleja ja kokonaisia romaanikässäreitä.

10.10. keskiviikko

– Luen Toista sukupuolta, joka tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin silloin kun luin sen lukioaikaan. Silloinkin olin toki täysin kyrpiintynyt siitä, ettei filosofian oppikirjoissa totisesti esitelty ketään muuta naista kuin de Beauvoir. No, ne äijelithän niillä paska-ajatuksillaan ovat tämän maailman pilanneetkin, että eipä sillä. En osaa päättää, tarvitseeko heidän tekstejään lukea ymmärryksen kasvattamiseksi vai olisiko viisainta kokonaan keskittyä ilmaa puhdistaviin, eheyttäviin ja täysin toisiin ajatuksiin.

– Luen myös Toiseen sukupuoleen liittyviä artikkeleita. Olen lupautunut de Beauvoir -keskusteluun kirjamessuilla. Onneksi mulla on pms nyt eikä siis silloin, joten jyrkimmät näkemykseni ehkä hieman loivenevat. Tällä hetkellä panostaminen minkään muita sortavan ryhmän sorron lopettamiseen tuntuu absurdilta. Ei siksi, etteikö ryhmä ansaitsisi vapautusta, vaan siksi, että sorto jää silti olemaan, se vaan kohdistuu vielä toisempiin toisiin. En tällä (enkä millään koskaan mistään vittu hinnasta) yhdy heihin, joiden mielestä jokin taistelu on muita tärkeämpi. Nimenomaan vastustan taisteluiden erillistämistä. Niin kauan kuin on sortoa ja hyväksikäyttöä, millään rintamalla ei voi huokaista helpotuksesta. (Se kirja on silti kova.)

Sinäkin, Pythagoraani?

11.10. torstai

– Sueden The Blue Hour on niin hieno, että itkettää kun kuuntelen sitä. Mistress ei ole musiikillisesti kovin kummoinen kappale, mutta se sanoittaa ihan tarpeettoman tutun kokemuksen aivan uudesta näkökulmasta. Järkyttävää, miten keski-ikäiset valkoiset miehet onnistuvat toistuvasti tulkitsemaan tunteitani etevimmin. Vaikka hyvähän se on, että jotenkin kompensoivat aiheuttamiaan ongelmia.

– Setan ja Kosmoksen järjestämän Ole sinä! -kirjoituskilpailun tuomarointipäivä. Olen tyytyväinen saavuttamaamme tulokseen, joka ilmoitetaan kirjamessuilla.

– Saan kiinankieliset käännökset Museum of Nonhumanityyn. Vaatii aivojen pientä tviikkaamista, että pystyy copypeistaamaan isoon ja kalliiseen taideteokseen tekstejä, jotka on kirjoitettu kielellä, josta ei ymmärrä merkkiäkään.

Kristo Muurimaan ja Juho Kerolan kirja Eläintehtaat julkaistiin juuri, tässä kuvassa tehtailta pelastuneita nautoja Tuulispäässä.

12.10. perjantai

– Mauri sanoo, että pitäisi naurattaa, kun lukee komediasarjan pitchausta/konseptia. Inhoan myyntipuheiden kirjoittamista. Silti yleensä teen ne omiin duuneihini itse, koska vielä enemmän inhoan niitä toisten kirjoittamina. Tästä johtuen kirjojeni takakansitekstejä aina haukutaan. Kokeilkaa itse kirjoittaa niitä saatana.

– Yritän normalisoida Rehabin henkilöhahmoja. Kaikki niiden toiminta ei voi olla liian erikoista. Niin kuin Mauri sanoi (vaikkakaan ei Rehabiin liittyen), pitäisi olla jotain normaalia, jota vasten epänormaali peilautuu. Mutta se on maailmankuvani vastaista. Ei ole mitään normaalia. Mutta ehkä se, että henkilö pullottaa siemennestettään syväjäädyttävään säiliöön, on tarpeetonta.

Inan suosituksesta katsomme Blondin kosto 1 ja 2 lauantaina, feminismiä ja eläinoikeusasiaa!

Työpäiväkirja osa 26: Laugh all you want, but I want more

22.9. lauantai

– Luetutan Samulilla yhden liuskan Rehabia. Sitten en kuitenkaan usko, kun hän sanoo, että vaikuttaa kiinnostavalta.

– Käymme katsomassa Pirkko Saision kirjoittaman Mustan Saaran. Tai ainakin ensimmäisen puoliajan siitä. Estetiikka on komea, puvut, maskit ja lavasteet olivat tosi hienot. Joo. Ja hyvältä kuulostaa musiikki. Teatterielämys olisi ollut oikein hyvä, jos en esim. osaisi suomea yhtään. Ja jos olisin menettänyt tajuntani ennen ekan näytöksen (korniuden) huipennusta.

Sharp Objects. Jännittävä hidas rytmi, mutta ei puiseva ja ankea, kuten Handmaid’s Talessa, josta päätin, ettei mun tarvitse katsoa ensimmäistäkään kautta loppuun. Tykkään tästä asenteesta, että saa jättää asiat kesken, jos ei kiinnosta. Se saa mut arvostamaan itseäni enemmän.

23.9. sunnuntai

– Olen aivan liian vähän hyödyntänyt sitä, että poikaystäväni on kustannustoimittaja ja vieläpä helvetin hyvä. Keskustelen hänen kanssaan yhdestä hahmostani, jonka olemassaololle minun on vaikea löytää oikeutusta. Hän avaa sen ihan uuteen suuntaan.

– En kirjoita hyvää fiktiota, jollen suuntaa tekstiä jollekin. Olen vähän miettinyt, että tämä kirja suuntautuu suurelle intohimon kohteelleni, syvästi rakastamalleni, katkerasti vihaamalleni fossiilikapitalistiselle elämäntavalle. Sanon S:lle, että aloitan kirjan Nicki Minaj’n sitaatilla ”I like money more than dick”.

Fossiilikapitalismi

24.9. maanantai

– En voi käyttää entisiä rakastettuja henkilöhahmojeni esikuvina niin hauskaa kuin se omasta mielestäni olisikin. Kukaan ei kestä niin epäsympaattisia romaanihenkilöitä.

– Luen ekan luvun/esseen Donna J. Harawayn kokoelmasta Simians, Cyborgs, and Women – The Reinvention of Nature. Ymmärrän teoksen kritisoivan luonnontieteiden objektiivisuutta. Yhteiskunnassa vallalla olevat (ideologiset) oletukset ovat muokanneet luonnon(tieteellistä) tutkimusta, mikä puolestaan on vääristänyt käsitystä luonnosta. Luonnontieteet ovat yhdistyneet hallitsemiseen, mistä on seurauksena biopolitiikka. Olen yrittänyt ymmärtää biopolitiikan käsitettä. Tavallaan se on jotain itsestään selvää (mihin MUUHUN valta voisi kohdistua kuin ruumiisiin ja elämään), samalla se on ristiriidassa sen kanssa, miten biologia ja politiikka opetetaan ymmärtämään toisilleen vastakkaisina / toisensa poissulkevina ja miten niihin liittyviä asioita esitetään. Biopolitiikan käsitteen sisäistäminen on vaikeaa, koska se pakottaa ymmärtämään, ettei dikotomia ole totta. En tiedä, onko tämä hankalaa kenellekään muulle, jota asia kiinnostaa. Sehän on herrajumala peruskäsite.

– Väitän aamulla Samulille, että ihmisten on ollut pakko keksiä jumppaaminen, koska ihmiset ovat keksineet kirjoitustaidon, sillä kaikki ihmisen istuminen liittyy kirjoitustaitoon. Hän huomauttaa syömisestä ja seurustelusta. Muokkaus: ”Kaikki ihmisen ns. luonnoton (ei suoranaisista tarpeista johtuva) istuminen on seurausta kirjoitustaidosta.” Hän huomauttaa vielä matkustamisesta. Se on ihan totta. Nykyaikainen ei-omin-voimin tapahtuva matkustaminen ei edes kovin välillisesti liity kirjoitustaitoon. Vaikka jokainen voi kuvitella liikennekaaoksen, joka seuraisi yhteisen merkkijärjestelmän puuttumisesta. Muita poikkeuksia emme keksi. Toki mahdollinen esihistoriallinen tarinankerronta on voinut olla tapahtuma, jossa muut istuvat yhden henkilön ympärille kuuntelemaan, mutta toisaalta se onkin sitten antanut siemenet kirjoitustaidon ja historian syntymiselle.

Uusi BP tracklist, ei aivan superpaskaa, mutta liikaa miesartisteja taas

26.9. keskiviikko

– Palaveri Rytmissä Hennan kanssa. Rytmi on ihanin. Annan suosituksia ja varoituksia esityksistä, joita en ole nähnyt.

27.9. torstai

– Kirjoittamista ei voi tänään ajatellakaan. Olen aivan liian kateellinen ja mustasukkainen kollegalle, joka on kaunis, nuori, hoikka ja vitun lahjakas ja jonka kustannustoimittaja kumppanini on.

– Teen hommia tai ainakin juttelen kaikkien tai ainakin kolmen työparini kanssa.

– Kun meilaan ulkomaalaisten kanssa, oletukseni on aina, että he ovat viisikymppisiä miehiä. Tänään selviää vasta hetki ennen Skype-tapaamista, että olen meilaillut itseäni nuoremman naisen kanssa. En tiedä, mistä tämä oletusasetus tulee. Ehkä mun on helpompi diilata ihmisten kanssa, jos kuvittelen ne keski-ikäisiksi miehiksi. Ironista sinänsä.

– Terapeutin mukaan on jotenkin yleistä, että ihmiset nauttivat urheilusta tai lähinnä siitä, miten siitä seuraa endorfiinipurskahdus. Tätä en todellakaan ollut tiennyt enkä usko varmuudella vieläkään.

– Ihanaa, uudessa Niin&Näin-lehdessä Helinä Ääri kirjoittaa Koen Vanmechelenin ällöttävän omahyväisestä paskataiteesta. Kerrankin joku osaa suhtautua kriittisesti. Kyseessä on siis henkilö, joka jalostaa kanoja, joita se sitten kuskaa ympäri maailman näyttelyihinsä, mutta elävätkin kanat esitetään vain symboleina tai välineinä, ilman minkäänlaista itseisarvoa. Puhutaan etiikasta, mutta puolikaskaan ajatus ei kyseenalaista toisten olentojen hyväksikäyttämistä. Kaiken lisäksi tämä taiteilija jalostaa myös sikoja (porsitushäkkimeiningillä). Sikojakin on näyttelyyn tuotu. Ne liittyvät hodarivaunuun, jossa olisi kai tarkoitus tarjoilla possuista tehtyjä nakkisämpylöitä. Mäntässä kuitenkin myydään BROILERIhodareita.

Ilmeeni kun flunssa ja Vandervitunmeisseli

28.9. perjantai

– Tänään Harawaylta opittua: kädellisten tutkimus (ehkä etologia ylipäätään) tulee perustelluksi siten, että ihmisyhteiskunnan ylläpitämiseksi on voitava kontrolloida/lääkitä niitä impulsseja, jotka ei-ihmisyhteisöissä aiheuttavat sekaannusta. ”Primate studies are motivated by, and in turn legitimate, the management needs of a stressed society.”

– Myös: historia ja tieteet ovat kilpa-areena. Biologisten/kulttuuristen juurten selittämisellä pyritään hallitsemaan nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Esim. teoria ihmisurosten aggressiivisuudesta/tappamisenhalusta ja siitä, että geneettinen valinta on suosinut ja suosii yhä tällaisia yksilöitä.

– Aloitan viimein Hanna Nikkasen ja työryhmän Hyvän sään aikana. Kesykanan fossiloituneet luut ovat yksi antroposeenin ilmiöistä.

1.10. maanantai

– Eilen Teatteri Hevosenkengässä Katja Krohnin kirjoittama ja ohjaama Sotta Pyttynen. 4-vuotiaat nauttivat suuresti. 6-vuotiaan mielestä oli ”itkettävää”.

– Aloitan aivan uuden kässärin. Sepä järkevää.

– Kirjoitan työryhmälleni Patriarkaatin olemuksesta.

Työpäiväkirja osa 25: Muumioista, myrkyistä, yksisarvisesta ja rutosta

11.9. tiistai

– Illalla Cirkossa katsomassa Rakkaudesta – Sanasto tuleville vuosikymmenille, johon olin kirjoittanut itse muutaman sanan myös. Olin häkeltynyt omista sanoistani, koska ne ovat ihan hemmetin hankalia tajuta. Muistan etäisesti kirjoittaneeni niitä aika loppuunpalaneessa tilassa. Mutta onneksi sain edes ne aikaan, olin tosi ylpeä, että nimeni oli tekijälistassa. Ihanan ilmava esitys painavasta aiheesta.

Restabiliteetti

Luonnon kyky muodostaa ihmisen jälkeisenä aikana mielekkäitä ekologisia kokonaisuuksia. Sana on kuitenkin harhaanjohtava, sillä luonto ei pyri vakauteen eikä luonto pyri mihinkään. Sanan ensisijainen tarkoitus on tuoda turvaa pelottavassa tilanteessa.

Korrelaatioharha

Kun ihmiselle sanoi, että mikäli jokainen noudattaisi hänen elämäntyyliään, vaadittaisiin viisi maapalloa, ihminen ajatteli, että se on järjetöntä: maapalloja on vain yksi. Sukua käsitteelle Humen giljotiini.

Utopiasimulaatio

Ihmiskunta säilytti loppuun asti kyvyn kuvitella tapoja selviytyä katastrofista. Konkreettisiin toimenpiteisiin ei kuitenkaan riittävässä mittakaavassa ryhdytty, mikä tosin ei johtunut utopiasimulaatiosta, vaan nk. taloudellisten realiteettien huomioonottamisesta.

12.9. keskiviikko

– Luen Anto Leikolan Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä. Liskot ovat mun suosikkihirviöitä. Kuumottavimpia ovat meressä elävät. Yksisarviset, seireenit sun muut minotaurukset ei oikein vakuuta. Niissä ei ole sitä totaalista vierautta, jota hirviöltä kaipaan.

Huom. kirjan nimi

– Lapsen kanssa Lastentarhamuseossa. Viihdyn valtavan hyvin. Emme ole ennen nähneet Fröbelin palikoita (en puhu yhtyeestä), olemme hyvin vaikuttuneita näistä esilegoista. Ihan mahtava tyyppi tämä Friedrich Fröbel, varhaiskasvatuksen todellinen uranuurtaja, joka puhui jo 1800-luvun alkupuolella lapsen omaehtoisesta toimijuudesta ja leikin ja luovuuden merkityksestä kehitykselle. Ja hienoa, että meillä on vieressä yksi ensimmäisistä paikoista, joissa lastentarhanopettajat ovat maassamme saaneet koulutusta. Suomalainen päiväkotijärjestelmä on feministisin instituutiomme. Nyt kun vielä palkkaus saataisiin ajantasaiseksi. Harvat duunit ovat yhtä tärkeitä kuin varhaiskasvatukseen liittyvät. Itse en koskaan ollut päiväkodissa vaan lukuisilla eri perhepäivähoitajilla. Kunnollinen kunnallinen päiväkoti olisi varmasti tehnyt mustakin yhteiskuntakelpoisemman.

Varhaiskasvatuksen opiskelijoita ja opettajia 1910-luvulla
Lähde: Ebeneser

13.9. torstai

– Teen kansiot valmiiksi Taipein näyttelyä varten ja kuin tilauksesta meille lähetetään kiinannokset museon teksteistä, 48 sivua. Nauran ääneen meilille, jossa järjestäjä kehottaa vilkaisemaan käännöstä ennen oikolukua. Näyttää kyllä tosi hienolta. Kiinan kieli näyttää kirjoitettuna tosi hienolta.

– Olen viime aikoina kyseenalaistanut uusien kirjojen kirjoittamisen mielekkyyden. Tärkeältä niiden tekeminen tuntuu siksi, että ne antavat joillekin ihmisille jotakin. Varsinkin Pohjan saama palaute on saanut mut pitämään sen kirjoittamista oikeutettuna. Mutta voisiko ne asiat sanoa jotenkin kustannustehokkaammin, vähemmillä resursseilla, vaikka netissä. Mun kirjat jäävät Suomessa marginaaliin ja Pohjaa ei tyyliin edes arvioitu Hesarissa (never fucking forgive) eikä ulkomaanoikeuksien suhteen ole tapahtunut VITTU MITÄÄN moneen vuoteen. Onko järkeä? Taiteellisesti romaani muotona sallii minun käyttää parhaiten ja omavaltaisimmin taitojani ja mielikuvitusta, mutta kannattaisiko koittaa valjastaa ne voimavarat johonkin toiseen muotoon. Kirjailijuuden pitäisi kuitenkin olla vain ammatti, ei identiteetti. Ihmiset, jotka jäävät roikkumaan kerran rakennettuun identiteettiin ovat yleensä onnettomia ja tylsiä. (Taiteilijuus sen sijaan voi jo ollakin mielekäs identiteetti, se pitää sisällään niin paljon.)

17.9. maanantai

– Tapaan Nonhuman Rights Projectin Kevinin. Onneksi maailmassa on sinnikkäitä ihmisiä. Kuten saksalaiset aktivistit, jotka ovat asuneet vuosia puissa ikivanhassa Hambachissa estääkseen hiiliyhtiötä hävittämästä loppujakin tästä metsästä. Vaikka siitä sinnikkyydestä ei olisi mitään hyötyä, niin kyllä siitä on.

18.9. tiistai

– Meilissä on kohtelias kysymys, tulisinko puhumaan Tukholmaan Museum of Nonhumanitysta. Kysyn T:ltä onko meillä siellä näyttely ja tarkoittaako kysyjä tätä vai ensi vuotta. Käy ilmi, että on (Embrace Your Empathy! -video) ja tätä vuotta.

Kuva: Terike Haapoja

20.9. torstai

– Työryhmäni ei saanut Elokuvasäätiöltä hakemaansa rahaa. Tuotantoyhtiöllä on rahaa, joten fuck that.

– Käydään lapsen ja miehen kanssa Amos Rexissä katsomassa teamLabin näyttely. Ei siitä pahemmin ajatuksellista sisältöä löydä, mutta onhan se nyt aivan saatanan siisti. Ja niin on koko museokin. Viimeisen päälle tyylikäs sisältä ja ulkoa, nokkela, hauska, ISOSTI tehty.

Happoa ilman happoa

– Iltasatuna Leea Simolan tyylikäs ja mielikuvitusta kutitteleva Siri ja vedenpaisumus. Sirin tietotyöläisvanhemmat näpyttelevät koneitaan yläkerrassa, alakerran sisustuslehti-interiöörissä kakarat pistävät paikat paskaksi ja saavat huikean leikin aikaan. En ole ihan varma, tykkäänkö Sirin kodin Suomi-design-kamasta. Tai siis, tykkäänkö siitä, että tykkään. En voi kieltää, etteikö tämä erittäin keskiluokkainen estetiikka vetoaisi minuun. Sisustusasiat resonoivat oman kirjani kanssa, koska siinä käsittelen myös turvallisuudentunteen ostamista.

Leea Simola on myös kuvittanut oman kirjansa

21.9. perjantai

– Mulla on ollut aikaa kirjoittaa kirjaa. Uskon jälleen ratkaisseeni teoksen alun. Tällä kertaa luon siihen jopa jotain toimintaa generoivaa. Joko se on täysin (suuruuden)hullua paskaa tai sitten tosi jees. Mua kiehtoo ajatus jättiläisromaanin tekemisestä, mutta sitten toisaalta ne betoniporsaskirjat on aika vitun perseestä. Suuruus tuntuu niin itseistarkoitukselliselta. Toisaalta se voi olla lukijalle kokonsa veroinen kokemus: vaikka sisällössä olisi asian kannalta satoja sivuja tiivistämisen varaa, niin jos kirja on hyvin kirjoitettu ja maailma kiehtova, niin haluaahan siellä oleskella. Joku haluaa. Voi haluta. Toisaalta mua inspiroi enemmän se, että ujutan lukijan mielikuvitukseen pikkiriikkisen sirpaleen, joka räjähtää siellä JA MUUTTAA KAIKEN.

– Kerron Nuoren Voiman haastattelijalle, että uuden kirjan työnimi on Rehab. Kerron myös, etten tiedä, onko mulla rahkeita kirjoittaa sitä. Haastattelija sanoo, että on. Siitä tulee hyvä mieli.

 

Työpäiväkirja osa 24: NYT PITÄÄ ALKAA HALUTA JOTAIN

27.8. maanantai

– Teen to do -listasta kaiken. Mikä voi johtua siitäkin, ettei listassa lukenut ”kirjoita kirja”.

28.8. tiistai

– Luin eilen Sarah Caldwellin Kalin palvonnasta Keralassa kertovaa kirjaa Oh Terrifying Mother. Kalin ulkoasuun kuuluvat punaisiksi maalatut rinnat (jotka ovat peittävän vaatteen päällä – Kali voi pukeutua niin, se on jumalatar). Katsoin myös Gaga-dokkaria 5 Foot 2, jossa Gaga on imagopalaverissa yhtäkkiä tissit paljaana. Unessani menin uudistettuun Rytmiin rinnat paljaana, koska se oli mulla tapana. Uusi omistaja kuitenkin ilmoitti, että nyt laitat paidan päälle. Olin hirveän loukkaantunut.

– Kali-kirjassa kerrotaan käärmejumaluuksista. Kaikissa uskonnoissa käärme on kunnioitettu, joskin ambivalentti (ambivalenssi kuuluu näiden uskontojen maailmankuviin lähtökohtaisesti). Poikkeuksen muodostaa kristinusko ja sen perilliset, joissa kaikki on joko hyvää tai pahaa. Ja käärme on yksiselitteisesti paha. Ihmiset olisivat saaneet aikaan ihan hirveästi kammottavia asioita muutenkin, mutta ilman tätä binääri-ideologiaa ja sen aggressiivista buustaamista sapiensin rikosrekisteri luultavasti näyttäisi siistimmältä.

– Kun luin kuunnelmasarja Pet Shopiin liittyviä tekstejä, törmäsin ohjaajan havaintoon siitä, etteivät henkilöni ikinä halua mitään tai pyri mihinkään. Se tekee draaman mahdottomaksi. Sama ilmiö saa minut ahdistumaan projektin x kanssa: kerroin rekrytilanteessa yhteistyökumppaneilleni, että keksin toimintaa kohtauksiin työkseni. Vitut keksin! Se on aina just vaikeinta! Mieleni sisäisellä näyttämöllä hengaa porukkaa pyörittelemässä peukaloitaan. Välillä sinne tulee uusi tyyppi. Niillä on tosi kiinnostavia keloja, mutta eivät ne mitään halua. Käyn terapiassa läpi omaa kyvyttömyyttäni haluta mitään ja pyrkiä mihinkään. Alan nähtävästi pitää tätä ongelmana vasta, kun se vaikuttaa työhön.

– Huijarisyndrooma. Siinäkin olen onnistunut huijaamaan, että ihmiset kuvittelevat, että olen jotenkin eteenpäin suuntautuva ja tiedän, mitä teen. Haha.

– Luen terapeutin antamaa Ben Malisen kirjaa Häpeän monet kasvot. Kaikista maailman neurooseista en kyllä olisi ajatellut, että juuri häpeä sopii minuun. Mutta jostainhan sekin kertoo, että on valmis esim. painamaan kirjaksi kaikkein häpeällisimmät asiat ja muutenkin tykkää kääntää sisälmyksensä julkisesti esiin. Jos jaan proaktiivisesti likaisia yksityiskohtia persoonastani, kukaan ei tajua, että kaiken sen alla on vielä jotain. Onnistun huijaamaan jopa itseäni!

– Saan lohdutusta ja pystyn ottamaan sitä vastaan. Sen jälkeen keksin, miten kirjan pitää alkaa.

Toimisto

30.8. torstai

– Nicki Minaj’n Queenillä on tosi hyviä biisejä, mutta myös tosi mitäänsanomattomia, esim. Majestyä en jaksa kuunnella. Miksi niitä kappaleita on niin paljon? On silti ihailtavaa, miten monella tapaa voi sanoa ”vittu meikä on paras, hajotkaa siihen”.

– Esittelemme projektin x ideaa ja kuljetusta. Työpari sanoo, että se etenee draaman tavoin, jokainen kohtaus on askel seuraavaan. Siinä on JUONI. Olen muuten hiljaa, mutta tässä kohdassa riemastun niin paljon, että toistan työparini sanat. ”Nii-in, se etenee draaman tavoin. Siinä on juoni!” Nytkö se saatanan Aristoteles sai musta otteen.

1.9. lauantai

– Käymme katsomassa Blackkklansmanin. Noh. Mihin keskusteluun nyt kytkisin tämän? Elokuvaa ei ollut tehty minulle valkoiselle katsojalle? Öö, ei niin, se oli tehty taas niille valkoisille miehille, joita tässäkin filmissä pyöri ähkyyn asti: jotkut olivat täysmänttejä (hyviä rooleja), jotkut oppivaisempia. Valitin tätä Samulille, joka sanoi, että ei tota tarinaa voi kertoa muutoin. No ei vittu voikaan, keksikää leffoihin uusia tarinoita. Laura Harrierin roolihahmo lähinnä kaipailee mustia siskoja mestoille puhumaan. Ei onnistunut 70-luvulla mutta ei onnistu näköjään 2018. Hemmetin hyödytön puheenvuoro mielettömän tärkeästä aiheesta. Miksi???? (Rakenteellisesti viihdyttävä, vaikkakin juonen kuljetus oli sattumanvaraista ja kestoa ihan liikaa. Karikatyyrimäisiä hahmoja, joiden motiivit jäävät pimentoon.)

2.9. sunnuntai

– Osallistun Eläinten turvakoti Saparomäen talkoisiin muotoilemalla apurahahakemusta.

–  Kali-kirjassa puhutaan seksuaalisuuden tukahduttamisesta seuraavasta seksuaalisen käyttäytymisen perversoitumisesta. Caldwellin tutkimassa kulttuurissa naimattomien naisten koskemattomuutta kytätään ja toisaalta monien naimisissa olevien miehet työskentelevät ulkomailla. Tässä ympäristössä insestiset suhteet molempien sukupuolten aikuisten ja lasten välillä sekä hyväksikäyttö ovat normalisoituneet. Tästä seuraa itseään ruokkiva trauman kierre, kun lapset aikuistuttuaan toistavat näitä käytäntöjä. Vaikea olla ajattelematta katolista kirkkoa. Ei ole mikään ihme, että kirkko on hyssytellyt raiskaustapauksia. Nehän kaiketi tajuavat, ettei ongelma ole siinä, että papit olisivat järjestelmällisesti pedofiileja, vaan toimivat tavallaan ”luonnollisesti” niissä olosuhteissa. Liekö katoliset koulut ynnä muut perustettu suorastaan naimisiinmenemättömyyslupauksen turvaamiseksi. Koska eihän kukaan voi olla niin typerä, että ajattelisi ihmisten (yleensä) voivan voida riittävän hyvin ilman minkäänlaista seksuaalista elämää.

Planeetta-kokoelman säe tiivistää tämän ajan ja kokemuksen

3.9. maanantai

– Illalla luen Pauliina Haasjoen Planeettaa juuri nukahtamaisillani. Sanat ja kuvat sekoittuvat alitajunnan kuviin ja sanoihin, samanlainen olo kuin pilvessä.

Animalian toimistolla on tällainen taideteos, ”Onnellinen eläin”

6.9. torstai

– Annan kanssa palaveri. Keksimme vahingossa komediasarjamme ideaan täydellisen näyttämön.

– Kansiksessa Tainaron. Hieno toteutus. Itse olisin ehkä poistanut mekaaniset vimpaimet lavalta aina kun ne oli esitelty, nyt jäivät pyörimään ja ensi-ihastus katosi ja muuttui huoleksi näyttelijöiden keskittymisestä ja nilkoista. Sinänsä pikkumainen valituksen aihe. Kati Outinen ja Aino Venna olivat huikeita. Hienoa musiikkia. Muodon (ja kaiken) muuttuminen ja sen kauheus olisivat voineet tulla kärjistetymmin ja vielä konkreettisemmin esiin. Teatterissa aina haluan olla sotajalalla perinteisiä ohjeita vastaan, mutta samalla huomaan, miten vaikea uutta kielioppia on luoda ja hahmottaa. Esimerkiksi se, ettei Tainaronissa ollut dramaattisia tilanteita, oli tavallaan rohkeaa (ja aiheen mukaista), mutta toisaalta se sai kokonaisuuden tuntumaan epäkoherentilta tai epäjärjestyneeltä. (Mitkä tosin nekin olivat varmasti aiheen mukaisia.) Näistä kommenteista ei pidä päätellä, etten olisi ”pitänyt” esityksestä. Päinvastoin.

Joskus teatteria tehdessä on suurempiakin vaaroja kuin liikkuvat pikkuhärvelit

7.9. perjantai

– Mitäs helvettiä. Tänään ei ole toimistopäivä enkä enää näe painajaisia sähköposteista, joten saan nekin hoidettua. Olen itsestäni hirveän ylpeä, kun järjestän Taipein biennaaliin liittyviä haastatteluvideoita, joita tulee museon oheen. (Työparini on toki hoitanut kaiken muun.) Välttelen toisinaan vastuuta sen takia, että pelkään tekeväni virheen ja sitten mulle ollaan vihaisia. Onneksi sain tämän artikuloitua ja nyt voin tehdä ihan mitä vaan ja saa mennä syteen tai saveen. Olisinpa tajunnut tämän jo pikkulapsena.

– Kirjoitan kirjaa! teen itselleni muistiinpanoja kässäriin: NYT NÄIDEN PITÄÄ ALKAA HALUTA JOTAIN. Ja juuri kun olin saanut kohtaukseen hienoa vetoa ja vastavetoa. Hahmoni pystyvät kyllä dialogissa opponoimaan toisiaan, mutta tahdonsuunnat ovat mielivaltaisia eikä niiden taustalla ole suurempaa ajavaa voimaa.

9.9. sunnuntai

– Tajuan yöllä, että Epäihmisyyden museon materiaalit eivät muodosta arkistoa, vaan todistusaineiston. Kerron tämän valaistumiseni T:lle. Hänen mukaansa olin sanonut näin jo 2016 ja lause on siitä pitäen ollut käytössä. Mikä on sellainen ilmiö, jossa ääni tulee paljon edeltä ja muu (eli ajatus) vasta jäljessä? Niin ku käänteinen yliäänikone.

– Käyn katsomassa lapsen kanssa Kapsäkissä Närpiäiset. Huomaan, etten ole ainoa äiti, jota hahmot miellyttävät. Esitys sinänsä saa lapselta täydet pisteet (emme kyllä mitään tähtiä jakele saatana), mutta itse olen piinaantunut jännitteestä, joka syntyy siitä, että katsoja tietää ihan liian pitkän aikaa kaiken ja sankarit eivät tiedä mitään.

– Lapsi saa bingettää Netflixin Spirit-sarjaa koko ykköskauden. Katson sitä itsekin ilmeisesti sivusilmällä (I love it), koska saan kolmessa tunnissa luettua vain ehkä 10 sivua kirjaa. Ne sivut on kyllä tosi isoja.

Kyllä vaan, heillä kaikilla on kulmakarvat

Loading...