Jokainen analyyttinen lause pakenee. On absurdia surra tuntemattoman kuolemaa. Sitten taas: tämä tuntematon on tuonut äänensä ja sanansa elämääni, ilon ja varsinkin surun aikoihin, vuosien, vuosien ajan. Ääni on tietysti tallenne  jostain enemmän tai vähemmän kaukaa, se ei tapahdu tässä ja nyt. Silti sen ymmärtäminen, ettei tämä runoilija ja sanansaattaja enää ajattele samassa maailmassa kuin minä; ettei hän enää tee uusia havaintoja rakkaudesta ja kuolemasta, yhteiskunnasta, ihmisestä, uskosta, se on omanlaisensa maailmanloppu. Ja ymmärrys on sitä kauhistuttavampi, kun käsittää, että juuri tällaisina aikoina tarvitsisimme kauneuteen kietoutunutta viisautta kiskomaan barbariaan taipuvaista luontoamme kohti niitä ihmisyyden piirteitä, joihin meissä myös on potentiaali.

Zen-mestari Shunryu Suzuki sanoo (preesens, vaikka hän kuoli 1971 – sanat eivät kuole): ”Katoavaisuuden keskellä eläminen tuntuu yleensä hyvin vaikealta, mutta ainoastaan elämän katoavaisuudessa voimme löytää ikuisen elämän ilon.” Silti tuntuu, että elämme sellaisten katoamisten keskellä, jotka ovat lopullisia ja kauheita kuin sukupuutto, ja iloa tai rauhaa on vaikea tavoittaa.