Ahma on elänyt omaa elämäänsä jo joitain viikkoja.  En ole ehtinyt Epäihmisyyden museon intensiivisen viimeistelyvaiheen vuoksi vielä potemaan jetlagia Korpisoturin valmistumisesta. Välillä kuitenkin muistan, että tosiaan, tuolla se menee.

Korpisoturi henkilöityy Ahmaan enemmän kuin kumpikaan aikaisempi kirjani on henkilöitynyt yhteenkään tiettyyn hahmoon. Ahma syntyi toukokuussa 2015 kun juoksin lähimetsässä ja ajattelin maailmanloppua. Ahma on kroonistuneen masennuksen ja lapsen mukana tulleen maailmankuvan uudelleen järjestymisen tuote. Juuri joku sanoi minulle, että sinullahan on ihanaa kun voit kääntää henkilökohtaisen tuskan taiteeksi. Nauroin niin paljon. Se on totta.

Lapsen takia entiset maailmanajattelemisen strategiat piti muuttaa rakentavammiksi. Olin siihen asti katsonut ja jäljentänyt kärsimystä ja kauhua (varmaan muutakin, mutta näitä määritelmällisimmin). Ahma on yritys luoda uutta: kun on pitävästi, lukuisilta suunnilta todistettu, että ihmiskunta (tai oikeammin hyvin selvästi eriteltävä joukko sen jäseniä) on ajanut kaiken päin helvettiä, täytyy toimia – tai kuolla, mutta sehän on sangen ikävä vaihtoehto. Ei enää auta potkia raunioita ja sanoa, että tämä paska on jonkun muun syytä. Kaikki on aloitettava alusta. Ahma on antisankari, koska en voi pitää uskottavana yli-ihmistä, joka sulavasti pudottaisi vanhat suomut silmiltään ja alkaisi toimia jonkinlaisella pedon järjestelmällisyydellä. Ahmassa on epäonnistuminen, mutta myös toivo, ihmisen inhimillisimmät ominaisuudet.

Wolverin

Olen ollut joskus hieman huvittunut/hämmentynyt/varautunut kun kollegat ovat puhuneet henkilöhahmoistaan kuin ne olisivat oikeita ihmisiä. Ahman kohdalla itselläni kuitenkin tuli myös kokemus toisen kohtaamisesta. Ensimmäiseen versioon olin kirjoittanut Ahmalle Varg Vikernesin odalismihorinoista inspiroitunutta rotuopillista yksinpuhelua. Toista versiota kohden henkilö kuitenkin kasvoi niin omalakiseksi, etten enää voinutkaan sovittaa hänen suuhunsa moisia ajatuksia. Rasistinen järkeily on älyllisesti epäjohdonmukaista, ja Ahmasta oli tullut liian älykäs. Oli melkein kuin olisin nähnyt hänet katsomassa minua kulmakarvat koholla, kysymäisillään, että ihanks oikeesti (hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä, se katse riitti, ja se tietty tapa nojata ovenpieleen).

Ahman matka maailmalla on alkanut toiveikkaasti. Toni Jerrman kirjoitti Korpisoturista Hesariin arvion, jonka lukeminen tuntui tanssilta. Siis sellaiselta hyvältä tanssilta, että ensin pelottaa, että mihin on joutunut, mutta sitten kaikki sujuu kuunnellen ja sulavasti. (Tämä metafora ontuu, koska en lähtökohtaisesti tanssi kenenkään kanssa.) Mutta arviota lukiessakin minua jännitti eniten, onko Ahma ymmärretty ”oikein”, onko hänestä nähty myös hyvät puolet. Se on hullua, koska onhan kirja monien osien kokonaisuus, laaja taideteos. Ahman henkilö, kaikessa epämiellyttävyydessäänkin, on kuitenkin hahmo, jonka puolesta voisin kuvitella loukkaantuvani. (Laajennettua narsismiako?)

”Gustafssonin romaani käynnistyy lähes absurdin toiveikkaana visiona ihmiskunnan tuhosta. Ahma odottaa innoissaan lähestyvää katastrofia ja on naiivin varma omasta selviytymisestään. Hänen käsityksensä mukaan edessä on paluu suomalaiskansallisten mytologioiden aikaan, jolloin ihminen tiesi paikkansa luonnon kiertokulussa eikä joessa näkynyt naapurin vuolemia lastuja.”

14111633_902549726518440_1946970639_n

Korpisoturi julkaistiin Innon syysjuhlassa, Anna Silfver otti kuvan.