Laura Gustafsson (1983) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Hän on julkaissut romaanit Huorasatu (2011), Anomalia (2013) ja Korpisoturi (2016, kaikki teokset Into Kustannukselta). Hän on kirjoittanut näytelmiä ja muun muassa kuunnelmasarjan Pet Shop YLE:lle. Töissään Gustafsson on käsitellyt esimerkiksi kieltä, rakenteellista väkivaltaa ja toiseutettujen näkökulmaa sekä äitiyden ja vallan teemoja. Hänen tekstinsä ammentavat niin mytologioista kuin nykymediastakin. Eläinoikeudet ovat tärkeällä sijalla Gustafssonin teoksissa ja yksityiselämässä.  Hän perusti Kiila-palkitun Toisten historia -projektin kuvataiteilija Terike Haapojan kanssa 2012. Toisten historia on toteuttanut mm. Naudan historian museon (2013), Oikeusjuttu-luentoesityksen (2014) sekä Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museon  (2016). Gustafsson on valmistunut Teatterikorkeakoulusta ja suorittanut tutkinnon myös Helsingin yliopistolla. Parhaillaan hän kirjoittaa monologia popartisti Kikasta.

Laura Gustafsson (1983) is a Finnish author and theatre maker. She has published three novels. Her works often deal with themes of language, violence, and otherness. Animal rights are a key issue on both her work and in her personal life. She has graduated from Theatre Academy in Helsinki and has done a number of stage work. Her international career includes French and German translations of her debut novel, mythology-inspired, innovative Huorasatu (”Whore Story”), and Anomalia (”Anomaly”), a book on feral children, humanity and the restrictions of language, in French, and Huorasatu in Turkish. Also her project with visual artist Terike Haapoja, History of others, is approachable to English-speakers. History of Others works include Museum of Nonhumanity.

For foreign rights enquiries, please contact Elina Ahlback Literary Agency, www.ahlbackagency.com / info@ahlbackagency.com.

_MG_9758

Pedal to the metal and our heads among the stars

Tämä teksti ei (poikkeuksellisesti) kerro siitä, mitä ryönää löysin ruopatessani kuluneen vuoden ajan mieleni pohjamutia. Siitä kerron ihan tarpeeksi Pohjassa (”kohublondin paljastuskirja!!!”). Tämä teksti kertoo ihanista ja siisteistä jutuista, kaikesta, mistä olen kiitollinen.

Museum of Nonhumanity on saanut valtaisasti kiitosta, ja saimme viedä sen tänä kesänä kahteen kansainväliseen taidetapahtumaan. Parhaillaan se on Norjassa Mossin kaupungissa osana Momentum 9 -biennaalia. Tapahtuman avajaisissa olivat paikalla Norjan kuningatar ja kulttuuriministeri, saimme viettää aikaa huippukuraattoreiden ja kiinnostavien kollegoiden kanssa (esim. Jussi Kivi, joka on ihan paras) ja kokea huikeita taideteoksia. Suosikkini oli ehkä Serina Erfjordin Among Stars, jossa hopeapöly leijaili projektorin valokiilassa.

20257824_1184002771706466_1495884905_o

Ikke-menniskehet.

20271951_1183992958374114_1405383992_n

Kuningatar taustalla valkoisessa housupuvussa tuon kaulakorumiehen takana.

Momentum Kunsthallessa oli kaiken kivan lisäksi myös niitä hetkiä, jolloin makasin museon penkillä itkien ja kuunnellen sitä saatanan pimputusta ja vininää, jonka olimme valinneet taustamusiikiksi (ja joka on oikeasti aivan sairaan hyvä, mutta kun sitä kuuntelee monena päivänä tuntikaupalla, se alkaa soida päässä niin että hiljaisina hetkinä on ihan varma, että jossain se Olivier Messiaen nyt yhäti manaa maailmanloppua). Kun viimeisenä aamuna hotellin aamiaisella John Duncan nauroi sydämellisesti ja sanoi ”you look just like I feel”, tuli vähän mieleen, että pienet korjaustoimenpiteet olisivat tarpeen.

20257764_1183998315040245_1674128158_o

Kuningatar istui H.R. Gigerin suunnittelemalla tuolilla.

Seuraava työmatkanikin liittyi osittain Toisten historiaan vaikkakin myös omiin juttuihini. Greenpeace kutsui Kolille taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia ja aktivisteja miettimään työryhmissä erilaisia aloitteita ilmastotietoisuuden edistämiseksi (ja tietysti: ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi). Se oli varsin intensiivinen vuorokausi, ja tulin jopa hiukan toiveikkaaksi maailman pelastusmahdollisuuksien osalta. Meno- ja paluumatkoilla kirjoitin Pohjan kolmatta draftia ja keksin sinne mielestäni hyvinkin nerokkaan ruumiinavausjuonteen. Tuntui etevältä.

©Jani Sipilä

Kohtaaminen huipulla. Kuva: Jani Sipilä

Jotta ei vaikuttaisi siltä, että kesäni on ollut täysin työorientoitunut, sanottakoon, että olen viettänyt lapsen kanssa paljon aikaa, mikä on käytännössä tarkoittanut lomailua, mikä taas on tarkoittanut vain hauskojen asioiden tekemistä. Eräänä päivänä pelasimme jopa sählyä, minkä hauskuudesta en olisi etukäteen ollut lainkaan vakuuttunut, mutta kyllähän se naurattaa olla yhtä hyvä jossain kuin 3-vuotias. Olen myös tehnyt muita asioita kuin töitä tai lapsen kanssa olemista, ja nekin ovat olleet aivan törkeän kivoja.

20257607_1184002331706510_649597416_o

Koti.

Varsinainen käännekohta masentelussani tapahtui Italiassa, Santarcangelo festivalilla, jossa Museum of Nonhumanity myös ylväänä esittäytyi.

opening santarcangelo

Museo avattiin jo ennen festareiden alkua Santarcangelon Super Cinemassa. Avajaispuheet pitivät europarlamentaarikko Cécile Kyenge Kashetu ja pormestari Alice Parma. Kuvassa myös kuraattori Lisa Gilardino ja taiteellinen johtaja Eva Neklayeva.

Jo lentokentällä meno alkoi vaikuttaa hyvin lupaavalta. Terike oli koneessa lukenut Pohjan viimeisimmän luonnoksen ja halasi minua terminaalissa. Lisäksi samassa kyydissä Milanosta festareille kanssamme matkusti aito atlantalainen merman.

20226684_1183999391706804_450700680_o

Merman Blix ja merenneitokoulu.

Matkalla tapahtui kaksi prosessia. Irtauduin lopullisesti kuukausia jatkuneesta myrkyllisestä suhteesta tajuttuani, että voin ympäröidä itseni myös paljon paremmilla ihmisillä. Tai olla esim. yksin! (Ja tästä mindfuckistakin olen kiitollinen, koska onhan se nyt helvetin kiinnostavaa kerran elämässään tulla totaalisen kusetetuksi!)

20251286_1184001218373288_1011951158_o

5-vuotisjuhlistus <3

Toinen prosessi liittyi taiteeseen. Tai ehkä paremminkin taide mahdollisti sen. Festareiden otsikkona oli Contagious energy, mukana oli esitystaidetta moninaisissa muodoissa. Museolla olleiden seminaarien yläotsikkona oli ”Freedom for every body”, ja useimpia kokemiani teoksia yhdistävä teema tuntui olevan ruumis, ja se, että voi oikeastaan olla aika ihanaa olla ruumis (siis elävä ruumis, ehkei kuollut – TOSIN venäläinen Phurpa, joka soitti jatkoteltassa sunnuntaiyönä kaksi tuntia jotain aivan mieletöntä, toi kyllä mukaan jotain tuonpuoleistakin, ihan konkreettisestikin: osa soittimista oli ilmeisesti rakennettu ihmisten luista). Santarcangelo Festivalin teoksissa korostui kehollisen ilmaisun vapaus, ruumiin pystyvyys, nautinto.

20257637_1184000428373367_1827552401_o

Rebel bodies -puhujat Ilenia Caleo, Giulia Selmi ja Egon Botteghi sekä teeman mukaisessa paidassa seminaarisarjan kuraattori Stefania Minghini Azzarello.

20227835_1184000595040017_1293142694_o

Baby Deen konsertti oli hullaannuttava.

En oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin esityksissä käyminen, kaupunki, lämpö ja 5-vuotiaaksi varttunut Toisten historia tekivät minut valtavan… onnelliseksi. Ja jotenkin tuntui… vapautuneelta. Pakkohan sitä oli ymmärtää, miten onnekas onkaan, kun saa kutsua tällaistakin matkaa työkseen.

20257691_1184042685035808_1279527583_o

Jostain syystä kamerassani on kattava sarja öisin otettuja omakuvia. Tässä kaupungin nimen innoittamat korvakorut ja märkä iho, koska toteutin fantasiani ja juoksentelin (silleen kiljuen ja käsiä heilutellen) sadettajien keskellä

Olen kiitollinen ihmisistä, joita elämässäni on, hoitokissasta, 3-vuotisen apurahan saamisesta, siitä, että perheeseen syntyi vauva, jonka näin tällä viikolla nauravan ekan kerran, siitä, että kustannustoimittajani tulee kylään ja teemme kellon ympäri töitä, Kikka Fan Clubin kivuttomasta matkasta kohti syyskuun ensi-iltaa, palautumiskyvystä. Tyttärestä.

20257583_1184002131706530_1823677972_o

Vanhempieni luokse muuttanut valtava kollikissa sai kesäloman kunniaksi tsemppimerkin.

Ei euforia tietenkään täysin ristiriidatonta ole. Muistan, miten lopetin mielialalääkkeiden käytön kaksi vuotta sitten ja kärräsin melkein kolmen kuukauden pillerit juhlallisesti apteekkiin hävitettäviksi. Noh. Peter C. Gøtzsche kirjoittaa Tappavissa lääkkeissä: ”Masennuslääkkeillä on samanlainen vaikutus kuin amfetamiinilla, ja jotkut ihmiset todellakin tuntevat olonsa pirteämmäksi napattuaan spiidiä.” Uskon, että pystyn joskus elämään ilman lääkkeitä, mutta se aika ei ole nyt.

Mä haluan vain olla nainen (ja tosi paljon kaikkea muutakin)

Olen aika onnekas, koska minulla on ystäviä, jotka ovat rehellisiä silloinkin kun se on epämiellyttävää.

Pohjan kirjoitusprosessi on saanut minut näkemään ennen normaaleina pitämiäni asioita kummallisessa valossa. Esimerkiksi sen, miten kommunikoin monien miesten kanssa. Keskustelu päätyy hyvin nopeasti jotenkin seksuaalisviritteiseen sävyyn. Kuulemma kaikki ihmiset eivät puhu sillä tavalla toisilleen. Keskustelin tästä ystäväni kanssa ja naiivisti ihmettelin, mistä moinen johtuu. Hän sanoi, että ohjaan tilanteita itse (tai vähintään annan niiden ajautua) siihen suuntaan. Ja niinhän minä teen.

Jostain syystä minua nolotti tajuta asia. Toisaalta välillä on tosi hauskaa hulluilla ja flirttailla ja vitsailla tai puhua ihan vaan hölmöyksiä. Jos minulla on hauskaa, sanon suurimman osan siitä, mitä päässäni liikkuu, ja siis siellähän liikkuu. Haluan saada ihmiset rentoutumaan ja nauramaan, enkä itse kestä tyyppejä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti.

Tässä tulee ongelma. Jos en ota itseäni koko aikaa vakavasti, muut kuvittelevat, ettei heidänkään tarvitse. Jos puhun törkeyksiä, oletetaan, että minulle saa olla törkeä (omat törkeyteni eivät toivottavasti yleensä ole tunkeilevia tai hyökkääviä, mutta vastapuoli ei aina näe tätä pientä eroa). Vittu.

Törmään samaan ilmiöön kirjoittaessani Kikasta, ja tämä onkin keskeinen aihe syksyllä ensi-iltaan tulevassa Kikka Fan Clubissa. Kikka halusi olla kaunis, näyttävä (ja näkyvä) ja seksikäs. Hän halusi myös olla taiteilija, joka voi puhua muustakin kuin poikaystävistä. Kikan haastatteluissa toistuu kuvio, jossa miesjuontaja määrittelee Kikan (seksin kautta), ja Kikka yrittää korjata näkemystä, mutta häntä ei kuunnella. Kikka puhui paljon leikistä ja hassuttelusta, ja näen, että hänen imagossaan olikin paljon leikkiä ja huumoria. Mutta kun muut eivät osanneet leikkiä! Kikka oli rento ja luonnollinen, ja se on piirre, johon monet hänet tunteneet ja hänet tavanneet palaavat muisteluissaan. Välittömyys kuitenkin sai ihmiset, joita hän kohtasi julkisuudessa, kohtelemaan häntä sivistymättömästi. (Suomessa pitäisi huutaa ja haista paskalta, jotta tulisi kunnioitetuksi.)

En jaksa elää elämää, jossa täytyy pitää jatkuvasti yllä suojakuorta. Voisin tietysti yrittää rakentaa vakavasti otettavan haarniskan työtilanteisiin, mutta se olisi hirveää, koska olen sekoittanut työn ja huvin ja näihin liittyvät ihmiset niin ettei niitä erottaisi enää parhain kirurgikaan. Mielestäni vakavasti otettavuuteen pitäisi riittää, että olen ihan saatanan kova. Riittääkö se? Ja onko vihjaileva puhe minulle ok? Onko se minusta hauskaa? Kunnioittavatko flirttimiehet minua vähemmän, koska katsovat voivansa puhua minulle / kanssani tietyllä tavalla? Kunnioittaisivatko enemmän, jos joutuisivat puhumaan toisin? Tylsistyisinkö kuoliaaksi? Vedänkö tiettyä roolia, koska itse asiassa se on suojakuoreni? Mikä on ihmisten keskimääräinen kyky ymmärtää ironiaa? Ymmärränkö itse ironiaa? Johtuuko itseironiani siitä, etten kunnioita itseäni? Entä johtaako se siihen?

Voiko olla kaikkea.

Kikkana 8.5.2017-46

Kuva: Tellervo Syrjäkari

From Agony, with love

Aina joulukuun lopulla mietin, että ensi vuosi ei taatusti voi olla tätä hirveämpi, mutta hämmästyttävää kyllä, erehdyn joka kerta. Ympäröivän maailman katastrofaalinen tila antaa toki omille pikkuongelmille perspektiiviä, mutta jostain syystä en pysty asennoitumaan niinkään, että kun lajitovereilla, muilla eläimillä ja itse asiassa koko planeetalla menee päin helvettiä, niin keskitynpäs itse nyt positiiviseen ajatteluun. (Varmaan kannattaisi, eipä sillä.)

Kirjoitin Korpisoturissa siitä, miten masennus kääntää katseen sisäänpäin ja pienentää todellisuuden. Niin että nyt onkin sitten vuorossa autofiktiota (ja vähän ajohanskoja).

Marraskuun lopulla perustin kansion nimeltä ”From Agony, with Love” ja aloin täyttää sitä teksteillä, joissa ruodin sekä viimeaikaisia että vanhempia kokemuksiani. Tekstien puhujaminä vaihteli vauhtisokeasta maailmanvaltiaasta roskiksessa kierivään surkimukseen. Kysyin kustantajalta, haluavatko he julkaista sukupuolielämääni käsittelevän kirjan. Että se tulisi nyt syksyllä. Kustannussopimusta kirjoitettaessa yritin kuvailla teosta jotenkin. ”Onhan se ihan saatanan masentavaa paskaa.” Mainosala menettää minussa paljon.

Seksi ei tietenkään ole kovin kiinnostava aihe, ja aika pian tekstikatkelmat etenivät muihin teemoihin. Vaikea vielä sanoa, mikä on merkittävin yhteinen nimittäjä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että ainakin yksi kirjan pääaiheista on rajat. Omat, muiden, yhteiskunnan ja oman mielen asettamat. Rajojen ylitykset, rajaloukkaukset, pakeneminen. Ja tietysti vapaus. Kuulostaa melkein yhteiskunnalliselta, mutta korkeintaan siinä tapauksessa, että henkilökohtainen on poliittista.

Olen miettinyt monta kertaa, onko minulla oikeutta tonkia omia jätteitäni tällä tavalla. Eikö pitäisi keskittyä oikeisiin ongelmiin. Mikä on henkilökohtaisten tilitysten arvo? Miksi Knausgårdin Taisteluni I–XXXXXX -kirjat kiinnostavat lukijoita? Pitäisikö heidän käyttää aikansa paremmin kuin lukemalla satoja sivuja jonkun satunnaisen tyypin isäsuhteesta? Mutta jos joku haluaa kertoa. Ja joku haluaa lukea. Riittääkö se? Olen perustellut tämän kirjan kirjoittamisen siten, että jos olen brutaalin rehellinen ja aidosti henkilökohtainen, niin ehkä siitä syntyy jotain jaettavaksi kelpaavaa. Ihmisethän eivät lopulta ole niin erilaisia.

Häpeän vähän kirjan nimeä. Mietin edelleen, onko se järkyttävän tekotaiteellinen otsikko. Mutta kun se kertoo niin monta asiaa. Kirjassa on kyse perustan etsimisestä, kaivautumisesta niin syvälle, että sieltä löytyy jotakin kiinteää, jotakin, mille rakentaa. Ja sitä varten täytyy mennä todella alas. Eräässä kirjan luvussa (ne ovat jo muuttuneet irrallisista teksteistä selkeiksi luvuiksi) ikiroudassa oleva minä muuttuu Pohjan akaksi. (Ja siis onhan tämä kansalliseepoksemme ainut kiinnostava naishahmo aivan sairaan siisti, kelpaisi mennen tullen vaikka Game of Thronesin henkilökaartiin.)

Pohja ilmestyy syksyllä. Siitä tulee kamalaa!

_MG_9695 (1)

Kuvan otti syksyllä Nauska Loosisterin vessassa. Meidän oli tarkoitus ottaa minusta asiallisia ja neutraaleja promokuvia. Pohja on vähän niin kuin tämä kuva: minä, mutta kuitenkaan ei minä.

 

When the going gets tough, 2016

Inspiroiduin Ville Lähteen kattavasta vuosikatsauksesta. En ole itse yhtä kattava, koska (onneksi) unohdan 70 % asioista, joita tapahtuu. Henkilökohtaisen elämän (ns. arjen) puolella ei suoraan sanottuna mennyt kovin hyvin, ”päin helvettiä” ei olisi mitenkään yliampuva arvio. Tietysti oli myös hyviä asioita. Mutta emme mene tälle alueelle täällä. Työn puolella asiat luistivat paremmin. Sitähän voi sitten itsekseen miettiä, onko kahdella edellä mainitulla yhteys ja minkälainen.

15823946_1010267155746696_1916683585_o

Or die trying.

No niin, 2016, show me what’s you got.

Ylen Battle-konsepti järjesti minulle tapaamisen lyyrikkojumala A. W. Yrjänän kanssa. Sain haastaa hänet hänen lihansyöntiä koskevista näkemyksistään. Ajelimme autolla pitkin Alppilaa yrittäen tiivistää näkemyksiämme. Tästä kuvattiin video, josta löytyy ote Battlen lihajaksosta (sitä voi katsella myös, mikäli haluaa nähdä Suomen typerimmän ihmisen S. Kosken). Vähemmän tiivistetysti puimme aihetta kirjeenvaihdossa. Kohtaaminen jännitti minua aika paljon, koska CMX on ollut minulle rakkaimpia suomalaisia yhtyeitä teini-iästä lähtien, ja on ilmeistä, että Yrjänän sanoitukset ja niiden pähkäily näkyvät myös omissa teksteissäni. Kuin herkässä iässä sairastettu virus (sori, en keksinyt mitään spesifiä tautia), joka jättää loppuiäksi pysyvän jäljen. Olipas kiva analogia.

Battlen myötä pääsin itsekin debytoimaan runoilijana. Ja kun minä debytoin runoilijana, teen sen tietysti televisiossa, check it out. Jatkoin uraani runoilijana marraskuussa Jenni Haukion ideoimassa Unicefin Pieniä tarinoita -kampanjassa, jossa luin (yritin lausua, mutta lausuminen oli helpompaa kameran edessä, nyt jännitti liikaa) oman seitsenvirkkeiseni.

img_8462

Rakastan tätä mekkoa. Myös Jenni Haukio on aika ihastuttava.

Olin jättänyt vuoden lopussa ensiversion Korpisoturin käsikirjoituksesta kustannustoimittajalle. Tammikuu kului Epäihmisyyden museon suunnittelussa kun työparini oli Suomessa. Helmikuusta huhtikuuhun kirjoitin romaanikässärin käytännössä kokonaan uusiksi. Työhuoneen puutteessa työskentelin usein kirjastossa ja vielä useammin Rytmi-baarissa. Maksimoidakseni työaikani aloin herätä aamuisin ensin kuudelta ja lopulta viideltä. Se oli aika kauheaa.

Samaan aikaan kirjaa kirjoittaessani kävin läpi Epäihmisyyden museoon liittyvää tutkimusaineistoa. Toisin sanoen luin kirjoja Kongon vapaavaltiosta, Tasmanian aboriginaalien kansanmurhasta, keskitysleireistä ja whatnot. Tästä materiaalista en paljon välitäkään muistaa. Jonain yönä näin painajaisen, jossa lapseni päiväkodin edustalla seisoi natsien kaasutusbussi. Samaan uneen liittyi myös lööppi, josta luin kuolleeni.

Loppukeväällä kirjoitin maanisesti otteita julkaisuun, joka ei koskaan ilmestynyt. Olimme ajatelleet kirjoittaa Epäihmisyyden ensyklopedian museoon liittyvistä asiasanoista. Hanke osoittautui täysin tärähtäneeksi lisäksi työsumaan. Oli suunnaton helpotus luopua tekeleestä, vieläkin muistelen tätä ilolla.

Voi olla, että kirjoitin artikkeleita, kolumneja ja muuta sekoilua. Esiinnyin myös paikoissa.

jaakko_virtanen_tarvitaanko_globaali_ruokavallankumous

Eetti ry:n järjestämässä paneelissa SOK Vähittäiskaupan kaupallinen johtaja Ilkka Alarotu, mä ja Jukka Lassila Oma Maa -luomuosuuskunnasta. Keskustelua moderoi Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen. Kepan sivuilta ripattu, kuva: Jaakko Virtanen.

Kesä. Ei puhuta kesästä. Pidin lomaa 0 sekuntia. Paitsi juhannuksena, jolloin matkalla päiväkotiin hakemaan lasta lomamatkalle sain lähetettyä viimeisen tarkastetun version kirjan taitosta.

Heinäkuussa kävin Hailuodon Bättre Folk -festareilla esiintymässä. Minulla oli sviitti. Muistan tapahtumaa erityisellä lämmöllä. Muistan myös silmäpussini.

img_7582

Hailuoto. Varjot ovat peräisin silmäpusseistani.

Stressikerroin alkoi kasvaa kuta lähemmäs elokuuta kuljettiin, tämä tarkoittaa tapauksessani mittarin heilahtamista satasen yli (en tiedä, mikä on maksimi). Toteutimme Flow Festivalille Toisten historian nimissä pari teosta. Kokemus opetti paljon organisoinnin tärkeydestä. Lopputulos oli kuitenkin hieno ja festari aivan mieletön. Sia, Morrissey ja New Order, ei mitenkään huono vuosi saada Flow-passi itselle ja muutamalle kaverille.

obey

Kuva: Terike Haapoja, omilta nettisivuiltamme rippasin. Ote Embrace Your Empathy!:n videoteoksesta.

Koko elokuun kuljin adrenaliinin voimalla. Museon eteen piti tehdä valtavasti työtä, loimme esim. teoksen koko dramaturgian. Myös materiaalia piti yhä kerätä ja kääntää. Korpisoturi julkaistiin. Kävin Innon syysjuhlissa vetämässä väsymyspleksit. Seuraavana päivänä oli palaveri museon yleisötyöntekijöiden kanssa sekä muuten vaan työntekoa.

Epäihmisyyden museon avajaisiin saatiin kaikki jotakuinkin valmiiksi. Meille jäi jopa 15 minuuttia aikaa käydä ostamassa juhlatamineet. Kaikki meni äärimmäisen hyvin, eikä Terikekään ajanut nosturilla enää kutsuvieraiden saapuessa, kuten ensimmäisen museomme aikaan saattoi tapahtua. Aamuyöllä poljin uuteen kotiini, jossa nukuin ilmapatjalla. Ja seuraavana päivänä saattoi jopa olla vapaata.

Luulin käyttäneeni adrenaliinivarastoni avajaisiin mennessä, mutta olin väärässä: sitä riitti vielä läpi syyskuun! Museo oheisohjelmineen vaati runsaasti ylläpitotoimenpiteitä ja jonkin verran raskasta juopottelua. Esim. silloin kun Aino Kiven esikoisromaani julkaistiin  Cafe Empathyssa. Tai silloin kun viimeisenä aukiolopäivänä katsoin ensimmäisen kerran teoksen läpi ja aukioloa venytettiin finissage-juhlien nimissä myöhään. Samana iltana juoksin muuten avaamaan Animalian Eläinlaki-kampanjaa.

img_8160

James Nikander ja Mai Kivelä Epäihmisyyden museolla Animalian järjestämässä seminaarissa.

Sulkemista seuraavana päivänä lähdin Turun kirjamessuille noin tunnin yöunien jälkeen. Messuilta matkustin työparini luo keskustelemaan pariksi päiväksi siitä, miten uskomatonta on, että olemme elossa.

Syyskuussa tein haastatteluja ja olin hybriksessä.

img_8124

Seppo Puttosen kanssa.

Lokakuusta tuskin kukaan muistaa mitään. Kävin Tampereella Perjantai-ohjelmassa, Telakalla, kustannustoimittajan sohvalla makaamassa ja Oranssi Pazuzun keikalla. Tässä vaiheessa aloin näyttää niin pahalta, että päätin alkaa nukkua runsaammin (toteutui joulukuussa). Helsingin kirjamessujen kohokohta oli maailmanloppu-paneeli Pentti Linkolan, Risto Isomäen ja Teivo Teivaisen kanssa. Muutoin muistan käyttäytyneeni vähän huonosti. Maksaani sattui lopulta.

img_8415

Happy TEOTWAWKI to you too.

Kikka-musikaali, jota olen suunnitellut vuosia säveltäjän ja viime vuodet myös ohjaajan kanssa, löysi viimein esityspaikan (Jurkka!) ja sai kunnollisen rahoituksen. Loppuvuodesta ryhdyin kirjoittamaan kässäriä. Myös Korpisoturin dramatisointi, jota olimme suunnitelleet koko vuoden ajan ohjaajan kanssa, alkoi konkretisoitua.

Loka-joulukuun ajan ihmettelin, teenkö oikeasti töitä vai oleskelenko vain. Luulen tehneeni jotain. Tuntui oudolta kun ei ollut tappavaa stressiä.

Marraskuussa minut oli kutsuttu Les Boréales -festivaaleille Normandiaan. Matka oli käänteentekevä, sain valettua itseeni jopa jonkinlaista tulevaisuudenuskoa. Muistan nauraneeni tosi paljon. Aloin myös kirjoittaa uutta romaania.

img_8497

Wilhelm Valloittajan linnan piha Caenissa. Sanattomaksi vetää.

Kaikkinainen pimeys sai minussa aikaan sen, että keksin alkaa kirjoittaa pikku kirjajuttua ensi syksyksi. Koska tekemistähän ei muuten olisi ollut tarpeeksi.

Olin noin kaksi päivää näreissäni, kun Korpisoturi ei saanut mitään palkintoja tai edes ehdokkuuksia. Mutta joulukuussa Toisten historia palkittiin mediataiteen valtionpalkinnolla. Olen harvoin elämässäni ollut yhtä tyytyväinen kuin palkintotilaisuudessa. Joskin harmitti tietenkin kun Terike ei päässyt paikalle.

Vuoden viime metreillä perustin yrityksen. Why not.

Tapasin paljon jännittäviä ja kivoja ihmisiä, ja nauroin lukuisia kertoja hysteerisesti. Silti, luojan kiitos 2016 on ohi.

15824388_1010261845747227_179364709_o

Vesikidutuskin on mukavampaa kuin kulunut vuosi.

 

I got this crazy feeling and then I’m gonna ah-ah make her mine

Viime aikoina olen aktiivisesti yrittänyt markkinoida kirjojani. Tiedättekö kun Ring-elokuvassa se tyttö on siellä kaivon pohjalla. Niin vähän sama fiilis minulla. Yrittää raapia itseään ylöspäin, mutta se on mahdotonta.

15310187_982393995200679_646400893_n

Kirjallinen tuotantoni on kuin se tyyppi, jonka haluaa viedä petiin mutta jota ei kuitenkaan kehtaa esitellä suvulle. (En puhu nyt yksittäisistä lukijoista, jotka ovat ihania ja vievät kirjani vihille empimättä, vaan tarkoitan jonkinlaista kollektiivia ja kaanonia.) Kirjojani myydään vähän. Paljon ja vähän ovat suhteellisia käsitteitä, mutta siihen nähden, miten paljon Korpisoturikin on ollut näkyvillä ja miten hyvää palautetta se on saanut, myynnin soisi olevan tuhansia kappaleita enemmän. Jokin ei täsmää. Oma johtopäätökseni tästä on se, että kirjani eivät ole siellä, missä ihmiset tekevät ostopäätöksensä. (Toinen mahdollisuus on se, etteivät ne ole riittävän salonkikelpoisia tai käsittele sopivia aiheita yltääkseen suositumpien nimikkeiden myyntiin, mutta pidän ensin mainittua syytä todennäköisempänä.) Sitten taas toisaalta kaupallisuus on inhottavaa ja yök markkinatalous ja olen aidosti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ostaa tavaroita vähemmän, joten en tavallaan voi kitistä tästä. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on paljon kestävämpi juttu. Sitä paitsi kirjailijoille maksetaan kirjastokorvauksia jokaisesta lainasta, joten sillä tavalla lukija oikeastikin tukee kirjallisuutta. Silti osa minusta haluaisi, että kirjojani myytäisiin aivan saatanasti.

Minusta on kivaa puhua kirjoistani. Ja esiinnyn myös mielelläni ”yhteiskunnallisena keskustelijana”. Mutta taustalla pyörii ajatus siitä, pidetäänkö minua lopulta narsistisena ja omien ajatusten tuputtajana ja vähän säälittävänä nobodyna. On kiusallista lörpötellä omia mielipiteitään erilaisissa mediumeissa, koska se vaatii uskoa siihen, että jotakuta kiinnostaa. Yleisötilaisuuksissa ehkä voi olettaa, että paikalletulleita kiinnostaa (kiinnostuksen puutteen näkeekin kivasti siitä, tuleeko ketään paikalle. Jos ei, se on hyvin vaivaannuttavaa). Televisiossa voi luottaa siihen, että päästäkseen sille areenalle hölisemään, joku on arvioinut henkilön riittävän mielenkiintoiseksi. Mutta todellakin: kiinnostaako ketään oikeasti? Kirjat tietenkin kiinnostavat. Mutta onko mielenkiintoista kuulla kun kirjailija puhuu kirjoistaan ja, herra paratkoon, muista asioista tai, pahin kaikista: itsestään. Tämä tuntuu kuuluvan kirjailijan ammattiin. Ehkä ajatellaan, että kun kerran osaavat kirjoittaa, niin kai ne puhuvatkin sujuvasti.

Kaikki taas ehkä vähän säälivät minua tällaisten tyhjänpäiväisten pohdintojen takia. IKÄÄN KUIN MAAILMASSA EI OLISI TÄRKEÄMPIÄ ASIOITA. Niin! Minulla on nämä kotisivut ja sosiaalinen media (tein instagram-tilinkin, mutta en osaa/jaksa käyttää sitä), niin mitä materiaalia täällä pitäisi jakaa, jos ei oman navan aprikointia? On yököttävää jaella kuvia itsestään ja siitä, miten helvetin hyvin on taas tehnyt jotain. Mutta sitä vartenhan nämä kanavat (siis markkinointikanavat!) ovat olemassa. Voisin todellakin mennä hirveisiin liiallisuuksiin ja postata faceen joka päivä kuvia naamastani, koska ne ovat aina kaikkein suosituimpia julkaisuja. Inhoaisin itseäni. Mutta kaikki muut tykkäisivät, korreloisiko se. (Ei, koska JOKU ei tykkäisi vaan pitäisi idioottina, pinnallisena kusipäänä, jolla ei ole mitään sisältöä tarjottavanaan.)

Tiedän miettiväni liikaa menestystä. Keskittyminen menestymiseen vie energiaa oikealta asialta, luomistyöltä, sisällöiltä, taiteenlajin kehittämiseltä. Siksi siihen ei pitäisi keskittyä ja sen pohtiminen on paheksuttavaa. Kollega kysyi Ranskassa, mikä on huonoin luonteenpiirteeni. Sanoin, että kunnianhimo. Hän nauroi, koska se ei ole sinänsä huono. Jouduin selittämään, että ei siis kunnianhimo, vaan se, että sen kääntöpuolena syntyy kateutta ja katkeruutta, mutta etteivät nekään niinkään, vaan ennen kaikkea se, että asetan tavoitteeni johonkin tiettyyn kohtaan ja sitten yritän juosta sinne vaahto suupielissä katsomatta lainkaan ympärilleni.

Tavoitteellista uraa on vaikea ajatella siten, että minä nyt vaan teen näitä juttujani ja ne sitten menevät miten menevät ja joskus kuolen ja sen jälkeen asialla ei ole minulle merkitystä. Noin ajattelemalla saattaisi olla onnellisempi.

Huomaan, ettei onnellisuus koskaan ole ollut ensisijainen tavoitteeni.

 

 

 

Lapset ja henkilöt

Maanantaina UNICEFin Pieniä tarinoita -kampanjan lanseeraustilaisuudessa, jossa Claes Andersson, Eppu Nuotio ja minä olimme lukemassa omat tekstimme, Antti Majander kysyi, ketkä kirjailijat ovat meidän mielestämme kuvanneet lapsia ja lapsuutta onnistuneesti. Minulle ei tullut ketään mieleen. ”Kyllä sellaisia varmasti on.” Astrid Lindgren oli jo mainittu ja muistakin lastenkirjallisuuden klassikoista puhuttu. Tietysti hyvä lastenkirjailija osaa kuvata lapsuutta, eihän hommassa ole muuten mitään järkeä.

Mutta entä aikuistenkirjailijat? Olen nyt miettinyt asiaa pari päivää (pakko löytää jokin tapa päästä näistä vatvomisista) enkä ole edelleenkään keksinyt montaakaan aikuistenkirjaa, jossa lapsia juuri edes kuvattaisiin. Ainoastaan yhden ehkä(!?) Teuvo Pakkalan novellin(?), jossa kerrotaan siitä, miten lapsi sairastaa pitkään ja vuodenajat vaihtuvat ja kärpänen herää ja on hirveän sympaattinen hahmo toisin kuin täti, joka toivoo lapsen kuolemaa, koska jumala&taivas.

No, aikuistenkirjat, mietitäänpäs! Fagerholmin Diiva ja Mukan Maa on syntinen laulu ja se toinen vielä masentavampi. Entä jotain, missä lapset eivät harrasta seksiä… Aino Kiven Maailman kauneimmassa tytössä on lapsia, mutta siinäkin lapset ovat juuri astumassa seuraavaan ikään. Tuuve Aron Karmiina, Marja Björkin Posliini. En kyllä ole lukenut maailman jokaista kirjaa. Itse asiassa luen liian vähän niin kuin melkein kaikki muutkin (tosin luultavasti kaikki, jotka lukevat näitä horinoitani, lukevat paljon minua enemmän).

Miksei lapsi kelpaa henkilöhahmoksi. Pienessä lapsessa ainakin on sama ongelma kuin toislajisissa eläimissä: hän on tuntemamme kaltaisen kielen tavoittamattomissa. Emme voi kuvata hänen sisäistä maailmaansa mielekkäällä tavalla, koska se ei operoi kirjoitettavan kielen keinoin. Mutta. Tässä tapahtuu virhearviointi: kokonaisen henkilöhahmon kirjoittaminen ei vaadi sisäisen maailman aukipuhumista, se vaatii sen, että hahmo on a) toimija ja b) suhteessa muihin hahmoihin.

Olemme kaikki olleet lapsia, siksi luulisi olevan helppoa kirjoittaa lapsuudesta. Paitsi aivan varhaislapsuudesta, josta ei ole muistoja, koska ei ole ollut kieltä. Vai onko tämä juuri ongelma, muistammeko lapsuuden tylsänä odottelun aikakautena, jolloin eli täysin toisten käskyvallan alla (vähän kuin vankilassa). Onko lapsuus jo niin kaukana, ettei se enää kiinnosta. Eikö lapsihahmoon voi samaistua (mihin tahansa hahmoon voi samaistua, jos se on hyvin kirjoitettu). Eivätkö aiheet, jotka voisi tuoda lapsen maailmaan, ole riittävän kiinnostavia tai tärkeitä. Vai onko suurin ongelma siinä, että jos kirjoittaa lapsihenkilöitä, kirja määritellään lastenkirjaksi (eli vähemmän arvokkaaksi). Vähän samalla tavalla kuin jos kirjoittaa runsaasti naishahmoja, niin kirja määritellään naistenkirjallisuudeksi (eli vähemmän arvokkaaksi). Normaali hyvä kirja on aikuisille kirjoitettu ja siinä on henkilöinä aikuisia miehiä ja voi olla vähän naisia, mutta ei ole pakko. No, en usko, että yksikään kirjailija ajattelee näin.

smiling_220

Baby P, Peter Connelly.

Toinen romaanini Anomalia käsittelee lapsia ja lapsiin kohdistuvaa vallankäyttöä. Lapsia on myös keskeisinä henkilöinä: intialainen suden kasvattama Kamala ja englantilainen Baby P. En osaa arvioida, miten onnistuin näiden henkilöhahmojen rakentamisessa, mutta muistan, että se oli vaikeaa. Kamalan tarina kerrotaan kielellisesti taidokkaan (narsistisen? psykopaatin? patologisen valehtelijan?) pastorin näkökulmasta, jolloin hahmon oma toimijuus jää väkisinkin ohueksi. Baby P:n tilanteet taas kerrotaan vain dialogina, eli ainoastaan se, mitä puhutaan, päästään lukemaan (tämä oli sisällöllinen ratkaisu: Baby P:n tragedia liittyy siihen, että viranomaiset uskoivat puheeseen eivätkä siihen, mitä näkivät tai intuitioonsa. Lisäksi halusin käyttää vain dialogia, jotta välttyisin väkivallan kuvaukselta). Näin ollen Baby P:stä tulee useissa kohtauksissa objekti, puhe kohdistuu häneen, mutta hän pääsee toimijaksi vain pariin otteeseen. Sisällöllinen ratkaisu sekin, joskaan en suuresti arvosta naturalistista lähestymistapaa, jossa uhrilla ei ole mitään mahdollisuutta päästä uhrin asemastaan pois. Uhrihenkilö ei ole kiinnostava eikä samaistuttava. Ongelma Anomalian lapsihenkilöiden toimijuuden kirjoittamisessa olikin siis ehkä enemmän se, että he olivat hahmoja, joihin käytetään valtaa ja joiden oma valta on vähäistä tai olematonta, kuin se, että he ovat lapsia. Olisiko siis mahdollista kirjoittaa lapsi, jolla on tasaveroiset keinot ja mahdollisuudet toimia. Tai joka olisi peräti kaikkivoipa. Vad säger du, Astrid?

Alla vielä Jenni Haukion ideoimaan kampanjaan kirjoittamani teksti. Pienen tarinan aiheeksi oli annettu ”Mitä toivon jokaiselle lapselle” ja ohjemitaksi 7 virkettä. Hyvää lasten oikeuksien viikkoa kaikille, varsinkin lapsille.

Mun kainalon alla on untuvaa, siinä on sinulle paikka. Pesäni pehmeimmät sulat, riivin ne rinnaltani.

Älä huuhtoudu ihmisten rannoille, vaan nuku niskani notkossa. Turvassa hauilta, hauleilta. Tulvalta, tuulelta, tomulta.

Pidän aavikon loitolla, maassa mullan, virrat ja elämän vesissä. Valan vahvuutta sinun siipiisi, jotta sä vielä saat lentää.

tinystories_share_post_09-29-2016_suomi

…and then you slip into the Masterpiece

 

Jokainen analyyttinen lause pakenee. On absurdia surra tuntemattoman kuolemaa. Sitten taas: tämä tuntematon on tuonut äänensä ja sanansa elämääni, ilon ja varsinkin surun aikoihin, vuosien, vuosien ajan. Ääni on tietysti tallenne  jostain enemmän tai vähemmän kaukaa, se ei tapahdu tässä ja nyt. Silti sen ymmärtäminen, ettei tämä runoilija ja sanansaattaja enää ajattele samassa maailmassa kuin minä; ettei hän enää tee uusia havaintoja rakkaudesta ja kuolemasta, yhteiskunnasta, ihmisestä, uskosta, se on omanlaisensa maailmanloppu. Ja ymmärrys on sitä kauhistuttavampi, kun käsittää, että juuri tällaisina aikoina tarvitsisimme kauneuteen kietoutunutta viisautta kiskomaan barbariaan taipuvaista luontoamme kohti niitä ihmisyyden piirteitä, joihin meissä myös on potentiaali.

Zen-mestari Shunryu Suzuki sanoo (preesens, vaikka hän kuoli 1971 – sanat eivät kuole): ”Katoavaisuuden keskellä eläminen tuntuu yleensä hyvin vaikealta, mutta ainoastaan elämän katoavaisuudessa voimme löytää ikuisen elämän ilon.” Silti tuntuu, että elämme sellaisten katoamisten keskellä, jotka ovat lopullisia ja kauheita kuin sukupuutto, ja iloa tai rauhaa on vaikea tavoittaa.

 

I did my best, it wasn’t much

Tänä aamuna oli hyvä hetki kontemploida pettymyksen äärellä. Oikeasti tuon sanan käyttö tuntuu älyvapaalta kun ajattelen hienoa (sopivin sana on ihanaa, ehkä jopa IHANAA) vastaanottoa, jonka Korpisoturi on saanut. Ja kaikkia niitä paikkoja, joihin olen päässyt kertomaan, kuinka synnytin lapsen ja ryhdyin odottamaan maailmanloppua. Ja kaikkia ihmisiä, jotka ovat löytäneet kirjan ja antaneet sille aikaansa.

Mutta olenhan ylisuorittaja, putkinäköinen perfektionisti, joka uhraa työlleen useimmat normaalin elämän mukavuudet. Joten kyllä se aika paljon vituttaa, ettei kirjani ole kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa. Kirjailijoiden odotuksista ja pettymyksistä kirjoitti myös Yle pari päivää sitten. Pirjo Hassisen kirjat ovat saaneet neljä ehdokkuutta, muttei yhtäkään voittoa. Neljännen kerran jälkeen Hassinen sanoo ajatelleensa, ettei toivu asiasta koskaan. Ymmärrän ihan hyvin. Koska jos kirja ei ole ehdokkaana, se on hirveää. Jos se on ehdokkaana, eikä voita, niin sekin on perseestä. En tiedä, tuoko voittaminen lopullisen tyydytyksen. Ainakin sitten voi ajatella olevansa paras. Mutta seuraavalla kerralla joku muu on paras, eikä sitä voi tietenkään sietää.

Korpisoturi oli yllättävän monen ennakkosuosikki. En tiedä, olisiko minun pitänyt kategorisesti sulkea korvani näiltä spekuloinneilta, vai olisiko se auttanut yhtään siinä, ettei pääni olisi lähtenyt niin koville kierroksille tämän asian tiimoilta. Kyllä minä tähtään tekemisilläni siihen, että ne ovat parhaita, ja Finlandia on Suomessa kirja-alalla se näkyvin parhauden mittari. Kahtena viime viikkona kehitin ehdokkuuden ajattelemisesta itselleni pakkomielteen. Kun kuulin, että ehdokkaille on soitettu, olin pettynyt ja onneton. Mutta samalla (tai ehkä parin tunnin kuluttua) tapahtui rauhoittuminen. Ajattelin kaikkea, mitä on tulossa ja mitä (ja miten paljon) olen saanut. Sovin roikkumaan jääneitä tapaamisia, rästiin jääneitä hommia, soitin ystäville, aloitin uuden työn. En nyt yritä sanoa, että jokaisessa paskassa on hopeareunus. Mutta joissain on.

Ystäväni on puhunut minulle zenistä. Kun sanoin kesällä, että Korpisoturin on pakko menestyä tai muuten urani menee vessanpöntöstä alas, hän sanoi jotenkin niin, että olisi kiva, että se menestyy ja toivomme sitä, mutta voi myös olla, että näin ei käy, ja senkin kanssa voi elää. Että menestys ei ole niin tärkeää. Ajatus on minulle samaan aikaan täysin epäpyhä ja tavoiteltava: etten pitäisi menestystä niin keskeisenä. Jollain tavalla pelkään tilannetta, jossa en tavoittelisi jotakin saavuttamatonta / jotain, mitä voi saavuttaa aina vain lisää. En siis ole kovin pitkällä zenissä. Mutta siinä vaiheessa kuitenkin, että voin pysytellä epämiellyttävässä tilanteessa ja tutkia sen jokaista nurkkaa ja ehkä pikkaisen piehtaroida sen lattialla. Ja tehdä päätöksen, että jumalauta seuraavaksi kirjoitan niin hyvän kirjan, että kaikilta putoaa silmät päästä. (En siis todellakaan ole kovin pitkällä zenissä.)

Kirjani ei raadin mielestä kuulunut kuuden tämän vuoden parhaan kotimaisen kaunokirjan joukkoon. Tämä on isku egolleni, egomanialleni, egoismilleni, kunnianhimolleni, narsismilleni – kaikille noille persoonani kauniille puolille. Ihmisenä ja taiteilijana uskon kuitenkin toipuvani ennalleni. Parane pian -toivotukset ja hautajaiskukat voi lähettää sosiaaliseen mediaan.

Ja sitten. Saihan Korpisoturi Seppo Puttosen varjo-Finlandia-ehdokkuuden. Ja voiton. Oikeastaan se riittää.

14958690_955763121197100_798391594_n

Imperfect

 

Making and celebrating

Epäinhimillinen työtaakka alkaa keventyä kun saimme viime viikolla pystyyn Epäihmisyyden museon Suvilahden Tiivistämölle. Siellä se pyörii 29.9. asti. Nyt on edessä enää joitain valvontoja, viikonloppuseminaarien emännöintiä, oman seminaarin järjestäminen, nettisivujen rationalisoiminen, opastusten opettelu yleisötyöntekijöiden kanssa ja niiden pitäminen, raivoisa sometus ja lopulta purku, johon tosin kustantamoni rekrytoi tilalleni henkilön, koska menivät järjestämään minut Turun kirjamessuille juuri tänä ajankohtana (Naudan historian museon purun aikana olin Pariisissa näytelmäkeikalla, tämä ei ole tahallista).

289d9578

Minä ja johtajakollegani keskustelemme museomme avaajan, kansanedustaja Silvia Modigin kanssa museossa Raja-huoneen ollessa käynnissä. Kuva: Jori Gustafsson.

Museon eteen tuli tehtyä aktiivisesti töitä vuoden verran ja sitä ennen oli jo paljon käytännön järjestelyihin liittyvää. Työajasta karkeasti puolet kului muutoin kuin sisällön tai muodon parissa. Työaikaa oli karkeasti kaikki se aika, jolloin en kirjoittanut Korpisoturia tai urheillut ja lapsi oli päivähoidossa tai toisen vanhempansa kanssa. Nukkumisesta en sano mitään.

289d9642

Avajaisvieraita ja yksi johtaja tilassa väliajalla, jolloin yleisö näkee rakenteiden taakse. Kuva: Jori Gustafsson.

Museon tekemisessä parasta oli viimeinen kuukausi kun työparini oli Suomessa ja työryhmä vietti enemmän aikaa fyysisesti samassa tilassa, varsinkin siinä vaiheessa kun konkreettisen museon rakentaminen alkoi tilassa. Tämä kuukausi oli tietysti myös intensiivisin, vähäunisin ja hysteerisin. Ja sen sisälle mahtui Flow Festival, joka oli ihana, ja sinne tekemämme teospari.

289d9621

Jokaisessa säädyllisessä museossa on Rosebudin kirjakauppa, niin myös meillä. Kuva: Jori Gustafsson.

Olen toistuvasti ihmetellyt, miten voin olla niin etuoikeutettu, että saan tehdä töitä niin lahjakkaiden ja hauskojen ihmisten kanssa. Meillä on iso työryhmä Museum of Nonhumanityssa (vaikka iso on kyllä tuotantokin) ja kaikkien työpanos on ollut maksimaalinen. Ja sitten vielä seminaarien ja puheenvuorojen pitäjät. Ja ravintolan väki. Toisten historia tarvitsee pian samanlaisen ympärivuotisen tuotantokoneiston kuin Flow. Tai ei siitä nytkään olisi ollut haittaa.

289d9654

Ensi sunnuntain seminaarikuraattorimme Pia Puu Oksanen Amnestylta kanssani Välimatka-huoneen aikana. Kuva: Jori Gustafsson.

Kirjan kirjoittaminen oli tämän produktion rinnalla varsin helppo juttu. Kirjan kirjoittamiseen ei tarvita valtaisaa määrää rahaa, organisointia ja logistiikkaa (paitsi ehkä joskus kustantaja saattaa olla toista mieltä joutuessaan etsimään soijamaitokahvilaa kirjailijalle). Jälkikäteen ajateltuna kirja syntyi melkein itsestään (saatan sanoa tämän jonkinasteisessa mielenhäiriössä, huom.). Museon luominen vaati satoja tunteja sähköpostittelua, jatkuvaa dropboxin päivittämistä, copypasteamista nivelet jäykkinä, lähdeviitteiden kanssa tuskailua, käännösten hiomista, kymmenien kirjojen lukemista, ajatusten synnyttelyä ja hylkäämistä, tilan ja rahan venyttämistä äärimmilleen, tiivistämistä, laajentamista, skaalaamista, fyysistä työtä ja sen suunnittelua, piuhoja, asioita, joista en tiedä mitään. Ja tietysti sitä, että tuottajamme kuljetti Venetsiasta Välimeren vettä matkatavaroissaan.

289d9517

Museoravintolamme Cafe Empathy vastasi avajaistarjoiluista. Etuilin pöytään ja tarjosin lapselleni porkkanan. Taustalla näkyvä lippu Toisten historian Flow-installaatiosta. Kuva: mun iskä.

Toivon, että kaikki kiinnostuneet löytävät Tiivistämölle. Epäihmisyyden museo on suurin tuotanto, jossa olen ollut mukana ja toisena alkuunpanevana voimana. Ja se on myös hienoin luomukseni, luomuksemme, ikinä. (Ja huomasin juuri näillä lauseilla mukailevani erästä Mannerheimin sitaattia, joka teoksessa nähdään.)

289d9738

Tämä henkilölaina Metsästysmuseolta muuttaa museomme mausoleumiksi. Kuva: Jori Gustafsson.

A map to all our failures

Ahma on elänyt omaa elämäänsä jo joitain viikkoja.  En ole ehtinyt Epäihmisyyden museon intensiivisen viimeistelyvaiheen vuoksi vielä potemaan jetlagia Korpisoturin valmistumisesta. Välillä kuitenkin muistan, että tosiaan, tuolla se menee.

Korpisoturi henkilöityy Ahmaan enemmän kuin kumpikaan aikaisempi kirjani on henkilöitynyt yhteenkään tiettyyn hahmoon. Ahma syntyi toukokuussa 2015 kun juoksin lähimetsässä ja ajattelin maailmanloppua. Ahma on kroonistuneen masennuksen ja lapsen mukana tulleen maailmankuvan uudelleen järjestymisen tuote. Juuri joku sanoi minulle, että sinullahan on ihanaa kun voit kääntää henkilökohtaisen tuskan taiteeksi. Nauroin niin paljon. Se on totta.

Lapsen takia entiset maailmanajattelemisen strategiat piti muuttaa rakentavammiksi. Olin siihen asti katsonut ja jäljentänyt kärsimystä ja kauhua (varmaan muutakin, mutta näitä määritelmällisimmin). Ahma on yritys luoda uutta: kun on pitävästi, lukuisilta suunnilta todistettu, että ihmiskunta (tai oikeammin hyvin selvästi eriteltävä joukko sen jäseniä) on ajanut kaiken päin helvettiä, täytyy toimia – tai kuolla, mutta sehän on sangen ikävä vaihtoehto. Ei enää auta potkia raunioita ja sanoa, että tämä paska on jonkun muun syytä. Kaikki on aloitettava alusta. Ahma on antisankari, koska en voi pitää uskottavana yli-ihmistä, joka sulavasti pudottaisi vanhat suomut silmiltään ja alkaisi toimia jonkinlaisella pedon järjestelmällisyydellä. Ahmassa on epäonnistuminen, mutta myös toivo, ihmisen inhimillisimmät ominaisuudet.

Wolverin

Olen ollut joskus hieman huvittunut/hämmentynyt/varautunut kun kollegat ovat puhuneet henkilöhahmoistaan kuin ne olisivat oikeita ihmisiä. Ahman kohdalla itselläni kuitenkin tuli myös kokemus toisen kohtaamisesta. Ensimmäiseen versioon olin kirjoittanut Ahmalle Varg Vikernesin odalismihorinoista inspiroitunutta rotuopillista yksinpuhelua. Toista versiota kohden henkilö kuitenkin kasvoi niin omalakiseksi, etten enää voinutkaan sovittaa hänen suuhunsa moisia ajatuksia. Rasistinen järkeily on älyllisesti epäjohdonmukaista, ja Ahmasta oli tullut liian älykäs. Oli melkein kuin olisin nähnyt hänet katsomassa minua kulmakarvat koholla, kysymäisillään, että ihanks oikeesti (hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä, se katse riitti, ja se tietty tapa nojata ovenpieleen).

Ahman matka maailmalla on alkanut toiveikkaasti. Toni Jerrman kirjoitti Korpisoturista Hesariin arvion, jonka lukeminen tuntui tanssilta. Siis sellaiselta hyvältä tanssilta, että ensin pelottaa, että mihin on joutunut, mutta sitten kaikki sujuu kuunnellen ja sulavasti. (Tämä metafora ontuu, koska en lähtökohtaisesti tanssi kenenkään kanssa.) Mutta arviota lukiessakin minua jännitti eniten, onko Ahma ymmärretty ”oikein”, onko hänestä nähty myös hyvät puolet. Se on hullua, koska onhan kirja monien osien kokonaisuus, laaja taideteos. Ahman henkilö, kaikessa epämiellyttävyydessäänkin, on kuitenkin hahmo, jonka puolesta voisin kuvitella loukkaantuvani. (Laajennettua narsismiako?)

”Gustafssonin romaani käynnistyy lähes absurdin toiveikkaana visiona ihmiskunnan tuhosta. Ahma odottaa innoissaan lähestyvää katastrofia ja on naiivin varma omasta selviytymisestään. Hänen käsityksensä mukaan edessä on paluu suomalaiskansallisten mytologioiden aikaan, jolloin ihminen tiesi paikkansa luonnon kiertokulussa eikä joessa näkynyt naapurin vuolemia lastuja.”

14111633_902549726518440_1946970639_n

Korpisoturi julkaistiin Innon syysjuhlassa, Anna Silfver otti kuvan.

 

Loading...