Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

Author: Laura Gustafsson (page 2 of 6)

Työpäiväkirja osa 5: …kuin ääni tulisi kalliimmasta roskapöntöstä

31.1.

– Valmistelen Bättre Folkin esityksen. Tarvitsen siihen mm. tequilaa.

– Haen Docpoint-festaripassin, jonka sain, koska kirjoitin jotain leffasuosituksia. Huomenna on ainoa päivä, jona ehdin käydä katsomassa mitään.

– T:n kanssa HAM:ssa. Kaksi seuraavaa proggistamme aikatauluineen on jotakuinkin selvillä. Käymme katsomassa Jussi Kiven näyttelyn. Se on antiikin ideaalin mukainen: hyvä, kaunis ja tosi.

– Jatkan Pajtim Statovcin Tiranan sydäntä. Tähän asti joka toinen lause on herättänyt mussa niin paljon riemua ja ihmetystä, että luen ne moneen kertaan.

Jussi Kiven hämäräperäisiä karttoja ja tutkimusmatkoja tuntemattomaan, HAM

Jussi Kiven hämäräperäisiä karttoja ja tutkimusmatkoja tuntemattomaan, HAM

1.2.

– Valmistelen autofiktiotyöpajaa, jonka pidän huomenna ja lauantaina. Inhoan syvästi minkään asiapitoisemman luennon tms. valmistelua. Minun on vaikea sietää sitä, että työhön pitää panostaa kaksi kertaa ja kahdella hyvin toisistaan poikkeavalla tavalla tosi paljon tai muuten koko homma menee vituiksi. Jos on valmistautunut hyvin, niin sitten on ainakin backup siltä varalta, että alkaa sekoilla vieraiden läsnäollessa. Mulla ei ole niin hyvä itsetunto, että voisin mennä jaarittelemaan jotain ihan hatusta. Eikä se toisaalta ole reilua kuulijoitakaan kohtaan. En aina osaa päättää suhtautumistani esiintymiseen. Rakastan spontaaneita juttuja: livehaastatteluita ja suoria lähetyksiä. Niissä tavallaan vastuu on aina enemmän jollain muulla kuin minulla. Johtopäätös: vihaan vastuun ottamista. Quelle surprise.

– Hankin kolmeen Docpointin esitykseen lipun. Onnistun näkemään kaksi, koska olen vakuuttunut, että keskimmäinen esitetään toisella puolella kaupunkia kuin missä se oikeasti esitetään. This is Congo on varsin masentava. Samalla tietysti hyvin kiinnostava. Uteliaisuus ja mukavuudenhalu ovat yleensä toisensa poissulkevat. Joskus toivon, että mua ajaisi enemmän jälkimmäinen. …When You Look Away panee minut kertakaikkisen sekaisin. Mikä ehkä onkin kaiken todellinen tila. Tai ei sekaisin, vaan muutoksessa. (Katsokaa se Areenasta heti!!)

3.2.

– Koko eilinen päivä kului matkustamiseen. Tulin Pyhälle Bättre Folk -tapahtumaan. Eilen oli tarkoitus pitää ensimmäinen osa työpajastani, mutta bussi myöhästyi niin paljon, että pidin molemmat osat tänään. Eilinen työpanokseni oli yhden lehtihaastattelun tekeminen. Olen erikoistunut monologien pitämiseen toimittajille. En vaan osaa lopettaa. En tiennyt, että minussa on tällainen puoli. Menin nukkumaan tosi ajoissa, koska olen kipeä. Kirjailijakollegat festarilla ovat Taina Latvala ja Pajtim Statovci sekä Kasper Strömman. Taina ja Pajtim antoivat minulle kirjojaan. Illalla silitin mekkoni ja luin Arvostelukappaletta.

– Paneelikeskustelu ja kahden tunnin autofiktio-työpaja luovittu. Vielä esiintyminen. Aion kertoa pari juttua Pirjosta.

27846641_1349181578521917_1544574112_o

27708291_1346683042105104_501994147_o

4.2.

– Olen kipeä. Matkustan kotiin. Lappi on ihan saatanan kaunis. Sääli, että siellä on mahdotonta olla. Siis jos on minä. Joka ei ole tottunut ja saa kovasta pakkasesta kuolemanpelon (nähdäkseni ihan realistinen pelko). Eilinen esiintyminen meni hyvin. Kai? Eilen nautin alkoholia. Mulla oli tipaton tammikuu, paino oli sen aikana jatkuvasti kilon enemmän kuin sitä ennen. En tiedä, korreloivatko nämä jotenkin. En myöskään syönyt karkkia koko vitun kuukauden aikana (paitsi 1,5 palaa lakua, mutta sille on hyvä selitys, ja huom. suklaa ei ole karkki).

5.2.

– Käyn Ylellä tekemässä yhden kuvauksen. Palkka, ruoka, taksit, mielekäs keskustelu, OMA PUKUHUONE ja ikään kuin se ei riittäisi, Tove Idström kysyy multa, mitä mä teen. ”Oon kirjailija.” ”Niin ootkin! Ja vielä ihan helvetin hyvä!” En hennonnut tarkistaa, sekoitettiinko mut mahdollisesti kollegaan.

– Terveyskeskus on muuttanut viikonlopun aikana Kalasatamaan. Yritän saada aikaa. Epäonnistun.

– Haluan seuraavan tai jonkun kirjani kannen Trine + Kim Design Studiolta.

Ylellä on ihanat salaatit ja lisukkeet, mutta pitäisikö tasapuolisuuden vuoksi tehdä myös "ruumissyöjät"-kyltti erilaisista kehon osista

Ylellä on ihanat salaatit ja lisukkeet, mutta pitäisikö tasapuolisuuden vuoksi tehdä myös ”ruumissyöjät”-kyltti erilaisista kehon osista

6.2.

– Kuuntelen Darkthronen Transilvanian Hungeria. Tulee kotiinpaluun tunne. Mutta olen ottanut kuunteluun ”deluxe-version” (nauratti ajatus, että mikä tässä voi olla deluxea, onko ne miksanneet sen silleen, että kuulostaisi kuin ääni tulisi kalliimmasta roskapöntöstä vai) ja saan sätkyn, kun lopussa Fenriz siellä alkaa jotain selostaa teoksesta. Tällainen artistien oma avautuminen albumien yhteydessä tulisi kieltää samoilla säädöksillä kuin hautarauhan rikkominen.

Ensin kuvittelin raakkumisen tulevan kuulokkeistani, mutta olinkin päätynyt keskelle varisten Suomi-areenaa

Ensin kuvittelin raakkumisen olevan peräisin kuulokkeistani, mutta olinkin päätynyt keskelle varisten Suomi-areenaa

Työpäiväkirja osa 4: Voiko joku lainata toppahousuja

22.1.

– Kaikki kertovat tarinoita. Joskus on vaikea ymmärtää, miksei jokin tarina viihdytä kuulijaa niin kuin minua. Minä tykkään pienistä ja hassuista tarinoista, absurdeista. Sellaisista, joissa joku tekee jotain yllättävää ja kekseliästä tai impulsiivista ja ihmettelee lopuksi itsekin omaa toimintaansa.

23.1

– Ote muistiinpanoista: ”Da ulostaa sinisiä helmiä.”

24.1.

– Lapsi sairaana, luen länsiafrikkalaisista, haitilaisista ja kuubalaisista jumalista samaan aikaan kun taustalla pyörii Muumilaakson tarinat. Haluan New Orleansiin.

– Valtteri Raekallion Oneiron-esitys Cirkossa. Sanon seuralaiselle: ”Ei se varmaan ole yhtään ahdistava.” Todella ahdistava väkivaltakohtaus (raiskaus? En muista sellaista Oneironista. Vai oliko Ulriken tarinassa). Kuitenkin hieno. Se, että uhri on pitkä ja lihaksikas mies ja tekijä paljon pienempi nainen, näyttää yleisesti ihmis/eläinruumiin haavoittuvuuden ja alttiuden häpäisylle. Se on koskettavaa. Mutta lopun joukkoruokailu on ahdistava silleen toisella tavalla. Vaikka sekin on hieno. Ja keitto on superhyvää. Ja tarjoilu hoidetaan erittäin tehokkaasti. Mutta silti.

Tältä näytän aina, kun esitän työntekoa.

Tältä näytän aina, kun esitän työntekoa.

25.1.

– Ranskan suurlähetystössä kuuntelemassa paneelikeskustelua radikalisoitumisesta. Minua todella kiinnostaa ajatus siitä, että tylsyys synnyttää nationalistista liikehdintää. Thomas joku puhui ihmisten kaipuusta kuulua johonkin suurempaan, ylittää omat rajansa. Mielestäni Harari on myös käsitellyt tätä inhimillistä tarvetta, josta juontuu kuvitteellisten entiteettien (jumalat, valtiot jne) suosio: ihmiset haluavat ylittää tylsän todellisuuden, löytää jotain mystistä/pyhää/mitä tahansa elämää suurempaa. Ehkä olennainen kysymys olisikin, miten palauttaisimme yhteiskuntaan jotain kiinnostavaa, järjen selättävää ja mystistä ja suurta ilman, että sen tarvitsisi purkautua rajojenrakentamisena tai -vahvistamisena ja muuna vihamielisyytenä.

26.1.

– Kävin kuvaamassa pilottijakson yhteen ohjelmaan. Toivottavasti se toteutuu. Olisi kiva päteä ja saada huomiota.

27.1.

– Lapsi kipeänä, peruttava sosiaaliset menemiset. Käymme Kiasmassa. Olen kertonut lapselle, että jos jalkoja ei pese, niihin kasvaa sieniä. Maija Blåfieldin videoteoksessa on sieniä. Lapsi on vakuuttunut, että ne kasvavat ”jossain lapsessa”. En varsinaisesti kumoa käsitystä. Minusta on tullut hyvä opettavaisten tarinoiden kertoja. Usein tarinoissa on tosipohja. (Esim. ”Bussissa pitää sulkea turvavyö. Kerran yksi mummo ei suostunut ja kuski valitti sille koko matkan.” Tositarina.) Kiitän taidosta Peppi Pitkätossua.

– Okei. Viiru ja Pesonen. Onko siinä kyse mistään muusta kuin fantasiasta, jossa kaikesta täysin riippumaton mies saa täydelliseen hallintaansa infantiilin, eläimellistettävän ”kumppanin”, jonka ainoita vaikutuskeinoja on mankua tahtoaan läpi tai koettaa lapsekkuuden tai huumorin kautta saada toisen tukea hankkeilleen.

Hate to rain on your parade, mutta patologinenkin suhde voi näyttää onnelliselta.

Hate to rain on your parade, mutta patologinenkin suhde voi näyttää onnelliselta.

29.1.

– Aloitin viikonloppuna Taina Latvalan Arvostelukappaleen, jonka lukeminen mua tietyllä tavalla huolettaa, koska olen nähtävästi ollut jossain vähän samoilla apajilla Pohjan kanssa. Olen aina huolissani jälkikäteisplagioinnista. Lisäksi aloitin David Foster Wallacen Kummatukkainen tyttö -kokoelman. Kirjailijasta aina puhutaan metamodernin yhteydessä, mutta toistaiseksi olen hämmennyksen tilassa. Vuolassanaista mieskirjallisuutta. (Se kuulosti nyt kritiikiltä, mutta ei ollut intentionaalisesti negatiivinen määritelmä.)

– Luen kirjaa Black Metal – Beyond the Darkness (useita kirjoittajia) ja kuuntelen Opera IX:ä ja Rotting Christia, koska oikeastaan mulla ei ole mitään syytä dissata ei-pohjoismaista bläkkistä. Tiedän, mihin tämä tutkiskelu liittyy, mutta en vielä tiedä, miten.

Black Metal – Beyond the Darkness

Black Metal – Beyond the Darkness

30.1

– Bättre Folk on viikonloppuna Pyhällä. Valmistelen pitkään miettimääni esitystä. Stressaa. Luen Pohjaa. Löydän typon ja yhden suoranaisen virheen. Voi vittu. Yleisesti ottaen hävettää. Entä jos en tule ymmärretyksi. Kirjoitan festarinjohtaja AR:lle meilin: ”Vaikuttaako joukkoliikenteen lakko Ski-Busseihin (kirjoitin ensin bisseihin)? Onko se mun haastattelujutun ajankohta selvinnyt? Voiko joku lainata toppahousuja jos menen ulos?”

BFiF2018_LauraGustafsson (1)

 

Työpäiväkirja osa 3: Today I’m icy but I’m prayin’ for some more snow

15.1.

– Kävin eilen Takomolla katsomassa Aina on joku syy. Se oli älykäs ja kaunis, täydellinen. Sitä paitsi itkin. Ja nauroin. Vitun ihanaa.

– Luin (eilen myös, aika hyvin olin in duty eilen siihen nähden, että vietin koko päivän Hoplopissa) artikkelin Texasin öljystä. Öljy alkaa liikkua aivoissani.

– En aamulla muista uniani. Olen vähän vihainen siitä. Tuntuu, että minulta ryövätään jotakin, mikä selvästi minulle kuuluu. Tämä on olennaista työn kannalta, koska tarvitsen alitajuntaani työssä.

– Tuntematon ihminen lähettää kuvan peniksestään, saatteena: ”Tekiskö mieli.” Kintuissaan hänellä on siniset verkkarit ja kuvanottamishetkellä hän katsoo tv:stä piirrettyä. Ilmeisesti jokin radio-ohjelma (varmaan ”Seksistä ei kannata puhua julkisesti”) on juuri tullut uusintana.

– Luen Alun Andersonin Kun Arktis sulaa -kirjaa. Ei taas paljon naurata.

Arktiksen luontoa Greenpeacen sivuilta

Arktiksen luontoa Greenpeacen sivuilta

16.1.

– En helvetti saa enää apurahaa mistään, kun selviää, että en tee vittu mitään.

– Kirjoitin 153 sanaa kaunokirjallista tekstiä.

17.1.

– Eilen jätin kesken romaanin, jossa käytettiin fraasia ”väläyttää hymy”. En myöskään siedä esim. sipaista-verbiä melkein missään yhteydessä. Inhoan useimpia sanoja, joilla korvataan sanoa-verbi, mutta niiden käytöltä on miltei mahdoton välttyä. Jos joku on ihmetellyt, miksi suosin näytelmätekstin tapaan kirjoitettua dialogia, niin tässä selitys. Romaanin keskeyttämisen jälkeen aloitin Sinikka Tarvaisen Ennen syntiinlankeemusta (Teos). Kirjoitin paljon muistiinpanoja.

– Luen ja kirjoitan aamupäivällä romaania varten. Mielikuvitus toimii ensin ylikierroksilla, sitten on pakko ottaa päiväunet. ”Työrytmi”. Iltapäivä on öljyä ja jäätä.

Arktis-kirja on yksi niistä teoksista, jotka saavat toivomaan, että tämä kädellislaji onnistuu itsetuhossaan mahdollisimman pian. Sivullisvahingot ovat on valtavat, mutta ne ovat sitä suuremmat, mitä pidempään ihmiset planeetalla vaikuttavat. Tiedän, ettei ihmisviha ole muodikasta, mutta ihan sama.

Sarvivalaita Greenpeacen sivuilta

Sarvivalaita Greenpeacen sivuilta

18.1.

– Maintenance… Pallottelen ystävän kanssa nimeä hänen käsikirjoitukselleen ja mietin, miten pääsisin Beniniin. Villa Karoon voi anoa minimissään viiden viikon residenssiä.

– Enimmäkseen luen. Lisäksi päden J:lle sarvivalastietoudellani.

– Å lähettää Option arvion Pohjasta. Arvio on kiittävä. Tulen iloiseksi. Toimittaja osuu naulan kantaan siinä, että minun on keksittävä itseni uudelleen Pohjan jälkeen. Mutta niinhän on pitänyt tähänkin saakka.

Villi Vaniljan uusi karva-asiantuntija

Villi Vaniljan uusi karva-asiantuntija

19.1.

– Istun kampaajalla melkein neljä tuntia. Se kuuluu työhön, koska seuraavan kahden viikon sisällä minulla on neljä esiintymistä (yhdessä ja samassa tapahtumassa mutta silti) ja kaksi telkkarijuttua. Ihan turha katsoa tolleen. Auktorisoitu lähde on juuri julistanut kirjani loistavaksi. Mitä minun muka pitäisi tehdä? Kirjoittaa vielä loistavampi? No okei. Illemmalla.

Hans-Christian Bergin Visual vortexin äärellä

Hans-Christian Bergin Visual vortexin äärellä, alempana Inka Niemisen Mustat lampaat

27140695_1334876389952436_1976454239_o

21.1.

– Vapaa viikonloppu. Superhauska leffa Happy Death Day. Lauantaina J:n kanssa WeeGeessä. Helinä Rautavaaran museossa oli vodouhun liittyvää materiaalia. EMMA:n Kosketus-näyttely jätti vähän kylmäksi. Joitain upeita pintoja (kaikki minua miellyttäneet mustia teoksia). Olisin saanut paljonkin lukemalla näyttelykatalogin (vaikka itse teokset olisin skipannut), niin älyllisellä tasolla kokonaisuus liikkui. Se ei ole hyvä eikä paha, mutta alistaa taiteen mielestäni teorian palvelukseen sen sijaan, että teosten omat teoriat ja maailmanhahmottamistavat pääsisivät esiin. Yllättäen vaikutuin eniten design-näyttelyssä olleesta Rut Brykin kaakelijutusta ja yhdestä kuvasta, jossa näkyi Brykin Mäntyniemeen tekemä valtava Jäävirta-keramiikkareliefi vuodelta 1991 (olisi hirveää olla presidentti, koska sitten tietäisi, millaista on elää sen ihanan teoksen kanssa, mutta joutuisi väistämättä jossain vaiheessa luovuttamaan sen haltijuuden jollekin seuraavalle kusipäälle).

– Aloitin post it -lappuseinän pitämisen. Kirjan ei tarvitse olla tänä vuonna valmis. Tämän vuoden otsikko saa luvan olla Oppiminen.

Brykin Jäävirta muotouluhistorian wikispaces-sivuilta

Brykin Jäävirta muotoiluhistorian wikispaces-sivuilta

Työpäiväkirja osa 2: ”En ole kustannustoimittaja, mutta voin vilkaista.”

9.1

– Lapsi sairaana. Otan hänet mukaan tapaamiseen R-baariin. Hänen söpöytensä hyvittää omat menneet epäsöpöyteni. Viereisessä pöydässä toimittaja odottaa kollegaa haastatteluun. Toinen kollega aloittelee työpäiväänsä. Minulla on työkateus.

– Ohjaan valokuvataiteilijaa hänen opinnäytetyössään. Miten kenelläkään on niin huikeita ideoita. Uskon, että minä saan hänestä enemmän kuin toisinpäin.

– Miksi 60 %:ssa lastenkirjoja näytetään kalojen kiduttamista. Jostain syystä lapset eivät iloisina seivästele muita eläimiä, mutta kalojen tappaminen on ilmeisesti lasten yleisin kansanhuvi. Tai sitten lastenkirjailijat ovat mielikuvituksettomia / haluavat näyttää väkivaltaa.

– Aloitan Jussi Laitisen Valomerkin (tietokirja fossiilisten polttoaineiden kestämättömyydestä).

10.1

– Kirjoitan muistiin pitkän unen. Siinä vanhempani ovat vaihtaneet autonsa uskomattomiin romuihin. Sanon: ”No tuota uskaltaa lainata X:llekin (entinen vävy).” Pragmaattinen uniminäni kamppailee toistuvasti muiden ihmisten absurdiuden kanssa.

– Olen todella inspiroitunut. Sisustamisesta.

– Kevään valo. Toipilaan kanssa huonekalukaupoissa. Hän ottaa kuvia puhelimellani. Ne ovat parempia kuin itse olisin ottanut. (Luultavasti jopa tutkielmat vaunujen sisätiloista.)

– Itken lukiessani Aina ja Ikuisesti (Alan Durant – Debi Gliori).

Aina ja ikuisesti

Aina ja ikuisesti

11.1

– Ostan lennot Vilnaan. Menen puhumaan ekokriittisestä kirjallisuudesta maalikuussa. (Lennot+ekokritiikki=mitvit?) Akkreditoidun DocPoint-festareille. Sovin uuden keskusteluohjelman pilotin kuvauksista. Sovin Ylen naistenpäivälähetyksen kuvauksesta. Vuosi on alkanut.

– Lähetän Pohjaan liittyvää markkinointimateriaalia agentille. Miten tällaiset asiat aina jäävät.

– Googlaan itseäni.

– Kihertelen fb-ystävieni päivityksille. Miten ne voivat olla niin nokkelia. Paskiaiset.

– ”On tylyä ironiaa, että ne, jotka eivät kuormita ilmastoa juuri lainkaan, kärsivät seurauksista eniten.” (Valomerkki)

– Tajuan Niin&Näin-lehden artikkeleista 20%. Arvelin, että muuttuisin fiksummaksi ihan vaan tilaamalla sitä. Sen lukeminen saa Elonkehän vaikuttamaan helpolta. Ihan niin kuin suomeksi luennoiminen on kivaa ja helppoa englanniksi luennoimisen jälkeen.

12.1

– Sisustin eilen työpisteeni (keittiöni) uudelleen. Päässäni alkaa mahtipontisesti soida ote yhdestä YUP:n kappaleesta. ”Minä olin häneen ja iäisyyteen ja iäisyys minuun tyytyväinen.”

– Kirjoitan muistiinpanot Valomerkki-kirjasta. Näyttää siltä, että olemme (me ihmiset siis) todella sössineet asiamme öljyn kanssa. Sisimmässäni asuu pieni ilmastodenialisti tai insinöörit ratkaisee -tyyppi. Koska vaikka tämä elämäntapa on hirveä ja tuhoisa, pidän siitä. Älyllinen rehellisyys ja mukavuudenhalu ovat yhteensovittamattomat. Salaa toivon, että fossiiliset ja maapallo kestäisivät vielä sen aikaa, että minun elämäni ei muuttuisi radikaalisti. Ain’t gonna happen. Saakohan 20-luvulla rakennettuun taloon palautettua puulämmityksen kun SHTF.

– Ystäväni teki minulle parhaillaan ihailemani maalauksen siitä hyvästä, että luen ja kommentoin hänen tekstiään. ”En ole kustannustoimittaja, mutta voin vilkaista.”

Työhuoneen maalaus: Marjo Hyvärinen

Työhuoneen maalaus: Marjo Hyvärinen

13.1

– Kävimme lapsen kanssa eilen katsomassa Tippukivitapauksen. Käyttäydymme julkisissa tiloissa kuin kaksi villi-ihmistä. On toisaalta parempi olla villi-ihminen kuin kesyihminen.

– Olin jättänyt Komediaprojektin muistiinpanot kesken, viimeistelen.

– Tänään ei ole työpäivä, mutta tulee mieleen kirjaidea. Välityötyyppinen, mutta kaunis ja ihana (-kin). Välityö on arvolatautunut sana, mutta ajatus miellyttää minua. Että voi olla jotain pientä (mutta tärkeää) sanottavaa, ja sen voi sanoa tiiviisti, hienostuneesti ja selkeästi. Jos ei ole mitään sanottavaa, niin sitten pitää olla hiljaa. Tuleeko minulla ikinä olemaan niin paljon sanottavaa, että kirjoittaisin 900-sivuisen romaanin. Olen mennyt asia/sisältö/teema ja toisaalta muoto/rakenne/kieli edellä. Tuleeko jossain vaiheessa tarinan vuoro. Tai herra paratkoon: juonen. Entä jos ei usko juoneen.

26854427_1327729887333753_2020053570_o

 

Työpäiväkirja osa 1: Hemmetti sentään sitä paratiisia

1.1

– Minulla on kolmivuotinen apuraha. Epäilyttävää.

2.1

– Päivittelen M:n kanssa, miten olen selviytynyt elämässäni taloudellisesti näin hyvin.

– Kontulan kirjaston lastenosasto on mahtava. Selaan valokuvakirjaa, jossa on vanhoja kuvia Helsingistä. Pakotan kaikki erilaisin verukkein katsomaan kuvia kanssani, koska ne ovat minusta kiehtovia.

Elämysmatka Kontulaan

Elämysmatka Kontulaan

3.1

– Palautan Marko Leinon Saastan. Dekkarigenren naiskuva häiritsee minua massiivisesti. Silti aloitan Sillan uuden kauden.

– Kiasmassa lapsen ja ystävien kanssa. Pulla on hyvää, samoin Ars Fennica -ehdokkaat. Nandita Kumarin pOLymORpHic hUMansCApE on myös hieno. Ystävän lapsi kävelee vahingossa yhden teoksen yli.

– Ainoa kirjallinen idea, joka minua naurattaa, on Anal-niminen henkilöhahmo.

saga

4.1

– Unessa oli varaani. Joulukuun liskot tulevat.

– Olen nähnyt Die Hardin niin monta kertaa, että aina kun tulen lennolta, etsin vaistomaisesti kokolattiamattoa, jolla kipristellä varpaitani. Mielestäni tämä on riittävä selitys sille, että haluan nyt elämässäni katsoa elokuvia ja sarjoja, joissa on lähinnä naisia.

– Onneksi T tahtoo tehdä kanssani duunia. En keksi enää yhtäkään ideaa yksin (mukaan lukematta Anal-henkilöhahmoa).

– Luen Pentti Lindqvistin Synti-teosta. Nauran ääneen hänen käyttämälleen vasikkavälikohtaus-termille.

dh-cover

5.1

– En tiennyt, että Wes Andersson ja Roy Andersson ovat eri henkilö. En kerro kenellekään.

– Innostun hienoisesti komedian kirjoittamisesta, vaikka eilen arvelin, ettei se tule koskaan onnistumaan.

– E.S. sanoo: Draamassa kolmen henkilön väliset suhteet (ristiriidat) ovat kiinnostavimpia. Miksi opin tämän kuusi vuotta valmistumiseni jälkeen.

7.1

– Luulin koko viikon, että haluan lopettaa kirjoittamisen ja ryhtyä siivoojaksi. PMS.

– Eilen katsottu mother! ja A Girl Walks Home Alone At Night. Miten voi nähdä kaksi hyvää elokuvaa saman päivän aikana, varsinkin jos ei yleisesti ottaen piittaa ko. taiteenlajista. Rakastin mother!-elokuvan allegoriaa (seuralaista huvitti, että ryvin itse hetkeä aiemmin samanlaisessa inspiraatiokatveessa kuin filmin Poeetta). Toisen leffan skeittaava iranilainen vampyyrityttö oli ihana.

– Luen Naisten Helsinki -kirjaa (toim. Biström, Paqvalén, Rask). Saan päähäni hakea sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan (mikäli sellaista on). Olisiko ihanaa palata yliopistolle.

8.1

– T lähettänyt yöllä kuvia kirjan sivuista. Sitaatti päättyy: ”Maledicta Paradisus in qua tantum cacatur!” (Vapaa käännös: ”Hemmetti sentään sitä paratiisia, kun siellä on niin paljon paskaa.”) Joten aamiaisella pohdin ylösnousemusta.

– Katson Muumilaakson tarinoita. Se on hyvä. Olemme kolmoskaudella. Kun jaksot on katsottu, voisin irtisanoa C-Moren, jossa ei ole muuta katsomisen arvoista. Mutta lapseni on 3-vuotias. Hän haluaa katsoa kaiken uudestaan.

#suomisaatana

Kirjoitin kirjan ihmisyydestä, eläimyydestä, yhteiskunnasta ja maailmasta, kertomusten ja ”totuuden” suhteesta. Käytin materiaalina itseäni: sitä, miltä minusta on tuntunut olla tyttö, nainen, äiti, kirjailija, ihminen. Ja kyllä, myös sitä, miltä minusta on tuntunut olla katseen, halun tai ihastuksen kohde. Tai halveksunnan ja objektifioinnin kohde. Miten tämä on vaikuttanut minuun ja miten minä olen vaikuttanut siihen. Ajattelin, että nämä ovat tärkeitä aiheita ja niistä on puhuttava rehellisesti. Henkilökohtaisista yhteydenotoista (ja niiden määrästä) päätellen lukijat ovat olleet samaa mieltä. Media ei kuitenkaan näe asiaa ihan näin. Olen tehnyt asiallisia ja mielekkäitä haastatteluja esim. Anna-lehden, Turun Sanomien ja Karjalaisen kanssa. Radion puolelta mielekkäitä juttuja on tullut ainakin Kulttuuricocktailiin, Kultakuumeeseen ja Radio Suomen iltaan. Kirja on kuitenkin taidettu arvioida vain Turun Sanomissa. Tiedän, että syksyllä tulee noin 8000 kiinnostavaa kirjaa, jotka ansaitsevat arvionsa. Mutta tuntuuhan se paikoin suhteettomaltakin, että pääsen selostamaan kirjastani, mutta teokseen ei oteta juurikaan mitään suhdetta. Paitsi sen verran, että sieltä poimitaan find-toiminnolla seksikohtauksia. Muodon ja kirjallisten ansioiden (tai niiden puutteen) analyysiin olen törmännyt sentään parissa blogikirjoituksessa.

Ajattelin yhden naistenlehtikannanottoni (turha etsiä, jouduin poistamaan sen) jälkeen vuonna 2011, etten enää sano mitään minun ja median suhteesta. Hölmötkin läpät unohtuvat nopeasti, ja olisi järkevää ylläpitää kivoja välejä lehtiin, telkkariin ja joka paikkaan (sitä paitsi monet toimittajat ovat ihania tyyppejä). Mutta onhan se nyt kiinnostavaa, mihin ne ihmiset, jotka vaikuttavat suurempien joukkojen käsitykseen todellisuudesta, kiinnittävät huomiota. Ja esimerkiksi jos puhuu ja kirjoittaa naiseudesta, ruumiista, seksistä ja väkivallasta, niin ollaan tunkemassa joko uhrin tai bimbon rooliin. Mitään kiinnostavaa taidettahan ei sellainen voi saada aikaiseksi. Olisin mieluummin idiootti omilla ansioillani kuin sillä, että joku idioottitoimittaja kirjoittaa minusta toisen lehtijutun perusteella jotain selittämätöntä paskaa, jota en ole hänelle tai välttämättä kenellekään sanonut. Sitten syntyy artikkeleita, jotka ovat sitä luokkaa, että seksi, seksi, seksi, vähänkö lutka, vähänkö tyhmä mutta niinhän nää feministit aina on, perse, paneminen, on muuten raiskattu eikä ihme kun vähänkö tosiaan lutka, voi voi. Ja yhtäkkiä asioista, jotka kirjoitin kirjaan, tulee jotain, mitä olenkin kertonut haastattelussa (”ollut avoimena”). Kirja on autofiktio, FIKTIO. Ja jos minä kirjailijana sanon, että kaikki kerrottu on tietysti totta, niin kannattaisiko ajatella, että tuo ihminen muuten valehtelee työkseen (vaikka tällä ei pitäisi olla mitään merkitystä, koska kyse on fiktiosta). Ei ihme, että merkityksellisemmistäkin aiheista uutisoidaan niin päin persettä, mielipiteitä kerrotaan totuutena ja kaupalliset toimijat pääsevät julkaisemaan tiedotteitaan uutisina.

Kirjallisuus tuntuu kiinnostavan valtamediaa eniten silloin, jos siitä saa kyhättyä klikkiotsikon, jonka alle aktiivisimmat voivat käydä ilmaisemassa, että kirjan tekijä on sosiaalipummi tai huora. On totta, että tein valinnan puhua kirjani aiheista ja sitä myöten myös itsestäni julkisuudessa. Mutta jos olisin valinnut toisin, eipä olisi kirjanikaan saanut minkäänlaista huomiota. Ja minä haluan, että näistä asioista puhutaan, koska ne vaikuttavat meidän kaikkien elämään. Mutta miksi ne, jotka keskustelua ohjaavat, haluavat työntää sitä niin turhanpäiväiseen suuntaan.

23659799_1277932695646806_1554729209_o

 

Laura Gustafsson kirjamessuilla

Helsingin Kirjamessut ja Varjokirjamessut pidetään tulevana viikonloppuna. Osallistun molempiin.

Messukeskuksessa olen:

Torstaina klo 13-13.30 Minna Canth -lavalla, jossa minua haastattelee ROSA LIKSOM(!!!), sekä klo 18 Rosebudin osastolla.
Perjantaina klo 16.30-17 Minna Canth -lavalla liittyen WSOY:n julkaisemaan Toiseen tuntemattomaan, mukana Hanna Weselius ja Antti Heikkinen.
Lauantaina klo 16.30-17 Takauma-lavalla osana Kirjailijaliiton ohjelmaa Anu Ojalan kanssa puhumassa eläimestä ja eläinoikeuksista, haastattelijana Sari Peltoniemi.

Ja Rauhanasemalla Varjokirjamessuilla olen lauantaina klo 14.30-15.

Laura Gustafsson TAUKO-mekossa

TAUKO-vaatemerkki käytti minua mallinaan vastikään. Kuva: Laura Oja

Voimme villisti taiteilla

Tapasin Tuomas Hautalan vuonna 2009 uuden musiikkiteatterin kurssilla TeaK:ssa. Päädyimme taidekoulujen yhteisproggikseen säveltäjä–kirjoittaja-työpariksi ja syistä, joita on mahdotonta jäljittää, aloimme tehdä esitystä Kikasta. Maaliskuussa 2010 Lumessa sai ensi-iltansa Juhana von Baghin ohjaama Vapautuspassio, jonka neljästä fragmentista meidän luomuksemme Veenuspassio nähtiin viimeisenä. (Saatan muistaa kaiken väärin.) Olavi Uusivirta esitti Kikkaa ja Natalil Lintala fania, joka joutuu piilottelemaan ihailuaan.

Esitysten jälkeen Tuomas ehdotti, että voisimme tehdä Veenuspassiosta itsenäisen teoksen, jos hieman muokkaisimme ja pidentäisimme sitä. Ryhdyimme siis toimeen. Kirjoitin jälkikäteen arvioiden sangen ohuen näytelmän hillittömällä henkilökaartilla ja Tuomas sävelsi, koska Tuomas on ihana. Tarjosimme teosta suunnilleen jokaiseen Suomen teatteriin. Ymmärrän nyt, että sellaisenaan käsikirjoitus ei ollut vahva, mutta pidän edelleen meidät torjuneita teatterinjohtajia ja dramaturgeja vähän hölmöinä, kun eivät tajunneet, että kyseessä oli kuitenkin 1. versio, jota olisi voinut kehitellä eteenpäin ja poimia sieltä sen, mikä on hyvää. Eli Kikan.

Kaksi vuotta sitten meille avautui mahdollisuus palata teoksen pariin. Tällöin kutsuimme luonnostelmaa Kikka-musikaaliksi. Tajusin, että kässäriä pitää ”vähän muokata”, minkä kertomista Tuomakselle jännitin, koska hän oli tehnyt ison työn säveltäessään sekoilujani. Ohjaajaksi olimme jo kaavailleet Sini Pesosta, jonka kanssa olin aiemmin tehnyt yhden puolituntisen Keep on Survivin’ -demon Esitystaiteen markkinoille. Sini oli palannut Kokkolan kaupunginteatterin johtajan pestistä Helsinkiin ja ryhdyimme kolmestaan miettimään, miten Kikka-musikaalin voisi toteuttaa. Yhteistyö ensimmäisen teatterin kanssa kariutui, mutta olimme jo saaneet apurahaa Koneen ja Kordelinin säätiöiltä.

Sini oli yhteydessä Jurkan taiteellisena johtajana aloittaneeseen Hilkka-Liisa Iivanaiseen, joka innostui Kikasta. Ensi-iltaa ajateltiin kesälle 2017. Sini oli jo jossain varhaisessa keskustelussamme ehdottanut pääosaan Pia Anderssonia. Kaikkien mielestä ehdotus oli mitä parhain.

Kikka Fan Club 1 kuva Marko Mäkinen

Olin lukenut Juha Hurmeen Puupään ja innostunut monologin kirjoittamisesta. Jotenkin sain rykäistyä Tuomakselle, että mitäs jos hei heitetään vanha versio kokonaan roskikseen (”kyllä sieltä ihan varmasti voi jotain käyttää”) ja tehtäisiinkin yhden naisen show. No. Tuomas on ihana.

Niin että meillä oli käsissämme aikamoinen kasa rahaa, esityspaikka ja -aika, upea näyttelijä, innostunut ohjaaja ja Suomen kärsivällisin säveltäjä. Puuttui vain käsikirjoitus. Sini ehdotti visuaalisiksi suunnittelijoiksi Tellervo Syrjäkaria (puvut) ja Ina Niemelää (valo, video). Näin meillä oli loputkin työryhmästä koossa.

Aloimme kahvitella Sinin ja Tuomaksen kanssa. Juttelimme siitä, mikä meitä Kikassa kiinnostaa ja kaikesta muustakin juttelimme. Kysyin Tuomakselta, että mikä se on se sinfonia, että voisko tää olla sellanen. Ja Tuomas selitti meille sinfonian. Ajattelin, että mahtavaa, nyt tiedämme, että esitykseen tulee neljä osaa.

Halusin käyttää dokumentaarista materiaalia. Tuntui väärältä kirjoittaa sanoja Kikan suuhun. Katsoimme haastatteluja, litteroin kiinnostavia kohtia. Pyysin tutuilta Kikkaan liittyviä muistoja. Päätimme keskittyä Kikan uraan ja julkisuuskuvaan. Valitsimme suosikkimme Kikan biiseistä. Mietimme, mitä kaikkea näyttämöllä voisi hullutella.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten teatteria pitäisi tehdä. Muistan eräänkin tapaamisen Sörnäisten Mokossa. Saavuin paikalle työ- ja yöreissulta matkalaukun kanssa vaatteet ja hiukset likaisina yrittäen olla jossain määrin vakuuttava, jottei Sinin ja Tuomaksen tarvitsisi huolestua siitä, saadaanko esitystä aikaan.

Vuoden 2016 lopulla kahvitteluhetkiimme liittyivät mukaan Pia, Telle ja Ina. Puhuimme Kikasta, feminismistä ja leikkimisestä. Lapsuudesta, faniudesta. Kaikesta ihanasta. Ensi-ilta siirtyi (luojan kiitos) syksylle 2017. Tein muistiinpanoja tapaamisissa ja aloin järjestellä erilaisia palasia kokonaisuuksiksi. Kirjoitin pitkän ja runollisen tekstianalyysin Sukkula Venukseen -biisistä. Pekka Hiltunen lähetti minulle muistonsa Kikka fan clubin kokoontumisesta. Pia kertoi, että hänen laulunopettajansa Mika Tepsa on tavannut Kikan esiintyessään Pola Ivankana. Arvelin, että tässä meillä on materiaalia jo kolmeen osioon. Koska en osannut muutakaan, litteroin puolituntisen Sabatti-ohjelman taltioinnin vuodelta 1990. Haastattelu on kaikista Kikan haastatteluista kammottavin. Esityksen nimi muutettiin Kikka Fan Clubiksi.

Kikka Fan Club 4 kuva Marko Mäkinen

Aloimme treenata Koneen säätiön tiloissa keväällä. Telle toi korkokenkiä. Sini sanoi, että koitetaan olla uskollisia Kikalle ja leikkiä. Ei paineita, ei suorittamista. Sinin keskustelutaito, empatia ja kyky yhdistää johtaminen ja tilan antaminen ovat vailla vertaa. Tuomas sävelsi huikeita juttuja ja Pia tulkitsi niitä. Käsikirjoitus muotoutui harjoitusten ja keskustelujen pohjalta.

Intensiivinen harjoituskausi alkoi elokuussa Tellen yksiössä Flemarilla, jonne Ina ja Telle olivat lavastaneet Jurkan näyttämön. Sabatin toteutukseen saimme ääniksi Riku Niemisen, Annika Poijärven, Rosanna Kempin, Jarkko Lahden ja Joel Mäkisen. Mikko Roiha kävi lukemassa Pekka Hiltusen monologin. Paljon muokkauksia tehtiin vielä siinäkin vaiheessa kun päästiin vihdoin Jurkkaan treenaamaan. Minusta on kiusallista, että saan kunnian käsikirjoituksesta, koska se on niin voimakkaasti työryhmän yhdessä hioma timantti.

36541165260_99a6c3ed88_z

En ollut päivittäin läsnä harjoituksissa. Joka kerta kun menin käymään Jurkassa, järkytyin kanssataiteilijoideni käsittämättömästä luovuudesta. Aivan viime päivinä olen saanut äimistellä vielä Inan tekemiä valoja, jotka muuttavat huoneteatterin milloin areenaksi, milloin avaruudeksi. (Tellen puvuista ei tarvitse erikseen sanoa, ne näkyvät näissä kuvissa.) Jurkassa työryhmäämme tuli mukaan teatterin oma Saku Kaukiainen, joka on myös ihana.

Tänään meillä on ensi-ilta. Olen valtavan ylpeä ja kiitollinen. Epäilen, että Pia Andersson on jumalatar.

Kikka Fan Club 3 Kuva Marko Mäkinen

Kaikki kuvat: Marko Mäkinen. Esitykset Teatteri Jurkassa 7.10. saakka.

Pedal to the metal and our heads among the stars

Tämä teksti ei (poikkeuksellisesti) kerro siitä, mitä ryönää löysin ruopatessani kuluneen vuoden ajan mieleni pohjamutia. Siitä kerron ihan tarpeeksi Pohjassa (”kohublondin paljastuskirja!!!”). Tämä teksti kertoo ihanista ja siisteistä jutuista, kaikesta, mistä olen kiitollinen.

Museum of Nonhumanity on saanut valtaisasti kiitosta, ja saimme viedä sen tänä kesänä kahteen kansainväliseen taidetapahtumaan. Parhaillaan se on Norjassa Mossin kaupungissa osana Momentum 9 -biennaalia. Tapahtuman avajaisissa olivat paikalla Norjan kuningatar ja kulttuuriministeri, saimme viettää aikaa huippukuraattoreiden ja kiinnostavien kollegoiden kanssa (esim. Jussi Kivi, joka on ihan paras) ja kokea huikeita taideteoksia. Suosikkini oli ehkä Serina Erfjordin Among Stars, jossa hopeapöly leijaili projektorin valokiilassa.

20257824_1184002771706466_1495884905_o

Ikke-menniskehet.

20271951_1183992958374114_1405383992_n

Kuningatar taustalla valkoisessa housupuvussa tuon kaulakorumiehen takana.

Momentum Kunsthallessa oli kaiken kivan lisäksi myös niitä hetkiä, jolloin makasin museon penkillä itkien ja kuunnellen sitä saatanan pimputusta ja vininää, jonka olimme valinneet taustamusiikiksi (ja joka on oikeasti aivan sairaan hyvä, mutta kun sitä kuuntelee monena päivänä tuntikaupalla, se alkaa soida päässä niin että hiljaisina hetkinä on ihan varma, että jossain se Olivier Messiaen nyt yhäti manaa maailmanloppua). Kun viimeisenä aamuna hotellin aamiaisella John Duncan nauroi sydämellisesti ja sanoi ”you look just like I feel”, tuli vähän mieleen, että pienet korjaustoimenpiteet olisivat tarpeen.

20257764_1183998315040245_1674128158_o

Kuningatar istui H.R. Gigerin suunnittelemalla tuolilla.

Seuraava työmatkanikin liittyi osittain Toisten historiaan vaikkakin myös omiin juttuihini. Greenpeace kutsui Kolille taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia ja aktivisteja miettimään työryhmissä erilaisia aloitteita ilmastotietoisuuden edistämiseksi (ja tietysti: ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi). Se oli varsin intensiivinen vuorokausi, ja tulin jopa hiukan toiveikkaaksi maailman pelastusmahdollisuuksien osalta. Meno- ja paluumatkoilla kirjoitin Pohjan kolmatta draftia ja keksin sinne mielestäni hyvinkin nerokkaan ruumiinavausjuonteen. Tuntui etevältä.

©Jani Sipilä

Kohtaaminen huipulla. Kuva: Jani Sipilä

Jotta ei vaikuttaisi siltä, että kesäni on ollut täysin työorientoitunut, sanottakoon, että olen viettänyt lapsen kanssa paljon aikaa, mikä on käytännössä tarkoittanut lomailua, mikä taas on tarkoittanut vain hauskojen asioiden tekemistä. Eräänä päivänä pelasimme jopa sählyä, minkä hauskuudesta en olisi etukäteen ollut lainkaan vakuuttunut, mutta kyllähän se naurattaa olla yhtä hyvä jossain kuin 3-vuotias. Olen myös tehnyt muita asioita kuin töitä tai lapsen kanssa olemista, ja nekin ovat olleet aivan törkeän kivoja.

20257607_1184002331706510_649597416_o

Koti.

Varsinainen käännekohta masentelussani tapahtui Italiassa, Santarcangelo festivalilla, jossa Museum of Nonhumanity myös ylväänä esittäytyi.

opening santarcangelo

Museo avattiin jo ennen festareiden alkua Santarcangelon Super Cinemassa. Avajaispuheet pitivät europarlamentaarikko Cécile Kyenge Kashetu ja pormestari Alice Parma. Kuvassa myös kuraattori Lisa Gilardino ja taiteellinen johtaja Eva Neklayeva.

Jo lentokentällä meno alkoi vaikuttaa hyvin lupaavalta. Terike oli koneessa lukenut Pohjan viimeisimmän luonnoksen ja halasi minua terminaalissa. Lisäksi samassa kyydissä Milanosta festareille kanssamme matkusti aito atlantalainen merman.

20226684_1183999391706804_450700680_o

Merman Blix ja merenneitokoulu.

Matkalla tapahtui kaksi prosessia. Irtauduin lopullisesti kuukausia jatkuneesta myrkyllisestä suhteesta tajuttuani, että voin ympäröidä itseni myös paljon paremmilla ihmisillä. Tai olla esim. yksin! (Ja tästä mindfuckistakin olen kiitollinen, koska onhan se nyt helvetin kiinnostavaa kerran elämässään tulla totaalisen kusetetuksi!)

20251286_1184001218373288_1011951158_o

5-vuotisjuhlistus <3

Toinen prosessi liittyi taiteeseen. Tai ehkä paremminkin taide mahdollisti sen. Festareiden otsikkona oli Contagious energy, mukana oli esitystaidetta moninaisissa muodoissa. Museolla olleiden seminaarien yläotsikkona oli ”Freedom for every body”, ja useimpia kokemiani teoksia yhdistävä teema tuntui olevan ruumis, ja se, että voi oikeastaan olla aika ihanaa olla ruumis (siis elävä ruumis, ehkei kuollut – TOSIN venäläinen Phurpa, joka soitti jatkoteltassa sunnuntaiyönä kaksi tuntia jotain aivan mieletöntä, toi kyllä mukaan jotain tuonpuoleistakin, ihan konkreettisestikin: osa soittimista oli ilmeisesti rakennettu ihmisten luista). Santarcangelo Festivalin teoksissa korostui kehollisen ilmaisun vapaus, ruumiin pystyvyys, nautinto.

20257637_1184000428373367_1827552401_o

Rebel bodies -puhujat Ilenia Caleo, Giulia Selmi ja Egon Botteghi sekä teeman mukaisessa paidassa seminaarisarjan kuraattori Stefania Minghini Azzarello.

20227835_1184000595040017_1293142694_o

Baby Deen konsertti oli hullaannuttava.

En oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin esityksissä käyminen, kaupunki, lämpö ja 5-vuotiaaksi varttunut Toisten historia tekivät minut valtavan… onnelliseksi. Ja jotenkin tuntui… vapautuneelta. Pakkohan sitä oli ymmärtää, miten onnekas onkaan, kun saa kutsua tällaistakin matkaa työkseen.

20257691_1184042685035808_1279527583_o

Jostain syystä kamerassani on kattava sarja öisin otettuja omakuvia. Tässä kaupungin nimen innoittamat korvakorut ja märkä iho, koska toteutin fantasiani ja juoksentelin (silleen kiljuen ja käsiä heilutellen) sadettajien keskellä

Olen kiitollinen ihmisistä, joita elämässäni on, hoitokissasta, 3-vuotisen apurahan saamisesta, siitä, että perheeseen syntyi vauva, jonka näin tällä viikolla nauravan ekan kerran, siitä, että kustannustoimittajani tulee kylään ja teemme kellon ympäri töitä, Kikka Fan Clubin kivuttomasta matkasta kohti syyskuun ensi-iltaa, palautumiskyvystä. Tyttärestä.

20257583_1184002131706530_1823677972_o

Vanhempieni luokse muuttanut valtava kollikissa sai kesäloman kunniaksi tsemppimerkin.

Ei euforia tietenkään täysin ristiriidatonta ole. Muistan, miten lopetin mielialalääkkeiden käytön kaksi vuotta sitten ja kärräsin melkein kolmen kuukauden pillerit juhlallisesti apteekkiin hävitettäviksi. Noh. Peter C. Gøtzsche kirjoittaa Tappavissa lääkkeissä: ”Masennuslääkkeillä on samanlainen vaikutus kuin amfetamiinilla, ja jotkut ihmiset todellakin tuntevat olonsa pirteämmäksi napattuaan spiidiä.” Uskon, että pystyn joskus elämään ilman lääkkeitä, mutta se aika ei ole nyt.

Mä haluan vain olla nainen (ja tosi paljon kaikkea muutakin)

Olen aika onnekas, koska minulla on ystäviä, jotka ovat rehellisiä silloinkin kun se on epämiellyttävää.

Pohjan kirjoitusprosessi on saanut minut näkemään ennen normaaleina pitämiäni asioita kummallisessa valossa. Esimerkiksi sen, miten kommunikoin monien miesten kanssa. Keskustelu päätyy hyvin nopeasti jotenkin seksuaalisviritteiseen sävyyn. Kuulemma kaikki ihmiset eivät puhu sillä tavalla toisilleen. Keskustelin tästä ystäväni kanssa ja naiivisti ihmettelin, mistä moinen johtuu. Hän sanoi, että ohjaan tilanteita itse (tai vähintään annan niiden ajautua) siihen suuntaan. Ja niinhän minä teen.

Jostain syystä minua nolotti tajuta asia. Toisaalta välillä on tosi hauskaa hulluilla ja flirttailla ja vitsailla tai puhua ihan vaan hölmöyksiä. Jos minulla on hauskaa, sanon suurimman osan siitä, mitä päässäni liikkuu, ja siis siellähän liikkuu. Haluan saada ihmiset rentoutumaan ja nauramaan, enkä itse kestä tyyppejä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti.

Tässä tulee ongelma. Jos en ota itseäni koko aikaa vakavasti, muut kuvittelevat, ettei heidänkään tarvitse. Jos puhun törkeyksiä, oletetaan, että minulle saa olla törkeä (omat törkeyteni eivät toivottavasti yleensä ole tunkeilevia tai hyökkääviä, mutta vastapuoli ei aina näe tätä pientä eroa). Vittu.

Törmään samaan ilmiöön kirjoittaessani Kikasta, ja tämä onkin keskeinen aihe syksyllä ensi-iltaan tulevassa Kikka Fan Clubissa. Kikka halusi olla kaunis, näyttävä (ja näkyvä) ja seksikäs. Hän halusi myös olla taiteilija, joka voi puhua muustakin kuin poikaystävistä. Kikan haastatteluissa toistuu kuvio, jossa miesjuontaja määrittelee Kikan (seksin kautta), ja Kikka yrittää korjata näkemystä, mutta häntä ei kuunnella. Kikka puhui paljon leikistä ja hassuttelusta, ja näen, että hänen imagossaan olikin paljon leikkiä ja huumoria. Mutta kun muut eivät osanneet leikkiä! Kikka oli rento ja luonnollinen, ja se on piirre, johon monet hänet tunteneet ja hänet tavanneet palaavat muisteluissaan. Välittömyys kuitenkin sai ihmiset, joita hän kohtasi julkisuudessa, kohtelemaan häntä sivistymättömästi. (Suomessa pitäisi huutaa ja haista paskalta, jotta tulisi kunnioitetuksi.)

En jaksa elää elämää, jossa täytyy pitää jatkuvasti yllä suojakuorta. Voisin tietysti yrittää rakentaa vakavasti otettavan haarniskan työtilanteisiin, mutta se olisi hirveää, koska olen sekoittanut työn ja huvin ja näihin liittyvät ihmiset niin ettei niitä erottaisi enää parhain kirurgikaan. Mielestäni vakavasti otettavuuteen pitäisi riittää, että olen ihan saatanan kova. Riittääkö se? Ja onko vihjaileva puhe minulle ok? Onko se minusta hauskaa? Kunnioittavatko flirttimiehet minua vähemmän, koska katsovat voivansa puhua minulle / kanssani tietyllä tavalla? Kunnioittaisivatko enemmän, jos joutuisivat puhumaan toisin? Tylsistyisinkö kuoliaaksi? Vedänkö tiettyä roolia, koska itse asiassa se on suojakuoreni? Mikä on ihmisten keskimääräinen kyky ymmärtää ironiaa? Ymmärränkö itse ironiaa? Johtuuko itseironiani siitä, etten kunnioita itseäni? Entä johtaako se siihen?

Voiko olla kaikkea.

Kikkana 8.5.2017-46

Kuva: Tellervo Syrjäkari

Older posts Newer posts