Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

Author: Laura Gustafsson (page 1 of 10)

Työpäiväkirja 49: I said no, no, no

Keskityn tässä postauksessa Rehabiin, sillä se putkahti toissapäivänä painosta ja eilen Mika, nykyinen entinen kustantajani, kantoi kirjalaatikot kotiini. Olikin ensimmäinen kerta, kun en itse hakenut kirjoja, minkä pelkään johtavan siihen, että en voi nyppiä niitä kustantamolta vuoden varrella lisää omiin tarpeisiini.

Mitä intensiivisemmäksi romaanin kirjoitusprosessi meni (eli mitä enemmän tein varsinaista kirjoittamista), sitä vähemmän minulla riitti mielenkiintoa reflektoida tekemistäni. Toukokuussa viimeistelin Rehabin ensimmäisen version ja tuli viimeinkin sellainen olo, että teoksessa on jotain mieltä. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut toisen version. Rynkyttelimme tekstiä kustannustoimittajan kanssa vielä heinäkuun ajan. Kuun vaihteessa kirja meni taittoon, mikä ei ollutkaan niin yksinkertaista, koska piti keksiä, miten eri kertojat erotetaan toisistaan niin, että se on selkeää, mutta ei näytä kikkailulta. Lopulta löytyi ratkaisu. Ehdin heittäytyä hankalaksikin. Moni ei uskoisi, että voin olla äkkipikainen ja vaativa, esim. työparilleni Terikelle olen aina pelkästään tosi ihana. Mutta Innon Milla kyllä tietää, että osaan sanallistaa tyytymättömyyteni erittäin täsmällisesti pienissäkin asioissa. Hän palasi vanhempainvapaalta ja sai ensitöikseen käsitellä viimeistelystressissä olevaa minua. Pyysin anteeksi. Hän sanoi, että ihana olla taas töissä.

Pusikossa Saparomäen Hilma ja Tilda.

Paras vaihe kirjan kirjoittamisessa oli muutaman päivän lomituskeikka Saparomäessä, jossa istuin pihalla kanoja ja aikamuotojani vahtien. Kustannustoimittajani soitti, hän suomensi samanaikaisesti Lina Gustafssonin(!) teosta Eläinlääkärinä teurastamossa, joka aivan kaikkien pitää lukea (ilmestyy Knigalta, todella tyylikäs kansi). Kirja on tietenkin helvetin ahdistava, joten vertaistuin menemällä Lumme-emakon karsinaan ja antamalla hänen röhkiä puhelimeen. Kustannustoimittajani on aivan parhaita ihmisiä ja olen kiitollinen niin kirjaan liittyvistä kuin muistakin keskusteluista, joita kävimme ja käymme. Hän on ollut mukanani jokaisessa omassa kirjassani ja välillä tunnemme toisemme huolestuttavan hyvin. Rehabissa kivisin oppitieni oli luopua sanasta ”kanssa” (joskus sitä saa käyttää). Suuri debatti käytiin sanasta ”agavesiirappi”. Pitäisi olla ”agaave”. Yritin selittää, että tuotteen pakkauksessakin sanotaan ”agavesiirappi”. ”Jos muut eivät osaa kieltä, niin tarkoittaako se sitä, että sinunkaan ei tarvitse.” Joten meillä on nyt agaavesiirappi. Vai jäiköhän se kohta kokonaan pois?

Viimeistelyprosessiin kuului myös äänikirjan toimittaminen, jonka toteutti Tiina Saarelainen. Kirjassa on kolme eri kertojaa: Santa Maria, Kolumbus ja siivooja, joten lukijoitakin on kolme. Kävi ilmi, että äänikirjamestan listoilla oli vain valkoisia lukijoita, toivottavasti tilanne on jo muuttunut. (Joku sanoo nyt, että eihän se äänestä kuulu, millainen lukija on. Joojoojoo. Ei täysin analoginen tokikaan, mutta jos listoilla olisi vain mieslukijoita, niin enpä ois ehkä halunnut, että kukaan lukee kirjaani. En ehkä siinäkään tapauksessa, että olisin alunperin halunnut mieslukijan. Paitsi että tässä tapauksessa en ruvennut protestoimaan, vittu mikä nössö.)

Suuria mietintöjä Rehabin kohdalla oli representaatio. Henkilöhahmothan oletetaan valkoisiksi (ja esim. heteroiksi) ellei toisin ilmoiteta. Tällainen ilmoittaminen kuitenkin tuntuu omituiselta. Haluaisin kirjoittaa niin, että a) valkoisuutta ei voi lukea oletuksena, vaan pikemminkin b) henkilöhahmon valkoisuus eksplikoidaan (valkoisuus problematisoidaan, koska se on se ongelma), ja että c) jokainen voisi samaistua jokaiseen riippumatta siitä, millainen alkuperä, sukupuoli tai seksuaalinen suuntautuminen (tai laji) henkilöhahmolla on ja d) henkilöhahmot olisi yhtä mahdollista lukea ei-valkoisiksi silloin kuin asiasta ei anneta sen kummempia vihjeitä. Jälkimmäinen on hankala, koska ihonväri tai etnisyys asettaa ihmiset usein erilaisiin lähtökohtiin, enkä halua leikkiä, että maailma ainakaan vielä olisi ”värisokea”. Samalla kuin henkilöhahmojen identifiointi esim. tiettyyn ihonväriin tuntuu hölmöltä kirjoittaa auki (kirjoittaisinko ”Matti oli valkoinen mies” siinä missä kirjoittaisin ”Matti oli musta mies”?), tuntuu myös jotenkin pelkurimaiselta sanoa, että hei, nämä hahmot voivat olla ihan mitä lukija toivoo ja kuvittelee. Että täältä pesee samaistumisen kohteita on demandina. Onneksi tämä tilanne merkittävästi helpottuu sillä, että saadaan valtavan paljon enemmän ja lisää rodullistettuja ihmisiä luomaan kirjallisuutta ja kaikkea muutakin taidetta ja kulttuuria, eikä valkoisten kirjailijoiden tarvitse enää keskenään pähkäillä, että mites me nyt oltaisiin inklusiivisia, että onnistuisimme kertomaan kaikkien tarinat. Tällä tarkoitan sitä, että valkoisten kirjailijoiden teosten suhteellinen painoarvo pienenee ja hyvää tarkoittaneet virhearvioinnit ja vahinkostereotypiat jne eivät ole enää niin hirveä katastrofi, vaan voi siirtyä toisiin kirjoihin. Paitsi okei, ei se oikeasti tarkoita sitä, että valkoiset kirjailijat voivat lopettaa pähkäilyn ja palata kirjoittelemaan turvallisesti itsensä näköisestä jengistä ja ehkä joskus voi olla hahmo, joka saattaa olla ihan vähän vaikka ruskea tai jotain. Etuoikeudet ei ole koskaan omaa ansiota ja siksi on moraalitonta käyttäytyä ja toimia maailmassa kuin niitä ei olisikaan.

Löysin kesällä kamalan tavan rentoutua. Katsoin Temptation Islandin uusinta kautta. Tehokkaana ihmisenä tajusin, että liittyyhän tositv:kin Rehabiin, jossa pohdin paljon todellisuuden ja esittämisen rajaa ja sitä, voiko maailman nähdä sellaisena kuin se todella on vai jääkö ”totuus” aina vajaaksi, fetisoinnin kohteeksi, sellaiseksi, jota kovasti yritetään tavoittaa, mutta ei tavoiteta, koska ei pystytä luopumaan kulttuurin kehittämistä tarinoista ja dramaturgioista. En vieläkään tiedä, mikä saa ihmiset (=minut) lukemaan true crimea ja katsomaan tositv:tä. Tämä kuitenkin johti siihen, että sanoin Innon Jennille, että haluan Radio Rockin haastatteluun, jos saan jutella Tempparit-ekstran kommentaattorin Harri Moision kanssa (tapahtuu 14.9.).

Olen ollut hyvin tyytyväinen Innon Jennin ja Camillan tekemään ennakkomainontaan ja proaktiivisuuteen haastattelujen järjestämisessä ja esim. siihen, että kerrankin mietittiin jonkinlaista strategiaa. Otan tämän tosin tavallaan ehkä enemmän pelinä, koska mulla ei ole uskoa siihen, että kirjani varsinaisesti myisivät ikinä missään maailmanhistoriallisessa tilanteessa. Näkyvyys on silti kiva juttu ja toivon, että Rehabia lainaillaan ahkerasti kirjastoista. Olen kyllä tehnyt kirjan sillä asenteella, että sitä kehtaa myydäkin (esim. täällä). Se on ensinnäkin älyttömän nätti esine ja kestää myös useamman lukemiskerran (sisällöllisesti, toivottavasti liimauksiltaankin).

Samalla kun olen luottavaisin mielin sen suhteen, että kirjaa tuupataan ahkerasti maailmalle, olen myös joutunut tekemään hienoista surutyötä. Into on muuttunut paljon eikä enää ole sama kapinakeskus kuin se Hämeentie 48:n bunkkeri, johon kymmenen vuotta sitten tupsahdin. Into on ollut edelläkävijä yhteiskunnallisessa, poliittisessa, kantaaottavassa ja kansaa valistavassa kirjallisuudessa. Mutta nyt kun esim. eläinoikeuskeskustelu alkaa nousta marginaalista, Into ei enää näytäkään oleva relevantein aiheeseen liittyvien teosten kustantaja. Painopiste on siirtynyt jonnekin muualle kuin vallankumoukselliseen kirjallisuuteen.

Kollegat usein sanovat, että nauttivat kirjoittamisesta. Olen heille kateellinen. Nautin itse lähinnä siitä, kun kirjoittamisrupeamat tulevat valmiiksi ja kun loppuvaiheessa ratkaisut syntyvät kuin itsestään, koska tuntee materiaalin ja osaa kuunnella sitä. Muuten toiminta on lähinnä järjettömän tuntuista, sellaista pakkomielteistä pripellystä, jota ei osaa olla tekemättäkään. Myöskään valmiin kirjan hypistely ei herätä minussa juuri mitään tunteita, vaikka kirja onkin todella hieno. Älyllistä mielihyvää tuottaa tietenkin pitää kädessä esinettä, joka on minun ja muutaman muun ihmisen onnistunut aikaansaannos. Mutta yhtä hyvinhän se voisi olla vaikka joku tuoli? Voi olla, että olen ylipäätään huono tuntemaan tunteita. Korpisoturin aikaan piti tehdä postaus, jossa kerron, millaisia tunteita kirjan saapuminen painosta herätti. Se oli haastavaa. Ehkä ne tunteet tulevat jo siinä vaiheessa kuin kirja lähtee painoon.

Onhan se hieno. Aiju Salmisen kansikuva, Tiia Javanaisen tekemä viimeistely ja Velda Parkkisen ottama valokuva.

Työpäiväkirja 48: Jos saapuisi vieraalle maalle

26.3. torstai

– Käymme HAMilla katsomassa Jäämistön ripustuksen. Rakentamista ja videota tehdään suurin piirtein aikataulussa. Kukaan ei vain tiedä, milloin museot avautuvat. On hyvin dissosiatiivinen olo. Harmittaa ja itkettää, kun ei ole tietoa, meneekö näyttely kokonaan ohi. Jos se on auki hetken kesäloma-aikaan ja sulkeutuu samana päivänä kun koulut avautuvat, niin kyllähän se nyt vituttaa aivan saatanasti. Sitten tietysti on isompiakin murheita maailmassa (mä en ole ikinä oikein osannut tai antanut itseni surra, koska aina on suurempia murheita muualla, sellainen asennoituminenhan on erinomainen maaperä masennukselle).

– Tämä on eka poikkeusviikko, kun lapset ovat meillä. Mitään kovin pitkäjänteistä ei päivän aikana pysty tekemään. Eilen Hra T vei lapset ulos ja kirjoittelin Rehabia. Tai paremminkin copy-pastesin parhaita paloja aiemmista dokkareista, jotka olin täysin unohtanut, eikä ihme, olihan ne nimetty hämäävästi ”Rehab osa 1” ja ”Rehab osa 2”. Mulla onkin paljon enemmän ja paljon järkevämpää raaka-ainetta kuin muistin. Kummallisesti nyt tuntuu ensi kertaa siltä, että kirjan saa valmiiksi syksyksi, vaikka käytännössä joka toinen viikko työ ei pahemmin edisty.

– Pyöräillessä kuuntelin omaa kuunnelmaani, Pet Shop on Areenassa. Onpa se hyvä! Juha-Pekka Hotinen tilasi multa silloin aikanaan ”eroottisen trillerin”. Mä tajuan erotiikasta yhtä paljon kuin joku pahvi-Sauli eikä jännitteenkään kanssa pelaaminen ole niin kovin ominaista aluetta minulle. Niin että niissä eroottisissa kohtauksissa ollaan vähän kieli poskessa (mutta sanoisin, että ne toimivat). Jopa ehkä se, jossa Alina Tomnikovin esittämä Kultakutri harrastaa Alepassa seksiä Riku Niemisen Prinssi Urhean kanssa. Alina osoittautuu myös aikamoiseksi scream queeniksi. Poikakaveriksi nimetty henkilöhahmo, jota Arttu Kurttila esittää, naurattaa mua melkein joka replassa. Mirjami Heikkinen kuulostaa viekkaalta kuin kettu. Herra Ylppö on lakonisuudessaan ihan mainio ja Hannele Lauri tietysti. Pekka Savolainen, joka myös tuottajana Erja Mannon kanssa produktiossa toimi, vetää roolin vähän hönönä vartijana ja Tero Jartti on supervastenmielinen henkilönä, jonka nimesin vain Pahaksi mieheksi. Tiina Luoman äänisuunnittelu täyttää aivot huikeilla äänikuvilla. Ja hitto en ymmärrä miten me onnistuttiin oman elämämme turbulenssissa saamaan armoitetun ohjaajan Sakari Hokkasen kanssa noin timanttia aikaan. Kuuntelin vasta ekat 3 jaksoa, harmillinen muistikuva, että rakenne hajoilee loppua kohti mentäessä. Osaan sulkea tarinan, mutta juonenkuljettamisessa en ole hyvä. Olisi pitänyt sulkea sarja yhtä fragmentaarisesti kuin mitä se alkoikin, fragmentaarisuus nimenomaan sopii kuunnelmamuotoon (varsinkin jos palaset punoo yhteen sellainen velho kuin Tiina).

– Nyt kun kuuntelen Pet Shopia, ymmärrän, miksi halusin käyttää sitä romaanin materiaalina. Siinähän ei sitten käynyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Ei tule Pet Shopia, tulee Rehab, jossa ei ole muuta samaa kuin Cirrus ja yhden henkilön nimi on Linda Gull (=Kultakutri). Vähän harmittaa, että teos mutatoitui sillä tavalla tunnistamattomaksi. Mutta Pet Shopissa on toisaalta aika paljon naisten kohtaamaa väkivaltaa, enkä halua enää kirjoittaa siitä. En ainakaan ennen kuin keksin, miten sen voi tehdä mielekkäällä tavalla. Pet Shopissa kyllä irvaillaan myös ihan kiitettävästi victim blamingille ja slutsheimaukselle ja kaikenlaiselle naisten syyllistämiselle sekä toisaalta myös naisten uhriudella mässäilylle, mutta tuntuu, että kahdeksassa vuodessa ollaan menty kulttuurisesti edes sen verran eteenpäin, että ne huomiot tuntuisivat nyt heitettyinä itsestäänselvyyksiltä.

– Kauheasti mietin, miten tässä tilanteessa pitäisi toimia, jotta voisi edistää hyviä asioita maailmassa ja kitkeä huonoja. Toistaiseksi olen lähinnä pessyt ikkunoita. Otetaan vinkkejä vastaan, että voisiko ekologista jälleenrakentamista harjoittaa muullakin tavalla kuin vaihtamalla kasvien multia???

Aina voi oikolukea.

– Kirjailijaliitolta tuli jo viime viikolla kirje, että onko korona vaikuttanut tuloihisi. Ensin ajattelin, että ei, mutta nythän vaikutukset alkavat vasta selvitä. En tiedä, mitä käy esim. Bucharest Biennalen, johon Becomingin oli tarkoitus mennä toukokuussa (siis peruuntuuko kokonaan vai lykkääntyykö vai mitä). Yle perusti nopealla aikataululla näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia työllistävän hankkeen, lähetin sinne ehdotukseni. Jälkeenpäin tajusin, että saattoi olla vähän korkealentoinen.

Meidät kuvasi satunnainen Nauska.

27.4. maanantai

– On sellainen masennuksen kaltainen olotila, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Sellainen olo kuin koiralla tai aasilla, jota on vedetty eteenpäin ja vetäminen loppuu äkkinäisesti. Sitten sitä istahtaa paikalleen ja on silleen, että mitä helvetin vittua nyt. On tosi paljon enemmän kiinni konkreettisessa. Olen harjoitellut viljelemistä Hra T:n äidin opastuksella. Olen todella kehityskelvoton ja kysyn jatkuvasti, että teenkö nyt näin tai noin ja mihin mä tän perunan panen ja mikä tämä on ja hyi vitsi, mikä helvetti tuo on. Oma maasta tuli leipäjuuri, jota käytän ja pidän hengissä ja Maura toi kombuchasieniä. Aloitin bokachoinnin. Koti on täyttynyt viherkasveilla ja taimilla. Eilen ompelin (se on juttu, jota todella inhoan, koska siinä näkyy niin selvästi pieninkin hutilointi ja suuri tietysti sitäkin enemmän).

Vähän niinku tällanen olo.

– Ei tee yhtään mieli puhua omista töistä, tekee vaan mieli tehdä niitä. Jaana soitti yksi päivä ja pyysi infoa Rehabista, että osaa kertoa siitä. Selostin jotain täysin sekavaa ja ajattelin koko ajan, että mä tiedän, että se kirja on hyvä ja kiinnostava, ja tää paska, mitä sössötän, ei millään tavalla tee sille oikeutta. Tulee sellainen kiukkuisen lapsen olo, kun ei osaa sanoittaa. Ja sitten suututtaa, kun ymmärtää, ettei se riitä, että vaan tekee niitä omia juttujaan. Oli kyllä tosi kiva jutella Jaanan kanssa ja muistin taas, miksi Into on mun kustantaja. Ja toisin kuin olen monille vastannut, se ei johdu vain siitä, että en kestä sitä, että miehet on kaikissa bileissä puku päällä. Vaikka sekin on ihan merkittävä syy. Toki miehet toisinaan näyttävät puku päällä paljonkin paremmilta kuin ilman, mutta jotenkin ei vaan pysty. Siis puvuista tulee mieleen joku sellainen, että törötetään neljään saakka napit ylös asti kiinni ja sitten kun lähdetään vapaalle ja ehkä jopa biletellään, niin sitten avataan ylin nappi ja ollaan ”rennosti”. Tai ehkä ollaan niin vitun rentoja, että ylin nappi on koko päivän auki ja juhlissa sit 2. Se on kauheaa. Siis se käsitys rentoudesta. En kyllä ikinä rikastu tällä asenteella. Innolta tuli tilitys viime vuodelta, verojen jälkeen 236,91 euroa.

– Tässä kuukauden aikana olen ratkaissut Rehabin lopun. Kirjasta pitäisi nyt eka versio vääntää valmiiksi kahdessa viikossa, tai siis kolmessa, mutta niistä keskimmäinen ei ole työviikko, koska kotona on kolme lasta, joille mun on mahdollista antaa se, että keskityn ennen kaikkea heihin (monille sellainen ei vastaavassa tilanteessa ole mahdollista). Niinä viikkoina en paljon ehdi miettiä, että olenko nyt ensisijaisesti kirjailija ja missä määrin kuvataiteilija, jos en osaa neliötäkään piirtää ja entäpä se teatteri sitten, mitä se on. Eilen leikin kyllä lavastajaa ja tein pienemmille olkkariin metsän, johon pääsi piknikille. Tänään meidän pihalla kävi oikea kettu.

– Luin Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön, joka oli todella hieno. Peilaan kaikkea lukemaani siihen, mitä itse kirjoitan, ja mietin paljon, oliko kirjassa jokin tarina. Mun mielestä oikeastaan ei ja se teki siitä niin hienon. Tietysti mikä tahansa tarina olisi tuntunut kirjan yhteiskunnallisen kontekstin huomioiden aika banaalilta. Jos sivulauseissa vähän väliä kerrotaan kidutuksista, sieppauksista, murhista ja muusta kauheasta, niin juoni alkaa vaikuttaa käsitteenä ohkaiselta. Ja kun mä koin, että romaanin tarkoitus oli nimenomaan kertoa kaikki, olla kaikki. Se oli aidosti suurteos. Luin myös Toni Morrisonin Armolahjan, joka on varmasti ensimmäinen historiallinen romaani, jota pidän tarpeellisena ja kiinnostavana. Se historiallisuus siinä itse asiassa katoaa, ei ole merkityksellistä, millä vuosisadalla tapahtumat tapahtuvat, epookkia ei jatkuvasti hierota lukijan naamaan. Kirja antaa myös käsityksen historiallisesta aika-paikasta, jota en usko, että voi luoda historialliseen aineistoon pohjautuen, vaan kirjailijan on turvauduttava itse keksimiseen (Morrisonin kirjan kaltaisista henkilöistä ja paikoista ei ole mitään aineistoa ja historiallista dataa olemassa). Academia.edusta olen lueskellut artikkeleita sodasta eläimiä vastaan, syömishäiriöistä, kodittomista, jotka kieltäytyvät tulemasta inklusoiduiksi jne. Lisäksi luin myös PP:n kolmannen kokoelman. Ne kuvat ovat musta älyttömän nokkelia ja nauran niille monta päivää, mutta en ole ihan varma, tarvitseeko kaikkea painaa kirjaksi. Että mikä se on se lisäarvo.

– Ei edelleenkään lisätietoa näyttelyn aukiolon suhteen. Pidettiin pari viikkoa sitten T:n kanssa omat yksityisavajaiset kahdestaan. Juotiin HAMin rappukäytävässä siiderit. Kuuntelen parhaillaan Becomingin videoraitojen ääntä, äänisuunnittelijana meillä on Pinja Mustajoki. Kaikki kolme kolmen tunnin raitaa pitäisi kuunnella erikseen ja sitten vielä sellainen, missä kaikki ovat yhdessä. Becomingistakin osaan nyt sanoa vain sen verran, että on hieno ja käsitellessään tarvetta/pakkoa uudelle aikakaudelle poikkeuksellisen ajankohtainen, kun yleensä tuntuu, että tulee tehtyä juttuja aiheista silloin, kun ne ovat vielä vasta tosi marginaalissa ja sitten viisi tai kymmenen vuotta myöhemmin vasta kiinnostavat laajemmin. (Tällä tavalla on tietysti turvallista selittää oma marginaalisuutensa. Ja toki ne aiheet ovat olleet vaikka kuinka kauan olemassa siellä sivuvirroissa jo ennen kuin on itse sinne päätynyt tai edes syntynyt.)

Museum of Becomingin kuvat: Terike Haapoja.

Tämä kuva puolestaan on omista arkistoistani.

– Uusimmassa Niin&Näinissä eli siinä, johon itsekin kirjoitin, oli Ilja Lehtisen pitkä essee autofiktiosta, jossa hän kirjoitti myös Pohjasta. Mulle tuli aivan älyttömän tunnistettu ja tunnustettu olo.

”Kuitenkin, ennen kaikkea: Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. Teksti tosin kuvaa, kiertää ja haarukoi kirjoittajansa ”tosielämää”, mutta kirjoituksen zoegrafinen logiikka vetää kerrontaa jatkuvasti pois tarkkarajaisen subjektin narratiivisista formaatioista, kohti epäpersoonallisia intensiteettejä. Erimuotoiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Zoegrafialla Ilja siis viittaa Agambenin teoretisoimiin zoen ja bioksen käsitteisiin, joista ensin mainittu viittaa ”silkkaan elämään” ja toinen ”määriteltyyn elämään”. Zoen piiriin kuuluu kaikki elävä, mutta bioksen piiriin vain (yhteiskunnassa toimivien, juridisesti tunnustettujen) ihmisten elämä. About.

Nuppukirja ja Bud Book tulivat painosta. Olen ollut hirveän, ehkä jopa kohtuuttoman lannistunut siitä, että oman esseeni käännökseen oli mennyt vahingossa yhden haastateltavan persoonapronomini väärin (olisi pitänyt olla they ja oli ihan päin helvettiä) ja tuollaisissa asioissa ei ole kiva mokailla, koska se tuntuu epäkunnioittavalta ja välinpitämättömältä. Suomi on aika hyvä kieli. Lähtökohtaisesti oikeasti tasa-arvoinen. Suomi on monessa asiassa aika perseestä, mutta monessa kuitenkin vähemmän perseestä kuin useimmat muut valtiot.

Ulkoasusta vastasi jälleen paras Tsto.

– Osallistuin 24 hour viral monologues -tapahtumaan. Tällä kertaa porilaiset (tai varmaan ne newyorkilaiset, jotka sen ovat kehitelleet) olivat organisoineet sen silleen, että näyttelijä teki videon, jossa kertoi, mikä kiinnostaisi, ja esitteli vaatteen ja tarpeiston, jotka haluaa monologiin mukaan, sitten kirjoittaja kirjoitti monologin ja näyttelijä kuvasi sen kännykällä ja ne ovat nyt Rakastajat-teatterin sivuilla. Mulle oli arvottu näyttelijä Tatu Mönttinen, jolla oli kipparinlakki ja köysi. Tein aika fiksusti kun en lähettänytkään ensimmäistä turausta vaan tein toisen, joka olikin mielestäni parempi. (Mussa on suunnatonta laiskuutta.) Oli kiinnostavaa nähdä, miten näyttelijä sen tulkitsi. Tuli se jakamisen kokemus, mikä näyttelijöiden kanssa monesti tulee, että ollaan jotenkin saman ajatuksen äärellä ja hän käy läpi sitä samaa ajattelun prosessia kuin minä olen käynyt. Ollaan samalla kinttupolulla, vaikka tietysti nähdään siellä vähän eri juttuja.

Kis(s)astudio, Jos saapuisi vieraalle maalle -viraalimonologin ensi-ilta.

Työpäiväkirja 47

18.2. tiistai

– Ymmärsin viikonloppuna, että mun mielessä on sellainen epäkunto, että en näe kuvia. Siis mielikuvia. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Muistan kyllä lapsena nähneeni kuvia ja siksi musta oli ihanaa piirtää ja rakentaa legoilla. Mutta sitten tapahtui jotain. Terapeutti käski ajatella, mitä hyötyä tästä on. Koska ei mieli blokkaa jotain kykyä haitatakseen elämää. Onhan tästä se hyöty, että pystyn ottamaan vastaan aika karseita sisältöjä ilman, että ne kummittelee mulla päivätajunnassa (unissa kyllä). Ja on siitä se hyöty, että sitten on joutunut kehittämään muita kykyjä kuten sitä, että yrittää haparoida sanojen avulla kohti jotakin, mistä ei tiedä, mikä se on (kuvien näkemisen puute vaikuttaa myös siihen, että ei ole mahdollista suunnitella, koska ei voi visualisoida asioita). Pystyn johtamaan tähän myös (virhe?)ajatukseni siitä, että taiteellinen urani on pelkkää teeskentelyä: mä vain keksin asioita enkä oikeasti näe niitä. Kirjallisessa ilmaisussa se vielä menee, mutta olisi jo liian paksua alkaa tehdä kuvia tai esityksiä (joita muuten molempia teen, mutta en toki yksin). Mähän olen miettinyt, että pitäisikö mun alkaa kutsua itseäni kuvataiteilijaksi. Sehän olisi ihan relevanttia, kun kuitenkin T:n kanssa tässä nyt juuri olen täyttämässä HAMin yläkertaa ja silleen ympäriinsä biennaaleissa ja hommeleissa rampattu. Mutta kun ei ne kuvat tule minusta aidosti, en ole niitä saatana nähnyt, en taiteile kuvilla. Jos joku tietää, millä tavalla kuviennäkökykyä voi parantaa (muulla kuin huumeilla), niin kertokoon.

– Viikonloppuna naisklovnifestareilla. Lapsi käy Hurjaruuthin tonttukoulua, siellä olemme ihailleet Punaisen helmen mainoksia. Lapsen kanssa katsottiin Hanna Terävän Balalaukku. Sitten ihmeteltiin klovnitohtoreita, jotka rallattivat, että puhdas pimppi ja punainen nenä. Sen jälkeen kävin vielä Hra T:n kanssa katsomassa Deanne Fleysherin Butt Kapinskin. Se oli todella osallistava, ennen esitystä sanottiin, että missään tuolilla ei ole turvassa. Mutta yleisö oli hyvin mukana. Oli yllättävän raikasta ja ihanaa, miten kaikki miehet maalattiin naisiksi ja naiset miehiksi. Fleysherin esityksessä oli siis henkilöhahmoja, kuten Oldman Levinsky ja monia seksityöntekijöitä (whhorors), jotka hän roolitti yleisön jäsenille. Yhdessä kohtauksessa kaikkien naisten (miesten) piti nousta ylös ja esittää ikkunassa miehiä houkuttelevia prostituoituja. Miesten (naisten) taas tuli tässä reagoida esittämällä käteenvetäviä johneja.

Kuvasi Silva

19.2. keskiviikko

– Tulin eilen Mikkeliin, kun Hra T:llä on huomenna täällä avajaiset. Ajattelin, että teen kaikkea, mutta olen vain kirjoitellut hotellihuoneessa, katsonut aivan loistavan Generation Wealth -dokkarin ja kommentoinut Innon Ullan kirjoittamaa esittelyä Rehabista. Olisin itse tehnyt toisenlaisen, mutta on melko luksusta, jos ei tarvitse itse kirjoittaa esittelyjä. Hetken ajattelin, että koko rekisteri on muutettava, mutta en minä tiedä, miten kirjoja markkinoidaan, joten hitot siitä. Sen sijaan innostuin googlaamaan vanhoja hassuja arvioita. Esa Mäkinen sanoi 2011 Hesarissa Huorasadusta: ”Koko teos on kummallista sekoilua, tekstin väärinkäyttöä ja kunnianhimoista kirjallista pyrkimystä.” (Ilmeisesti tämä oli kehu.) Lasse Koskela (rauha hänen sielulleen) puolestaan valitti Parnassossa: ”Typerässä huumorissa kukkii moralisoivan maailmanparantamisen henki.” (Se ei tainnut olla kehu.) Typerä huumori ftw.

Nyt tämän banderollin tilalla lukee ”EI JÄÄMEREN RATAA”. Ja sama pohjoissaameksi.

– Tyyppi, jonka kanssa teen töitä, on nero. On jännää, miten voi samalla rakastaa toista ihmistä niin paljon, mutta olla myös vähän ärsyyntyneen kateellinen siitä, että se on niin taitava ja sitten myös tuntea erinomaista lesoutta siitä, että se haluaa työskennellä mun kanssa.

– Liimasin eilen tekokynnet käsiini, ne on niin pitkät, että on vaikea kirjoittaa. Tekee myös mieli kosketella niitä koko ajan ja naputella. #ihmisluonto

20.2. torstai

– Tänään Hra T:n kuratoiman Vuostá! Vastaan! -näyttelyn ja Häiriköt-päämajamuseon avajaiset! Kyllä ei mikään pidä niin maan pinnalla kuin mun seura. Lääväytin hotellihuoneen saman tien ja eilen vein meidät puoleksi tunniksi Mikkelin Sokokselle miettimään myyjän kanssa, että mikähän mun kelpuuttama shampoomerkki auttaisi päänahkani hilseilyyn. Ei pääse yletöntä hypeä syntymään. Hra T -raukka. Eilen katsottiin Purgen prequel, The First Purge, joka yllättikin poliittisuudellaan. Pelkään ja uskon, että elokuva antaa erittäin hyvän käsityksen Yhdysvaltain vallitsevasta rasistisuudesta ja siitä, millaiset asenteet vallankäyttäjiä liikuttelevat.

Mikkelin taidemuseo sijaitsee sopivasti kauppakeskuksessa.

Yksityiskohta Suohpanterrorin kollaasista.

26.2. keskiviikko

– Eilen Heli HAMilta soitti klo 15:06, että ooksää täällä. En ollut, vaikka olin vielä erikseen luvannut hoitaa markkinointipalaverin. Onneksi skype. Saatoin tosin huutaa kaikki kommenttini. Olin kuitenkin tavallaan on it, koska tein Nuppukirjan oikolukua. Eilen illalla tekstailin Pauliina F:n kanssa kalojen kutemiskäytännöistä, että sain yhden kuvatekstin oikein.

– Maanantaina Tarja soitti mulle, Rehab pitäisi saada taittokuntoon heinäkuun loppuun mennessä. Se saa tilanteen näyttämään siltä kuin olisi jotenkin älyttömästi aikaa, mutta heinäkuussa työnteon mahdollisuudet ovat perinteisesti varsin vähäiset. Ja lapsettomalla ajalla olisi kiva hoitaa kuntoon syksyllä Kalmariin menevän Naudan historian museon asiat.

Nautin tällaisen tekstin lukemisesta.

– Luin Tervetuloa jäteyhteiskuntaan! -kirjan, olisin halunnut päästä vielä syvemmälle jätteisiin, mutta tämäkin inspiroi. Rehabin piti alun perin kiertää jotenkin synnin ja saastan aiheissa ja jännitettäkin kovasti ajattelin tutkia, mutta perustavaksi tutkimuskysymykseksi siihen on nyt muodostunut jotakuinkin, miten olla suhteessa tavaroihin/artefakteihin/ylijäämään ja myös omistamiseen ja luopumiseen, ehkä myös uhraamiseen.

– Luen Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon. Ihmeellisen sama tematiikka kuin siinä Marjo Niemen Kaikkien menetysten äidissä.

– Käyn TAAS läpi Epäihmisyyden museon materiaaleja. Päiväni murmelina.

Mutta onhan se nyt tosi hieno. Tässä Taipein editio.

5.3. torstai

– Käyn Innolla markkinointipalaverissa. Valmistaudun kuuntelemalla Areenasta podcastia kulkutaudeista (vitsi). Mulla ei oikeasti olisi minkäänlaista tulevaisuutta missään muussa kustantamossa. Olen välillä aika vaativakin sinne suuntaan ja vaikka ei ehkä uskoisi, niin saatan olla meileissä jopa hieman kärjekäs, mutta arvostan valtavasti sitä aktiivista neuvottelua, jota saan käydä heidän kanssaan. Mutta sitähän en siedä, jos päätöksiä tehdään minulta kysymättä (yhä uudestaan palaan ihmettelemään kuulemiani kertomuksia siitä, että kirjailija ei vaikuta kansiensa suunnitteluun mitenkään). Aijun suunnittelema kansi on myöskin valmis ja olen siihen oikein tyytyväinen. Siinä näkyy nyt barokki, tavarat ja Itämeri. Lisäksi sain tahtoni läpi siitä, että saan markkinointimatskuksi kaikki valitsemani 13 Veldan ottamaa kuvaa.

– Lukaisin Joyce Carol Oatesin Kosto – Rakkaustarina. Kirja olisi ehkä jäänyt kirjastoon, jos olisin tsekannut alkukielisen nimen (Rape, A Lovestory). Emmä tiedä. Hienosti kirjoitettu teos kyllä ja kiinnyin yllättävän paljon henkilöhahmoihin. Lopun kerronnassa tuntuu tulevan kiire ja siellä jää isoja aukkoja, mutta mitä väliä juonella on. Varmaan kirja oli ”tärkeä”, koska toki epäoikeudenmukaisuudesta pitää puhua ja kirjoittaa. Mutta olihan se myös masentava ja vahvisti taas narratiivia, jossa raiskaus on äärimmäistä fyysistä väkivaltaa ja uhri lähes kuolee eikä fyysisesti tai henkisesti selviä koskaan. Niinkin voi olla. Mutta voi olla niin monilla tavoin toisinkin, ja niin kauan kuin ne toisenlaiset kertomukset jää marginaaliin, niin niitä ei ehkä mielletä raiskauksiksi ollenkaan.

12.3. torstai

– On hieman epäuskoinen olo ollut tässä viime päivät. Että näinkö tää nyt menee. Meillä on avajaiset kolmen viikon kuluttua. On tietyllä tavalla huikeaa ironiaa siinä, että tekee uutta, tuloillaan oleva ihmisyyttä käsittelevää teosta, ja samalla jokin aivan muu on tuloillaan ja paneekin kaiken uusiksi. Toisaalta juuri tällaisessa tilanteessa sitä uutta (dominoivasta länsimaisesta ihmiskäsityksestä, libertaristisesta individualismista ja ties mistä egosentrisyyttä korostavista ”tieteellisistä” teorioista poikkeavaa) ihmisyyttä tarvitaan. Ja mä uskon, aion ja haluan uskoa, että tässä tilanteessa välttämättä ne ei oo ne ihmisvihamieliset populistivoimat, jotka kaappaavat tilanteen haltuun. Päinvastoin tämä voi oikeasti jopa toimia vastavoimana niille, koska ne niiden keinot eivät nyt auta. Rasismi ja ksenofobia eivät ehkäise virusta, joka on jo levinnyt ihan ”meidän” oman ristiin rastiin matkustelun takia (paitsi ihmisten, myös tavaroiden!). Sen sijaan, ja tämä koskee nyt mahdollisesti vain paikkoja, joissa on hyvä perusturva, kuten Pohjoismaat, voi jopa nousta esiin hienoista solidaarisuutta. Että ei ajatellakaan, että no mut ei sil oo väliä, jos mä saan jonku yskän. Vaan otetaan vastuu muista ihmisistä, joille se voikin olla hengenvaarallista. Tämä tietysti edellyttää tosiaan sitä perusturvaa ja yhteiskuntaa, jota ei ole rakennettu sen varaan, että on pakko kiivetä toisten päälle, jos haluaa selvitä. Toivon, että tämä nostaa (sosiaali)demokraattisia liikkeitä maailmanlaajuisesti, saa ihmiset tajuamaan, että perusturva, esim. maksuton sairaanhoito pitää kuulua kaikille. Toki sitten meillä on kiva esimerkki Kiina, jossa hallinto on sen muotoinen, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen ei ole mikään muu kuin logistinen yksityiskohta, tuo tehokas totalitarismi… Ja sitten taas kun miettii, miten järjestäytyneet yhteiskunnat selviävät tällaisesta kriisistä, niin samaan aikaan Välimerellä on käynnissä jotain monin verroin hirveämpää. Voi kun se solidaarisuus kasvaisi niitäkin ihmisiä kohtaan. Ymmärrys siitä, että ne ihmiset eivät uhkaa rauhaa täällä, vaan jotkut aivan toiset asiat. Eilen luettiin taas kerran lapsen kanssa Todd Parrin Rauhakirjaa. Ehkä ekaa kertaa mulle nousi vahvana se ajatus, että rauhaa todellakin pitää puolustaa. Sehän on ihan hullua, rauhan kuuluisi olla perustila. Olen sitä sukupolvea, jolle rauhanliike on vieras, koska sota on ajallisesti tai maantieteellisesti sen verran kaukana. Mutta just rauhanliike ja solidaarisuus tuntuvat nyt valtavan tärkeiltä, tietysti siinä rinnalla oikeuskysymykset myös, jotka on ehkä mun sukupolven aktivismissa enemmän esillä. Nyt pitäisi vaan olla ihan vitun humaani. Ja humaani sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. En oo kyllä varma, onko humaani edes oikea suomen kielen sana.

– Elämä kuitenkin jatkuu, samoin mun horinat. Käytiin eilen lapsen kanssa katsomassa Hurjaruuthissa Poika ja varis -esityksen ennakko. Maura oli tehnyt äänet ja sain bongailla otteita vanhoista töistä, siellä oli mm. Kananmunaloton lottomunien pyörinnän ääntä ja Nautamuseon lintujen sirkutusta. Lasta tanssillinen ilmaisu hieman arvelutti, ihmetteli, mikseivät esiintyjät puhuneet. Hankala minunkin tietty uskottavasti selittää, että puhe on yliarvostettua, kun miettii, mitä itse teen. Lopun osallistava hiilipiirroshetki oli kiva paitsi sen jälkeen voi olla vaikea enää päätellä esitys, note to self. Ja vanhemmat ehtivät mennä someen.

Nuppukirja ja Bud Book ovat painossa, samoin Museum of Nonhumanity -kirja. T on vääntänyt videon miltei valmiiksi, se on hieno. Nyt jännätään, tuleeko avajaiset. Heli vihjasi taannoin, että Gilbert ja Georgehan lauloivat avajaisissaan itse, että miten ois, jos ei muuta esiintyjää saada paikalle. Mutta ehkä joo… Koronavirus, Afrikan sarven heinäsirkkaparvet, meitsin laulu. Siinäpä sitä vitsausta.

Eipä unohdeta myöskään ilmastokriisiä. Talven ainoa lumiukko, lapsi rakensi kun kävimme Saparomäessä.

 

Työpäiväkirja 46: Viinaa, miehii, naisii

14.1. tiistai

– Filippiineillä purkautuu tulivuori. Katselen kuvia ja mietin, miten hirveän banaali tämä meidän (täällä lännessä) kulttuuri on. Savua ja salamoita ja tuhkan peittämä kaupunki ja siihen ei voi suhtautua muutoin kuin että jaahah, toivottavasti ketään ei satu. Ehkä kokemus paikan päällä olisi subliimimpi. Jotenkin kun koko maailma on näytöllä ja mukamas selitetty, niin kaikesta katoaa suuruus ja pyhyys eikä meillä ole edes jumalauta tabuja paitsi jotkin oman ruumiin eritteet eikä juuri nekään. Onneksi on ja tulee erilaisia tapoja hahmottaa maailma ja tutkimus ja päästään ehkä taas siihen, että ei tää nyt ollutkaan niin simppeli kuin mihin tässä muutaman tuhannen vuoden tuumailussa päädyttiin.

– Terike oli täällä viikon. Nyt olen aivan voipunut ja kipeä (kipeys ei hänen ansiotaan). Meillä oli hyvä työviikko, saatiin ihan saatanasti aikaan ja aloitettiin myös Becomingin editointi (toisin sanoen T aloitti, koska minä en osaa). Koottiin kässäriä ainakin puoleenväliin saakka, käytiin HAMilla kahdesti, duunattiin Jäämistön (kuratoimamme näyttely HAMin kokoelmasta) ripustussuunnitelma ja päätettiin, millaiset istuimet Becomingin tilaan tulee (tämä vei yllättävän paljon aikaa). Lisäksi kuvasimme Sonya Lindforsin ja Eija-Liisa Ahtilan haastattelut, jotka olivat hienot. Eija-Liisa puhui siitä, miten toisenlaista esittämisen tapaa, ei-ihmiskeskeistä esittämisen tapaa, on miltei pakko lähestyä pala palalta. Ei voi suoraan hypätä syvään päähän. Ja kuvan on säilyttävä tunnistettavana yleisölle, joka koostuu kuitenkin ihmisistä.

– Sain taas äänittää. Maura lainasi omaa nauhuriaan, koska koin oloni sen kanssa varmemmaksi kuin OE:lta lainaamamme, jonka Kristo oli pelastanut roskikselta. Maurankin laitteessa oli mennyt jokin mönkään (minun sitä käyttäessäni). Maura tutki tunnin ajan Zoomin manuaalia netistä, hermostui ja alkoi painella täysin sattumanvaraisesti kaikkia kojeen nappuloita ja katso: vika korjaantui. On kyllä onni työskennellä ammattilaisten kanssa.

Nuppukirjan käsikirjaosuus, johon on kerätty haastateltavien vastaukset erilaisiin miten-kysymyksiin (miten syödä, miten rakastaa, miten kuolla, miten taistella jne) on koossa, muutamia käännöksiä lukuunottamatta. Jos rehellisiä ollaan, epäilin vakavasti, saammeko tässä kaikessa tohinassa kirjaa valmiiksi näyttelyn avajaisiin (se kuitenkin on vähän sellainen ekstrajuttu), mutta kyllä se perkele taitaa tulla. Toki tähän vaikuttaa meidän törkeän hyvä graafisen suunnittelun jengi Tstolta. Jos jotkut pystyy tekemään nopeasti hyvää, niin he.

– Käytiin viime viikolla katsomassa Leea Klemolan Arktiset leikit Espoossa. Pitkästä aikaa oli kivaa nähdä oikein ns. perinteistä teatteria. Ns siksi, että en tiedä, voiko Leean tekemisiä kutsua perinteiseksi millään mittapuulla, niissä on aina sellainen hyvin syvä omalaatuisuus ja ne rakentavat ihan omaa perinnettään. Mutta ääh puuh, onko se n-sana ihan vitun pakko tunkea mukaan. Samaa mietin tänään jotain Hesarin (rasismia, sen hävittämistä koskevaa) kolumnia lukiessa. Ei se nyt hirveästi auta, vaikka siinä olisi lainausmerkit ympärillä. Eikä auta myöskään, vaikka se sanottaisiin rasismia vastustavassa kontekstissa. Ei auta mikään. Joillain sanoilla vaan on liian suuri taakka. Sepä onkin tavallaan hienoa sanoissa, että ne voivat kantaa niin paljon merkityksiä. Mutta se on myös kammottavaa niissä ja edellyttäisi vastuuta käyttäjiltä. Ihmiset aina keksivät hienoja juttuja ennen kuin osaavat käyttää niitä. Uskomaton laji.

25.1. lauantai

– Olen tehnyt viime päivät Nuppukirjan toimitustyötä. Kirjojen toimittaminen on kyllä aikamoista säätöä, varsinkin kun mukana on 37 ihmisen haastattelut. Enkä ole edes mitenkään yksinäni tätä säätänyt, Terike on myös tehnyt ja HAMin Petronella on ollut aivan loistava oikolukija/toimittaja, varsinkin englanninkielisten tekstien kanssa, kadehdittava kielentaju. Tosin yhtenä aamuna naureskelin, kun hän ja kääntäjämme Mike olivat käyneet edellisiltana meilinvaihtoa siitä, käytetäänkö jossain yhteydessä sanaa porous vai ei (huom. siis ei liity poroihin ja porouteen). Se tarkoittaa huokoista, minkä tarkistin ennen kuin toivotin heille very porous day. Niin Nuppukirjanhan on määrä ilmestyä sekä suomeksi että englanniksi. Tämä luonnollisesti on tuplannut toimitustyön määrän

– Yksi niistä monista asioista, joihin Becomingin tekeminen on tuonut mulla syvyyttä on ruuantuotanto. Olen ollut luomuosuuskunta Oma maan jäsen pari vuotta. En tajunnut liittyessäni, että pitäisi tehdä muutakin kuin vain maksaa ja käydä noukkimassa ruokakassinsa. Enkä olekaan tehnyt mitään muuta, en ole osallistunut millään tavalla. Kävimme Becomingia varten Oma maan tilalla Tuusulassa haastattelemassa Ruby van der Wekkeniä, joka on siis QUEEN, googlaatte jos ette usko. Hän puhui siitä, että ruoka on systeemin muutoksen ytimessä. Että sillä, jolla on valta ruuantuotantoon ja myös veden hallintaan, on valta myös kaikkeen muuhun. Siksi Oma maan tapainen viljelyosuuskuntatoiminta on paljon muutakin kuin sitä, että mietitään, mitä olisi kiva kasvatella. Se on Rubyn sanoin Utopian practice, keino harjoittaa utopiaa konkreettisesti, koska siinä maa ja sitä kautta ruuan kasvatus ovat ihmisten omissa käsissä. Ja nämä ihmiset saavat ja joutuvat toimimaan yhdessä ja harjoittamaan radikaalia demokratiaa keskenään ja se on vaikeaa, mutta siitä siinä on kyse, sen vaikeuden kanssa olemisesta, siellä tapahtuu se muutos ja liike. Olen ajatellut, että kesän lopulla sitten KUN saan Rehabin pois käsistäni, menen Tuusulaan tonkimaan ja keräämään ja opettelemaan.

– Kirjoitin Niin&Näiniin esseen subliimista. Ensin kirjoitin ihan toisenlaisen tekstin taiteen harjoittamisen biologisesta puolesta, mutta en ollut tyytyväinen siihen. Haluaisin kirjoittaa vielä kolmannen paremman. Yllättävän usein mietin yllättävän vähän sitä, mitä lukijat nyt ajattelevat (minusta!!) kun joitain esseitä tai kolumneja tms johonkin tyrkin. On vähän absurdia, että nyt Niikkarin kohdalla ryhdyn näin itsetietoiseksi, sillä ei kuitenkaan taida olla mikään hillittömän suuri lukijakunta. VAIKKA PITÄISI OLLA, se on tosi upea julkaisu.

– Hra T on aina valtavan avulias kun tarvitsen mitä tahansa aineellista tai humanitaarista jeesiä töihini. Mutta tällä avulla on hintansa. Hän suunnitteli vastamainoksen huuhaaterveysmarkkinoinnista ja tarvitsi siihen mallia. No, jos olen esiintynyt jo poliisina, niin miksi ei sitten terveysguru Carmen Mansikkinakin. Hauska havainto oli se, että kaikki nämä vuodet mun sisällä on piillyt henkilö, joka voisi olla minkä tahansa kotimaisen naistenlehden kannessa. Että nyt voin aidosti sanoa, että en vaan ole halunnut olla se henkilö. Ja tiiättekö valokuvahymyn pitää olla niin leveä, että se oikeesti sattuu ja tuntuu, että ei pysty venyttämään naamaa siihen asentoon. Mutta kuvassa se näyttää tosi hyvältä. Ehkä tässä on jotain sellaista, mistä juttelimme yksi päivä Pedron kanssa. Että aina on olemassa se vaihtoehto, että vetää kissamaskin päälle. Mutta se pitää sitten ownata. Ja mä en ole varma, olenko vielä luonut omaa kissamaskiani ja ownaanko sitä. Vai ovatko nämä kirjoitukset se kissamaski? Nythän on siis valtavan trendikästä se, että muka kerrotaan hyvin yksityisiä asioita, annetaan intiimiyden vaikutelma, mutta se tehdään voitontavoittelun vuoksi. No, mun toiminnasta on kyllä voitontavoittelu kaukana. Syytän siitä isääni, joka on aina ollut sitä mieltä, että jos on niin etuoikeutettu, että voi tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa, niin sitten siitä ottaa vain sen verran rahaa, että saa kulut katettua ja tulee jotenkuten toimeen (mä tulen kyllä valtavan hyvin toimeen omasta mielestäni).

– Eilen kirjoitin Rehabia, siinä alkaa olla kaunis rakenne, joka on fragmentaarinen mutta silti selkeä. Siis selkeä sillä ehdolla, että hyväksyy, että nyt tähän tuli joku toinen tyyppi kertomaan jonkun asian ja se kertoo sen jossain toisessa ajassa myös kuin edellinen.

– Aloin lukea Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjaa Vastatuuleen. En voi pitkiä pätkiä lukea, kun tulen niin vihaiseksi siitä, mitä Suomen valtio ja yritykset sen tuella ovat Saamenmaassa tehneet ihmisille ja luonnolle.

Pehmee-podcastista oli tullut toinen tuottis. Vissiin tokassa jaksossa Meriam ja Caro puhuivat muodista ja kivijalkakaupoista, nauroin kohtuuttomasti, kun toinen sanoi: ”Siis mitä täs lukee, sä oot kirjoittanut tähän puujalkakauppa.” <3 (Myös: välilihatila.)

27.1. maanantai

– Käytiin lauantaina katsomassa Teemu Mäen ja Maija Nurmion tanssiteos Eliane. Tietysti mulla oli mielessä viimeksi Teemulta näkemäni Jouluevankeliumi, jonka lopun tanssiosuutta en rakastanut. Tässä teoksessa oli kuitenkin oikea koreografia ja katsominen oli miellyttävää, siinä oli nyansseja ja tanssissa oli myös jännitettä. Nykytanssi on vähän hassu laji, kun sehän voi näyttää siltä, että no mitäs, sen kun pylleröidään menemään. Mutta kun se ero pylleröinnin ja oikean välillä on sitten erittäin helppo nähdä. Joka tapauksessa esitys oli oikein nautittava. Alun videotyökin oli hieno. Tosin esityksen jälkeen avecini Anna huomautti, että ei oikein nähnyt yhteyttä teoksessa käsitellyn Utoyan joukkomurhan ja oman kehon kuolevaisuuden kohtaamisen välillä: kuoleminen ja tappaminen ovat aivan eri asioita. Mun mielestä tämä huomio oli valtavan hyvä! Mutta useinhan sitä taiteen kanssa puljatessaan yhdistää vaikkapa kaksi eri teemaa, jotka molemmat mietityttävät ja kiehtovat juuri sillä hetkellä, eikä niiden yhteyttä sen enempää mieti. Keskustelu ennen esityksen alkua: ”Niin miten se sun ejakulaatiojuttu?”

– Luin äskettäin Liv Strömqvistin Kielletyn hedelmän. Suosittelen ihan jokaiselle.

– Voi vittu. Nyt se meidän kääntämä värssykirja tuli painosta. Olin laittanut siihen dokkariin, johon kirjoitimme käännöksen, että ”Suomentaneet Nti Laura ja Herra T” ja tämä oli sitten päätynyt lopulliseen painokseen. Mmm.

28.1. tiistai

– Terike editoi nyt Becomingia. Se on nero. Mulla on sellainen olo kuin isällä synnytyssalissa. Kun en voi tehdä mitään hyödyllistä Tosin mun ei tämän mannertenvälisyyden ansiosta tarvi ottaa mitään fyysistä palautetta vastan.

– Mua haastateltiin liittyen selfieihiin (miten helvetissä taivutetaan). Olin vähän yllättynyt (ja loukkaantunut!) tästä. Että en kai mä nyt niin hirveästi niitä kuvia itsestäni joka paikkaan tunge (myöhemmin selviää, että Timo K. Forss oli vinkannut minut toimittajalle). Hyvä keskustelu.

– Haastattelen taas Leoa, tällä kertaa Käpylän kirjastolla. Leo haluaisi puhua vain ”tärkeistä asioista” (ilmastokriisi, hyvinvointivaltio), mutta pakko meidän on puhua myös hänen elämäntarinastaan. Kirja kuitenkin on vähän niinku muistelmat.

4.2. tiistai

– Onkohan autofiktio erityisempää ja kiinnostavampaa silloin, kun sitä tekee joku muu kuin valkoinen heteromies, koska me tiedämme jo aivan riittävän hyvin, millaista valkoisen heteromiehen elämä ja kokemus ovat? (Tää huomio oli nyt samanlainen kuin ne typerät ”nokkelat” huomiot Imagen vikalla sivulla aina.)

– Luen Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä. Tosi hieno. Ihanan näyttämöllinen, voisi vaikka suoraan läjäyttää teatteriin, mutta toimii romaanina myös. Aihe on niin kauhea, että ahdistus siinä kyllä nousee lukiessa, vaikka omat issuet on aika hyvin tullut käsiteltyä. Kaikille joilla on häpeän tai kiintymyssuhteiden saralla mitään kipeää, kirja voi olla jopa terapeuttinen. Jännä: minähenkilön puhekieli yhdistettynä siihen, että hän on varastolla töissä, rakentaa aika vahvat oletukset siitä, mikä hänen vaikka sosioekonominen asemansa tai luokkansa on. Tällä teoksellahan ei ole mitään tekemistä minkään autofiktion kanssa, mutta vaikka olisikin, niin todella isosti tuo henkilön tilanne ja tapa puhua etäännyttää hänet kirjailijasta. Ja kirjailija voisi tässä yhteydessä olla kuka tahansa, ei nimenomaisesti Marjo. Kirjailijalle ikään kuin aina olettaa jonkin suht korkean statuksen ja ison henkisen pääoman. Ikään kuin puhekielellä toimiva henkilö olisi automaattisesti matalalla. Mä muuten inhoan sitä, että romaaneissa tai draamassa varakkaat ja hienostuneemmat ihmiset käyttävät kirjakieltä. Siitä tunnistaa, että ei ole kirjailija nyt tehnyt aitoa omaa havaintoa, vaan totutun kaavan mukaan mennään.

Ns. perusmeno.

9.2. sunnuntai

– Keskiviikkona käytiin katsomassa lopputyöohjattavani Ella Kähärän Liikunnan ilot Takomossa. Olin ajatellut tekstiä enemmän esityskäsikirjoituksena (enemmän materiaalina), mutta esitys näyttikin sen mulle takautuvasti näytelmänä. Nätisti siirtyi näyttämölle kyllä kaikkineen. Aina voisi tiivistää, mutta siis todella ihanat esiintyjät vetelivät pitkät tekstimassat kiinnostavasti. Ainoa, mitä mietin, oli surun esittäminen näyttämöllä. Se on yhtä vaikeaa kuin seksin ja tappamisen esittäminen. Oikeat tunteet tuntuisi sopivammalta esittää kätkemisen ja poissaolon kautta. Tästäkin huolimatta Liikunnan iloissa tuntui, että ohjaus täydentää ja komplementoi (???) tekstiä ja teksti antaa tilan ohjaajantaiteen toteutumiselle.

– Takomolta hipsimme Kaapelille Saara Särmän, Rosa Meriläisen ja Johanna Vehkoon Feministiseen kiroiluiltamaan. Nauratti kyllä kun Johanna sanoi, että niin, itse asiassa hänen kohdallaan on totta se, että mitään ei saa enää sanoa (kutsuu rasistia rasistiksi -> saa tuomion). Kuinka ollakaan Rosa suostutteli minut ja Hra T:n myös kiroilemaan lavalle. Mä valitin siellä siitä, kun oltiin juuri käyty Jani Leinosen avajaisissa ja mua vitutti, kun siellä olin ihan nobody eikä kukaan tiennyt, kuka olen tai että olen relevantti. Ja sekin vituttaa kun haluaa jotenkin tulla nähdyksi taiteilijana ja tunnustetuksi, vittu jonkun toisen ihmisen avajaiset, mitä saatanaa. Ja ikään kuin joku joskus tietäisi, kuka vittu mä olen. Ja sekin vitutti, että siellä sen taiteilijan, jolla on galleristi ja teokset myyvät isosti, niin siellä avajaisissa oli sitten tarjolla parasta tofua ikinä. Jjjuu. What a tragedy. Mutta sitten Hra T meni puhumaan (olinkin hänet esitellyt hyvin omassa puheenvuorossani, että on valkoinen hetero cis-mies, mutta silti tosi ok, TOSI ok, ja selittää paljon kyllä, mutta lopettaa, kun sanoo, että hiljaa) ja vittu mä rakastan sitä.

Olisinpa parempi kuvaaja.

– Torstaina oli Ninni Kairisalon avajaiset ja ihmettelin ääneen, miksei hän ole tehnyt mulle yhtäkään kantta. Aiju Salminen tekee mulle nyt kantta, mistä olen kyllä myöskin onnellinen. Ekat Aijun luonnokset olivat kyllä aika erikoisia, mutta sitten toka satsi meni jo paljon lähemmäs. Aijuhan teki Pohjan kannen. Antti Voimalta sanoi, että se oli kyllä hieno kansi, ei näyttänyt yhtään Innon kannelta. Into!!!!! Perkele. Tätäkin asiaa käsittelin ja sain Kuvittajat ry:n henkilöltä hienon katalogin, jossa esitellään suomalaisia kuvittajia ja graafikoita ja tämän kirjan minä vien kustantajalleni.

Ninnin duunei.

– Perjantaina otin Velda Parkkisen kanssa markkinointikuvia. Oli kivaa ja tuli varmasti hyviä, vaikka rekvisiittana toiminut Maan ystävien järjettömän pitkä kaktus ei rakastanut siirtelyä. Veldan kanssa oli kyllä tosi miellyttävää kuvailla. Helsinki Biennaalia varten kun otettiin promokuvia, mua jotenkin hermostutti se silloinen kuvaaja ja näytän kaikissa kuvissa vihamieliseltä tai pelästyneeltä. Facessa tuli myös vastaan muisto Kodin Kuvalehteä varten tehdystä photoshootista. Päästin kuvaajan kotiini, jossa se arvosteli kaikkea mukaan lukien minua ja toimi kaikin puolin töksähtelevästi ja vitun tökerösti. Silloin olin niin nuori ja epävarma, että suhtauduin ymmärtäen/anekdoottina tähän ukkeliin, jolla selvästi oli jotain ongelmaa sosiaalisen herkkyyden kanssa (kertoi mm. ettei hänen kumppaninsa anna hänen lukea tekstejään, ”koska jotkut ihmiset ei kestä kritiikkiä”, ovatkohan vielä yhdessä).

– Perjantaina käytiin myös Teakilla katsomassa lopputyöohjattavani Emil Kihlströmin Punchline. Mua nauratti, kun olin valittanut Emilille, että näytelmässä oleva ranskalainen kokki on superstereotyyppinen ja sitten esityksessä sanottiin jotain, että Jean on niin ranskalainen, ettei hän voi stereotyyppisyydelleen mitään. Jean oli aivan helvetin hauska hahmo ja verisine essuineen ja kertomuksineen siitä, ettei asiakkaat halua tietää, mitä he syövät, erittäin tarpeellinen tässä kuolemanpelkoaiheisessa teoksessa. Olin ilahtunut siitä, miten hienosti esitys oli onnistunut (Emil kirjoitti, ohjasi ja esitti yhden neljästä roolista itse). Tyylilajista en kyllä päässyt vieläkään selvyyteen. Se on vähän niin kuin komedia, mutta jotenkin liian itsetietoinen ja toisaalta herkkä. Metakomedia? Postfarssi?

– Piti ottaa selfie sitä selfie-juttua varten. Lähettelin niitä sitten toimittajalle perjantai-iltana puolenyön maissa, hmm.

– Eilen käytiin todellakin katsomassa esitystä. Matilda Aaltosen ja Joel Teixeira Nevesin Voyeur Zodiakissa oli pitkäveteinen mutta erittäin antoisa esitys. Pitkäveteisyys oli tarkoituksellista, uskon. Tarkoitus oli nimenomaan saada kaikki olemaan läsnä. Alkupuoli oli pelkästään sitä, että yleisö oli vastakkain pleksin takana olevien esiintyjien kanssa. Esiintyjillä oli samanlainen katsomorakennelma, he eivät tehneet mitään ihmeellistä, katsoivat vain, liikkuivat jonkin verran. Tuli mieleen kauhea kokemus Berliinin eläintarhasta (jossa joskus jostain syystä kävin, oltiin Mikon kanssa matkalla ja mulla varmaan tuli tarve kohdata muita eläimiä), jossa tapasin gorillan tai oliko hän simpanssi, ihan sama, ihmisapina kuten minäkin. Kauhean kokemuksesta teki se, että meitä erotti pleksi ja mä pystyin näkemään koko hänen elonpiirinsä siinä ja se tyyppi vain katsoi mua ja mä olin vaan että niinpä, olen pahoillani. Mikä vittu ihmisiä vaivaa, että eläintarhoja vielä tänäkin päivänä. No, Voyeurissa ei ollut sitä ahdistavuutta, oli suht iso varmuus siitä, että nämä ihmisapinat elävät esityksen ulkopuolistakin elämää. Sitten kun tämä katsominen oli neuvoteltu, valot muuttuivat niin, että näyttämöltä ei enää nähnyt katsomoon. Esiintyjät muuttuivat tavallaan katseen kohteiksi, tavallaan pakenivat sitä suhdetta katsojaan. He reagoivat näyttämöä kiertävään lämpimään valoon ja riisuivat vaatteitaan. Lopuksi asetelma vielä käännettiin, katsomosta ei näkynyt näyttämölle, pleksissä heijastuivat omat kasvomme, mutta samalla tiesimme, että esiintyjät voivat nyt katsella meitä. On jännä, miten jokin voi samalla olla niin tylsää ja niin aivoja kiihottavaa.

– Näiden taide-elämysten päälle kirsikaksi Antti Tuiskun Valittu kansa, Hra T rupesi sitä mulle soittamaan ja on kyl kova. Antti Tuisku on nero.

”Laita se kissa nyt siihen.”

10.2. maanantai

– Käytiin eilen Kiasmassa, minne meneminen oli mulle tosi vaikeaa, koska olin parkkeerannut itseni Sokoksen sisustusosastolle. Ennen kuukautisia mulle tulee kontrolloimaton tarve laittaa kotia. Niin siellä Sokoksella sitten katselin joitain lokerikkoja (niitä myydään myös Marie Kondon verkkokaupassa) ja olin silleen, että mä tarvin niitä ja tässäkin tällainen mikä tämä on ooh siihen laitetaan vessapaperit jooooo ai eiku talouspaperi no vielä perempi ja mikäs se tossa on alennuksessa tollanen saatanan härveli sen vois ripustaa kattoon KYLLÄ.

– Niin se Kiasma. Mähän jo aiemmin täällä valitin Kiasman Coexistence-näyttelystä. Mutta nyt ehdin katsoa siellä enemmän niitä kiinnostavampia juttuja. Ja sitä voikukkapilliteosta oli pantu ehkä pikkuisen hiljaisemmalle. Marja Helanderin videotyö oli vangitseva (Rinneradion musiikki?). Ja nabbteerin näyttely oli myös aika ihastuttava, siinä oli sellaista lapsenomaista meininkiä, että tehdään valtavan intensiivisesti ja täysin omilla ehdoilla. Tykkäsin myös siitä, että paikkasidonnaisuus oli onnistuttu tuomaan jopa tällaiseen kliiniseen instituutioon: vitriinissä oli näytteillä hyönteisiä, jotka eivät ole olleet tervetulleita Kiasman näyttelyyn.

Sergio Vegan työssä ”papukaijat kertaavat omin sanoin Raamatun luomistarinaa”.

13.2. torstai

– Hermostuttaa. Vaikea keskittyä mihinkään. Katson Becomingin videoita ja merkkailen aikakoodeja kässäriin. HAMilla kokous, tykkään niistä ihmisistä.

– Saan ehdotuksen liittyen Pixelache-festariin. En ole ihan varma, mitä ehdotus pitää sisällään, mutta sanon joo.

– Amos Rexissä tsekkaamassa Generation 2020. Tosi kiinnostavaa nähdä maailma parikymppisten silmin. Olen vanha. Tosi paljon videoita. Monien töiden olisin toivonut ottavan enemmän tilaa, jotta ajatukset olisivat päässeet pidemmälle. Kaipaan yhä enemmän kokonaisuuksia enkä osaa nauttia yksittäisistä jutuista.

– Tyttäreni on nyt tosissaan löytänyt fanittamisen Frozen 2:n myötä. Onneksi valinta kohdistui näin eikä esim. JVG:hen tai johonkin, missä kimitetään. En ole vielä itse nähnyt jatko-osaa, mutta soundtrackia kuuntelemme maanisesti. Tyttäreni on muuten oppinut kirjoittamaan. Hän oli päiväkodissa kirjoittanut pitkän lahjalistan (!?!?) syntymäpäiväänsä ajatellen. Varhaiskasvattaja totesi, että hienosti kirjoittaa, ei oo kauas omena puusta pudonnut. Aattelin, että sepä kiva, että tietää, mitä mä teen työkseni. Mutta. Saattoi sittenkin liittyä siihen, että lapsella on ollut Frozen-tarrat päiväkodissa koko viikon äidiltäni tulleessa minigrip-pussissa, jossa lukee perslilja.

Kissa katsoo lintuvideota.

Työpäiväkirja 45: ”Haluaisin voittaa Finlandian, mutta harmi kun en ole riittävän hyvä kirjoittaja”

11.12. Keskiviikko

– Luin Hanna Weseliuksen Alman! ja ilahduin, ihastuin. Välttelin teosta pitkään, koska ajattelin, että jotain fucking historiallista paskaa taas (päätelmä syntyi siitä, että oletin kirjan kertovan Alma Mahlerista ja myös siitä, että Alma! sai niin paljon palkintoja, ja palkitsijat tykkäävät historiallisista jutuista). Niin ei ollut historiallista paskaa. Ihana kirja. Niin terävä ja hauska ja kauhea niissä sanoissaan. Välillä myös joissain sanoissa ehkä liian kauhea, mutta en ole oikea ihminen sitä kommentoimaan. Ensi kertaa tuli kotimaista kirjaa lukiessa tunne, että oma valkoisuus on ainakin jollain tasolla tiedostettu ja problematisoitu. Valkoisuus ei ole ihmisen oletusasetus ja teos on tietoisesti kirjoitettu valkoisesta näkökulmasta. Muutenkin tuntuu, että Almassa! on sellaista vaikeuden kanssa olemista. Että tämä tuntuu nyt hyvin hankalalta, joten tästä pitää kirjoittaa. Näen Hannaa jumpassa välillä. Hän kirjoitti juuri Imageen valtavan hienon jumppaesseen, jossa puhui mm. siitä, että jännä juttu, että jumppa (ryhmäliikunta) on niin väheksytty, vaikka niin monet naiset sitä harrastaa. On siistiä kirjoittaa juoksemisesta tai hiihtämisestä, mutta kukaan ei kirjoita siitä, että käy jumpassa. Sepä se. Pohjassa on yksi kohta, jossa kirjoitan siitä, miten käyn jumpassa. Sen kohdan kirjoittaminen tuntui eniten häpeälliseltä ja epäilytti mua, mutta juuri siksi ehkä sitten jätin sen siihen. Samassa kappaleessa esineellistän tylysti jumppaohjaajamiehen ja pohdin tosiaan koko tapahtuman banaaliutta ja noloutta. Mutta miksi sen pitäisi olla banaalia tai noloa. Reclaim the jumppa ja hyvä tytöt!

Alma!

– Etsin eilen facesta Sanna Marin fan clubia. Olisin liittynyt. Edelleen hyvä tytöt!

– Tää talvi tuntuu olevan yhtä marraskuun 31. yötä. Siitä on jo kaksi viikkoa, kun käytiin kuuntelemassa Anna Morottajan esiintymistä. Olipa ihanaa kuulla häntä. Kyllä oli silti vielä ihanampaa kuulla hänen lauluaan siellä kotijärvensä rannalla Saamenmaassa. On mieletöntä, miten tavallaan vähän, mutta sitten kuitenkin paljon ihmisistä jää jälkeen. Anna lauloi livdejä, jotka oli tehty hänen sukulaisistaan useampia sukupolvia taaksepäin. Ne olivat säilyneet äänitteinä arkistossa. Nyt hän lauloi niitä. Siinä on jotain todella suurta ja olennaista. Se saa miettimään, mitä minulla on jäljellä isovanhemmistani ja isoisovanhemmistani tai heidän perheestään. Ja ajattelenko sitä perintöä koskaan tai tiedostanko. Tavaran epäolennaisuudesta kertoo se, että ainakin itse pitäisin tärkeimpinä kertomuksia ja tietysti maata, jonka omistamiseen tosin suhtaudun ambivalentisti (ei kukaan voi omistaa maata ja sen pitäisi periytyä aivan eri systeemillä kuin meillä täällä etelämpänä tai lännempänä tai mitä vaan ajatellaan). Pitäisi ajatella maata paljon enemmän, sen merkityksiä.

– Olen saanut niskani stressijumiin, koska heräilen pitkin yötä, eikä lihakset palaudu. Mua jännittää ihan hirveästi meidän HAM-duuni. Jännittää olla niin tuntemattoman äärellä ja ei-tietää, miltä lopputulos tulee näyttämään.

– Luen fyysikko ja energiahoitaja Johanna Blomqvistin äärimmäisen mielenkiintoista kirjaa Kvanttifysiikasta energiahoitoihin.

– Tehdään Becomingia. ”Tää on kivaa, vähän niin ku karkin syöminen tai seksin harrastaminen.” ”Joo, paitsi että tästä tietää, että tää ei lopu ikinä.”

13.12. perjantai

– Eilen oli Innon pikkujoulut. Siellä oli aivan kamala roast, en tiedä, ovatko ne aina niin kamalia. Ehkä kun yleisön tiedostavuustaso on aika korkea, niin huumorissakin pitäisi sitten päästä vähän eri tasolle kuin läppään iästä, kehosta, öö hiivasta???, alkoholiongelmasta. Se on sellaista yleisilkeää, samat asiat voisi sanoa toisen firman pikkujouluissa muille ihmisille. Ja varmaan sanotaankin. Ehkä tuon tyyppinen huumori on muutenkin aikansa elänyttä. Ja siis kun se ei ollut sellaista ”voiko tälle nyt edes nauraa” vaan aika pönttöä vaan ylipäätään. Mutta siis Suomessahan Sami Hedbergkin on arvostettu koomikko, että mitä voi odottaa. Nauru on kyllä vaikea laji. Sen takia ”Miten nauraa?” olikin yksi kysymyksistä, joita esitimme Becomingiin liittyvää Nuppukirjaa varten.

Elisa is my partygirl.

– Kivaa oli eilen kun moni kertoi pitäneensä Pohjasta valtavasti. Tuntuu ihanalta saada palautetta, vaikka kirjasta onkin kulunut jo hetki. Toisaalta Voiman 20-vuotisjuhlissa viime viikolla sain Huoriksestakin kiittävää palautetta ja sekin oli ihanaa. Ja hyvä Voima, ihan ykköslaatuista journalismia ja vittu mitä jengiä sitä on tekemässä ja on tehnyt, se omistautumisen taso vuodesta toiseen.

Voima 20 v.

– Ja siis hyvä myös Into tietenkin. Kirjojen markkinointiin ja näkyviin tuomiseen saisivat kyllä panostaa erittäin suuresti lisää. Toisaalta se on edelleen vähän DIY-talo ja siihen toimintaan sitoutuu eri tavalla kuin varmaan useimmissa kustantamoissa. Sitä vastuuta ottaa itselleen. Vastineeksi saa sitten hyvin paljon itsemääräämisvaltaa. Mutta sekin on asia, joka kirjailijan täytyy itse ymmärtää ottaa, se valta. Yksi kritiikki rakasta kustantajaani kohtaan: välillä ne kannet ovat aivan saatanan rumia ja kauheita, DIY ei saa ulottua niihin!!! Kirjailijoiden pitää myös muistaa sanoa, että nyt on ihan vitun hirveä kansiehdotus ja aloin itkeä kun näin tämän kauhistuksen.

– Mun on todella vaikea tarttua toimeen kun olen yksinäni. Puheluissa Teriken kanssa saan sitten hommaa haltuun, mutta yksin tämä on nyt valtavan vaivalloista. Kirjakin kytee tuolla jossain taustalla. Se on olemassa jossain toisessa ulottuvaisuudessa. Nyt se pitäisi vaan tuoda tänne.

– Nähtiin viime viikolla Annan kanssa meidän komediakässäriin liittyen Ylen ihanaa Mauria. Mietittiin, mitä sille kässärille voisi ja pitäisi tehdä. Sen suurin ongelma on ilmeisesti se, että se sopisi mihin tahansa muuhun formaattiin paremmin kuin tv-sarjaksi. Mielestäni tämä on todellakin enemmän ominaisuus kuin vika. Kysymys on sitten enää se, yritämmekö muovata sitä sarjaformaattiin ja tarjota muualle vai lähdemmekö johonkin aivan muualle materiaalien kanssa. Mua voisi pitkästä aikaa kiinnostaa teatteri.

– Käyn tanssitunnin jälkeen nuuskimassa kerrostalon pihaa Vuosaaressa. En nyt kehtaa sanoa, minkä talon. Mietin, että pitäisikö Rehabissa olla vähän enemmän totuuspohjaa sen talon suhteen. On tosi sattumanvaraista, mitkä asiat keksin päästäni ja mitkä ovat faktaa. Yleensä juuri mikään ei ole. Se on fiktion ilo.

– Ollaan melkein joka päivä soiteltu ja suunniteltu T:n kanssa. Se on parasta. Just nyt on niin paljon ihanampaa tehdä toisen kanssa teosta.

17.12. tiistai

– Katsottiin vihdoin Raja. Voi miten hyvä elokuva. Arvostan valtavasti sitä, että en yhtään voi tietää, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu ja mihin kokonaisuus menee.

– Alettiin myös katsoa Beforeignersia. En tajunnut, että se on pohjoismainen, se on aivan huippu. Krista Kosonen ja hänen henkilöhahmonsa ovat aivan mainioita. Mutta onko tämä jokin yleisempikin trooppi poliisisarjassa (Beforeigners on pohjimmiltaan poliisisarja), että etsiväparista toinen on alkoholisoitunut/narkkari/luuserimies ja toinen omalaatuinen (eli siis ei-naisellinen) mutta jossain määrin voittamaton nainen. Sillan asetelma oli identtinen. Tämä ei siis millään tavoin ole moite, ihan kiinnostava juttu vaan. Ja hyvähän se on, että naiskuva laajenee. Vaikka meinaako se sitten sitä, että just sellainen perinteisesti naiselliseksi mielletty ei oo kovin ihannoitavaa ja kiinnostavaa. Mitä se sitten ikinä onkaan ja onko se oikea asia ja onko mikään.

– Käytiin lauantaina katsomassa sekä 8-vuotiaan tanssiesitys että hieman nykytaidetta. Viiruksessa meni installaatioesitys Inter-Floral Mint Box. Paljon hyviä avauksia mielelle (miltä tuntuu leikkokukasta, ihan kauhealta, ei enää ikinä leikkokukkia) ja harjoitteita, joihin oli helppo lähteä mukaan. Mutta teoksena Mint Box tuntui keskeneräiseltä. Mulle avasi paljon kun sanottiin, että tämä voisi olla kasvin uni. Silti kaipasin dramaturgista ja tilasuunnittelullista terävöittämistä.

– Haluaisin pitää joululomaa nyt. Lapsikin on kipeä. Eikö joululoma olisi järkevämpi pitää ennen joulua, ettei tarvitsisi työkiireiden keskellä säätää jotain pipareita ja asioita. Joulun jälkeen on sitten sellainen reipastunut olo, että taas selvittiin ja nyt lähtee.

– Menin yksi päivä Innolle allekirjoittamaan kustannussopimusta, mutta unohdimme.

Menin yksi päivä käymään Voimalla, kun luulin, että siellä on jonkinlainen yleisötapahtuma/ juhlallisuus. Kesti pitkään tajuta, että olin tullut vääränä päivänä. Kuva Voiman toimistolta.

23.12. maanantai

– Hra T lähti viemään lehtiä Lahteen. Minä vien pienemmät lapset Hoplopiin, jossa on yllättävän mahdollista tehdä töitä, mikäli ei haittaa saada stressipiikkiä aina kun joku huutaa äitiä. Järjestelen Nuppukirjan dramaturgiaa.

Hän auttaa. HUOM. kirjat ovat Hra T:n paitsi Saamelaisten mytologia -plagiaattiteoksesta hänkin sanoutuu irti.

26.12. torstai

– Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on jälleen kirja, jota kohtaan minulla oli ennakkoluuloja. Ehkä siksi, että yhdistin sen siihen johonkin Engel/akvarelli-romaaniin, koska öö molempien nimet alkoivat e:llä voi herrajumala ja taisivat olla Finlandia-ehdokkaina samaan aikaan. Mutta siis aivan upea kirja tämäkin. Ja Emma on muutenkin superkiinnostava tekijä. Ja oikeasti varmaan se Engel-romaanikin on lopulta ihan hyvä.

– Alan palautua joulusta. Meillä oli kaikki lapset, Hra T:n koko perhe mukaan lukien ex-vaimon koko perhe ja pari ystävää. Se oli kivaa, mutta pitihän siinä esim. vähän siivoilla. Kirjoitan Rehabia ja mietin, saanko sitä ikinä valmiiksi. Onneksi hyvät kirjat ovat useammin lyhyitä kuin pitkiä.

28.12. lauantai

– Kauhean vaikea ryhtyä Nuppukirjan työstämiseen. Kirjoitan oman esseehkön. Alan muistaa ulkoa, mitä ihmiset puhuivat haastatteluissa. Mulla on hyvin syvä vastustus akateemisen tekstin kirjoittamista kohtaan. Yliopistolla ärsytti puhujaääni, joka esseisiini hakeutui. Teen itselleni säännön: en kirjoita mitään, minkä Elisa Aaltola kirjoittaisi paremmin. Tämä toki jättää itselleni melko pienen nichen, mutta jospa sitten koetan asuttaa sen hyvin.

– Jokin aika sitten sieltä Väinö Linna -kirjan toimituskunnalta tuli viesti, että kustannustoimittaja saattaa olla yhteydessä jos tarpeen. No kyllä mä toivon, että sitä mun tekstiä vähän arvioidaan myös kriittisesti. Missään nimessä en halua, että se jää puolivillaiseksi perseilyksi. Kyllä täytyy olla ihan fullhoodeeperseilyä.

29.12. sunnuntai

– Hra T kysyy, kuinka pitkiä meidän Nuppukirjaan tulevat esseet ovat. Että mikä merkkimäärä. Sanon, että eihän ne ole vielä valmiit, niin mistä sen tietää. Hän kertoo aloittavansa kirjansa sisällysluettelosta. Mistä voi tietää, mitä sisällysluetteloon tulee, jos ei ole kirjoittanut kirjaa vielä?!?!? Tarja ei onneksi enää pyydä multa kohtausluetteloita.

– Luen Laura Lindstedtin hienon esseen siitä, miten äänikirjat tyhmentävät kirjallisuutta. En itsekään haluaisi kuunnella romaaneja, se veisi hirveästi päätäntävaltaani ja tulkinnanvapauttani. Sitä paitsi tykkään lukea. Mutta podcastit on parasta, olen kuunnellut viime aikoina paljon australialaista Knowing Animalsia (löytyy Spotifysta), jossa haastatellaan kriittisen eläintutkimuksen tekijöitä. Erityisesti mieleen painui jakso, jossa puhuttiin vegaaneille tehdystä haastattelututkimuksesta, josta oli noussut otsikoihin yksityiskohta, että muutamat vegaaninaiset eivät halunneet harrastaa seksiä lihansyöjien kanssa (ja miksi haluaisivat, siinäpä kysymys). Siitä sitten olivat lihansyöjämiehet raivostuneet niin pahasti, että olivat alkaneet tunkea kommenttipalstoille ynnä muualle EI VAIN raiskausfantasioita vaan ennen kaikkea juttuja, joissa puhuivat näiden naisten syömisestä, siis että he söisivät nämä naiset. Onneksi tämä vuosikymmen päättyy.

 

Työpäiväkirja 45: Kirkkaita sinisiä pisteitä

24.10. torstai

– Kulttuuri-, media- ja taidealan Lift-tapahtuma Kaapelitehtaalla. Vähän nolottaa, kun viime vuonna Ina sanoi, että hänet oli kutsuttu sinne puhumaan, ja mä olin silleen, että älä mene tollaseen turhaan nevö hööd -touhuun, ei siellä oo ketään. Se oli never heard ehkä siksi, että järkättiin ekaa kertaa viime vuonna. Yle kutsui minut paikalle hengailemaan liittyen siihen meidän komediaprojektiin. Oli aivan älyttömän ihanaa vaan istua ja kuunnella kollegojen puheita koko päivä. En nyt ehkä varsinaisesti oppinut mitään, mutta tuli sellainen lannoitettu olo. Tai kasteltu, miten vaan.

– Elonkehässä Riikka Kaihovaaran artikkeli, jossa puhutaan ihmismielestä ekosysteeminä, siitä, miten asiat kompostoituvat siellä ja maatuvat. Tai voivat joutua hapettomiin tiloihin ja nousta sieltä sitten joskus kauhistuttamaan kuin öljy ikään.

25.10. perjantai

– Tapaan yhden kuraattorin ja ymmärrän, että on tosi tärkeää tavata henkilökohtaisesti eikä vain meilailla tai edes skypettää.

– Nuoren Voiman Liiton Sápmi-ilta. Ekana keskustelu saamelaisesta kirjallisuudesta, mutta oikeastaan ei puhuta yhtään saamelaisesta kirjallisuudesta. Paitsi sen verran, että Vesa Rantama kysyy Petra Laitilta ja Niillas Holmbergilta (runokirja Jalkapohja lukulistalle!!!), että kuuluuko saamelaisessa kirjallisuudessa määritelmällisesti olla esim. perinne-elinkeinoja mukana. Ymmärsin vastaukseksi joon. Eli sitten se tarkoittaisi sitä, että sisällöllinen seikka tuo siihen kirjallisuuteen sen saamelaisuuden (toki sen lisäksi, että kirjailija itse on saamelainen). Tämä vastaus jää mietityttämään. Eilen pohdin vähän tähän liittyvää Iram Haqin Q&A-sessiossa, mutta enemmän vastaanoton kannalta: etnisten (tai muiden) vähemmistöjen taide nähdään aina nimenomaan heidän erityisyyttään käsittelevänä. Samoin kuin naisten tekemää taidetta on tarkasteltu naiseutta käsittelevänä. Ehkä tässä ei sinänsä olekaan muuta ongelmaa kuin se, että on olemassa ryhmiä (tai no, ryhmä), joita käsitellään ikään kuin vapaina kaikesta erityisyydestä. Yksikään ryhmä ei voi kertoa ihmisyydestä objektiivisesti tai neutraalisti, jokainen käsittelee sitä omasta asemastaan. Ja se, jos sanoo, että tässäpä valkoista miestaidetta nyt taas tuutin täydeltä, ei tarkoita sitä, että mitään ei saa enää sanoa. Muita huomioita: Pauliina Feodoroff on maailman karismaattisin ihminen.

Pauliina esittää runonsa.

– Liken ja Sammakon iltamessu. Maria Säkö kehuanalysoi Pohjaa, olen tosi otettu. Ja mietin, että pitäisköhän pikkuhiljaa saada jotain uuttakin aikaan.

Elisa otti meistä vessaselfien Iltamessussa.

29.10. keskiviikko

– T tulee Suomeen, aloitamme ottamalla uudet pressikuvat ja kokoustamalla 4 palaveria putkeen. Pehmeä lasku lol. Mä en kyllä ole kovin hyvä palaveeraaja. (Myöhemmin kun saamme nähdä kuvia, kysyn, onko mitään, joissa en näyttäisi psykopaatilta. Vastaus: ”Katsotaan.”)

8.11. perjantai

– Viime viikolla kuvattiin Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen, Eeti Bergin, Pehmee podcastin Meriam Trabelsin ja Carolinen Suinnerin, syöpäklinikan Ulla Draken, Hilja Grönforsin ja Saara Särmän haastattelut. Niitä olen nyt kuunnellut ja litteroinut. Kerroinko lifehackistani haastatteluiden litteroimiseen? Kuuntelen ja pölötän puhelimen muistiinpano-ohjelmaan, joka kirjoittaa sanelua tekstiksi, vaikkei kylläkään kovin hyvin. Se nopeuttaa. Monet ovat haastatteluissa puhuneet rauhoittumisen merkityksestä ja lempeydestä, omien etuoikeuksien näkemisestä. Se, miten tässä maailmassa pitäisi olla, on hirveän yksinkertaista. En ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa.

Jenni-Juulian työhuoneen taulu viittaa selityksiin, joita annettiin sille, että ihmiset törmäilivät tahallaan näkövammaiseen naiseen (mitä helvettiä ihmiset?!), luvut viittaavat muistaakseni pisteisiin, joita kustakin selityksestä sai.

– Olen ollut iloinen, kun olen saanut keskittyä vain HAM:in duuniin ja omaan kirjaan. Voisinpa järjestää asiat niin, ettei tarvitse tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa. Tai jos välillä täytyy, niin vähintään puolet ajasta sitten tällaista. Tarja soitti eilen ja sanoi, että Ulla Innolta piti kässärinäytettäni hyvänä. Sovimme, että kirja voisi mennä kesäkuun puolivälissä taittoon. Nyt pitää enää kirjoittaa saatana.

– Voi vittu olin unohtanut Framen järjestämän kuraattoritapaamisen. Lapsi ei ollut aamulla ihan päiväkotikelpoinen ja enpä sitten muistanut muuta kuin iltapäivän menon. Lifehack nro 2: jos ei ole viitsinyt ladata mäkkiin sitä uutta ohjelmistopäivitystä, niin tietsikka ei suostu kirjautumaan iCloud-tilille, jolloin esim. jos painaa doodlesta, että merkkaa tää mun kalenteriin, niin eipä merkkaa. Vihaan näitä laitteita. Hra T kertoi jostain berliiniläisestä oikeusvirastosta, jossa ei ollut päivitetty koneita sitten Windows 95:n (aivan hyvä) ja eiköhän ne sitten olleet saaneet viiruksen, mutta eipä hankittu uusia koneita, vaan kaivettiin Remingtonit naftaliinista. Se olisi ihanaa. Kun kirjoitan, hakkaan näppäimistöä aika kovaa, joten pärjäisin varmaan kirjoituskoneen kanssa.

Lapsi vietti sairaslomansa Netflixin äärellä. My Little WTF?

9.11. lauantai

– Kuraattorit suostuivat tapaamaan minut eilen illemmalla. Pyysin liian monta kertaa anteeksi. Heidän edustamansa biennaali on Keralassa. Ai niin ja Naudan historian museo menee ehkä Ruotsiin.

– Käydään koko katraan kanssa katsomassa Katriina Kettusen lopputyö Uutisista, hyvää päivää, jonka ainoa esitys on Sanomatalon Mediatorilla. Teoksessa Katriina, joka on tehnyt itse pitkään toimittajan ja juontajan töitä, käsittelee arveluttavia keinoja, joilla uutismedia koettaa kilpailla huomiosta. Lavalla myös lihaa, jonka käyttö on aina epäilyttävää ja niin nytkin, mutta hutiloiden valmistetut tartar-pihvit (siis hyi saatana, en tiennyt, mitä se on) kuvaavat kieltämättä hyvin sitä, miten toimittajat joutuvat kiireessä tuottamaan isoista asioista jotenkin ymmärrettäviä uutisia. Tärkeää on myös, että liha syödään. Esiintyjä ei kyllä pysty koko annoksen hävittämiseen, koska on jättänyt itselleen vähiten pilkkoutuneen köntin. Lapsi: ”Sun kaveri syö lihaa!”

10.11. sunnuntai

– Ei helvetti. Mun oli tarkoitus vähentää lääkeannostani. Tajuan aamulla, että olen sen sijaan lisännyt sitä ja syönyt ainakin viikon ajan ekstrapaljon mömmöä.

– Yle päätti, että ei halua mun ja Annan komediaa.

– Harjoittelen kuumeisesti äänityslaitteiden käyttöä, luulen, että pärjäisin. Maura lupaa tuoda aamulla oman Zoominsa, koska siinä, joka meillä on lainassa OE:ltä, on jotain rätinää.

11.11. maanantai

– Teen juuri Atlantin yllä ilmastorikosta. Tuntuu kivalta nähdä T ja tehdä töitä, mutta lentäminen nyt tietenkään ei ole mikään kestävä vaihtoehto. Mannerten välinen suhaaminen saattaa olla piankin menneisyyttä.

Epäihmisyyden museon HAM:in keikkaa varten kokoan yksittäisistä tiedostoista kaikki suomenkieliset tekstit uutta editointia varten. Me sanotaan aina, että ”tehdään kerralla hyvin, niin ei tarvitse tehdä sitten uudestaan”. Ehkä tästä tulee nyt se täydellinen versio, täydellisellä resoluutiolla, täydellisellä fonttikoolla, täydellisellä synkalla ja nollalla virheellä tekstisisällössä. Taipei oli jo varsin lähellä. Mutta toki se oli kiinaksi.

– Luin eilen loppuun Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste -esseekokoelman. Ihan mielettömän hieno katsaus, jossa tarkennetaan maan pinnalle avaruudellisesta perspektiivistä, mutta myös avaruuteen inhimillisestä. Onko esseeteoksille mitään palkitsemissysteemiä Suomessa? Jos ei, niin miksei.

Ei tätä paljon täsmällisemmin enää voi sanoa. Himmeä sininen piste.

23.11. lauantai

– New York -viikko oli niin intensiivinen, että seuraava Helsinki-viikko meni toipuessa. Pääsääntöisesti Becomingin nauhoitukset on nyt tehty. Vielä haluttaisiin kolme bonus-henkilöä mukaan, koska he eivät ole aikataulujen takia pystyneet osallistumaan aiempiin kuvauksiin. Vaikka tämän teoksen tuotantorakenne on aivan erilainen kuin 2016 Epiksen, niin kyllä me aivan hemmetisti tehdään tässäkin tuotannollista työtä. Tosin jokin aika sitten puhuttiin tästä T:n kanssa, mä olin vähän huonona, että ei ehdi tehdä luovaa työtä, kun pitää miettiä jotain esittelylappusia ja niiden paikkoja. Mutta T sanoi, että se on osa sitä taiteellista työtä, se on sen tilan suunnittelua. Tällä kentällä (en aivan osaa määritellä, millä kentällä) taiteen tekeminen on hyvin erilaista kuin vaikka kirjallisuuden puolella. Ehkä juuri sen monialaisuuden takia. Kirjoittaessa joutuu miettimään kontekstuaalisia asioita oikeastaan vasta luovan työn päätyttyä. Kansi ja esittelytekstit pitää tehdä etukäteen, mutta se on tosi pientä. Mitä immateriaalisempi taiteenlaji, sitä vähemmän oheistoimintaa. Ja siis immateriaalinen prosessin aikana, lopputulos voi sitten myös materialisoitua, esim. kirjaksi. Ja tässäkin on ehkä niin, että mitä simppelimmin lopputulos tiivistyy joksikin objektiksi, sitä vähemmän siinä on säätöä. Okei, tää ei päde elokuvan kohdalla. Vähän väsyttää.

Hans Haacken näyttely New Museumissa.

Tämän takia on selvää, kumpi vastaa kuvauksesta, mutta tästä välittyy pointti kuitenkin.

– Loppuraportti minusta äänittäjänä: onnistuin. Vain kerran unohdin painaa reciä. Huomasin asian onneksi nopeasti. Oli meillä joinain päivinä myös äänittäjä. Mutta olen erittäin tyytyväinen itseeni havaittuani, että pystyn tekemään tällaista teknistä. Meidän Amerikan haastateltavat olivat myös aivan huikean fiksuja ja nerokkaita. Kuten ovat olleet kyllä suomalaisetkin. Erityisen vaikuttunut olin siitä, että he vastasivat kysymyksiin, joita en aivan järjellisesti osannut kysyä. Kuulostaa helposti valtavan teennäiseltä sanoa, että olen niin etuoikeutettu. Mutta se on vahvasti se tunnetila, jossa pyöriskelen kuunnellessani näitä ihmisiä.

– Olen lukenut Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa. Minusta parempi nimi on muissa käännöksissä käytetty ”Veden muisti”. Paitsi toki Memory of Water sisältää tuplamerkityksen. Ehkä siis ”Veden muisto”? Hmm. Tosi hieno kirja kaikin puolin, mutta kaipaan huumoria. Siis ei sellaista, että onpas vitun hauskaa täällä dystooppisessa tulevaisuudessa ja joku liukastui banaaninkuoreen. Vaan jotain, mikä on kielen tasolla, jonkinlainen kepeys, mutta myös karnevalistisuus ja liioittelu. Salmisen Mir taas vie sen aika ääripäähän samalla kun rikkoo tarinan. Tarinallinen koherenssi on hauras rakennelma, se ei kestä sekoilua.

Arvaa kumpi.

– Mulla on tällä hetkellä vain yksi lopputyöohjattava opiskelija. Meillä oli eilen hyvä tapaaminen, ainakin omasta mielestäni. Todella erilaista ohjata näytelmällisemmän tekstin kirjoittamisessa, edellisethän ovat olleet jotain muuta (mitä?) tai ainakin kauempana perinteisemmästä draamasta. Aiemmin olen puhunut opiskelijoiden kanssa enemmän aiheesta ja siitä, miten se tulee esiin ja mitä isoja juttuja pitäisi ehkä muuttaa tai miettiä, nyt mennään kohtaus kerrallaan.

– Torstaina koko katraan kanssa katsomassa Hurja Ruuthin Talvisirkus. BAU oli paras tähän asti näkemistäni, koko ajan sai pelätä, että kohta sattuu. Kuten olen aiemminkin sirkuksen määritellyt, se on taitoa ja harjoitusta vaativaa esitystaidetta, johon kuuluu hengenvaara.

Lapsi otti valokuvia, kun katsottiin Ina <3 Suomen ruokajaksoa. Mun lemppari.

27.11. keskiviikko

– Toissapäivänä näimme Camilla Rantasen kirjoittaman Otteita-esityksen Kansiksen uudella Vallilan konepajan näyttämöllä. Aivan upeasti onnistunut teos, varsinkin kun mietin premissejä, jotka olivat 1) nuorten haastattelut ja 2) esityksestä piti tulla immersiivinen / yleisö liikkuu (mikä on oikea termi tälle). Otteita on suunnattu nuorille, joten oli vähän hassua, kun iltayleisö oli mun ikäistä ja plus. Itse nautin kyllä, tila oli aivan ihana ja toimintaan ja liikkumiseen kutsuva ja esiintyjät olivat jotenkin todella sydämellä (ja taidolla) mukana. Luin kässäriä alusta asti ja mietin, että miten ihmeessä tämä levitetään näyttämölle, mutta toimi.

– Eilen katsottiin Dawn of the Dead. Mun rakkaus zombi-elokuviin on yhä olemassa ja kyllähän tämäkin teos edelleen on ajankohtainen ja kiinnostava, mutta voi jeesus oli kyllä vaikeuksiakin. Ehkä eniten Dario Argenton väsäämän musiikin takia. Tietysti myös henkilöhahmojen vitunmoinen ärsyttävyys saa lähinnä odottamaan, milloin heille käy huonosti. Ja ne maskit (en laita tähän kuvia, kun toi outo MLP-kuva on jo tarpeeksi ongelmallinen). No kun ei ole aikaa ja rahaa, niin minkä teet. Eikä se nyt ole siitä kiinni, tavallaan kiva vaan, että tehosteet (”tehosteet”) eivät tee elokuvaa. Pidän Romeron elokuvissa kyllä siitä, että yhteiskunnan rakenteisiin piirtynyt epätasa-arvo eksplikoidaan ja siihen kiinnitetään huomiota, mutta lopulta se on sitten joko nainen tai musta mies, joka tarjoilee ruuan jne.

– Hra T:lle tulee Journalisti-lehti, johon Anton Vanha-Majamaa oli kirjoittanut kiinnostavan kolumnin kulttuuritoimittajien ja taiteilijoiden ongelmallisesta suhteesta siitä näkökulmasta, että jos toimittaja on perehtynyt jonkun tuotantoon, niin hän luultavasti myös fanittaa sitä (no ehkä väärä sana tässä yhteydessä ja hänen tekstinsä fokus oli populaarikulttuurissa), jolloin puolueettomuus voi olla vähän hataralla pohjalla. Mulla on paljon toimittajaystäviä, toimittajat on ihania. Kieltämättä välillä on tullut mieleen, että onko tämä tyyppi nyt jo vähän jäävi sanomaan mitään tekemisistäni ja asetanko hänet vaikeaan tilanteeseen, jos mainostan jotain omia juttujani. En kuitenkaan tutustu heihin sillä ajatuksella, että nytpä hyödyn (koska oikeasti he ovat ihan moraalisia toimijoita, jolloin jääväävät itsensä ja sittenhän suorastaan epähyödyn), vaan siksi, että toimittajataustaisten ihmisten kanssa on usein kiinnostavampaa jutella kuin taiteilijoiden. ANTEEKSI TÄMÄ YLEISTYS. Keskimäärin toimittajat puhuvat vähemmän itsestään kuin taiteilijat (ja ovat näin ollen kiinnostuneempia minusta!!!!). Toki on myös niin, että toimittajat puhuvat ylipäätään ihan helvetisti enemmän kuin mitkään muut ihmiset.

Willa oli löytänyt ennen haastattelua tällaisen lehtisen. Luulin huumoriksi. En aidosti ollut aiemmin sisäistänyt amerikkalaisten tulkintaa evoluutioteoriasta.

Työpäiväkirja 44: Reading is fundamental

28.9. lauantai

– Käännämme Hra T:n kanssa Fuck, Now There Are Two Of You -kirjaa Innolle. Hra T yllättää hyvällä riimittelytaidollaan. Viiniä kuluu.

29.9. sunnuntai

– Luemme käännöstä ylpeinä ääneen 10-vuotiaalle.

– Katsomme Sorry to Bother You -leffan. Komedia rakenteellisesta rasismista, kapitalismille välttämättömästä eläimellistämisestä ja siitä, miten markkinatalous ja raha imevät kaiken sisäänsä ja niiltä on mahdoton suojella mitään, koska ne ovat meidän sisällä ja meidän haluissa. Ei kuulosta kovin hauskalta, mutta oli oikein viihdyttävä.

– Luen Risto Isomäen Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen -kirjaa. Erityisesti Riston näkemykset palmuöljystä ovat kiinnostavia ja niiden perusteella palmuöljy totisesti ansaitsisi tulla uudelleenarvioiduksi. Ongelma on se, että öljypalmu on demonisoitu sademetsän kaatamisen symbolina, vaikka itse asiassa jos ja kun sitä jonkin tieltä kaadetaan, niin öljypalmu olisi ilmeisesti huomattavasti pienempi paha kuin moni muu. Sademetsän kaataminen minkään tieltä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu alkuunkaan. Öljypalmussa on kuitenkin muihin öljykasveihin verrattuna se etu, että se ei välillisesti hyödytä eläintuotantoa. Risto kirjoittaa, kuinka soijan, rapsin, rypsin, auringonkukan jne kohdalla syntyy enemmän ylijäämää kuin varsinaista öljyä. Syntyy proteiinipitoinen siemenkakku, joka muodostaa merkittävän osan karjalle syötettävästä rehusta. Eli eläintuotannolle olisi huomattavan haitallista, mikäli öljykasveista suosittaisiin öljypalmua, avokadoa ja oliivia, jotka eivät sivutuotteena tuota halpaa rehua.

30.9. maanantai

– Törmään Rytmissä Pontus Purokuruun, joka antaa mulle uutukaisensa Römaanin, jossa on kuulemma kohta, jossa minä tekstaan hänelle Rytmistä. Hän kertoo lukevansa työpäiväkirjaani. Meta. Mutta siis kaunis kirja ja sopii myös keskittymisvaikeuksista kärsiville.

– Mennään Teakille katsomaan kolmannen vuoden näyttelijäopiskelijoiden monologit. En ole todella pitkään aikaan ollut näin ilahtunut teatterista. Ja se ei johdu vain siitä, että kaksi opiskelijaa oli valinnut tekstinsä kirjoistani: Sami Ahonen veti Korpisoturista ehkä ne kaikkein provoimmat kohdat (jesus, mitä olen mennyt kirjoittamaan) ja Emma Kilpimaa, ihana ihana ihana Emma Kilpimaa oli käyttänyt Pohjaa monologissaan. Itkin, nauroin ja jännitin. Oli katharttista, näin itseni toisessa valossa. Tämän takia taide on parasta terapiaa – tekijälleen. Tuli myös olo, että tässä on nyt teatteri parhaimmillaan. Lavalla ihminen, joka on omaehtoisesti, henkilökohtaisista syistään valinnut ja dramatisoinut esittämänsä tekstin ja tulkitsee sen itseohjautuneesti. Tämä on se perusta, muu on estetiikkaa. Tällaista ei näe ikinä missään. Tai harvoin. Eikä mun ole nyt tarkoitus dumata sitä taiteellista työtä, mitä suunnittelijat, näytelmäkirjailijat ja ohjaajat tekevät. On vaan hirvittävä sääli, että se kaikkein erityisin, elävä ihminen tuntevana ja ajattelevana kehollisena oliona, jää niin usein muun varjoon. Neljäntoista opiskelijan monologit, kolme tuntia ja vartti. Ei kuulosta lähtökohtaisesti siltä, että nyt on hauskaa luvassa. Mutta ne oli vaan niin elossa ja välitti sen elossa olon kokemuksen. Pakko erityisesti vielä mainita Saana Rautavaara, jonka teksti oli Pauliina Rauhalan Taivaslaulusta. Ei ehkä ikinä ole mulla tullut sellaista kauhun, säälin ja epätoivoisen raivon kokemusta teatterissa, mikä tässä monologissa syntyi. Puhuja on lestadiolainen nainen, jonka elämä on jatkuvaa raskaudenpelkoa. Hän luo kuvitelman pakenemismahdollisuudesta, ja tässä kohtaa Saana Rautavaara rakensi fantasiasta niin todellisen tilan, että putoaminen siitä takaisin kerronnan nyt-hetkeen tuntui siltä kuin olisi tullut suuren ajoneuvon jyräämäksi (lestabussi?). Lestadiolaisuus on yksi näistä patriarkaatin elinvoimaisimmista lonkeroista, joiden vaikutuspiirissä vielä onnistuu pyrkimys totaalisesti alistaa naisen keho yhteisön ja miehen käyttöön. Mä en halua halveksia kenenkään uskontoa, mutta tuollaiset käytännöt ovat hirveitä eikä niille ole mitään muuta selitystä kuin miehen ylivallan ylläpitäminen. Ei ole.

3.10. torstai

– Tuotantoyhtiöllä puhumassa siitä, että Huorasadusta pitäisi kyllä tehdä sarja.

– Olen ilmeisesti matkustellut liikaa: lapsi kysyy puhelimessa, että onko siellä nyt yö.

Milena Huhdan konseptitaidetta kehitteillä olevaan tv-sarjaan.

©Milena Huhta

4.10. perjantai

– Turun kirjamessut. Keskustelu Hra T:n ja Kriston kanssa siitä, miten eläinkysymystä voi käsitellä taiteen, aktivismin ja journalismin keinoin. Tai oikeastaan lyhyet alustukset kaikilta, koska 20 minuuttia. Hra T:n Nauti tyhjyydestä on juuri tullut painosta! Toinen keskustelu, jossa Vesa Rantama haastattelee minua ja Ilja Lehtistä. Musta tuntuu, että me ollaan Iljan kanssa samaa mieltä melkein kaikesta, mutta saadaan se kuulostamaan siltä, että näin ei missään nimessä ole.

Mika Rönkkö kuvasi.

– Illalla Ulkonäköyhteiskunnan julkkarit. Emme tunne ketään, kysymme vaivihkaa, ketkä ovat kirjoittajia.

– Mähän suhtaudun hiukan vastenmielisyydellä ja epäillen siihen, jos jotain teosta sanotaan ”tärkeäksi”. Ei siksi, että ei olisi tärkeä, vaan siksi, että se kuulostaa siltä, kuin teoksella ei olisi muuta annettavaa kuin tärkeä aihe. Mutta siis paljon TÄRKEITÄ kirjoja tullut nyt syksyllä ja niitä oli esillä myös messuilla. Mun ehdoton must read -lista: Elisa Aaltolan Häpeä ja rakkaus – Ihmiseläinluonto, Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste ja Kukka Rannan ja Jaana Kannisen Vastatuuleen – Saamen kansan pakkosuomalaistamisesta.

Jori Liimatainen kuvasi meidät Turun Sanomiin.

7.10. maanantai

– Eilen sain jonkinlaisen hepulin siitä, että oma taiteilijuuteni on niin kriisissä enkä tee mitään luovaa ja lisäksi tuntuu, ettei mulla ole itsellä riittävästi päätäntävaltaa siihen, mitä teen (en tiedä, mistä tämä ajatus tulee). Yöllä selitin Hra T:lle epäuskoani Rehabiin. Tänään kokeilen kirjan kirjoittamista sittenkin minähenkilön näkökulmasta. Ongelma tuntuu olevan eniten siinä, etten saa kosketusta teokseen tai ehkä fiktioon yleensä. Innon Ulla pyytää hyvin kauniisti, että saisi lukea vähän kässäriäni ennen kuin aletaan esim. suunnitella kantta. Kirjoitan uusiksi ekan luvun ja lähetän sen. Fiktion ainoa järki voi olla se, että kirjoittaja itse nauttii sen tekemisestä. Jos löydän tämän nautinnon, jatkan.

Ina <3 Suomi alkaa telkusta hienosti maanpuolustusjaksolla. Nyt voi puhua tykittelystä ihan kirjaimellisesti. Olen valtavan ylpeä. Sanon Inalle, että on upeaa, miten hän on niin kunnianhimoinen (ja lahjakas ja älykäs ja nopea ja epäinhimillisen taitava siinä, mitä tekee) mutta silti ei mulkku. Tota jaksoa tehdessä pääsi taas mylläämään kunnon TEOTWAWKI-juttujen kanssa ja on aika hiton pelottavaa, miten jälkijättöiseltä Suomen puolustussysteemi tuntuu kun miettii, millaisia kybervaaroja on. Ja yksi jehu (Inan viljelemä termi!) mainitsee maamme isoimmaksi uhaksi ilmastonmuutoksen. Sitä ei horneteilla torjuta.

8.10. tiistai

– Aamulla kahdeksaksi haastattelemaan Risto Isomäkeä ja Leo Straniusta Akateemisen asiakastapaamiseen, koska minä olen paras haastattelija, jonka Into saa ilmaiseksi. Olen aidosti nauttinut sekä Leon Ekoistin muistelmista että Riston Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen -tietokirjasta, inspiroivia, hauskoja, päättäväisiä. Haastattelun jälkeen Risto sanoo, että vaikka muuten teen tärkeää työtä, niin ihmissuhteissani olen tähän saakka ollut surkea alisuorittaja, mutta nyt vaikutan onnellisemmalta kuin koskaan. Se on totta.

– Hra T sanoo, että hän on mulle vähän niin kuin Huoriksessa Lumimies Millalle. NIINPÄ. Myös Milla lihoi, koska Lumimies teki hyviä ruokia. Alan kohta sanoa, että kaikki on kirjoitettu Sanassa, katsokaa sieltä.

10.10. torstai

– Antti Salmisen Mir on hieno. Ryhdyin lukemaan sitä, koska tarvitsen nyt hieman kaunoa, jotta voin tehdä omaa kirjaani. No Antin kielihän on aivan uskomaton, että toivotaan, että siitä jotain tarttuu. Mir tuo mieleen Reza Negarestanin Cyclonopedian sillä erotuksella, että siitä en tajunnut mitään. Mutta on Mirissä myös mielestäni paljon koherentimpi kertomuksellisuus, joka on itse asiassa ihan helvetin kauhea ja kiehtova. Ja Anttiahan saa sitten kiittää siitä, jos käytän sanaa tämyys. Olen nyt sen merkityksen ymmärtänyt, mutta onhan se aivan järkyttävä termi. Siksikin, että sen pitäisi olla niin itsestäänselvä, ettei sille tarvitsisi sanaa, meidän pitäisi kokea se aina ja kaikkialla ja kaiken kohdalla, mutta kun kerta emme, niin vittu tämyys.

– Luonnontieteellisellä museolla tsekkailemassa, mitä voisimme lainata Epäihmisyyden museoon keväällä. Kysyn, miksei ole Aleksanteri 2:n jäänteitä, kun on kerran hänen ampumansa visentti. On vähän erilaista tehdä, kun tuotantokoneistona on HAM eikä Terhi, Terike ja minä. Vaikka se olikin supertehokokoonpano.

Eivät lainaa esim. näitä syistä, jotka voimme ymmärtää.

– Hra T sanoo illalla, että ei tiedä, miten sähkö toimii. Ei varmaan myöntäisi, jollei olisi kipeä. Mä todella haluaisin tietää, miten sähkö toimii. Sähkö on aivan uskomattoman mystillinen asia. Täytyy varmaan kysyä tätä joltain koululaiselta, niillehän opetetaan just tollasta.

14.10. maanantai

– Painajaisten päivä, meilin purkua. Elvyn RuPaul’s DragRacen hellässä huomassa. Mun suosikki on ehkä Brooke Lynn. Kaikki ovat jotenkin hirveän varuillaan ja peloissaan tällä kaudella. Paitsi Silky.

– Toka jakso Ina <3 Suomea. Huumejakso opetti mut haluamaan psilosybiiniä sekä mikro- että maxidousseina. Harmillisesti olen kuitenkin liian laiska. Minkä lisäksi taas SSRI-lääkkeet pilaavat tämänkin.

– Luen Angela Davisin poliittista elämäkertaa Sydämeni halusi vapautta. Samaan aikaan uutisia Jenkkilästä, miten poliisi ampuu ikkunan läpi nuoren afroamerikkalaisen naisen, joka on tyyliin kotonaan. Tää vitun järjettömyys. Ja Rojava ja hullut äijät, jotka tuhoaa maailman. Ja muuten rikospodcasteissa saavutin nyt ehkä totaalisen pohjan: kanadalainen sikafarmari (näyttää vähän Teuvo Hakkaraiselta) tappoi 49 naista (kaikki erittäin haavoittuvassa asemassa olevia, addikteja, seksityöläisiä, monet alkuperäiskansojen edustajia ja rakenteellista rasismia koko elämänsä kokeneita), hävitti ruumiit teurasjätteiden muassa ja sai häärätä vuosikymmeniä, vaikka oli jo kerran pidätetty kun yksi uhri pääsikin pakoon. Total fucking darkness.

23.10. keskiviikko

– Mitä enemmän onnistun käyttämään aikaa pitkäjänteisen työn tekemiseen, sitä vähemmän tuntuu olevan raportoitavaa. Rehab edistyy. Sain Mir-kirjasta voimaa, tahtotilaa ja inspiraatiota. Inhoan kronologista järjestystä, koska mua alkaa kyllästyttää jo heti alkuun, että tämä ei lopu ikinä, vielä on jäljellä ainakin viiskyt vuotta. Parempi tehdä niin, että lukija ei yhtään osaa odottaa loppua. No toki se näkee, paljonko sivuja on vielä jäljellä mutta.

– En ole ehtinyt katsoa maanantaista Ina <3 Suomen Luonto-jaksoa. Ne voi kuulemma katsoa Katsomosta, katsokaa. Tässä jaksossa Ina muistaakseni kävelee nakuna Aleksanterinkadulla joskus viime marraskuussa. Vittu mikä sissi.

Työpäiväkirja 43: Work bitch or not to work bitch

19.9. torstai

– Eilen lähetin ekan version tekstistäni Tuntematon Linna -antologiaan. Miten joka ikinen vuosi on joku talvisodan tai jatkosodan tai Tuntemattoman tai Väinö Linnan juhlavuosi, mikä näitä maanmiehiä vaivaa. Kirjoitin dialogin, jossa Väinö Linna antaa minulle lakanat ja nyt paikallistan, että mulla on ollut vähän mukava olo siitä, että sain ne lakanat. Nää metakierrokset on aikamoisia.

– Haastattelujen litterointia. Anna Morottaja sanoo nauhalla, että pitäisi tyytyä vähempään, myös itsensä suhteen. Tyytyä itseensä. Että ei tarttis olla mitään ihmeellistä, ei tarttis suorittaa. Musta tuntuu, että toi suorituspakko ja halu saavutuksiin on sellanen metallilanka, joka on kuroutunut tosi tiukasti mun lihaan, ja jos sen leikkaisi irti, niin miettisi koko loppuikänsä, et olipa hirveää. Että miten mä en aiemmin ottanut sitä pois. Tai että miks mä rupesin itseäni alunperinkään siihen kierittämään.

– Romaani ei etene, koska mulla ei ole henkilökohtaisella tasolla ihmissuhteita, jotka kaivelisi sisuskaluja minusta ulos. Se on varmaan se, mitä muusalla tarkoitetaan. Olen valtavan onnellinen, ja menneet rakkaussuhteet ja muut on käsitelty tai ainakin sellaisissa tiloissa, että ne eivät kummittele tavalla eikä toisella. Pohjan kirjoittaminenhan oli ihanaa, koska siitä emotionaalisesta ruokamyrkytyksestä ei ollut mitään muuta ulospääsyä. Suhteessani kirjoittamiseen on jotain vialla… Kirjoittaminen ei ole mulle itsessään tärkeää. Ja tietenkään ei ole hyvänen aika, sehän on vain väline. Mutta eikö se tarkoita sitten sitäkin, että taiteella ei ole itseisarvoa. Ja voiko olla silti tasoja siinä, mikä se ei-itseisarvo on. Että taidetta voi käyttää sisäisen maailman kanavana mutta ei esim. propagandan tai kaupallisten pyrkimysten välineenä.

Vielä pari proggisporoa ja pääsispä Lappiin taas.

21.9. lauantai

– Käytiin Hra T:n kanssa Taina Riikosen Himon anatomia -näyttelyn avajaisissa Akusmata galleriassa. Tämän fetisismiä käsittelevän ääni-installaation avajaisvieraista noin 80 % oli meidän tuttavia.

– Kävin katsomassa Elli Salon kirjoittaman Alina-näytelmän Kansiksella. Oli jännittävää, koska sain lukea joitain versioita tekstistä kun Elli oli kurssillani pari vuotta sitten. Hieno, superminimalistinen teksti, jossa on vahvat tilanteet ja jännitteet. Mutta mutta. Se vaatisi näyttämöllepanolta yksinkertaistusta, mitä varmaan olikin haettu musta-valkoisella näyttämökuvalla, mutta yksinkertaistus ei ole sitä, että näyttää yksinkertaiselta. Tuntui, että lavalla oli liikaa. Liikaa tavaraa, liikaa ohjausta, liikaa tunnetta, liikaa tulkintaa, liikaa valotilanteita. Liikaa tyylittelyä. Toisaalta ymmärrän senkin, että esityksen voi nähdä erittäin tyylipuhtaana ja nautinnollisen kirkkaana. Ohjauksellisesti oli kiinnostavaa, miten tekstistä nousi esiin näkökulmahenkilön oma sokea piste, se, miten hän tavallaan mahdollistaa sisaruksensa alkoholismia. Vaikka samalla toki ymmärretään hänen neuvottomuutensa ja keinottomuutensa ja se, miten yksin kuka tahansa sellaisessa tilanteessa on.

– Eilen taas litteroin haastatteluja. Koko Hubara sanoo siellä, että jos haluaa aidosti kirjoittaa ja osallistua yhteiskuntaan, täytyy ymmärtää, ettei voi asettaa itseään keskipisteeksi. Sitten kuuntelin pyöräillessä IAMX:ää ja se sanoo siellä, että ego on oikeastaan ainoa asia, joka meitä kontrolloi. Siis tietysti puhutaan nyt modernista liberaalista kapitalistisesta yhteiskunnasta ja keskiluokkaisesta kontekstista. Mut niinhän se on. Ja se tekee tästä systeemistä tehokkaimman totalitarismin muodon, kontrolli on integroitu ihmismieliin. Ego kytkee meidät järjestelmään.

Koin aikaansaamisen tunnettu kun siirsin itseni istumaan Jukan kampaamotuoliin.

24.9. tiistai

– Istuskelen Töölön kirjastossa ja suren sitä, että luin yli kaksi vuotta sitten kirjallisen Knausgårdia, vaikka maailmassa on niin paljon hienoja ja merkityksellisiäkin kirjoja. Luen loppuun Silvia Hosseinin Pölyn ylistys -esseekokoelman ja olen kiitollinen siitä, että kirjallisuudestamme löytyy niin älykäs, hauska, itseironinen ja sivistynyt kirjoittaja. Suomen Maggie Nelson. Paitsi toki ihan omanlaisensa.

– Apurahakaudestani on kohta mennyt puolet enkä ole saanut tehtyä ensimmäistäkään kirjaa. Ja vielä pahempaa: en tiedä, onko kirjojen tekeminen kovin tärkeää. Kirjallisuus sinänsä on tärkeää. Mutta tälläkin hetkellä näen, miten kolme ensimmäistä teostani kököttävät jonkun köppäisen Jan Guilloun vieressä kirjaston alahyllyllä. Mitä hemmetin järkeä niitä on tehtailla lisää? Enkä muuten ole mitään Jan Guilloutakaan eläissäni lukenut. Pitkä apuraha tuo taloudellisen turvan, jonka suojissa on helppo unohtaa, että tämä saamani elatus on vastikkeellista. Sen lopputuloksena pitäisi syntyä kirjoja. Mutta entä jos sen lopputulema onkin ajatus siitä, että voi kyllä kirjoittaa ja luoda, mutta pitäisi luoda hitaammin ja vähemmän. Pitäisi tulla kirjastoon ja katsella kaikkia jo tehtyjä kirjoja ja mykistyä samalla tavalla kuin Hosseini kirjoittaa kokoelman nimikkoesseessä. Ymmärtää jo tehdyn paljouden äärellä oma katoavaisuus ja, lopulta, tyhjänpäiväisyys. Mutta ymmärtää silti myös, ettei se ole syy olla tekemättä. Ja toinen, mitä pitäisi tehdä, on se, että pyytää ihmisiä vastaamaan johonkin tärkeään asiaan ja sitten kuuntelee. No okei, toi oli kotiinpäin vetämistä. (En varmaan ole avannut tarkemmin Gustafsson&Haapojan tulevaa teosta. Ensi keväänä esitämme siis HAM:issa uuden ison videoinstallaation, joka koostuu tekemistämme haastatteluista. Niitä parhaillaan litteroin ja se on aivan parasta. Mitäköhän muuten Taikella ollaan siitä mieltä, että jos on annettu apuraha kirjallisuuden puolelta ja sitten touhuaakin enemmän kuvataiteen kentälle suuntautuvissa töissä? Tosin samojen peliongelmaisten rahoja ne kai on. Ei mee silleen, että hedelmäpelimassit kuvataiteelle ja totorahat kirjailijoille. Vai?)

 

27.9. perjantai

– Pari päivää kuumetta, vakavaa yritystä levätä. Eilen jouduin jonkinlaiseen madonreikään, istuin kaksi tuntia Hesburgerissa. Hain oman lapseni ja hänen sisaruksensa päiväkodilta, kahden ja puolen tunnin kuluttua katsoin kelloa ja olin että mitä helvettiä.

– Luin Leo Straniuksen Ekoistin muistelmat. Haastattelen häntä tänään Oodissa. Päätellen noista meidän haastattelunauhoista, en ole mitenkään suvereeni siinä hommassa. Toisaalta, jos ihmisen saa vastaamaan about sellaiseen kysymykseen kuin ”miten sä aattelet tän, tai siis pitäiskö, vai… niinkö”, joka on vielä esitetty melko korkealla mutta silti aika jotenkin känisevällä äänellä, ja jos vastaus on vieläpä tosi hyvä, niin on kai se jo jonkinlaista lahjakkuutta? Leon kirja on aidosti inspiroiva, tekee mieli ottaa itseä niskapersotteella ja olla silleen, että nyt ruvetaan hallitsemaan aikaa.

– Käytiin yksi ilta lapsen ja ystävien kanssa katsomassa HKT:lla Pieni Merenneito. Yleensä olen sitä mieltä, että kaupunginteatterilla kaikki on kammottavasti ylihinnoiteltua, mutta kun katseli sitä ihmismäärää, joka lavalla, sen alla orkesterimontussa ja takana ja edessä ja yläpuolella huseerasi, ja mietti niitä työtunteja, niin ihan kohtuullista. Aivan törkeän hieno ja upea, lapsi kyselee vielä päivienkin päästä, että oliko siinä ja siinä kohtauksessa taikaa ja oliko se totta. Yritän selittää, miten teatterissa mikään ei ole totta ja se on se taika siinä. Yritin toisaalta myös äskettäin selittää hänelle, että raha ei ole totta. Nää on näitä… Siis tekstihän siinä teoksessa oli kaikkein köykäisintä haituvaa, mutta olen jo hyväksynyt sen, että jos haluan nähdä hienon tekstin näyttämöllä, asetan sinne jonkin tarkkaan valitun kirjan. VITSI oli tämä kollegat. Paitsi sillä tavalla, että vahvojen tekstien kanssa ei tarvita isoa koneistoa, vähempi riittää. Pitää myös muistaa, että hyvässä esityksessä ei tarvitse olla hyvää tekstiä, vaan teksti, joka hengittää esityksen kanssa. Esim. ei mun tekemä kässäri Kikka Fan Clubiin ollut juuri mitään. Silti esitys oli valtavan sisältörikas ja hieno. Puolestaan tosi hyvä ja kokonainen näytelmäteksti pahimmillaan kärsii ja menettää sisältöjään näyttämöllä. Toki olisi toivottavaa, ettei mitään tyhjänpäiväisintä typeryyttä tehtäisi teatterissa(kaan) ja että kaikilla tekijöillä olisi muitakin intentioita ja pyrkimyksiä kuin palkka. Mutta vielä Merenneitoon, josta kyllä aika hyvin kaikki merkityksellinen sisältö puuttui. Se, mistä silti pidin erityisesti, oli teoksen merenneitokuva. Yleensä merenneidot erotisoidaan ja heidät näytetään lähinnä hemaisevina pimuina. Toki tässäkin merenneidot olivat ihastuttavia, mutta puvustuksessa ilahduttavasti ei ollut korostettu torson aluetta. Yleisössä tyttöjen ja naisten ei tarvinnut jälleen kerran ottaa vastaan objektifioitua naisvartaloa ja saavuttamattomia kehoihanteita. (Pyrstön kasvattaminen muodostaa omat haasteensa.) Tämä oli visuaalisen suunnittelun suurin voitto. Jopa suurempi kuin illuusio merestä ja Ursula lonkeronliikuttelijoineen. Miehet eivät sitten pääsekään ihan niin helpolla. Tritonilla on äärimmäisen erottuvat ylävartalon ja vatsan lihakset, joiden päälle on varmuuden varalta levitetty glitteriä. Lapseni kysyi kahdesti, että onko tuo oikeasti noin vahva, ja jopa Hesarin arviossa oli erikseen mainittu näyttelijä Mikko Vihman muskelit.

Eric Novan merenhenkilökoulussa Italiassa pari vuotta sitten. Ne muskelit saatte googlata itse.

Työpäiväkirja osa 42: Post-summer post

En pitänyt kesällä päiväkirjaa, mikä ei johtunut niinkään lomasta, vaan siitä että töitä oli odotettua enemmän. Vietin absoluuttista lomaa kaksi viikkoa, joina mm. siivosin lasten välipaloja auton ja laivan lattioilta sekä erinäisten airbnb-asuntojen pinnoilta, joten näistä viikoista ei ole syytä täällä puhua enempää.

Ilme, kun legoseksityöntekijä.

Rehabin kanssa hekkumoin intensiivisen ja intohimoisen viikonlopun, jonka aikana laiminlöin kaiken muun paitsi kissan ulkoiluttamisen ja bodycombatin.

Työ muistutti useissa kohdin lomaa, esim. kun matkasimme T:n kanssa Nivalaan, jossa äänisuunnittelijamme majoitti meidät erämaamökkiin.

Työ- ja nacholeirillä Hancockin seurassa, kuvasi Terike.

Meillä oli kolmet avajaiset. Turussa Wäinö Aaltosen museossa liehuivat alun perin Flow’hun tehdyt liput, lisäksi aulassa pyöri Embrace Your Empathy! -video. Kööpenhaminan SixtyEight Art Institutessa oli esillä 1-kanavainen arkistoversio Museum of Nonhumanitysta. Kävimme paikan päällä puhumassa töistämme. Yleisöä oli niin paljon, että matkustaminen tuntui mielekkäältä. Lisäksi T puhuu aivan valtavan hyvin eläimestä ja on muutenkin supersuvereeni. Musta tuntuu, että mua pidetään vähän tyhmänä, koska en halua tai osaa puhua teoreettisesta kontekstista vaan vain taiteilijana.

Terhi Tuomi kuratoi lippumme Turkuun. Kuva: T. Haapoja

Syyskuun alussa menimme Amsterdamiin, jossa rakensimme äänisuunnittelija Jaakko Aution kanssa uuden ääni-installaatiomme Waiting Roomin. Teoksen idea syntyi jo silloin kun tehtiin Nautamuseota, mutta kehittyi tätä työstäessä siten, että halusimmekin äänittää teurastamon odotustilaa, siis sitä, jossa vietetään yö/joitain tunteja ennen tapetuksi tulemista. Tämän duunin tekeminen oli hemmetin hankalaa, koska teurastamot eivät arvatenkaan ja toki ymmärrettävästi olleet kovin yhteistyöhaluisia. Jaakko sitten onnistui pääsemään yhteen laitokseen sisälle ja sai homman äänitettyä.

Kuvasi: J. Autio

Kesken installointia paikalle pyrähti ison sanomalehden arvioitsija, jota luulimme toimittajaksi ja olimme turhautuneita, kun hän ei esittänyt kysymyksiä vaan ainoastaan istui kiusaantuneena. Sitten selvisi, että hän tosiaan ei tullut tekemään haastattelua. Arvio oli google kääntäjän perusteella erittäin kiittävä. Pidimme myös pienen symposiumin, jossa T oli vielä enemmän pro ja mä puhuin vielä enemmän emotionaalisesta puolesta. Ehkä jengi ihmettelee, mitä vittua mä teen tässä projektissa. Itse asiassa jopa Kristo Muurimaa, joka oli puhumassa avajaistilaisuudessa, kysyi multa, että niin, mitäs sä oot siis tehnyt tähän. Tämä on asia, joka mua välillä häiritsee todella paljon ja välillä taas olen hyvinkin egoni yläpuolella ja on vaan ihanaa tehdä näitä. Puhuin myös T:n kanssa, että ehkä voin ryhtyä kutsumaan itseäni pikkuhiljaa kuvataiteilijaksi. Tuollaiset määritelmät tehdään tietysti muita ihmisiä varten, mutta kai siinä on kyse siitäkin, mihin taiteen alueisiin itse identifioituu. Toisaalta vaikka nää meidän työt esitetään usein kuvataiteen kentällä, niin niitähän voi pitää esitys- tai performanssitaiteenakin, video- tai mediataiteena. Tai ns. poliittisena taiteena, mikä viittaa sitten enemmän sisältöön kuin muotoon toki.

 

Kuva Terror Archivesta, kuvasi Terike.

Ilmeeni kun Kristo ei ymmärrä, että olen Taiteilija.

Mua ärsyttää itseäkin kun taas mietin tätä asiaa. Olen vaan huomannut, että statukset ovat ihmisille hirveän tärkeitä (varmaan mulle itselleni yhtä lailla), ja jos ei osata kiinnittää toiseen (hyvää) statusta, häntä ei huomioida, mikä näyttää samalta kuin se, että ei kunnioitettaisi. Tietysti joku voisi mullekin sanoa, että mitäpä jos yrittäisit vaikuttaa vähän uskottavammalta, mutta en mä kyllä rupea mitään esittämään, siinä pääsisi taas sisäistetty misogynia tuivertamaan. Vittu jos joku ei pidä uskottavana, niin imeköön mun munaa saatana. Mulla taitaa olla pms. Mistä tulikin mieleen, että blogini on mukana kirjailijoiden blogeja koskevassa tutkimuksessa.

Niin, sittenhän voisi alkaa vain kutsua itseään aktivisti-taiteilijaksi. Mutta se olisi epäkohteliasta oikeita aktivisteja kohtaan. Kysyin T:lta, että miten tämä Waiting Room on eettisesti oikeutettava. Se sanoi, että siksi, että tämä on linjassa meidän muun elämän kanssa. Että ei käydä vähän lainailemassa kärsimystä sikatiloilla ja olla sitten muuten silleen, että mmm, pekonia. Joskus pidän itsekin itseäni vähän daijuna, kun en ollut tajunnut tota, vaan olen vaan pitänyt meitä intuitiivisesti eettisempinä kuin joitain toisia ns. poliittisia taiteilijoita. Ja tämä ei nyt ollut mikään tällainen, että jotkut on oikeassa ja jotkut väärässä, mutta siis vituttaa ja ihmetyttää, että jotkut pystyvät tutkimaan esim. eläintuotantoa tai rasistisia rakenteita tai kapitalismia, mutta olemaan silti tekemättä mitään omaa olemista koskevia johtopäätöksiä. Ikään kuin olemaan jotenkin objektiivisia tai pysymään moraalisesti koskemattomina.

Kirjoitin Waiting Roomista pikkutekstin, lisään sen näillekin sivulle. Olen kaiken kaikkiaan hirveän ylpeä teoksesta ja uskon myös, että tämäkin matka oli hiilijalanjälkensä arvoinen. Yleisössä joku kysyikin, että mitä te haluatte tällä sanoa – haluatteko, että kaikki kävijät lopettavat lihansyönnin. Ikään kuin siinä olisi tavoitteena jotain vikaa. Mutta en mene nyt mihinkään propagandaläppään, tästä tulee riittävän raskas muutenkin.

Kesän isoin juttu on ollut meidän uuden teoksen työstäminen. En halua puhua siitä nyt sen enempää. Paitsi, että sen varjolla olemme saaneet tavata uskomattoman viisaita ihmisiä ja käydä kauniissa paikoissa ja sen tekeminen on ollut parasta ja kasvattavinta ja meidän työtavat ovat parantuneet, vaikka megalomania ei. Työtapojen parantumisella viittaan lähinnä siihen, että duunataan silloin, kun ollaan yhdessä eikä yritetä tehdä luovaa työtä skypen välityksellä.

Proggis-kuukkeli Saamenmaalla.

Ihmisvoimin ennallistettu taimenten kutujoki Sevettijärvellä, Becoming-työryhmän Mikko ja Terike.

Mercedes Bentson yksityiskeikka Hesyn kissoille.

Muutenkin koko taiteellisen työn materiaalinen perusta olisi syytä ymmärtää. Nyt istun Hra T:n sohvalla, lapseni on kuumeessa ja katsoo Minecraft-ohjelmaa, jossa on monivalintatehtäviä. Hän ei osaa lukea, joten välillä minä kerron, mitä valintalaatikoissa lukee. Samalla pesen pyykkiä inspiroidakseni Hra T:tä konmarituksessa (vaikka eihän sitä koskaan tiedä, jos joskus tulee tarve miesten kudotuille sukkahousuille). Samalla minun pitäisi kopioida videoita muistikorteilta sellaselle isolle pökäleelle, mikä tuntuu ihan hirvittävän hankalalta, koska gigabigadikit. Juuri äsken lähetin matka-apurahahakemuksen liittyen Amsterdamin näyttelyyn. Hra T:n karkkikaappi kiinnostelee, vaikka ei ehkä pitäisi, koska olen lihonut monia kiloja. Toisaalta alan suhtautua kiloihin aikaisempaa positiivisemmin ja olen vähän silleen, että fuck that. Niinku Minecraftissa just sanottiin: ”Olette kohta kaikki kuolleita.”

Annan kanssa teimme pidemmälle Ylen tilaaman konseptiluonnoksen komediasarjastamme. Mielestäni siitä tulisi valtavan hyvä. Kieltäydyin jotenkin yllättävän monta kertaa ryhtymästä Kikka-elämäkerran tekoon. Luin kolmasosan jonkun ukkelin Clara ja varjot -nimisestä romaanista ja inhosin. Hyviäkin kirjoja luin, esim. Audrey Lorden Sister Outsiderin. Kävin katsomassa Wauhausin Sapiensin ja koin sukupolvihybristä. Koko Stranger Things bingetettiin. Ensi kuussa alkaa Ina <3 Suomi. Marraskuussa Kansiksen ohjelmistossa saa ensi-iltansa Camilla Rantasen teksti Otteita, jossa olin ohjaavana opettajana. Ja ai niin, ei se kaksiviikkoinenkaan pelkkään lomailuun kulunut. Muokkasin tekstejä Greenpeacen Eläinten karnevaali -esitystä varten.

Things you do for love. Hra T:n vastamainos.

Työpäiväkirja osa 41: New generation calling

5.6. keskiviikko

– Luen Brandon Morganin esseetä The Trauma of Moral Vision in Elizabeth Costello’s Animal Holocausts ja ymmärrän, mitä Coetzeen henkilöhahmo Costello tarkoitti verratessaan eläinten massamurhaamista holokaustiin. Yhteneväisyys ei ole uhreissa, uhreja ei verrata eikä samaisteta. Yhteys on tekijöissä ja sivustaseuraajissa, jotka tässä tapauksessa ovat tekijöitä itsekin, vaikkakin välillisesti.

In the case of the death camps and for Costello, the case of factory farming, the most telling evidence for such moral blindness arises as a paradox between her sense of horror at what is being done to animals and the fact that others accept it indifferently as part of the background of ordinary life.

Ja toisten eläinten moraalinen arvo ei olekaan ollenkaan ominaisuus heissä, vaan moraali on moraalin käyttäjässä. Kysymys ei siis ole, ovatko tuotantoeläimet moraalisesti arvottomia, vaan millainen moraali on ihmisillä, jotka aktiivisesti tai passiivisesti edesauttavat tappamisen jatkumista. Tunnistan täysin sen kauhun, joka seuraa joka kerta, kun antaa itsensä ajatella, että tämä tapahtuu ja että monet ympärilläni hyväksyvät sen. Morgan viittaa Cora Diamondin käsitteeseen ”difficulty of reality”: jokin todellisuuden tila on mahdoton ajateltavaksi. Sama kaksoistietoisuus on tietysti minussakin. Lukuisia kertoja päivässä sivuutan massamurhan ja otan sen osana annettua todellisuutta.

6.6. torstai

– Jos minulla on vanhatestamentillinen henkilöhahmo, voiko hän sanoa ”voi sebaotin vittu”? (Tietysti voi.)

– Maggie Nelsonin analyysi Lars von Trieristä on paras: ”Von Trier’s cruelty does not lie in any capacity to strip away cant or delusion, but rather on an ability to construct malignant, ultimately conventional fictions that masquerade as parables of profundity, or as protests against the cruelties of the man’s world in which we must inevitably live and suffer.” Hän esittää myös mahdollisuuden, että Trier saattaa olla niin kieli poskessa, että teko on tietoinen ja hän voi naureskella kaikille, jotka erehtyvät luulemaan näitä tökäleitä (joo ei oo sana) syvällisiksi.

– Kerroin eilen M:lle kässärini tapahtumia. Hänelle tuli mieleen David Lynch ja Trierin Valtakunta, joka on edellämainitusta huolimatta aivan hiton kova. Twin Peaksissa ja Valtakunnassa tosiaan molemmissa on lajityyppihuijausta (paikoin -parodiaa), johon yhdistyy jotain syöverillistä.

Arkistojen aarteita, Terike löysi kuvan Trialin harjoituksista.

7.6. perjantai

– Suede Sidewaysissa on aikas ihana. Vaikka toivoin, että ne olisivat soittaneet enemmän uusinta levyä, niin ymmärrän hittien preferoinnin tässä kontekstissa. Blue Hour on vaan teksteiltään niin eri luokkaa kuin ysärihitit (tai Head Musicin kappaleet, blah). No mutta. Kriitikko motkotti New Generationin soittamisesta vikana biisinä, mutta mulle se sulki sen keikan kauniisti. Kuulin biisin Blue Hourin kautta, jolloin uusi sukupolvi ei viittaa enää todellakaan ns. meihin, vaan meitä seuraaviin, lapsiin ja nuoriin ihmisiin. Tietysti rakastan Coming Upia ja halusin kuulla sitä, mutta Brett Anderson saa multa neron statuksen nimenomaan uuden levyn perusteella. Ei tule mieleen toista taiteilijaa, joka on käsitellyt vanhemmuutta, lapsena olemista ja lapsen ja vanhemman suhdetta yhtä mahtipontisesti mutta silti tunnistettavasti. Huumeista osaa kaikki runoilla.

– Sidewaysissa myös Long Playn keskustelu, jossa kysytään, että mitä heterot voisivat oppia queer-yhteisöltä. Erityisesti Pirkko Saisio puhuu perheiden moninaisuudesta, siitä, että perheen ei tarttis olla sen ainaisen ydinmallin mukainen. Niinpä! Musta on parasta, että voin esitellä puolisoni lapselle oman lapseni pikkusisaruksen äidin ja kaikilla on tosi kivaa.

8.6. lauantai

Nähdä Napoli ja kuolla. on Maria Gallen-Kallelan taiteellinen lopputyö, joka kertoo hänen isoäidistään Airi Gallen-Kallelasta.

– Lopputyöohjattavani Mandin valmistujaisjuhlat.

– Musiikkitalolla Ilmastokirkko. Esitys, jossa mut saadaan vapaaehtoisesti laulamaan julkisesti vieläpä virttä (tosin uusilla sanoilla), ei voi olla epäonnistunut. Harras, kaunis, onnistuneesti jaettava (vältän sanomasta osallistava, koska se kauhistuttaa ihmisiä). Tuli ylevöitynyt, mutta myös vastuullisuuteen palautunut olo.

– Kustantajan luona kustantamistoimintaan liittymättömät juhlat. En tiedä, onko ilta-aika ja mojitobooli paras yhdistelmä neuvotella työasioista, mutta en voi itselleni mitään. Lapset miettivät aamulla, että huhhuh, teillä on nyt vapaapäivä. Niin no.

Ilmastokirkon käsiohjelma matkusti repussani.

9.6. sunnuntai

– Luen Naomi Aldermanin Voimaa ja minulle artikuloituu se, miten naisena elän maailmassa, jossa puolet väestöstä on potentiaalisesti vaarallista, ja se, että voin (jos voin) tuntea oloni turvalliseksi, perustuu heidän hyvään kasvatukseensa tai hyväntahtoisuuteensa. Laki toki on olemassa, mutta kuten Voimassa, myös meidän reaalimaailmassa ei voi luottaa siihen, että tällaisia rikoksia tutkittaisiin. Ei vain siksi, että niitä ei julkisesti tuomittaisi, vaan myös siksi, että niitä on viranomaisten resursseihin nähden liikaa. Hieno kirja ja upea Marianne Kurton käännös.

10.6. maanantai

– Maria Säkö haastattelee mua Suomen arvostelijain liiton tapahtumassa. Mietitään podcastin tekoa, jotta keskustelua voisi jatkaa. Olen kyllä säätänyt aika monella taiteenalalla. Mutta se on tietysti ollut mahdollista siksi, että olen saanut työskennellä eri alojen osaajien kanssa. On hullua ajatella esim. Kikka Fan Clubia ”mun” teoksena, koska se mun osuus siitä teoksesta on erittäin pieni osa. Välillä ihmiset pyytää käsikirjoitusta luettavaksi ja se onkin hyvä, koska siitä tosiaan näkee, että se varsinainen teos on toisaalla. Yhtään itseäni ja omaa panostani vähättelemättä. Muistutuksena: Paula Salmisen kirjoittama kuunnelmasarja Kikasta!

Riikka Laczak kuvasi.

– Saan SARV:n vuosikirjan, jossa on Markku Eskelisen erittäin nautittava artikkeli siitä, miten monet kirjallisuuskriitikot ovat hirveän sivistymättömiä eivätkä osaa sijoittaa teosta mihinkään perinteeseen tai kontekstiin. Tämänkin takia juuri Marian kanssa on palkitsevaa puhua, hän pystyy sijoittamaan mun teokset taiteen ja yhteiskunnallisen keskustelun alueella mielekkäästi. Eikä ole niin ku joku, että ei muistuta realismia ni vittu mitä sekoilua (nevö forget, Parnasso). Ihana analyysi Kikka Fan Clubista on myös tämä Tiina Sihdon ja Laura Mankin kirjoittama.

11.6. tiistai

– Ihanaa. Terike on täällä.

– Lähetetään luonnos budjetista. Pitäisi lukea 10 000, lukee 10 0000.

14.6. perjantai

– Olemme viikon ajan hakeneet mahdollisimman miellyttävää tapaa työskennellä. Uskon sen näkyvän tulevassa teoksessa.

– Luen Mary Beardin manifestiksi nimettyä kirjaa Women & Power. Tekee aina välillä mieli huutaa samalla tavalla kuin Sofa niiden keikalla: ”Vitun sedät!”

17.6. maanantai

– Se Crime Junkie on tosi hyvä podcast. Koska olen herkästi syyllistyvä ja podcastien tekijät kehottavat suosittelemaan teoksiaan, niin suosittelen nyt erityisesti täysin pöyristyttävää Dalkon Shield -kierukasta kertovaa jaksoa. Fun fact: e-pillereiden huonouden todistaneen henkilön nimi on Barbara Semen. Ja oikeudenkäynti, jossa pillereiden vaarallisuutta puitiin, sai tuomariksi henkilön nimeltä Gaylord Nelson. Nainen ei pääse edes nimessään (ei varsinkaan nimessään) homososiaalisen patriarkaatin nöyryyttävästä otteesta.

– Lähdemme työ- ja nacholeirille T:n kanssa. Suunnitelma HAM:iin on tosi hyvä. Olen myös onnellinen siitä, että olemme löytäneet läsnäoloon perustuvan työskentelytavan. Olenko muistanut kertoa, että työparini on paras.

Eeva Tiisalan piirroksia HAM:in Yksinäisyys-näyttelyssä. Tiisalan työt inspiroivat meitäkin kun kävimme läpi museon kokoelmia.

18.6. tiistai

– Keskustelemme alustavasti tulevaisuudesta Seinäjoen Taidehallin kanssa.

20.6. torstai

– Menen Innolle sopimaan Rehabin julkaisusta. Kevät tulee sittenkin liian aikaisin, etenkin kun nyt on selvempi käsitys HAM:in näyttelyn vaatimasta työmäärästä. Syksy -20 on parempi. Muuten pitäisi jo kohta alkaa miettiä kantta ja esittelytekstejä ja sitä en todellakaan ole valmis tekemään. Ei tunnu tärkeältä, ilmestyykö kirja puoli vuotta tai vuoden sinne tänne. Sehän on vain yksi hemmetin kirja. Innon uusi kustannuspäällikkö pyytää, että saisi nähdä tekstin ennen kuin teemme kustannussopimuksen. ”Mitä!? Ei meillä ole ollut tapana toimia niin.” Joo. Pohjasta ei tainnut edes olla kustannussopimusta, minkä lisäksi unohdin pyytää siitä mitään ennakkoa, vaikka olin juuri edellisvuonna raivonnut siitä, että kirjoista pitää maksaa ennakot saatana. Eli nyt jännätään, mitä Ulla sanoo kässäristäni. Onko tämä urani loppu?

Kun saan potkut kustantamosta, alan ydinfyysikoksi.

– Vihdoinkin katsomme Chernobyliä. En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä kaunista tv-kerrontaa. Ärsyttävää tietysti on, että hirveästi naishahmoja ei tällaisessa sarjassa ole (vaikkakin asiaan on selvästi kiinnitetty huomiota), koska miehiähän ne keskeiset pelaajat kuviossa ovat suureksi osaksi olleet (tosin miksei Neuvostoliitossa olisi työskennellyt naisia esim. ydinvoimalassa? Sukupuolten välisellä tasa-arvolla on suuremmat mahdollisuudet toteutua maassa, jossa ihmisarvo on lähtökohtaisesti olematon). Hra T:n sanoin: tämä taas tukee uskoa siihen, että käppäukkojen ei pitäisi saada päättää juuri mistään eikä ainakaan ydinvoimasta.

24.6. maanantai

– Siihen nähden, että aloin viime viikolla kirjoittaa muistikirjaa, koska en muista mitään, on aika taitavaa, että olen tänään hyvin hilkulla unohtaa palaverin. Onneksi mulla on vara-aivot työparini päässä. HAM:in Heli Harni on superprofessionaali. Hän on tehnyt täsmälliset aikataulut kaikista deadlineista (ja niitä on paljon) huhtikuun alkuun saakka. En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Loma. Dali tajuaa. Maa on vinossa. Ihan sama.

 

 

Older posts