Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

Author: Laura Gustafsson (page 2 of 5)

I did my best, it wasn’t much

Tänä aamuna oli hyvä hetki kontemploida pettymyksen äärellä. Oikeasti tuon sanan käyttö tuntuu älyvapaalta kun ajattelen hienoa (sopivin sana on ihanaa, ehkä jopa IHANAA) vastaanottoa, jonka Korpisoturi on saanut. Ja kaikkia niitä paikkoja, joihin olen päässyt kertomaan, kuinka synnytin lapsen ja ryhdyin odottamaan maailmanloppua. Ja kaikkia ihmisiä, jotka ovat löytäneet kirjan ja antaneet sille aikaansa.

Mutta olenhan ylisuorittaja, putkinäköinen perfektionisti, joka uhraa työlleen useimmat normaalin elämän mukavuudet. Joten kyllä se aika paljon vituttaa, ettei kirjani ole kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa. Kirjailijoiden odotuksista ja pettymyksistä kirjoitti myös Yle pari päivää sitten. Pirjo Hassisen kirjat ovat saaneet neljä ehdokkuutta, muttei yhtäkään voittoa. Neljännen kerran jälkeen Hassinen sanoo ajatelleensa, ettei toivu asiasta koskaan. Ymmärrän ihan hyvin. Koska jos kirja ei ole ehdokkaana, se on hirveää. Jos se on ehdokkaana, eikä voita, niin sekin on perseestä. En tiedä, tuoko voittaminen lopullisen tyydytyksen. Ainakin sitten voi ajatella olevansa paras. Mutta seuraavalla kerralla joku muu on paras, eikä sitä voi tietenkään sietää.

Korpisoturi oli yllättävän monen ennakkosuosikki. En tiedä, olisiko minun pitänyt kategorisesti sulkea korvani näiltä spekuloinneilta, vai olisiko se auttanut yhtään siinä, ettei pääni olisi lähtenyt niin koville kierroksille tämän asian tiimoilta. Kyllä minä tähtään tekemisilläni siihen, että ne ovat parhaita, ja Finlandia on Suomessa kirja-alalla se näkyvin parhauden mittari. Kahtena viime viikkona kehitin ehdokkuuden ajattelemisesta itselleni pakkomielteen. Kun kuulin, että ehdokkaille on soitettu, olin pettynyt ja onneton. Mutta samalla (tai ehkä parin tunnin kuluttua) tapahtui rauhoittuminen. Ajattelin kaikkea, mitä on tulossa ja mitä (ja miten paljon) olen saanut. Sovin roikkumaan jääneitä tapaamisia, rästiin jääneitä hommia, soitin ystäville, aloitin uuden työn. En nyt yritä sanoa, että jokaisessa paskassa on hopeareunus. Mutta joissain on.

Ystäväni on puhunut minulle zenistä. Kun sanoin kesällä, että Korpisoturin on pakko menestyä tai muuten urani menee vessanpöntöstä alas, hän sanoi jotenkin niin, että olisi kiva, että se menestyy ja toivomme sitä, mutta voi myös olla, että näin ei käy, ja senkin kanssa voi elää. Että menestys ei ole niin tärkeää. Ajatus on minulle samaan aikaan täysin epäpyhä ja tavoiteltava: etten pitäisi menestystä niin keskeisenä. Jollain tavalla pelkään tilannetta, jossa en tavoittelisi jotakin saavuttamatonta / jotain, mitä voi saavuttaa aina vain lisää. En siis ole kovin pitkällä zenissä. Mutta siinä vaiheessa kuitenkin, että voin pysytellä epämiellyttävässä tilanteessa ja tutkia sen jokaista nurkkaa ja ehkä pikkaisen piehtaroida sen lattialla. Ja tehdä päätöksen, että jumalauta seuraavaksi kirjoitan niin hyvän kirjan, että kaikilta putoaa silmät päästä. (En siis todellakaan ole kovin pitkällä zenissä.)

Kirjani ei raadin mielestä kuulunut kuuden tämän vuoden parhaan kotimaisen kaunokirjan joukkoon. Tämä on isku egolleni, egomanialleni, egoismilleni, kunnianhimolleni, narsismilleni – kaikille noille persoonani kauniille puolille. Ihmisenä ja taiteilijana uskon kuitenkin toipuvani ennalleni. Parane pian -toivotukset ja hautajaiskukat voi lähettää sosiaaliseen mediaan.

Ja sitten. Saihan Korpisoturi Seppo Puttosen varjo-Finlandia-ehdokkuuden. Ja voiton. Oikeastaan se riittää.

14958690_955763121197100_798391594_n

Imperfect

 

Making and celebrating

Epäinhimillinen työtaakka alkaa keventyä kun saimme viime viikolla pystyyn Epäihmisyyden museon Suvilahden Tiivistämölle. Siellä se pyörii 29.9. asti. Nyt on edessä enää joitain valvontoja, viikonloppuseminaarien emännöintiä, oman seminaarin järjestäminen, nettisivujen rationalisoiminen, opastusten opettelu yleisötyöntekijöiden kanssa ja niiden pitäminen, raivoisa sometus ja lopulta purku, johon tosin kustantamoni rekrytoi tilalleni henkilön, koska menivät järjestämään minut Turun kirjamessuille juuri tänä ajankohtana (Naudan historian museon purun aikana olin Pariisissa näytelmäkeikalla, tämä ei ole tahallista).

289d9578

Minä ja johtajakollegani keskustelemme museomme avaajan, kansanedustaja Silvia Modigin kanssa museossa Raja-huoneen ollessa käynnissä. Kuva: Jori Gustafsson.

Museon eteen tuli tehtyä aktiivisesti töitä vuoden verran ja sitä ennen oli jo paljon käytännön järjestelyihin liittyvää. Työajasta karkeasti puolet kului muutoin kuin sisällön tai muodon parissa. Työaikaa oli karkeasti kaikki se aika, jolloin en kirjoittanut Korpisoturia tai urheillut ja lapsi oli päivähoidossa tai toisen vanhempansa kanssa. Nukkumisesta en sano mitään.

289d9642

Avajaisvieraita ja yksi johtaja tilassa väliajalla, jolloin yleisö näkee rakenteiden taakse. Kuva: Jori Gustafsson.

Museon tekemisessä parasta oli viimeinen kuukausi kun työparini oli Suomessa ja työryhmä vietti enemmän aikaa fyysisesti samassa tilassa, varsinkin siinä vaiheessa kun konkreettisen museon rakentaminen alkoi tilassa. Tämä kuukausi oli tietysti myös intensiivisin, vähäunisin ja hysteerisin. Ja sen sisälle mahtui Flow Festival, joka oli ihana, ja sinne tekemämme teospari.

289d9621

Jokaisessa säädyllisessä museossa on Rosebudin kirjakauppa, niin myös meillä. Kuva: Jori Gustafsson.

Olen toistuvasti ihmetellyt, miten voin olla niin etuoikeutettu, että saan tehdä töitä niin lahjakkaiden ja hauskojen ihmisten kanssa. Meillä on iso työryhmä Museum of Nonhumanityssa (vaikka iso on kyllä tuotantokin) ja kaikkien työpanos on ollut maksimaalinen. Ja sitten vielä seminaarien ja puheenvuorojen pitäjät. Ja ravintolan väki. Toisten historia tarvitsee pian samanlaisen ympärivuotisen tuotantokoneiston kuin Flow. Tai ei siitä nytkään olisi ollut haittaa.

289d9654

Ensi sunnuntain seminaarikuraattorimme Pia Puu Oksanen Amnestylta kanssani Välimatka-huoneen aikana. Kuva: Jori Gustafsson.

Kirjan kirjoittaminen oli tämän produktion rinnalla varsin helppo juttu. Kirjan kirjoittamiseen ei tarvita valtaisaa määrää rahaa, organisointia ja logistiikkaa (paitsi ehkä joskus kustantaja saattaa olla toista mieltä joutuessaan etsimään soijamaitokahvilaa kirjailijalle). Jälkikäteen ajateltuna kirja syntyi melkein itsestään (saatan sanoa tämän jonkinasteisessa mielenhäiriössä, huom.). Museon luominen vaati satoja tunteja sähköpostittelua, jatkuvaa dropboxin päivittämistä, copypasteamista nivelet jäykkinä, lähdeviitteiden kanssa tuskailua, käännösten hiomista, kymmenien kirjojen lukemista, ajatusten synnyttelyä ja hylkäämistä, tilan ja rahan venyttämistä äärimmilleen, tiivistämistä, laajentamista, skaalaamista, fyysistä työtä ja sen suunnittelua, piuhoja, asioita, joista en tiedä mitään. Ja tietysti sitä, että tuottajamme kuljetti Venetsiasta Välimeren vettä matkatavaroissaan.

289d9517

Museoravintolamme Cafe Empathy vastasi avajaistarjoiluista. Etuilin pöytään ja tarjosin lapselleni porkkanan. Taustalla näkyvä lippu Toisten historian Flow-installaatiosta. Kuva: mun iskä.

Toivon, että kaikki kiinnostuneet löytävät Tiivistämölle. Epäihmisyyden museo on suurin tuotanto, jossa olen ollut mukana ja toisena alkuunpanevana voimana. Ja se on myös hienoin luomukseni, luomuksemme, ikinä. (Ja huomasin juuri näillä lauseilla mukailevani erästä Mannerheimin sitaattia, joka teoksessa nähdään.)

289d9738

Tämä henkilölaina Metsästysmuseolta muuttaa museomme mausoleumiksi. Kuva: Jori Gustafsson.

A map to all our failures

Ahma on elänyt omaa elämäänsä jo joitain viikkoja.  En ole ehtinyt Epäihmisyyden museon intensiivisen viimeistelyvaiheen vuoksi vielä potemaan jetlagia Korpisoturin valmistumisesta. Välillä kuitenkin muistan, että tosiaan, tuolla se menee.

Korpisoturi henkilöityy Ahmaan enemmän kuin kumpikaan aikaisempi kirjani on henkilöitynyt yhteenkään tiettyyn hahmoon. Ahma syntyi toukokuussa 2015 kun juoksin lähimetsässä ja ajattelin maailmanloppua. Ahma on kroonistuneen masennuksen ja lapsen mukana tulleen maailmankuvan uudelleen järjestymisen tuote. Juuri joku sanoi minulle, että sinullahan on ihanaa kun voit kääntää henkilökohtaisen tuskan taiteeksi. Nauroin niin paljon. Se on totta.

Lapsen takia entiset maailmanajattelemisen strategiat piti muuttaa rakentavammiksi. Olin siihen asti katsonut ja jäljentänyt kärsimystä ja kauhua (varmaan muutakin, mutta näitä määritelmällisimmin). Ahma on yritys luoda uutta: kun on pitävästi, lukuisilta suunnilta todistettu, että ihmiskunta (tai oikeammin hyvin selvästi eriteltävä joukko sen jäseniä) on ajanut kaiken päin helvettiä, täytyy toimia – tai kuolla, mutta sehän on sangen ikävä vaihtoehto. Ei enää auta potkia raunioita ja sanoa, että tämä paska on jonkun muun syytä. Kaikki on aloitettava alusta. Ahma on antisankari, koska en voi pitää uskottavana yli-ihmistä, joka sulavasti pudottaisi vanhat suomut silmiltään ja alkaisi toimia jonkinlaisella pedon järjestelmällisyydellä. Ahmassa on epäonnistuminen, mutta myös toivo, ihmisen inhimillisimmät ominaisuudet.

Wolverin

Olen ollut joskus hieman huvittunut/hämmentynyt/varautunut kun kollegat ovat puhuneet henkilöhahmoistaan kuin ne olisivat oikeita ihmisiä. Ahman kohdalla itselläni kuitenkin tuli myös kokemus toisen kohtaamisesta. Ensimmäiseen versioon olin kirjoittanut Ahmalle Varg Vikernesin odalismihorinoista inspiroitunutta rotuopillista yksinpuhelua. Toista versiota kohden henkilö kuitenkin kasvoi niin omalakiseksi, etten enää voinutkaan sovittaa hänen suuhunsa moisia ajatuksia. Rasistinen järkeily on älyllisesti epäjohdonmukaista, ja Ahmasta oli tullut liian älykäs. Oli melkein kuin olisin nähnyt hänet katsomassa minua kulmakarvat koholla, kysymäisillään, että ihanks oikeesti (hänen ei olisi tarvinnut sanoa sitä, se katse riitti, ja se tietty tapa nojata ovenpieleen).

Ahman matka maailmalla on alkanut toiveikkaasti. Toni Jerrman kirjoitti Korpisoturista Hesariin arvion, jonka lukeminen tuntui tanssilta. Siis sellaiselta hyvältä tanssilta, että ensin pelottaa, että mihin on joutunut, mutta sitten kaikki sujuu kuunnellen ja sulavasti. (Tämä metafora ontuu, koska en lähtökohtaisesti tanssi kenenkään kanssa.) Mutta arviota lukiessakin minua jännitti eniten, onko Ahma ymmärretty ”oikein”, onko hänestä nähty myös hyvät puolet. Se on hullua, koska onhan kirja monien osien kokonaisuus, laaja taideteos. Ahman henkilö, kaikessa epämiellyttävyydessäänkin, on kuitenkin hahmo, jonka puolesta voisin kuvitella loukkaantuvani. (Laajennettua narsismiako?)

”Gustafssonin romaani käynnistyy lähes absurdin toiveikkaana visiona ihmiskunnan tuhosta. Ahma odottaa innoissaan lähestyvää katastrofia ja on naiivin varma omasta selviytymisestään. Hänen käsityksensä mukaan edessä on paluu suomalaiskansallisten mytologioiden aikaan, jolloin ihminen tiesi paikkansa luonnon kiertokulussa eikä joessa näkynyt naapurin vuolemia lastuja.”

14111633_902549726518440_1946970639_n

Korpisoturi julkaistiin Innon syysjuhlassa, Anna Silfver otti kuvan.

 

Tiedote: Epäihmisyyden museo avautuu

Museo- ja tapahtumakeskus Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museo avautuu Helsingin Suvilahden Tiivistämössä perjantaina 2.9.2016. Epäihmisyyden museo tarkastelee eläimen ja ihmisen välistä rajanvetoa, joka määrittää sen, kenellä on oikeuksia ja ketä voi kohdella resurssina, hyödykkeenä tai tuholaisena. Epäinhimillistämisen valtavaa historiaa tutkitaan muun muassa Suomen sisällissodan naissotilaiden ja Kongon kolonialistisen menneisyyden kautta. Näyttely on osa kuvataiteilija Terike Haapojan ja kirjailija Laura Gustafssonin Toisten historia -projektia.

Ulossulkevien, epäinhimillistävien rakenteiden tilalle museossa etsitään uudenlaista etiikkaa ja yhteiskuntaa, jossa toiset ihmiset ja toiset lajit nähdään arvokkaina itsessään eikä vain hyödyn tai haitan lähteinä sille ryhmälle, jolla on suurin päätäntävalta.

Museossa järjestetään syyskuun kolmena viikonloppuna kuusi seminaaria. Sarjan avaa 10.9 toimittaja Maryan Abdulkarimin kuratoima ohjelma. Muiden päivien ohjelmasta vastaavat Amnesty Suomen vt. ihmisoikeustyön johtaja Pia Puu Oksanen, Animalian Salla Tuomivaara ja Mai Kivelä, loso Elisa Aaltola ja tutkija Sami Keto empatiaa käsittelevällä luennollaan sekä HIAP-residenssikeskuksen kuraattori Jenni Nurmenniemi.

Museossa toimii Osuuskunta Juurikkaan luotsaama Café Empathy. Vegaanista ruokaa tarjoilevan kahvilan käyttämien raaka-aineiden alkuperä on jäljitettävissä mahdollisimman pitkälle. Lisäksi museon tiloihin nousee Rosebudin pop up -kirjakauppa.

Haapoja ja Gustafsson nähtiin hiljattain Flow Festivalin vuoden taiteilijoina. Suvilahden alueelle sijoittunut utooppista, lajienvälistä tulevaisuutta juhlistava Embrace your Empathy! -teossarja toimi preludina Museum of Nonhumanity -teokselle. Toisten historia on aikaisemmin toteuttanut mm.
Kiila-palkitun Naudan historian museon.

Avajaiset: Suvilahti, Tiivistämö, rakennus 5, torstaina 1.9.2016. Museo on avoinna 2.–29.9.2016.

Museum of Nonhumanity – Epäihmisyyden museo on yhteistuotanto HIAP Frontiers in Retreat -projektin kanssa. Hanketta ovat tukeneet Koneen säätiö ja Taiteen edistämiskeskus. Hanke on osarahoitettu Euroopan komission tuella.

Museum-of-Nonhumanity-1200x630 (1)

The tide is high but I’m holding on

Viime viikonloppuna tein juttuja, joita en normaalisti tee. Ensinnäkin matkustin Ouluun, tarkemmin sanottuna Hailuotoon. Toiseksi esiinnyin festareilla. Ja kolmanneksi kuulin ja näin, miten Antti Nylén esitti Smiths-coverin. Melko siistiä.

En erityisesti välitä matkustamisesta, joten liikun lähinnä silloin kun työ sitä vaatii (ja samalla: mahdollistaa sen). Olen päätynyt aika hienoihin paikkoihin aina toisinaan. Hailuoto on tähänastisista kaunein.

Ja festarikin oli poikkeuksellinen. Hailuodon Marjaniemessä järjestettävän Bättre folkin ohjelmisto koostuu bändien keikoista ja kirjailijoiden esiintymisistä. Sain jakaa lavan mm. Laura Lindstedtin ja Katja Ketun kanssa. Jouduin vertailemisen kurimukseen heti saavuttuani paikalle perjantaina. Antti Nylén luki otteita uudesta tekstistään ja sitten äkkiarvaamatta paikalle ilmestyi bändi (vai olivatko soittajat lavalla koko ajan, en muista) ja he esittivät Bigmouth Strikes Again. Ja se oli niin vaikuttavaa. Mutta kauhistuttavaa myös, koska itse en ollut suunnitellut mitään sen suuntaistakaan (ja mitä helvettiä, kerrankin olisi ollut tilaisuus).

Bättre folk

Kuva: Pete Huttunen, Nousu.net

Oma vuoroni oli lauantaina alkuillasta. Jännitti odottamattoman paljon. Olin poiminut otteita Korpisoturin dialogista ja tarkoitus oli luetuttaa niitä yleisöllä ja näin teinkin. Olen kirjoittaessani pohtinut sitä, miten henkilöt puhuvat (no, arvatenkin) ja vaikeampaa kysymystä siitä, vaikuttaako henkilöhahmon jokin tietty ominaisuus siihen, mitä ja miten (paljon) hän sanoo.  Haluan olla tarkka sen suhteen, etten omilla teksteilläni vahvista esimerkiksi sukupuoleen liitettyjä normeja. Ettei vahingossa kävisi niin, että mieshahmot olisivat vaikkapa rationaalisempia tai älykkäämpiä kuin naiset ja heille olisi kertynyt kaikki hauskat letkautukset. Tätä testatakseni kutsuin lavalle yhden naisen ja yhden miehen (tai sellaisiksi itsensä kokevat). He saivat ensin lukea Ahman ja Pamsun dialogin sukupuolinormatiivisesti ja sitten osat kääntäen.

Varsinaisia sisällöllisiä oivalluksia en saanut, osat tuntuivat yhtä mahdollisilta miehelle ja naiselle. Ahmalla oli enemmän puhetta, mutta se on ymmärrettävää, koska hän on kirjan näkökulmahenkilö ja kaikki kerrotaan hänen kauttaan. Henkilöhahmot vaikuttavat paperilla tasavahvoilta, mutta, ja tämän ymmärsin valitettavasti vasta nyt, joten en voinut havaintoani tilanteessa jakaa, lihassa niiden voimatasapaino järkkyy sen mukaan, kumpi esiintyjistä ottaa enemmän tilaa. Luulisi tämän olevan näytelmäkirjailijalle itsestäänselvää, mutta ei näköjään ollut. Toisaalta se kertonee sen, että tekstini selviää puhtain paperein sukupuolikorrektiudesta (sori, en keksinyt tähän hätään parempaa sanaa). Mikä on ihan hyvä juttu, sillä Ahma tuo ilmi erittäin antifeministisiä näkemyksiä romaanissa. Jos sovinismi ulottuisi sisällön lisäksi muotoon, saattaisi vähän hävettää. Sama juttu tuli muuten vastaan sisällön ja muodon suhtautumisessa muihin kuin valkoisiin ihmisiin. Mutta tämä lienee niin suuri aihe, että sitä pitää käsitellä myöhemmin. Kääntäen muuten liittyen sukupuolikysymykseen: valitan usein, etten jaksa katsoa elokuvia, joissa on lähinnä miesrooleja. Sitten minulle ehdotetaan jotain teosta, jossa on ”vahva nainen”. Kyseinen nainen saakin olla aika vahva, koska hän kannattelee koko tekeleen naiskuvaa harteillaan. Feminismi (tai sen puute) ei ole vain teosten sisällöissä vaan (ja ehkä ennen kaikkea) niiden muodossa.

13625276_608937019265283_205790349_n (1)

Rohkeat vapaaehtoiset, kiitos heille. Kuva: Laura L.

Kun muuten nyt kirjoitan tästä aiheesta, niin se ei tarkoita sitä, että kukaan, joka ei ole erikoistunut sukupuolentutkimukseen, ei voisi lukea kirjojani. Tämä on vaan sellainen juttu, josta täytyy olla tietoinen. Ainakin jos haluaa jotain muutosta. Ja miksei haluaisi, epätasa-arvohan on perseestä. Sen sijaan, että tätä pitäisi kauheasti problematisoida, sen pitäisi olla itsestäänselvyys jokaiselle, joka työkseen tuottaa representaatioita. Mutta omaa matrixia on vaikea nähdä ulkopuolelta.

Miten päädyin tällaiseen jankuttamiseen nyt? Piti analysoida esiintymistäni. Tai jotain. En ollut itseeni aivan tyytyväinen. Haluaisin jättää tilaa spontaaneille elementeille esiintyessä, mutta se ei oikein kohdallani toimi hyvin. Nyt oli tavallaan pakkokin, koska en tiennyt, mitä odottaa kun kuulen omaa tekstiä ensi kertaa luettuna. Sitten olinkin lähinnä äimistynyt enkä osannut lopettaa puheenvuoroani järkevästi, se oli ahdistavaa. Toivottavasti kaikki olivat kännissä.

Hailuodon ääntä, nousuvesi(?). Jäin aallon alle kun kävin uimassa, se oli ihanaa.

 

Maapallon entinen loisto

Risto Isomäki on nero. Mihinkään muuhun päätelmään en voinut eilen tulla, kun osallistuimme Animalian Tuotantoeläimet-paneeliin Maailman kirjoissa. Ristolta julkaistaan juuri Meat, Milk & Climate -teos, joka selvittää, miksi arvio siitä, että vain noin 20 % ihmisen aiheuttamista kasvihuonepäästöistä on peräisin eläintuotannosta, on alakanttiin laskettu. Itse olen ollut mukana tämäntyyppisissä keskusteluissa lähinnä taiteen edustajana (kun en voi itseäni aktivistiksikaan kutsua, pikemminkin ehkä passiivisaggressivistiksi toisinaan), minun ja Terike Haapojan Toisten historia tutkii maailmaa muiden eläinten näkökulmasta ja toki omissakin teoksissani eläinkysymys tai jokin sen reuna aina nousee esiin – ja erikoista olisi jos ei nousisi, toislajiset eläimet ovat meidänkin maassamme enemmistö, kuten Mai Kiveläkin paneelissa muistutti.

Paneeli keskittyi eläinsuojelulain uudistamiseen. Puhuimme eläinten itseisarvosta (olisiko sen tunnustamisella laissa merkitystä), eläintuotannon suurimmista epäkohdista (muut olivat konkreettisempia, itse sanoin, että se, miten kaikessa eläimiin liittyvässä päätökset tehdään hyöty ja raha edellä, mikä on myös valheellista, sillä eläintuotannon ylläpitäminen on järjettömän kallista) ja siitä, mitä nykyisen eläinkuvan taustalla on (nähdäkseni antiikin ajoista jatkunut ja voimistettu filosofinen/uskonnollinen traditio, jossa ihminen erotetaan tiukasti muusta eläinkunnasta) ja onko eläinkuva muuttumassa positiivisempaan suuntaan (ehkä).

Lopuksi Mai kysyi, miten näkisimme tulevaisuuden, jossa eläinteollisuus olisi päättynyt tai merkittävästi vähentynyt (en muista, oliko tämä tarkasti kysymyksen muotoilu): millainen olisi tämä utopia. Itse pääsin vain tuotantoeläinten turvakotien paratiisilliseen yhteiseloon, mutta Risto antoi hyvin perinpohjaisen ja hienon vastauksen. Koska eläintuotanto on niin voimakkaasti yhteydessä ilmaston lämpenemiseen ja monimuotoisuuden vähenemiseen, sen lopettaminen voisi auttaa maapalloa palautumaan entiseen loistoonsa. Risto puhui muun muassa valtavien valasjoukkojen kokoontumisista ja miljoonien yksilöiden lintuparvien muutoista ja siitä, miten emme osaa kaivata tällaisia näkyjä, koska ne ovat meille tuntemattomia. ”Luonnonilmiöt ovat niin paljon hienompia kuin mikään, mitä ihminen voi saada aikaan.” Pohjimmiltaan tehotuotanto liittyy ihmisen vieraantumiseen luonnosta (tai jonkinlaiseen harhaan siitä, että on mahdollista rakentaa ns. luonnosta irrallinen kokonaisuus) ja sen seurauksena villiä luontoa (eli elintilaa muille kuin ihmiseen liittyville organismeille) on yhä vähemmän. Ihmisen kontrollinhalun purkaminen ja tyytyminen vähempään voisi luoda maailmasta ei parempaa vain sanan eettisessä merkityksessä vaan myös verrattoman paljon upeamman.

13330358_10153653524595949_1184682259_n

Juhis Ranta otti meistä kuvan.

Sometimes I have everything

Keskiviikkona julkaisimme Korpisoturin kannen.

Gustafsson.3.Markkinointi

Jussi Karjalaisen kansi Korpisoturiin.

Tässä vaiheessa prosessia on jokaisen kirjan (3 kpl) kohdalla ollut sama olo: ei tunnu miltään. Alkaa lähinnä olla iloinen siitä, että matka/kantoaika on pian ohitse. Tekstille tulee turraksi. Olen lukenut käsikirjoituksen viimeiseen (toivottavasti!) kertaan läpi. Odotan enää asiantuntijan hyväksyntää joillekin kohdille. Tutkin tekstiä täysin kylmäverisesti: näen toistuvia sanoja, täyteilmaisuja, pilkkuja ja niiden puuttumisia. Olen muuttunut demiurgista patologiksi. Nyt pitää lopettaa. Muuten leikkaan teokselta vielä vahingossa sielun irti.

Epäilen, etten ole ollut näin pedantti Huorasatua ja Anomaliaa kirjoittaessa. Muistan, miten Anomaliassa oli jokin kohta, jonka lukeminen tuskastutti minua, mutta annoin sen jäädä. Korpisoturissa jokainen kiusaannuttava lause on joutunut dissektoitavaksi. Milloin minusta tuli näin anaalinen? Ja samalla: olen tästä piirteestä iloinen. En ehkä ole aina ollut niin ahkera ja huolellinen kuin olisi kannattanut. Armollisuus itseä kohtaan on varmaan ihan kiva juttu, mutta vain, jos sen seuraukset aidosti lisäävät onnellisuutta.  Nyt tiedän, ettei kirjan loppuelämä jää ainakaan omasta löysäilystäni kiinni.

Kansi, kansi. Sehän on sairaan hieno. (Odottakaa sisäkantta.) Kuitenkin kannen nähtyäni ensimmäinen ajatukseni minkään emotionaalisen reaktion sijaan oli, että luojan kiitos tämä on ammattimainen, taitavasti toteutettu, hyvännäköinen eikä tarvitse hävetä. (Kohtuullisuuksissani pyysin Jussi Karjalaista tekemään kannen, joka ei tyylikkyydessä ja nerokkuudessa kalpene Tuntemattoman sotilaan modernin virtaviivaisuuden rinnalla – sillä ajatuksissani nämä teokset ovat vierekkäin.)

Olen hakannut Korpisoturin vuodessa kokoon. Lyhyt aika, minulle ainakin. Huorasatu ja Anomalia syntyivät näytelmistäni, joten niiden valmistuminen oli alkanut jo vuosia ennen romaaniin ryhtymistä. Totta kai Korpisoturinkin taustat tulevat jostain kauempaa, ei sitä muuten olisi ollut niin helppo kirjoittaa. Mitään materiaalia ei kuitenkaan vielä vuosi sitten ollut olemassa, ei yhtäkään henkilöhahmoa, tapahtumaa, ei anekdoottia.

Kirjoitin kirjan kahdessa pääasiallisessa paikassa. Vanhankaupunginlahdelta kolmeksi kuukaudeksi vuokraamassani työhuoneessa, jonka seinänvierillä kuvataiteilija Vilinka Kätkön teokset pilkistelivät. Lainasin toistuvasti jonkun Jeesus-mukia, söin suklaata ja seurasin päivä päivältä, miten Arboretumiin tuli syksy. Toinen kirjoituskierros ruumiillistui Rytmi-baarissa kun sydäntalvi alkoi taittua kevääksi. (Soijalatte kiitos.) Rytmistä muodostui minulle niin voimakkaasti työpaikka, että jonain lauantaina ohikulkiessani olisin halunnut kahvin, mutta ajatus duunissa käymisestä tuntui liian oudolta. Muistan, että toisen kierroksen ensimmäinen kuukausi stressasi niin paljon, että uskoin saavani burn outin, käsikirjoituksen puoleenväliin päästyäni helpotti. Stressaaminen on ihan itse aiheutettua, mitäs hankin niin paljon päällekkäistä tekemistä (note to self: älä tee niin enää ikinä).

jesus is coming

Mitä voin sanoa itse kirjasta?

Tiistaina (Piritan terassilla Tokoinrannassa) sain kustannustoimittajalta viimeisen draftin. Kävin tekstiä läpi, hyväksyin melkein kaikki korjaukset, merkkasin täytesanoja, l u i n. Jännitti niin paljon että oksetti. Jatkoin illalla kodin parvekkeella. Sytytin kynttilän kun tuli pimeää (joku joskus kysyi, olenko sellainen kirjailija, joka kirjoittaa öisin kynttilänvalossa, hah!).

Yksittäisellä taideteoksella on äärimmäisen harvoin mitään merkitystä ikuisuuden näkökulmasta. En halua luulotella, että nyt olisimme jonkin mittaamattoman hätkähdyttävän äärellä (tuleeko sellaisia enää?). Mutta. Korpisoturi on hyvä. Ehkä parasta, mitä olen kirjoittanut.

Ahma senkin nappisilmä

Kimmo Ohtonen on ottanut nettisivujani komistavan valokuvan ahmasta. Tutustuin Kimmoon Ajankohtaisen kakkosen susi-illassa vuonna 2013. Muistelin tätä ”keskustelutilaisuutta” katsellessani tämän viikon paljon puhuttanutta A2:ta. Ilmeisesti ohjelman konseptiin kuuluvat huolestuneet perheenäidit, jonkinlainen asiantuntijameriitti kai sitten sekin. Ehkä jonain päivänä pääsen itsekin tällä mandaatilla kertomaan mielipiteitäni, olen kuitenkin huolissani aika monista asioista. Esim. globaalista kapitalismista ja siitä, miten lyhytnäköinen voitontavoittelu tuhoaa maapallon ennen kuin lapseni saavuttaa täysi-ikäisyyden. Terveisiä vaan Tohloppiin.

Kimmo kutsui minut Kuhmoon, Boreal Wildlife Centreen, katsomaan petoja saman vuoden syksyllä. Ekana yönä tarkastelin piilokojusta ahmaäitiä ja lastaan, jotka vilistivät pitkin kallionrinnettä haeskellen kivikkoon viskottua koiran kuivamuonaa. Karhujakin oli. Otsoja voimakkaammin mieleeni jäi emakon ruumis, joka oli tuotu kojun luo haaskaksi houkuttelemaan metsäneläimiä. Emakko oli paikalliselta sikatilalta, suorittanut loppuun palveluksensa ihmisen alaisuudessa. Paluumatkalla näimme uskomattoman kauniin metsäpeuran, joka juoksi hetken auton rinnalla.

Olin toisella kuulla raskaana kun kävimme Viiksimossa. Matkaa ennen olin voinut erittäin pahoin. Kuhmossa meitä kestitsi kuitenkin niin ihana kokki, että ruokahaluni palautui täydellisesti. Isäntämme Kari Kemppaisen tarinoinnit ruokapöydässä jäivät myös mieleen. Kaikin puolin hieno retki (kiitos Yle).

Kirjoitin korvessa pienen tekstin, Metsätarinan, jonka Yle julkaisi käydessäni Puoli seitsemässä vieraana joskus (milloin? Muistan vain, että lapseni huusi lämpiössä). (Satunnaisissa paikoissa julkaistuja kirjoituksiani on muuten sivuillani Tekstit-osiossa, jos kiinnostaa.)

Tässä vielä Kimmon hieno kuva kokonaisena. Katsokaa ahman askellusta, sillä on lumikengät!

Kimmo Ohtonen Ahma

Pelasta siinä se fucking maailma

Debytoin runoilijana ja tein sen viisaasti tv-kameroiden edessä. Yle Battle kutsui minut luomaan lavarunoutta Harri Hertellin johdolla. Otsikon säe jäi pois lausutusta runosta, koska se ei kuulostanut hyvältä. (Oikeasti debytoin runoilijana vuonna 2004 Tuusulan kunnankirjastolla, mutta kyseisen kokemuksen voin onneksi autuaasti unohtaa.)

 

Viis nolla kasi

 

Mies laulaa:

”Avaat rintani kuin lyhdyn.”

Ja Ross-tehtaan hybridi viis nolla kasi

palana kurkussasi

se lintu ei muuten laula

”Avaat rintani kuin”

ei kuin, ei se ei oo metafora

se ei oo hyperbola.

He tilaavat listalta kananrintaa.

 

Arkista astutaan parijonossa

aukaisuun kaulan, lautasmalliin

naulapistooli, nautojen haudat

ja mä oon ku mikäkin Haukio.

Luoteja, pultteja, puukkoja, piikkejä

piiskoja, kiskoja pitkin karjavaunuja

lajien Auschwitziin.

Peuranvasat, gasellit, mustien vuohien lauma

karitsat kerityt vasta

kyyhkyt

ja faaraon valjakon tamma

tapetaan vittu ne kaikki.

(Pelasta siinä se fucking maailma.)

 

Tähtien pölystä, puhtaasta valosta, valkoista punaista

all in – all out

ja valkeat sulat

kun nousevat broilerit siivilleen.

battle

Check out my resting bitch face. (Kreditoisin kuvaajaa, mutta en löytänyt hänen nimeään.)

Golden age of grotesque

Okei. En ole paljon puhunut yleisestä (muukalais)vihamielisyyden noususta ja alati kovenevista arvoista. Olen ajatellut, että älykkäät ihmiset puhuvat niistä jo tarpeeksi. Että vastavoima avoimelle rasismille ja väkivaltaiselle nationalismille on riittävän vahva.

Kuluneen viikon retoriseen alhoon saakka ajattelin myös, että ei pitäisi haukkua ja pilkata rasisteja, vaan hakea rakentavampaa lähestymistapaa, dialogin mahdollisuuksia. Lopulta meillä prekariaatin suvakkihuorilla ja ulkomaalaisista syntipukin peloilleen löytävillä maahanmuuttokriitikoilla (lol) on yhteinen vihollinen: hallituspolitiikka, elinkeinoelämän lainalaisuudet ja niitä johdattava uusliberalistinen ideologia, joka kurjistaa, kiristää ja kurittaa ihmisiä ja halpuuttaa kaiken elämän. Nämä katupartioiden puolesta marssivat eivät vain syystä tai toisesta suostu näkemään todellista vastustajaa (ehkä siksi, että se on niin abstrakti, ja miten hyökätä abstraktioita vastaan). Eivät ymmärrä, että ei ne elämän edellytykset ole katoamassa, koska ulkomaalaiset. Sehän ei ole mikään suomalaiserityinen ongelma: elämän edellytykset ovat yleisesti ottaen katoamassa maapallolta – ongelma alkaa nyt vaan ulottua jo hyvinvoiviin keskuksiinkin. Kansainvaellukset ovat seuraus, ei syy.

Mutta joo, ei. En halua jakaa edes vastustajaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka pokkana kertovat, miten kotona opetettiin, että työ vapauttaa (ja sama saksaksi), tai huutavat kadulla ”uunit auki”. Keskitysleireissä ja ihmisten (tai muiden eläinten) joukkotuhonnassa ei ole mitään hienoa, tavoiteltavaa ulottuvuutta. Niihin ihailulla viittaaminen antaa ihmisestä ainoastaan täysin sivistymättömän ja paatuneen, myötätunnottoman kuvan.

Kai sitten on mahdollista päästä suomalaisesta peruskoulusta läpi saamatta järjellistä käsitystä vaikkapa nyt holokaustista. Omatoiminen opiskelu on toki mahdollista, jos natsismi erityisesti kiinnostaa. Auschwitzistakin on kirjoitettu hyllymetreittäin kirjoja, että jos se on siellä oman ajattelun ytimessä, niin lukemaan vaan.

Ymmärrän kyllä, että jos tietotaso ei ole kovin korkea, keskitysleirijutut voivat tuntua hauskoilta (en oikeasti ymmärrä). Oudot vihamieliset asenteet alkavat kuitenkin tunkea läpi jo virallisesta koneistostakin, jossa on myös kouluja käyneitä ihmisiä. Poliitikot ovat jo pitkään sanoneet ihan mitä paskaa huvittaa. Poliisin taholta lipsahtaneet puheet ja ennen kaikkea käsittämättömät teot (klovnien pidättäminen etc) pistävät miettimään, ollaanko menossa tilanteeseen, jossa Hannah Arendtin määritelmän mukaisesti epänormaalit asiat alkavat tuntua normaaleilta.

Ihmiset syrjäytyy, poliitikot on turmeltuneita idiootteja ja ehkä osa kytistä oikeasti on natsipaskoja. Siinä ei ole mitään uutta. Mutta mitä helvettiä, taide?!

Kävin juuri Kaupunginteatterilla Kari Hotakaisen Luonnon lain näyttämösovitusta katsomassa. Oikein mallikas ja hyvin tehty esitys, hyvännäköinen, -kuuloinen ja hienoa näyttelijäntyötä. Teos sijoittui sairaalaan, jossa pienipalkkaiset hoitajat tekevät kiireessä hyvää työtä. Verovaroilla kustannetaan veronkiertäjänkin kuntoutus, ja Suomi on hieno maa, paitsi että leikkaajat haluavat pilata kaiken. Okei. Mukana on kolmekymppinen maailmanparantajavegaaninainen, joka sivumennen sanoen on syypää isänsä onnettomuuteen pyytäessään häntä puhelimitse tuomaan kaurakermaa (isä hermostuu ja ajaa kolarin) ja aiheuttaa välillisesti myös isoäitinsä kuoleman ostamalla omaishoitajavaarille lipun teatteriin. Siinä välissä hahmo käy laukomassa kommentteja, joita voisi odottaa 15-vuotiaalta, (ja syömässä haloo epävegaanisia kettukarkkeja). Muut hahmot onnistutaan näyttämään useammasta kulmasta, ja juntti, pahantahtoinen veropetkuttaja ei ole mitään muuta kuin samaistuttava symppis. Ehkä tämä nuori naishahmo on nyt pyrkimys testata minun suvaitsevaisuuttani käytännössä. Ja joissain tilanteissa varmasti voinkin hyväksyä yliolkaisesti kirjoitetut henkilöhahmot (en oikeasti voi). Luonnon laissa oli silti muutakin tökeröä. Jokseenkin puun takaa tuli kohtaus, jossa alettiin meuhkata suvaitsevaisuudesta. Jotenkin lopputulema tuntui olevan, että suvaitsevaisuutta painottavat ihmiset ovat tekopyhiä, lapsellisia ja todellisuudesta vieraantuneita. Ehkä olin herkistynyt tälle tulkinnalle luettuani aiemmin (edellä linkatun) Hotakaisen vihapuhekolumnin (jonka sanoma jäi minulle niin ikään epäselväksi).

Päähenkilö on jännä konsepti. Luonnon lain verohuijari-isässä oli hieman yritystä epämiellyttäväksi henkilöhahmoksi, mutta jotta henkilö voisi oikeasti olla epämiellyttävä, katsoja pitäisi etäännyttää hänestä. Sveholmin hahmossa ei ollut mitään etäännyttävää, varsinkin kun hän teki roolin niin ihastuttavasti. Kaikki, mitä hän sanoi tai teki, tuntui hyväksyttävältä. Eritoten kun vastapoolina oli ärsyttävyydellään ja ulkokohtaisuudellaan etäännytetty ituhippitytär. Niin ja tummaihoisiakin voi rauhassa kutsua n-sanalla, kun ei se kerran tummaa vastanäyttelijää tai ainakaan hänen roolihahmoaan haittaa (saati täysvalkoista yleisöä): kaikki muuhan on teeskentelevää poliittista korrektiutta hei.

Teoksen eetos ei tietenkään synny yhdestä sanasta. Olisin ehkä sivuuttanut mieltäni oudoksuttaneet kohdat ihan vaan sillä ajatuksella, että teatteri ei ole se konteksti, jossa osaisin odottaa moista aatemaailmaa. Eräs kollega oli kuitenkin varsin tuohtunut esityksen jälkeen, joten päättelin, etten ole hullu tai yliherkkä. Mitä enemmän ajattelen teosta, sitä pahemmin minusta alkaa tuntua siltä, että siihen oli sisällytetty iso lasti laskelmoitua populistista paskaa. Sanoma tuntui olevan: ”Jatkakaa vanhaan malliin, se on hyvä, koska niin on aina tehty, ei anneta minkään muuttua, ja jos joku yrittää jotain erikoista tai muuta kuin mihin on totuttu, niin se on väärässä ja tyhmä.”

Taiteen populistisuus on erityisen tuomittavaa. Taiteen ei kuulu antaa oikeutusta latteille ja laiskoille näkemyksille tai alhaisimmille ja itsekkäimmille mieltymyksille. Taiteen tehtävä on haastaa mielikuvitus ja sitä mukaa myötätunto. Miksi? No ihan siksi, että taide on harvoja välineitä, joilla se onnistuu. Vallitsevia valtarakenteita pönkittäviä taideteoksia eivät tarvitse muut kuin diktaattorit.

Rasismi on aate. Se on luotu perustelemaan tietyn ihmisryhmän paremmuus toisiin verrattuna ja oikeuttamaan vähemmän ihmisiksi määriteltyjen hyväksikäyttö tai hävittäminen. Tämä aate ei kaipaa yhtään lisäpönkitystä, varsinkaan ihmisiltä, joiden pitäisi tietää paremmin.

imbeciles
image-650

Rotuopin nimissä natsit, nuo omalle kansalle sosialismia ajaneet työteliäät veikot, pakkosteriloivat ja teloittivat myös ihan perussaksalaisia. ”Eutanasia” suoritettiin esim. kokoamalla heikompaa ainesta tarkoitusta varten suunnitellun kuorma-auton kyytiin ja johtamalla konttiin pakokaasua. Kun uunit aukeaa, ei ole varmuutta siitä, kuka sinne tuupataan.

 

 

Edit. Luonnon lain nimi korjattu.

Older posts Newer posts