Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

Category: Yleinen (page 1 of 7)

Työpäiväkirja osa 22: ”Lauanta o laiska ämmä työpäiv” – Kisko/Suomen kansa

31.7. tiistai

– Luen Osmo Tammisalon artikkelia Tor Nørretrandersin Homo  generosus -kirjasta (ilmestynyt ennen Hararin Homoja) ja tajuan toimineeni juuri oikealla tavalla maailman pelastamiseksi. Valitsin lapseni isäksi ihmisen, joka preferoi verkosto- ja jakamistaloutta ennemmin kuin omistamista, eksklusiivisuutta ja hierarkiaa. Tammisalon sitaatti kirjasta: ”Nopeissa  autoissa ja isokenkäisyydessä ei ole enää sukupuolista vetovoimaa. Täytyy pystyä sanomaan olleensa mukana silloin, kun me pelastimme maailman.” Eläköön sukupuolivalinta! Tämähän on ihana uutinen myös kaikille incel-miehille ja laasasille. Mikäli naisten lisääntymisprefenssi on muutoksessa, näiden ihmisten ei enää tarvitse havitella lisää omaisuutta tai isompaa statusta. Riittää kun harjoittaa empatiaa ja on altruistinen. Jes!

– Kaivelen kuvaa itsestäni mainostustarpeisiin. Minusta on otettava uusia kuvia. Otsatukkaakaan ei enää ole.

Puhelimestani löytyy kyllä esim. tällaisia kuvia

1.8. keskiviikko

– Arvostamani näyttelijä soittaa ja kysyy kiinnostusta yhteistyöhön. Joudun vastaamaan kieltävästi. Seuraavaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi mun ei pidä ottaa mitään uutta proggista. Note to self. Sen sijaan eräs tv-homma vahvistetaan. Mulla on vähän ikävä käsikirjoitustani. Varastan sille jonkin päivän ensi viikolta. Nyt keskityn komediaprojektin suunnitteluun.

– S kiinnitti huomiota työntekomme idyllisyyteen: voimme maata sohvalla huolimattomissa asennoissa edistämässä omia projektejamme ja syödä samalla karkkia. Minä todella rakastan karkkia. Jos jotain ravitsemuksesta tiedän, niin sen, miten voi syödä mahdollisimman paljon karkkia ilman, että se vaikuttaa painoon. Onko oikeastaan ekotehokkaampaa saada suuri määrä energiastaan sokerista? On se ainakin parempi kuin avokadojen ja manteleiden syöminen. Ekologisin ruokavalio koostuisi varmaan lähellä tuotetusta öljystä, lähellä tuotetusta valkaisemattomasta sokerista, kauden juureksista, metsästä löytyvistä sienistä/marjoista ja ruohosta. Paitsi ruoho ei ehkä ole hirveän ekologista.

3.8. perjantai

– Työtapaaminen Annan ja Maurin kanssa R-baarissa. Erityisen karmiva helle. Tungen jääpaloja rintsikoihin.

5.8. sunnuntai

– Lapsen ja miehen(!) kanssa Taidehalliin katsomaan viime metreillä IC98:n näyttely. Olen nähnyt heiltä niin hienoja töitä, että kaksi näyttelyn animaatiota jättävät hieman haaleaksi (ovathan ne silti helvetin upeita). Sen sijaan Omnia mutantur -video on kaunis ja karu. Seinätekstissä lupailtiin toivonpilkahdusta, ehkä se oli tässä teoksessa. Jos oikein yrittää, niin öö ehkä voi nähdä sänkyynsä muumioituneen ihmisen kivana juttuna… Tai ehkä toivo on luonnon varaan jätetyssä Kronoksen talo -hankkeessa. Tai Kustaa Saksin kanssa tehdyssä ryijyssä. Isoon seinävaatteeseen oli ommeltu kasvien siemeniä sisään, idea oli kuvata kasveja, jotka todennäköisimmin alkaisivat versoa Huippuvuorten siemensäiliöstä 2000(?) vuoden kuluttua. Lapsi tunnistaa raparperin. Olen ylpeä. Myöhemmin Samuli avaa yhden videon taustoja. Teosten parempi kontekstualisointi näyttelytilassa olisi toivottavaa, vaikka tunnistankin, että haluttomuus töiden tarkempaan avaamiseen voi tuntua selittelyltä. On löydettävä tasapaino, joka ei mene kallistu ylimielisyyteen eikä aliarviointiin.

6.8. maanantai

Kikka Fan Club on Tampereen Teatterikesässä. Tämä on debyyttini festarin virallisessa ohjelmistossa, mutta en sitten kauheasti edes harkinnut itseni järjestämistä Tampereelle. Nyt vähän harmittaa, kun muu työryhmä on siellä. Mutta heitä kaikkia tarvittiin konkreettisten asioiden hoitamiseen. Mua olisi tarvittu vain skumpan juomiseen, mitä kohtaan tunnen hämmästyttävän vähän vetoa. Eipä ole mihinkään tilaisuuteen kutsuttukaan. Työryhmää olisi ollut tietysti ihana nähdä. Lippua esitykseemme en olisi saanut. Veriruusut, Baikal Brothers, Turkka kuolee ja Kilari olisivat kiinnostaneet.

– Syl Ko: “The best strategy is to reclaim in order to disrupt, and then to de-link from the narrative altogether.”

– Muistin Pirkko Lindbergin romaanit ja miten paljon niistä pidin aikanaan. Candida on taatusti vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. Huorasadussa se näkyy selvästi. Pitää hankkia niitä taas luettaviksi. Voi olla, etten edes ole lukenut kuin kolme. Bereniken hiukset vieläpä ruotsiksi. Luoja tietää, miksi. Tajuan aina jälkijättöisesti, ketkä ovat esikuviani. Jos niitä jossain kysytään, olen vaan silleen ööööö, onko joku vai kirjottanut joskus jotain ei kai minähän olen Mikael Agricola.

– Luen Jan Verpootenin väikkäriä, jossa sivumennen mainitaan autojen ”kasvoista”. Ihmisillä ei ole sisäsyntyistä pelkoa teollisen maailman vaarojen varalta (vrt. pelko käärmeitä kohtaan), joten autoilla on kasvot. Ja bemareilla on vihaiset kasvot, jotta niiden ajajat voivat antaa vaikutelman normiautoa vaarallisemmasta menopelistä.

– Ennen nukkumaanmenoa raskaasti absurdi mutta intensiivinen mesekeskustelu naapurin/kollegan kanssa.

7.8. tiistai

– Salaista työtoimintaa salaisen tuotantoyhtiön kanssa.

– Iso juttu Aamulehdessä Kikasta ja Kikka Fan Clubista.

Luottotamperelaiseni Hannu Peltonen lähetti kuvan

8.8. keskiviikko

– Voi vitun vittu, joku idiootti öykkäröi Kikka Fan Clubin esityksessä. Ironista, että jengi käyttäytyy meidän esityksessä yhtä retardisti kuin aikanaan Kikan keikalla. Mutta mielettömän hieno arvio Aamulehdessä esityksestä.

Pia Andersson, kuva: Marko Mäkinen

9.8. torstai

– Supertyöpäivä supernaisen kanssa. Jälleen saan olla kiitollinen siitä, miten siistien tyyppien kanssa saan tehdä töitä.

– Illalla Innon juhlat. Joku on ilmeisesti vaihtanut minut: juon kupin kahvia ja kahden tunnin päästä poistumme, koska lapsiseuralainen alkaa olla kypsä. Näyttää siltä, että en enää uskalla ihmisiä toisilleen esitellessäni sanoa heidän nimiään, vaikka olisin niistä melko varma, koska pelkään, että sanon kuitenkin väärän nimen. No ehkä miesystäväni nimen muistin joo. Kaikille muille pahoittelen sosiaalista taidottomuuttani.

Mika Rönkkö ikuisti meidät

10.8. perjantai

– Luen suomalaisia sanontoja. Näyttää siltä, että ympäri maan on vallinnut (vallitsee ehkä yhä?) konsensus siitä, että harakka ei ole lintu.

– Samuli vie mut Flow’hun. Haluan isona olla Patti Smith.

 

Osaisinpa ottaa kuvia

Työpäiväkirja osa 21: Loma päättyi, hurraa!

30.6. lauantai

– Käyn S:n kanssa katsomassa Anna Estarriolan The System -installaation. Tarkoituksellinen ja hauska nykytaideteos. Kuuntelemme session puolitoista kertaa. Pitäisi ehkä vielä palata. Paneelikeskustelu havainnollistaa olentojen pyrkimyksen kommunikaatioon mutta kuitenkin mahdottomuuden muodostaa todellista yhteyttä keskenään. Kaikki hyvät sanat sanotaan. Ja silti täysi immobiilius. Olemme kyvykkäitä ainoastaan katseen kääntämiseen ja silmien sulkemiseen (tai avaamiseen!).

Panelistit työssään

1.7. sunnuntai

Elo ja anergia. ”Loogis-ontologisesti asubjektiivinen on parakonsistenttia, todet ristiriidat sallivaa olemista.” Vuoden lause.

– Kirjan kirjoittamista. Miksi se etenee niin hitaasti. Miksen voi keskittyä. (Päiväkodin kesäloma ei selitä kaikkea, minulla ja lapseni isällä on yhteishuoltajuus. Mieleni taitaa olla jossain hattarassa.) Pelkään hahmojeni jaarittelevan.

 

4.7. keskiviikko

– Kässäri muistuttaa salaista rakastajaa, jota ryntään hiplaamaan aina tilaisuuden tullen. Analogia päättyy toivoakseni tähän, koska salaisten rakastajien kanssa ei synny mitään oikeaa.

– Lapsi: ”Minä en tykkää loruista.” Kirjoitin joskus sen lasten loruelman, jota kukaan ei halunnut kustantaa. Nyt ymmärrän, miksi. Lapset eivät tykkää loruista.

 

5.7. torstai

– Kuluneen viikon aikana olen saanut liikaa epätoivottavaa huomiota ihmisiltä. Arvelin jo pari päivää sitten, että olen yhden ratkaisevan dickpicin päässä jonkinlaisesta eksploosiosta. Sellaista ei sentään tullut, mutta raivokierrokset ovat ihan suht korkealla. Tämäkin valitettavasti osittain on työhön liittyvää. Myös sillä tavalla, että yleensä otan vastaan aika paljon häiritsevää käytöstä (esim. somessa en herkästi blokkaa ihmisiä), koska kaikki on käyttistä. Mutta materiaalin keräämisessä on saatettu saavuttaa tipping point.

 

6.7. perjantai

– Lapseni, tuo 104-senttinen luopio, haluaa katsoa Yökyöpeleitä. Se perustuu lorukirjaan, SIINÄ SIIS ON LORUJA. Okei, on myönnettävä, ettei hän Ruohosen kirjoihin jaksa keskittyä. Siitäkään huolimatta, että laulan lorut auttavasti samoilla sävellyksillä kuin tv-sarjassa.

Malmin (tuon kotimaan matkailukohteen) Fidalta sai ilmaiseksi Pupu Tupunan oikovedoksia

7.7. lauantai

Museum of Nonhumanity menee marraskuussa Taipei Biennaleen. Ei siitä sen enempää, halusin vaan kirjoittaa sen tähän. Ja ensi kesänä teemme Amsterdamiin uuden duunin.

 

13.7. perjantai

– Loma on sekavaa aikaa. Varsinkin jos se on vähän puoliloma, jonka aikana edistää laskentatavasta riippuen kuutta tai kahdeksaa eri hanketta. Sitten vielä henkilökohtaisessakin elämässä tapahtuu kummallisia asioita.

On esim. merenrantoja

ja kahvia

 

30.7. maanantai

– Lapsi aloittaa tänään päiväkodin, joten lomailu ja loisiminen loppuu nyt. Järjestin kuitenkin itseni eilen pyöräonnettomuuteen, jonka seurauksena olen tänään ”sairaslomalla” aivotärähdyksen vuoksi. Sairaslomapäiväni käytän yleiseen orientoitumiseen ja puhelinhaastatteluun liittyen Kikka Fan Clubiin, joka on ensi viikolla Teatterikesässä. Yhdeksi menen lapsen päiväkotiin aloituskeskusteluun. Että ei tätä nyt oikein siltikään lasketa.

– Yhteenveto kesän kulttuuriannista: kesäteatteriesitykset Tomppeli – Maailman paras mielikuvitusystävä ja Viiru ja Pesonen: Viiru muuttaa (teknisen ongelman takia esitys alkoi myöhässä, ongelma ratkesi, kun Viirun häntä toimitettiin paikalle), Barbie-näyttely Kansallismuseossa, elokuvat Hereditary (ihan jees mutta jos tämä on parasta, mitä kauhuelokuvan genressä on hetkeen tapahtunut, niin eipä oo hyvin mennyt siellä) ja Hiljainen paikka (tosi hieno) sekä toissailtana T:n kanssa läppäriltä There Will Be Blood (mieselokuva, mutta upea aihe), ei yhtäkään romaania (oikeesti?) vain jotain muita kirjoja, juuri aloitin Aph ja Syl Kon Aphro-ismin ja Samantha Ellisin How to be a Heroinen, musiikkia, jota S soitti minulle aamuisin ja juostessa Cardi B:n Invasion of Privacy ja tietty Britneyyy. Toivoisin, ettei tuo lista olisi täydellinen, mutta saattaa se olla. Itse sain kirjoitettua kirjaa eteenpäin tai johonkin suuntaan, ja viikonloppuna meillä oli T:n kanssa hyviä sessioita tulevista projekteista (siinä yhteydessä söin puoli kiloa karkkia). Kaiken kaikkiaan oli ihan parasta.

Työmatkalla, kuvasi Terike

Työpäiväkirja osa 20: Kuinka minusta tuli varhaiskeski-ikäinen ja huomasin oppineeni aika vähän

14.6. torstai

– Viime viikon jälkeisen itseinhon väistyttyä olen rasittavan iloinen ja pirteä.

– Vietän illan Vuosaaressa metsässä S:n kanssa, koska siellä on uuden kirjan tapahtumapaikkoja. Anti mielenterveydelle on suurempi kuin kotimaiselle kirjallisuudelle. Niin kuin olisi saanut neljä tuntia vapaata itsereflektiosta. Ehdonalaiseen pääsemisen täytyy tuntua yhtä mahtavalta. Terapeutin mukaan minun pitäisi etsiä asioita, joissa olen hyvä. Niihin ei ainakaan kuulu kartanlukutaito.

Yhtäkkinen kaatopaikka/leiri, käyttistä

Olin kuitenkin ottanut kuvan kartasta. It’s a struggle.

15.6. perjantai

– Okei. Nyt on pakko pilkkoa kässäri osiin. Kirveellä. Vai moottorisahalla?

16.6. lauantai

– Olin unohtanut, miten kova Beherit on.

19.6. tiistai

– Luen NV:n lopputyön johdannon. Huomaan neuvovani ihmisiä aina yksinkertaistamaan ja karsimaan. Se on vähintään ironista kun katsomme, mitä hittoa olen itse parhaillaan kirjoittamassa. Ehkä mun ei pidä mahduttaa koko maailmaa uuteen kirjaan. Ehkä voin mahduttaa sen kahteen uuteen kirjaan.

– Lastenkirjoja, joiden estetiikka ja sisältö miellyttävät minua: Kikattava Kakkiainen.

– Olen löytänyt teologisen pohdiskelun, jossa lapasesta lähtee jopa minun makuuni liian liukkaasti. Ilkka Pyysiäisen Synti – ajatuksin, sanoin ja töin saattaa hämmentää tarpeettoman paljon synninkeittelyresepteineen.

Sen sijaan Kuulan Helvetin historia veti ns. pohjat, mikä onkin tässä tyylilajissa tarkoituksenmukaista

20.6. keskiviikko

– Komediasarjatapaaminen. Työskentelyn aloittaminen uuden parin kanssa on pelottavaa, mutta kun alamme ideoida Annan kanssa, tuleekin aika hyviä juttuja. Mauri tulee paikalle ja sanoo, että tosi hyvä. Ja että on ihan ok, että olemme miettineet vain tematiikkaa ja käsiteltäviä aiheita ja näkökulmia emmekä näyttämöä yhtään.

21.6. torstai

– Pahaa aavistamatta luen erästä kirja-arviota, joka jostain syystä on auki koneen välilehdellä. Arvio ei koske minua, mutta lopussa viitataan minuun ja kirjaani. Ja minusta käytetään nimitystä ”varhaiskeski-ikäinen”. En tiedä, naurattaako vai kauhistuttaako tämä minua. Sehän on totta joka tapauksessa. Kirjoittaja vaikuttaa hyvin nuorelta, mutta vähänpä se nyt lohduttaa. Ehkä tämä on opikseni: Luin arvion koska se vaikutti inhottavalta ja myrkylliseltä. Ei siksi, että olisin vahingoniloinen, vaan siksi, että voin samaistua tekijään ja tuntea pelkoa ja sääliä mutta turvallisesti. Tai jos jokin osa minusta on jollain tavalla vahingoniloinen ja vielä arviotakin myrkyllisempi, niin lupaan ottaa sen osan vakavaan puhutteluun, koska vahingonilo ei ole oikeutettua edes menestyneempien kollegoiden kohdalla ja sitä paitsi what comes around goes around. Jos jotain olen oppinut, niin kenellekään ei kannata vittuilla, ellei ole aivan pakko. Ei edes omassa mielessään. Mutta vitut siitä nyt. Varhaiskeski-ikäinen?

22.6. perjantai

– Ajatuskulkuja: artikkeli vuodesta 1968 -> Haitin diktaattori Papa Doc à mikä olikaan vodoun portinvartija (Papa Legba) -> Papa Docin perustaman puolisotilaallisen ryhmän epiteetti Tonton Maconte, haitilainen mörkö, joka kantaa nukkuvia lapsia säkissä  -> päässäni pyörii Cardi B:n ”with them pretty ass twins you look like Beyoncé” -> mitä jos teen kaksi kirjaa, kirjakaksoset, silloin ei tarvitse tunkea kaikkea yhteen, vaan voin jakaa teemoja ja motiiveja ja HENKILÖITÄ, joita on n. saatanasti -> nämä kirjat tulevat vaatimaan ennakkosuunnittelua -> voin rakentaa tapahtumaraamin ja säilyttää silti keksimisen, tutkimisen ja löytämisen ilon (best case scenario)

– Vuoden 1968 ihmistoiminnasta on ehkä pakko ottaa mallia, kun rikoksia ihmisyyttä vastaan perustellaan Raamatun kohdalla. We are so fucked.

– Luen Koko Hubaran tekstiä idoleiden paljastumisesta junteiksi. Saan kiinni turhautumisen tunteesta. Vähän aikaa sitten eräs arvostettu kotimainen toimittaja heitti Twitterissä jonkin kolonialismi-schmolonialismi-tyyppisen kommentin. Viimeistään sen jälkeen tuli mieleen, että voisikohan ihmiset pitää päänsä kiinni, jos asia sekä ei koske heitä että ei ole lainkaan mennyt heille jakeluun.

24.6. sunnuntai

– T:n luona juhannuksen vietossa. Makaan sohvalla ja kirjoitan. Ja tekstaan niin paljon, että se on absurdia. Ja luen Kolmatta Mooseksen kirjaa. T vie meidät maailman kauneimpaan paikkaan. Kerään linnun luita. Ymmärrän, että ne ovat todennäköisesti kulkeneet jonkun ruuansulatuskanavan läpi. Illalla teen ennätyksen lukiessani Antti Salmisen ja Tere Vadenin Eloa ja anergiaa: nukahdan kolmen rivin jälkeen. Rakastan kirjaa, kaikki on hyvin merkityksellistä. He yrittävät kirjoittaa jostain, mille ei ole sanoja. Sen lukeminen on väsyttävää.

Taiteilijan näkemys Mooseksesta ja pensaspalosta

26.6. tiistai

– Varhain aamulla luen NV:n gradua. Kun lapsi herää, vietän lomapäivän. Tämä ei ole lomapäiväkirja.

Työpäiväkirja osa 19: ”Kammottavia petoja, inhottavia pikkueläimiä ja tietenkin demoneita”

6.6. keskiviikko

– Poistan sittenkin kuolleen hevosen kässärin alusta. Mutta seuraavaksi kun joku pyytää minulta jotain novellia, annan sen luvun.

Kuulan Helvetin historia riemastuttaa, sääli koiria silti

7.6. torstai

– Luen jutun Putinia haastatelleesta Armin Wolfista. Hän kysyi kaikki itsestäänselvät kysymykset, joita ei yleensä kysytä tai joihin ei ainakaan vastata. ”Käytännössä kukaan ei usko sanojanne”, hän kommentoi kun Putin vastaa malesialaisen matkustajakoneen alas ampumista koskevaan kysymykseen

Eilen kampaajalla luin parin numeron takaisesta Imagesta Veera Luoma-ahon kolumnin (lue!!) siitä, miten oikeisto kaappasi postmodernin (ja) ironian ja sai viestinsä läpi. Auttaako meitä ei-fasisteja se, että olemme samaan aikaan omaksumassa uusvilpitöntä asennetta totuuteen, toisin sanoen asennetta, jonka mukaan totuuksia on olemassa, ne ovat ja eivät ole suhteellisia ja niillä pitäisi moraalista painoarvoa. Paljonko lohduttaa sanoa, että hei come on, postmoderni on so last season, kun diktaattorit voivat sanoa, että mitä vittua sit, meidän viestillä on viihdearvo ja te voitte työntää sen totuuden perseeseenne ja hei arvatkaa, mistä me opittiin tämä retoriikka? Teiltä itseltänne lol. Tämä olkoon opetuksena siitä, ettei ihmisen koskaan pitäisi teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on, koska siinä samalla voi vahingossa keksiä ydinpommin, totuudenjälkeisyyden tai jotain muuta, millä me kaikki päästään hengestämme.

8.6. perjantai

Handmaid’s Tale. Hyi saatana. Ahdistaa oksetukseen saakka. Samanlaisia ajatuksia heräsi silloin kun synnytin ja ymmärsin maitoteollisuuden emotionaalisesti. Noin voi käydä ja on käynyt, muissa kulttuureissa eläville naisille, muiden lajien naaraille. Täytyy vapauttaa toiset naiset ja toiset naaraat. Ihan jo omankin edun vuoksi.

– Käyn katsomassa Anniina Ala-Ruonan lopputyön Nowhere in Particular Vapaan taiteen tilassa. Ihailen esiintyjiä, prosessin on täytynyt olla aika erityinen ja aidosti turvallinen, jotta heistä välittyvä läsnäolo ja varmuus on tullut mahdolliseksi. Tila pommisuojassa on myös huippu.

Vapaan taiteen tila Sörnäisissä

10.6. sunnuntai

– Eilen esiintymässä Annikin runofestivaaleilla Tampereella. Sain puhua parvekkeelta, se oli mahtavaa. Luin Pohjasta mm. Ceridal-katkelman. Is it just me, vai nousiko yleisöstä kollektiivinen TOO MUCH INFORMATION. Festari oli ihana. Vaikka missasinkin kaiken runouden, koska kökötin vain pihapiirin toisessa osassa. Muita proosailijoita olivat Rosa Liksom ja Ossi Nyman. En tunne Nymania, mutta mun mielestä viime vuoden ilkeintä ”kulttuuri”journalismia edustivat ne hänen kirjaansa koskevat jutut, joissa haluttiin kohdistaa kansan antipatia ihmiseen, jolla on mielestään oikeus olla tekemättä työtä. Ossi Nyman, se todellisuuden henkilö, oikea ihminen, ei ollut tekemättä työtä, hän oli kirjoittanut kirjan. Ymmärrän, että klikkiotsikot, mutta noi jutut myivät vihaan yllyttämällä, ja se on epäeettistä. Toivottavasti julkisuus edes auttoi kirjan myynnissä. Mutta eihän se yleensä paljoa auta.

Timo Hemming kuvasi minut ja Annikin taiteellisen johtajan Jyrki K. Ihalaisen kanssa

Timo Hemming kuvasi lukemistani

– Olen kolunnut aika monta hotellia ja ne ovat olleet enemmän tai vähemmän ok, mutta Tampereen Grand Hotel Tammer oli kaunein hotelli ikinä. Ja hyvä vegaaniaamiainen, minäkään en roiskuttanut ketsuppia mihinkään.

– Telakalla eilen esim. Dxxxa D. ja Hzzzt sekä Minkki. Tohtori valitti miehelleen, että sanoitukset olivat vaan jotain: ”Runkkausta. Ja huumeita.” Mies sanoi, että pöytäseurueemme puheet eivät todellakaan olleet korkeatasoisempia.

Dxxxa D ja Hzzzt ja vithu mikhä meininki

– Gustafsson&Haapoja goes Praha. Päivittelen meidän Flow’hun tekemää manifestia.

Annihilation-elokuva. Vähän niin kuin Alien, mutta yksisarvisväreissä ja joteski metamoderni. Maailmankuvassa on tuoreutta, yksilöys katoaa, kaikki on samaa. Tai jotain.

 

13.6. keskiviikko

– Olen taas kipeä. Niin että yritän ottaa iisisti. Katson Unbreakable Kimmy Schmidtiä. Se on nerokkain sarja ikinä.

– Tämän viikon askartelen Huorasadun parissa (mutta en kerro, miksi). Saan siis lukea kirjan jälleen. Se on aika hyvä. Mutta jos se ilmestyisi nyt, saisin kuulla kunniani rodullistamisesta. Minulla on ollut ”turkkilaisten miesten” kanssa ongelma, jota en enää tunnista (mutta muistan kyllä). Toisaalta Huorasadussa mollataan ihan kaikkien kansallisuuksien miehiä. Mutta tämähän ei ole mikään toimiva selitys. Joten pyydän anteeksi kaikilta itsensä turkkilaisiksi miehiksi kokevilta. Sen sijaan kaikki huutelevat, törkeät, töykeät miehet kansallisuuteen katsomatta voivat painua helvettiin. Seksuaalivähemmistöjen representaatioissa olen onneksi ollut hienovaraisempi: ”En ryhdy kuvailemaan heidän toimintaansa, sillä en tiedä miesten välisestä seksistä juuri mitään, paitsi sen, mitä yksi Antti on minulle kertonut.”

Työpäiväkirja osa 18: If you can’t love yourself, how in the hell are you gonna love someone else

31.5. torstai

– Mikään ei saa näkemään omaa objektinkaltaisuuttaan paremmin kuin se, että katsoo pornoa ja miettii, millä sanoilla minut tägättäisiin, jos esiintyisin pornovideolla. Ja jos asiasanoiksi määrittyisivät esim. chubby ja mature, niin miltä se tuntuisi. Vihaan pornoa. (Halusin laittaa tähän osuvan kuvan ja hain ”fuck porn”. No. Tässä ei ole nyt kuvaa.)

1.6. perjantai

– On hyvin vaikea vastustaa halua katsoa koko RuPaul’s Drag Racen 9. kausi putkeen.

– Luen Kari Kuulan Helvetin historiaa (Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan).

– Kolme tahoa on parin päivän sisällä osoittanut minulle ammatillista ja inhimillistä luottamusta. Tämä on mielenkiintoista ja vähän pelottavaa (mutta kenen kannalta).

– Päätin kirjoittaa kirjan soveltaen kohtausluettelo- ynnä muu ennakkosuunnitteluajatuksia. Mutta silleen, että ensin kirjoitan vaan kaiken. SITTEN katson, mitä siinä on ja millainen dramaturgia toimisi tai mitä puuttuu/on liikaa. Haluan hyvän rakenteen, mutta en helvetissä ala vääntää sitä kaikkein kiinnostavimman eli tutkimuksen kustannuksella.

Jos olisin Tinderissä, tämä olisi profiilikuvani, ”fun-loving”

2.6. lauantai

– Luen Mustarindasta Johannes Lehtosen “On the Psychology of Oil-Dependence”. Se on juuri se aihe, mikä nyt kiinnostaa. Miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Ongelma ei ole hiilipäästöt, elinympäristöjen tuhoaminen tai edes eläintuotanto. Ongelma on ihmisen mieli. Kaikessa lukemassani toistuu ajatus, jonka Lehtonen sanallistaa: suhteessaan luontoon ihmiset ovat kuin vauvat suhteessa äitiinsä. Riippuvuussuhteen katkeamisen pitää jossain vaiheessa tulla epäitsenäiselle osapuolelle mahdolliseksi kuvitella. Mutta suhteessa luontoon emme voi ikinä saavuttaa riippumattomuutta. Se saattaa herättää kieltämistä, raivoa ja häpeää, ja nämä tunteet pitäisi huomioida keskustelussa. Jokainen tietää, miten lapsi esittää itsenäistä ja pettyy ja vihaa, kun autonomisuuden illuusio särkyy. Pitäisi käsitellä tunteet, järki ei auta. Niin kuin terapiassakaan analysointi ei ratkaise mitään, täytyy päästä tunnekokemuksiin ja muuttaa niitä. Pitäisi hyväksyä oma riippuvaisuus ja sitä kautta haavoittuvuus ja ottaa silti vastuu. Meidän pitää aikuistua, mutta aikuisuus tarkoittaa kasvamista ihmiskuvaan, joka on tässä maailmassa tuntematon.

– Palaan sänkyyn katsomaan äänettömällä Tuomo Tuovisen Whatever makes you happy -videoteoksen. Lapsi herää ja katsotaan loppupuolisko äänet päällä. Lapsi toistaa kaikki ”paska”-sanat. Hieno työ, yksinkertainen, itsestäänselvä, ytimessä.

– Miten Helvetissä(!) kristinuskossa ja kristillisessä teologiassa on onnistuttu toteuttamaan sekä ruumiskielteisyys ja tämän elämän ajan ja lihan aliarvostaminen että ajatus siitä, että kuoleman jälkeisessä elämässä asioita koetaan juuri ruumiin kautta (kärsimystä/iloa). En ollut ennen tajunnut, ettei Vanhassa testamentissa puhuta Helvetistä tai muutenkaan kuoleman jälkeisestä toiminnasta. Kaikki (ihmiset ja muut eläimet) menevät samaan paikkaan, niin kuin Saarnaaja sanoo. Mutta sama paikka on maan povi, multa, kiertokulku – ei taivas tms. Jeesus toi iankaikkisuuskeskusteluun Helvetti-meiningit.

Lähde: Hell is real

3.6. sunnuntai

Retoriset keinoni ihmisenkasvatuksessa vaativat päivitystä.

Minä: Älä pelleile sen laukkusi kanssa.

Lapsi: Muuten äiti heittää sen metsään.

Minä: …Uhkailenko liikaa. Tuleeko sulle paha mieli, kun uhkailen?

Lapsi: Joo. Mutta… on se myös ihan, ihan, ihan vähän hassua.

4.6. maanantai

– Yritän kirjoittaa muistiinpanoja. RuPaul ja päiväunet häiritsevät. Sekä se, että alan kirjoittaa kässäriä saadakseni muistiinpanokohtia yliviivattua. Mulla on about 30 liuskaa tekstiä, jossa pyöritän yhdeksän hengen (ja yhden hengettömän hevosen) karusellia. Täytyy ihan kohta alkaa jakaa sitä kohtaustiedostoiksi.

– Yliopistolta tulee opintosuoritusotteeni ja ilmoitus siitä, että jos meinaan FM-paprut tehdä, niin tässä olisi vielä pari vuotta aikaa. En ole meinannut, mutta sitten kysyn Å:lta, mikähän olisi kiinnostava gradun aihe. Innostun asiasta varovaisesti, vaikka en ehkä kuitenkaan ryhdy tutkimaan ”kotimaisen kirjallisuuden vastenmielisimpiä kalastuskohtauksia”. Joskin minussa on myös se osa, joka todella, todella haluaisi tehdä juuri sen. Jos sain kandin kahdessa vuodessa ja mulla on aika paljon opintosuorituksia ja kaikki pakolliset jutut tehtyinä, väsäisin kai samassa ajassa gradunkin. Pitäiskö? Tässä matemaattisessa arviossa on syytä huomioida elämäntilanteen muutos. Eikä yhtään helpota se, että aika menee niin hiton nopeasti. Viime kesänä näin Otavan juhlissa Vesa Haapalan.  Vasta äsken istuin hänen proseminaariluennoillaan. Paitsi että siitä on 13 vuotta. Mitä? (Valitin juuri luottamusta nauttivalle henkilölle reisistäni, hän muotoili asian niin kuin se on: ”Sä oot keski-ikäinen nainen, ketään ei kiinnosta.”)

Ehkä kaunein olento/asia, jonka peukaloimiseen ihmiset ovat osallistuneet (kuva: Egypt Today/Animalia Life)

Työpäiväkirja osa 17: ”Sä et ikinä leiki mun kanssa”

21.5.

– Pakkaamme työryhmän kanssa Kikka Fan Clubin tavarat Jurkassa Teatterikesää varten.

– Logististen järjestelyjen vuoksi saan kirjoitettua vain raapaisun.

– Terapiassa tunnen välillä, että etsin materiaalia romaaniin. Jos osaisin olla myyvä, seuraavan kirjan nimi olisi Tarpeet ja jätteet. Minulla ei ilmiselvästi ole hajuakaan sitä, miten kirjoja myydään.

– Luen Una Chaudhurin ja Holly Hughesin toimittamaa Animal Acts -kirjaa.

22.5.

– Mieskirjailijoiden kirjat maksavat enemmän kuin muut. En kyllä itse ole muuttanut tätä vääristymää kauniimmaksi. Viime vuonna kun Pohja ilmestyi, käskin heti alentamaan ovh:ta. Lisäksi olin unohtanut kustannussopimusta solmittaessa pyytää ennakkoa, joten en saanut sitä. Tuhoan kapitalismin sisältä päin. Ainakin oman talouteni.

– Olisikohan mun edes periaatteessa mahdollista nukkua niin paljon, ettei enää väsyttäisi.

 

24.5.

– Hennan kanssa sirkusjutun aloittelua. Ihanaa vain katsoa, kun toinen tekee fyysisesti, ja kertoa sitten, mitä näki ja mitä se herätti. Olen niin distinkti omasta ruumiistani taas, että taisin juuri nähdä Descartesin. Erillisyys ruumiista tuntuu ärsytyksenä ihon pinnalla ja kurkussa hieman etovana olona kuin olisi niellyt sähköä.

Tää vitun tyyppi

– Gustafsson&Haapojalla on tänään Museum of Nonhumanityn arkistoversion avajaiset Turner Contemporaryssa Kentissä. Pauliina kysyi eilen, tarvitsenko yöpaikkaa, jos tulen avajaisiin. Sanoin, että varmaan lähti nyt viesti väärään osoitteeseen. Pauliina oli silleen, että joo ei. Olin hetkeä aikaisemmin meilannut sinne Englantiin. Eilen olikin vähän paniikkikohtauksen poikasta. Hermostuttaa jonglöörata monen eri duunin (joita kaikkia haluan tehdä), lapsen, urheilun ja jatkuvan väsymyksen kanssa. Å vei mut illalla Vasikkasaareen. Se oli huikean kaunis ja jännittävä paikka. Siellä on metsittynyt amfiteatteri ja esitystilana toiminut ruostunut öljysäiliö.

– Minulla on huono omatunto, että morkkasin aiemmin Pirittaa. (Kirjoitan tätä Piritassa.) Oikeasti terassi on tosi jees. Ja sisätilakin, mutta siellä ei kehtaa läppäröidä kauaa, koska pöytäliinat ja vähän niin kuin ravintolameininki. Ja mitä hemmettiä kahvilassa tekisi muuta kuin läppäröisi. Näkisi ihmisiä vai? Hahahahahahahahahahahahahahahaha.

Ihmisten näkeminen ei ole mun juttu obviously

25.5.

– Lähetän Hennalle vihdoinkin metsäaiheisia tekstejä.

– Katson Grace&Frankieta Ylen duunia varten. Miten ihmisillä on aikaa/keskittymiskykyä niellä tuotantokausittain sarjoja? Onhan se viihdyttävä, jopa viisas. Mutta siis ei tällainen toimi mulle ollenkaan.

27.5.

– Luojan kiitos mulla on vielä katsomatta Grace&Frankieta, koska mihinkään muuhun en pystyisi. On sunnuntaiaamu eikä minua ole ikinä hävettänyt näin paljon ja minua on hävettänyt elämäni aikana melko paljon ja melko hyvistä syistä. Huomaan, että juomiseni lähtee lapasesta, kun olen ulkona kustantamon ihmisten kanssa. Se on tavallaan loogista, koska nähtävästi niissä olosuhteissa turvallisuudestani huolehditaan esim. estämällä pyöräily jne. (Kustantajani osaa tehdä aika hauskan imitaation minusta.) Haluaisin jäädä istumaan pöydän alle, mutta koska minulla on masokistinen taipumus mennä päin sitä, mikä hävettää, lähden ihmisten ilmoille. Uudessa kirjassa etsin ihmisyyden perimmäistä mysteeriä. Samalla aion selvittää, mikä helvetti minussa on vikana.

Stage 1

Stage 2

28.5.

– Yöllä miehet kiljuivat ja ulisivat ulkona, ainakin siellä oli ”Make”. Ehkä myös ”Henkka”. Siitä tuli hyvä mieli, koska MOT: en ole Suomen ainoa totaalinen idiootti.

– Ylellä. Olen varma, ettei kukaan ilmoittaudu vapaaehtoisesti työparikseni. Jankutan koko päivän päihteiden väärinkäytöstä ja siitä, miten siitä voisi tehdä komediaa, mutta kuitenkin silleen, että ongelma otetaan vakavasti.

– Lapsi sanoo illalla: ”Äiti, miksi sä oot aina niin väsynyt? Sä et ikinä leiki mun kanssa.” Sydän jäätyy.

Jane Fonda Gracena

29.5.

– Olemme pitäneet Ylellä komediaprojektin kaikkien ihmisten kanssa kahdenkeskisen tuokion, koska työparit pitää päättää nyt. Voisin työskennellä kenen tahansa kanssa.

– Kotona ponileikki. Puen poneille sekä Vaianalle (vainajalle? ei) ja Elsalle talvivaatteita. ”Miksi sulla on noin väsyneet silmät?” Minä leikin työkseni herrajumala.

30.5.

– Kevään viimeinen komediaprojektin kokoontuminen. I love ’em. Katsomme ruokalassa Human Centipede 3:n trailerin.  Onnea sulle, suomalaisen komedian tulevaisuus.

Työpäiväkirja osa 16: Kirjallinen dominointi

15.5.

– Luen Jouko Aaltosen Käsikirjoittajan työkalut. Välillä ihmettelen, miten olen uinut läpi koulun ja työhommien perehtymättä edes alan peruskirjallisuuteen. Toki kirja käsittelee audiovisuaalisia teoksia ja teatterissa ja kaunokirjallisuudessa liikutaan vapautuneemmin, koska niiden tekeminen ei ole niin älyvapaan kallista. Mutta silti. Samalla mussa elää vastarinta juonivetoisuutta ja aristotelisuutta kohtaan. Kuten myös sitä, että aloittaisin työn synopsiksella, treatmentilla ja kohtausluettelolla: mitä iloa siitä tekemisestä olisi enää, jos kaikki on jo noin selvää? Toivottavasti en sotkeudu elokuvan tekemiseen ikinä. Toisaalta Aaltonen kirjoitti myös vastaelokuvan ”säännöistä” tai perinteistä ja sillä puolella taas tunnistan itseni – ennen kaikkea ajatuksesta, että elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, joten taidekin saa olla. Joskin oli kauheaa, että eniten samastumispintaa löysin, kun Aaltonen kuvaili Stalkerissa tehtyjä dramaturgisia ratkaisuja, ja mielestäni Stalker on aivan hirveä ja ahdistava ja tylsä. Niinpä. Kaikille kollegoille suosittelen Aaltosen kirjaa. Ja Aaltoselle suosittelin myös naisten tekemien teosten katselua (esimerkkiteoksista about kahdella oli naistekijä).

– Käyn Mikon ja lapsen kanssa katsomassa Kuvan kevään duuneja (ei ehditä kaikkiin paikkoihin). Lapsi pelkää yhtä videoteosta, jossa on aika hieno äänimaisema (sitä juuri hän pelkää). Toisessa näyttelytilassa on pimeä huone, johon astuessa projektorit käynnistyvät kovaäänisesti (myöhemmin hän kertoo tästä varhaiskasvattajalleen päiväkodissa). En tiedä, mitä sitten tapahtuu, sillä lapsi pakenee ja lähden perään. Kokoelmanäyttelyt ovat mahdottomia. Luulen saavani eniten katalogin läpikäymisestä.

– Väännän Museum of Nonhumanityn tekstejä uuteen järjestykseen. Teemme Englantiin yksikanavaisen miniversion. Alkuperäinen oli kymmenkanavainen. Muistan hetken, jona sanoin ”laitetaan ne kato kaikki vaan peräjälkeen yhteen pötköön, se on helppo homma”.

Kesävinkit ulkonäöstä huolehtimiseen: aurinkolasit, lippis ja filtteri

16.5.

– Vihaan Richard Scarryn kyynistä paskamaailmaa. Joka jaksoon on pitänyt upottaa joku ”vitsi”, jossa possuhenkilöt puhuvat sianlihasta tai jopa syövät tai myyvät sitä.

– Käyn TeaK:lla. Siellä on pääsykokeet meneillään. Pakenen nopeasti. En mitenkään kykene sanallistamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen ollessani tässä, missä olen nyt, enkä siellä, missä olin 2007 eli pääsykokeissa miettimässä kuumeisesti, miten saan kaikki näkemäni neljä teatteriesitystä kuulostamaan siltä kuin olisin hyvinkin perillä alasta. Riittävästi ilmeisesti. Jälkeenpäin tajusin, että lapsena muhun teki valtavan vaikutuksen juuri Saapasjalkakissan näyttämösovitus. Muistin asian, kun löysin jostain lehtileikkeen vuodelta 1989 tästä esityksestä. Rakastin sitä. En voi ymmärtää, miten näissä uusissa piirretyissä SJK on muka kolli. Onpa hemmetinmoinen virhetulkinta.

Never forget

Huhhuh, tämä hetki oli erityisen dramaattinen (huom. käsineet)

17.5.

Taas sitaatti Trainwreckistä

We can’t spend twelve hours a day mainlining ideas of sexual or emotional or aging or ill women as monsters, messes, and freaks, then expect to wake up feeling beautiful and confident in the morning. Every “ugly” photo of Amy Winehouse, every nasty word typed about Azealia Banks in a comment section, is going to come back the next time we’re vulnerable, and take yet another chunk out of our ability to believe that we can screw up and still be basically worthwhile.

 

19.5.

– Luen 105-vuotiaan Aino Karttusen haastattelun. Hänen ajatuksensa fiktiosta ovat tavallaan kannatettavia: miksi katsoisi mitään jännitysjuttuja, kun maailma on niin jännittävä itsessäänkin. Romaaneita hän ei lue, mutta tietokirjoja paljon. Ja sanomalehtiä, ei juorulehtiä. ”Turhaa lukea sellaista, mikä ei anna mitään”. Haluaisin, että kirjoittajaminäni olisi Karttusen kaltainen, vaikka se fiktiota kirjoittaakin. Että se yrittäisi saada tolkkua ihmisestä, oikeuttaisi olemassaolonsa luomalla katseensa maailmaan ja kertomalla, mitä näkyy. Että se olisi ennemmin Karttusen kanssaihmettelijä ja -tutkija kuin joku, joka yrittää keksiä keinotekoista jännitettä ja banaaleja kaunokirjallisia yksinkertaistuksia.

– Tuon kirjaani Isebelin. Olen huolissani, tuleeko uuteen kirjaan liian huorismaista matskua. Sitten sanotaan, että kirjailija yrittää tehdä esikoisensa uudestaan, koska ei ole onnistunut keksimään sen jälkeen mitään kiinnostavaa.

Ai mikä misogynia?

20.5.

– Sunnuntaiaamun analyysi Hesarista: Aina kun uutisissa kerrotaan jostain ikävästä tapahtumasta, kuvissa näkyy miehiä seisoskelemassa, miehiä rukoilemassa, miehiä liikenteessä, miehiä virallisina, miehiä tiedottamassa. Ainoat positiiviset uutiset, joissa näkyy miesjoukkoja, liittyvät urheiluun. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että noin 95 % urheilu-uutisoinnista liittyy miesurheiluun.

– Apurahahakemuksessa asetin uuden kirjan tavoitteeksi jännitteen tutkimisen. Kirjoitan tyypillisesti tilanteita, joissa tupsahdetaan suoraan omituisuuteen. Mulle on kiinnostavampaa se, miten henkilöt selviytyvät pulasta kuin miten he siihen päätyvät. Jännitehän luodaan lukijaa varten, jotta hän osaisi jotenkin ennakoida tulevaa. Että voi ei, kohta tolle käy hullusti. Sen sijaan haluan pitää itseni, lukijan ja henkilöhahmon samalla tietämisen tasolla. Tämä on tapani ajatella kaikkia osapuolia älyllisesti yhdenvertaisina. Nyt alan kuitenkin epäillä, haluavatko lukijat tällaista kohtelua. Entä jos he tykkäisivätkin siitä, että välillä läiskin heitä kasvoille ja ilmoitan, että nyt tehdään jotain, mutta en kerro vielä, mitä, ja sinä istut siinä ja teet niin kuin minä määrään. Mitä? Sitäkö te olette koko ajan olleet vailla?

Läpinäkyvyys

Työpäiväkirja osa 15: Suomen Syvä joki

10.5.

– Mitä enemmän teen luovaa työtä, sitä vähemmän reflektoin tekemistäni.

– Viime päivinä olen tavannut kummiopiskelijani, googlannut Britneyä, käynyt puhumassa Yrittäjänaisille Pohjasta (lapsi sylissäni katsomassa Pikku kakkosta), kirjoittanut ja jännittänyt perheeseen syntyvää vauvaa.

Mun suosikkikuva Britneystä (Photo by Chris Pizzello/Invision/AP)

– Kirjaa koskien valitsen yksinkertaisemman tien. Jos kaikki asiat, joista haluaisin kirjoittaa, tulevat romaaniin, niin ainakaan niitä ei voi heittää naamalle heti alkuun. Täytyy lähteä henkilöiden kautta. Ja mieluummin niin, ettei henkilöitä ole sataa ekan viidentoista liuskan aikana. Apurahahakemuksiin kirjoitin, että kirjan tyylilaji on rokokoo. Ajattelin sitä moninaisuuden, koristeellisuuden ja kerroksellisuuden kautta. Ehkä voisin vähän selvittää, mitä kaikkea muuta rokokoohon kuuluu. Ja siis ei, henkilöni eivät pukeudu fancyihin mekkoihin ja istu kummallisilla tuoleilla.

Että se kirja olisi niin ku tää. Lähde.

11.5.

– Anna Erikssonin elokuva M vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ehkä ensimmäinen kerta kun kiinnostun jostain elokuvasta.

– Istun aamulla Piritassa, joka ei missään nimessä ole läppärityöystävällinen paikka mutta jossa käyn välillä käytännön syistä. (Ja jossa on oikeasti hyvää kahvia toisin kuin joissain muutoin erinomaisissa paikoissa.) Kahvilan soittolistalla on lällyä pillunvonkausmusiikkia. Esim. Rubber ball tai mikä liekään teoksen virallinen nimi. Mikä voisi olla rasittavampaa kuin asia, tässä tapauksessa ihminen, jonka nakkaa helvettiin, mutta joka toistuvasti pomppii takaisin.

– Käyn läpi Museum of Nonhumanityn tekstit seuraavia vierailuita varten. Englantiin menevä versio ei tuota ongelmia tekstin puolesta, mutta voin vain kuvitella sitä riemua, mikä kiinankielisten käännösten tsekkailusta ratkeaa.

– Kirja ei voi alkaa kuolleista nousevasta hevosesta niin paljon kuin haluaisinkin miksata edellisten duunien yksityiskohtia mukaan.

– Tove Jansson – miten se voi olla niin helvetin hyvä kirjailija. Olen vihdoin päässyt lukemaan lapselle oikeita muumeja. En usko, että hän kuuntelee (teen pistokokeita: mitä Mamma maalasi? en kuitenkaan: miksi Mamma maalasi?). Tekisipä joku OIKEAN muumilaakson. Sellaisen, missä Muumipeikko käy läpi suhdetta itsenäistymiseen, äitiinsä ja isäänsä (joka on häipynyt Muumipeikon ollessa vauva) ja täysin häiriintyneeseen Nuuskamuikkuseen, eikä ole joku surkeasti puvustettu lapsia halaileva idiootti. Ja se meri. Ja se luonto. Ja majakkasaaren muuttuminen eläväksi, koska kukaan ei enää kestä siellä olemista. Muumien maailma ei ole iloinen, mutta se on armelias, siellä saa olla, mitä on. Siksi se on positiivinen.

12.5.

Hieman kulttuurisesta omimisesta. Olen vilpittömän iloinen, että se paska lastenohjelma Herra Heinämäki hyllytettiin. Ihmettelen kuitenkin sen kohdalla eniten sitä, eikö muita kuin minua häirinnyt se, että näyttelijät esittävät jotenkin henkisesti ei-aivan-täysin kykeneväisiä. (Toinen tulkintani Heinämäestä on se, että jossain tuolla TV Kakkosen laulumailla sijaitsee suomen Syvä joki, jossa banjot soi ja sukurutsa kukoistaa.) Kaikenlaisia ihmisiä pitäisi näkyä ja on ongelma, että ei näy. Mutta ei se korjaannu sillä, että aikuiset miehet esittävät jotain old school imbesillistereotyyppejä.

Sulkapäähinekeissin pitäisi olla itsestään selvä. Jos ja kun se on joillekin pyhä juttu, niin me, heitä sortaneet ja yhä sortavat kolonialistit ja kolonialistien jälkeläiset ei pelleillä sen kanssa. Varsinkaan sen jälkeen, kun asiasta huomautetaan miljoonannen kerran. Vaikka se näyttäisi tosi siistiltä ja upealta. Sama juttu muiden pyhien asioiden ja sorrettujen kulttuurien kanssa. Esim. paavin hatun voi ostaa pilailukaupasta, koska paavi-instituutiota ei sorreta kuin yhdessä asiassa, joka ei käsittääkseni ole paavinkaan mielestä ok. Sushi ei ole kulttuurista omimista, se on ruokaa. Jooga ei ole kulttuurista omimista, se on oikeaa tekemistä eikä pelleilyä. Enkä sano, että järjen käyttö on sallittua, koska mua vituttaa ihmiset, jotka sanomalla niin asettavat itsensä keskustelun yläpuolelle.

Musta tuntuu, etten itsekään selviä seuraavasta kirjasta ihan kuivin jaloin, mitä tulee kulttuuriseen omimiseen. Olen valtavan innostunut vodou-uskonnoista ja se vaikutus tulee tavalla tai toisella näkymään. En ole käynyt Beninissä, Haitilla enkä edes Louisianassa, mulla ei ole mitään omakohtaista kosketusta aiheeseen. Mutta mutta. Pahinta, mitä voisi tapahtua (pahinta top 100:ssa, okei), olisi, että epäkorrektiuden pelossa esim. kotimaisessa kirjallisuudessa pidättäydyttäisiin kuvaamaan keskiluokkaista suomalaista elämää. Me ollaan lajina ja biosfäärinä sellaisen kriisin edessä, ettei siitä ehkä pelasta muu kuin se, että opetellaan vähemmän tuhoisia tapoja olla ihminen. Ja siinä kohtaa on pakko kääntää katse pois fossiilisten polttoaineiden, kapitalismin ja patriarkaalisen monoteismin muokkaamasta maailmankuvasta. Kun vaihtoehtoja on! Animistiset, polyteistiset, panteistiset, ei-dualistiset kulttuurit ja uskonnot ansaitsevat erityistä huomiota, koska niiden ihmiskuva saattaa olla kestävämmin rakentunut. Tällaisista kulttuureista pitää imeä (tai omia) vaikutteita ja kyllä, hyötymistarkoituksessa, koska tarkoituksena on oman nahan pelastaminen.

P.S. Tähän keskusteluun liittyy ehkä myös kädellisten matkimisvietti, johon muodin olemassaolo perustuu. Miksi vaatteissa on leopardikuosia? No siksi, että jonkun mielestä joku, joka on pukeutunut leopardinnahkaan, on näyttänyt ihan sairaan siistiltä. Iloinen asia on se, että nyt tyydytään printtiin. Ihmiset eivät voi vastustaa siistinnäköisiä lajitovereitaan, he haluavat tulla näiden kaltaisiksi. Aivan/vähän/ei yhtään niin kuin joissain kulttuureissa joinain aikoina joidenkin kertomusten mukaan on ollut tapana syödä voitetut viholliset ei vihasta tai kostoksi, vaan jotta saisi heidän voiman itselleen. En halua syödä ketään, mutta haluan kirjoittaa siisteistä asioista. En halua kirjoittaa keskiluokkaisesta suomalaisuudesta.

Tällainenkin kuva on olemassa, tämä ei ole omimista vaan ihan pelkkää ilkeilyä. Mutta huomaa, miten hienon valokuva-albumin Maura teki mulle.

Työpäiväkirja osa 14: Mitä yhteistä on hailla ja Jeesuksella

28.4.

– Kaivan roskakaapista ison paperin ja kirjoitan siihen sanoja, teemoja ja henkilöitä, joita haluan kirjaani. Keskeinen idea syntyi eilen, kun pakotin itseni kirjoittamaan litaniaa asioista, joita en ajattele, mutta jotka ovat usein tietoisuuteni laitamilla. Kaikkea, mitä en haluaisi käsitellä; mikä menee vähän liian pitkälle tai hävettää. Olen löytänyt tutkimuskysymyksen. Ilman tutkimuskysymystä ei ole mielekästä kirjoittaa. Ja sen pitää olla henkilökohtainen. Toisin kuin aikaisemmin, mua vähän pelottaa, millaisen vastauksen saan tähän.

Järjestelmällisyys

– M:n kanssa R-baarissa. Analysoimme hyvin pitkään sitä klassista arviota Coldplaysta, jonka jokainen tuntee, vaikkei olisi koskaan kuunnellut Coldplayta (vrt. minä). Että miksi ne miehet itkevät? Mulla tulee mieleen moniakin syitä, mutta olen aina kallistunut tulkintaan, jonka mukaan Coldplay-mies liikuttuu niin paljon orgasmistaan, että vuodattaa yksinäänkin kyyneleitä.

– Plaraan läpi Kyllikki Kailarin Maalaismaisemasta Itä-Helsingiksi ja jatkan Sinikka Tarvaisen kirjaa Voodoo – afrikkalainen menestystarina.

29.4.

– Tuijotan eilen piirtämääni sanakarttaa. Kirjoitan. Kirjaa. Kuuntelen neljä tai viisi kertaa Arcturuksen uusinta levyä. On päästävä eroon itsesensuurista, oltava miettimättä, onko tämä liian outoa tai provosoivaa tai osoittelevaa jne.

– Luen haijuttuja. Toisin kuin sudet, hait tappavat ihmisiä. Mutta eivät yleensä syö niitä (lähde?). Hait voivat myös siitä neitseellisesti. Siis si’itä, niin kuin neitsyt Maria. Hait ovat aika hemmetin kummallisia otuksia. Ainakin jotkut niistä syntyvät aivan valmiina vaikkakin miniatyyrikokoisina haina. Ne ovat ihan niin kuin varhaiskeskiaikaiset kristityt! Luen myös Damien Hirstistä ja mietin, mikä hänen diagnoosinsa mahtaa olla. Jossain jutussa sanotaan, että hänen arvioidaan käyttäneen tekeleissään miljoonaa kuollutta eläintä. Miksi täysin säädyttömät ihmiset tienaavat taiteellaan käsittämättömiä summia. Tässä eläinlajissa on niin paljon vialla.

Tällaisina haitkin syntyvät, mutta siis haina, ei ihmisinä

1.5.

– Kuuntelen lapsuudenkotini rannalla lintuja ja rannassa loikkivia haukia. Mietin romaanin kaarta. Siellä on melkein pakko olla jokin muutos. Henkilöiden pitäisi jollain tavalla masinoida muutosta. Aristoteles on happy, jos henkilöiden hanke menee vituiksi, eli he pyrkivät kyllä kovasti johonkin, mutta kohtalo tai heidän luonteenpiirteensä korruptoivat pyrkimyksen à hamartia. Henkilöt menevät kuin juna kohti omaa tavoitettaan, mutta lopussa paljastuu, että he ovatkin saaneet tuhoa aikaan, ja tuho on täysin korjaamatonta, mutta sitä ei olisi koskaan tapahtunut, jos henkilöt eivät olisi alunalkaenkaan pyrkineet mihinkään. Tässäpä nyt on pieni ongelma: en halua viljellä Homer Simpsonin maailmankuvaa (jos et koskaan tee mitään, et tee mitään väärin). Eli että jos jotain yrität, niin perseelleenhän se menee. Toisaalta ehkä maailman asiat olisivat ihan hyvin, jos yksi simpanssilaji ei olisi lähtenyt korjaamaan ehjää. Tällaisia vitun apinoita me nyt kuitenkin ollaan. No joo. Mutta voiko siinä olla romaanin ”juoni”. Että tällaisia me olemme, koitetaan selviytyä siitä huolimatta tai sen avulla.

– Oikeastaan juoni on romaanissa vain hämäykseksi. Kun voi sanoa, että tässä kirjassa mies muuttaa korpeen odottamaan maailmanloppua ja sitten maailmanloppu tulee, niin se toimii paljon paremmin kuin että tässä kirjassa on kolme tarinalinjaa, jotka käsittelevät pahuutta, kieltä ja ihmisen ja eläimen välistä liikkuvaa rajaa. Toimiva on jopa: jumalat tulevat Helsinkiin ja yhdessä prostituoitujen kanssa puhdistavat maailman. Ei toimi: kirjassa nainen(?) kaivaa alitajuistaan ja mitä sieltä paljastuukaan (lue vittu menaisista).

– Eli jos saa yksinkertaisen yhteen lauseeseen tiivistyvän konkreettisen perusliikkeen, joka romaanin maailmassa tapahtuu, sen puitteissa voi vapaasti tehdä mitä vaan. Tämä on hyväksyttävä, koska romaani ei ole essee. Mutta romaani on taidetta ja taiteessa saa ja pitää toimia säännöistä piittaamatta. Oikein/väärin?

– Äiti: ”Mitä teet nyt?”

Minä: ”Kirjoitan kirjaa.”

Isä: ”Onko se jatkoa sille edelliselle?”

Minä: ”Ei.”

Isä: ”HYVÄ.”

3.5.

– Flunssa alkaa olla ohi, hurraa. Juhlistan asiaa ryhmäliikunnalla.

– Jussi Särkilahden studiolla ottamassa kuvia. Tykkään saada täsmällistä ohjausta. Tykkään siitä olosta, mikä mulla tulee joidenkin kuvaajien kanssa, että joku muu tietää parhaiten, mitä mun pitää tehdä. (Mutta taivas varjelkoon sitä, ken muutoin kuin luvanvaraisesti lähtee kanssani sellaiseen hankkeeseen.)

Jussi Särkilahti kuvasi tämän viime kesänä, nuo kengät eivät pysy jaloissani, mutta tämä kuva oikeuttaa niiden olemassaolon.

– Essi Tammimaan Isän kädestä -kirjan julkkarit. Paljon ohjelmaa siellä. Itselleni on lähes ylitsepääsemätöntä edes järjestää julkkarit.

6.5.

– Luen Sady Doylen Trainwreckia ja olen raivoissani siitä, miten feminiinisyyden sääntöjä rikkovia naisia on kohdeltu ja kohdellaan. Miten kieroja ihmiset ovat ja miten kieroa on ihmisten ihmisille median kautta välittämä informaatio. Onko se jokin yleisinhimillinen tarve saada paheksua.

Amy Winehousen itsetuhosta tehtiin spektaakkeli, sosiaalipornoa ja vitsi, ja kun hän kuoli, häntä juhlistettiin rakastettuna taiteilijana (kuvalähde: Getty/Dave Hogan)

– Eilen Å:n kanssa Vuosaarenhuipulla. Huomaan, että alan olla jo ylimalkainen (salaileva, suojelunhaluinen) kirjoittaessani asioista, jotka liittyvät seuraavaan kirjaan. Esittelin kirjakarttani. Sinne tuli niin erikoinen lisäys, että sen on päädyttävä romaaniin. Se liittyy mastokärryihin. Kaikki on materiaalia.

7.5.

– Greenpeacelta soitetaan. Olen jo hermostuksissani sanomassa, että joo joo sen kun lähetätte suoraveloituslaskun ei mulla ole yhtäkään tekosyytä olla maksamatta teillekin kuukausilahjoituksia. Mutta soittaja pyytääkin apuani teoksen valmistamisessa. Olen niin kiitollinen vältettyäni puhelinfeissaroinnin, ettei tule mieleenkään kysyä, maksetaanko työstä. Soittaja lupaa proaktiivisesti selvittää rahoituksen. Minä: ”Ai niin, se raha.”

– Soitan Verohallintoon 13-minuuttisen puhelun, jonka aikana sanon lähinnä ”öööööö”. Tauot, joita virkailija pitää ennen vastaamista kysymyksiini (joiden sisältö on täysin saatanan epäselvä) tuntuvat vuosien mittaisilta ja olen aistivinani niissä tukahdutetun turhautumisen verovelvollisen sanoinkuvaamatonta ignoranssia kohtaan. Ainakin lie tullut selväksi, että jos jotain on mennyt mönkään, en ole tehnyt sitä pahuuttani tai harhaanjohtamistarkoituksessa vaan tyhmyyttäni. Olen Suomen innokkain veronmaksaja, mutta nämä asiat ovat ihan vitun vaikeita eikä minulla ole mitään edellytyksiä hallita niitä. Yhtä hyvin voisi pyytää korjaamaan autoja tai asentamaan sähköjohtoja. ”Ööööööö. Mikä on tuloslaskelma..?” ”…”

Sady Doyle: Trainwreck

 

 

Saikkupäiväkirja

Heippa hei vaan täältä SAIRASLOMALTA.

 

20.4.

– Olen katsonut Grace&Frankie-sarjaa lähes koko tuotantokauden, koska minun pitää purkaa se komediatyöpajassa. En osaa sanoa, onko se komedia, mutta minulle tulee hyvä mieli katsellessani itseäni vanhempia ihmisiä, jotka painivat about samojen ongelmien kanssa kuin minä itse. Tai siis jollain tasolla. En ehkä vielä pelkää lonkkani murtumista eikä minua ole jätetty 40 avioliittovuoden jälkeen. Ongelmat tekevät ihmisistä samaistuttavia. Sen takia on aina hieman pettymys, kun ne ratkeavat.

– Sängyssä vetelehtiminen ajaa kaikkeen typerään ja turhauttavaan, kuten itsensä googlaamiseen ja oman ulkonäön kriittiseen arviointiin. Miksi mun kasvot on tuon muotoiset, onko ne aina, miksi mulla on tollanen ilme, enkö voi opetella hallitsemaan ilmeitäni, mikä vitun hirveä tukka toi on, ei enää ikinä mitään kiharoita ja muista aina tehdä itse oma meikki, mutta ei nyt hemmetti sentään ihan tolleen, miksi mä suostuin ottamaan tollasia propseja kuviin eihän niissä ole mitään hemmetin järkeä, miks tollanen asento, miksen oo yhtä hoikka kuin syksyllä 2016, miksen ole kaikissa kuvissa yhtä kaunis kuin Hannu Peltosen ottamassa, miten voin tuntea vetoa tota ainaista harmaata Henkkiksen paitaa kohtaan (näen siitä jopa unia), voi vittu mikä vaate, rentouta ne sormet, ei koskaan kuvaa, jossa aurinko paistaa täysillä silmiin ja kymmenen metrin päässä on kuollut emakko, isä on todella hyvä kuvaaja, mutten osaa olla sen ottamissa kuvissa sellainen kuin koen olevani, mitä mä piilottelen, miksi mua pelottaa, mitä mä ajattelin pukiessani tuon mekon missä näytän siltä kuin olisin raskaana toivottavasti kaikki luulee että se on silloin otettu, miksei oo enemmän kuvia mun hienoista töistä, eikö kukaan tiedä, miten suuri taiteilija olen, miksei oo enemmän kuvia, miksei oo niitä Imagen kuvia.

TÄSSÄ on Imagen kuva: Jussi Särkilahti

– Mikä meitä vaivaa? -podcastissa puhuttiin juuri taiteilijoiden itsekeskeisyydestä. Mitämitä. Mutta minun on oltava Laura-keskeinen, koska ei kukaan muukaan ole.

– Luen arvioita Pohjasta. Jotkut ovat ihania. Jotkut vain typeriä. Ehkä mun ei pitäisi raivostua siitä, että kirjaani tulkitaan päin helvettiä, koska itsepähän haluan paeta tulkintaa. Tunnistin tämän haluni Deleuzen ja Guattarin esseestä. Tulkinta on alistamista, tulkitsijalla on toimijuus, tulkinnan kohde pakotetaan objektiksi. [Tästä eteenpäin olen sensuroinut päiväkirjamerkintääni.]

– Laura Sarpolan blogiteksti Pohjasta saa kirjoittamisen tuntumaan mielekkäältä.

23.4.

– Käyn katsomassa TeaK:lla Helmikuun 13. -esityksen. Sen on kirjoittanut kummiopiskelijani. Muutoin vietän päivän sängyssä. Alan päästä jyvälle tästä lepäämisestä.

24.4.

– Jokin aika sitten Å lähetti minulle Maria Roihan tänä vuonna kirjoittaman Jussi Parviaisen elämäkerran. Ajattelin, että vittuoikeesti. Mutta sitten kuitenkin aloin lukea. Parviaisen hahmossa on paljon sellaista, mikä epäilyttää minua, mutta hänen ajatuksensa teatterintekemisestä ovat perehtymisen arvoisia. Siellä on ehdottomasti jotain hyödynnettävää, ja pidänkin viimeisen alustuksen kurssillani Parviaisen dramaturgisista keloista (”Tänään minulla on teille pieni yllätys.”). Mutta on hänellä myös näkemyksiä, joista pitäisi tehdä oma synteesi. Esim.

”Nykyisissä poliittisissa, feministisissä tai homoagendaisissa näytelmissä tarkoitusperät on kirjoitettu auki, mikä on typerää, toimimatonta dramaturgiaa. Tekijän motiivi ei saa olla näkyvä, kuten se on Pirkko Saision Slavassa tai Juha Jokelan Sumussa. He eivät näytä ymmärtävän dramaturgian teosta mitään. Ja lopputulos, näytelmän anti, on huono. Se ei ole taidetta vaan osoittamista ja poliittisen kulttuurin jäänne. Täysin ilmeiseksi tehty sisältö ei ole suunnattu kuin omalle viitekehykselle, jota se koskee.”

Se feministinen perinne, josta itse tulen, nimenomaan velvoittaa näyttämään oman position. Muu tuntuu manipulointiyritykseltä ja läpinäkymättömältä, moraalisesti tuomittavalta ja tökeröltä. Mielestäni oman etiikan voi helpommin tuoda teokseen, jos sitä ei naamioi. Mutta ehkä etiikan täytyy olla muutenkin jossain muussa kuin väitteessä tai käskyssä. Taide ei voi olla propagandaa.

25.4.

– Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vituttaa, jos päädyn tuhlaamaan aikaani mielisairauden puuskassa, isänmurhahouruissa kirjoitettujen kirjojen lukemiseen. Panen kirjan pois ja tyydyn Teoriapiikin hienoon kirjoitukseen

”Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).”

– Tapaan Elisa Aaltolan, hän auttaa minua antamaan ymmärrystä (ja anteeksi) Deleuzelle ja Guattarille. Keskustelen illalla Elisan ja Karoliina Lummaan kanssa eläinasioista Viiruksessa.

26.4.

– Näin eilen jotain, mitä olen odottanut näkeväni ehkä aina. Pipsa Longan kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama Den Andra Naturen Viiruksessa katsoi sitä kauhua, mitä minä ja yhä useammat muut koetaan. Sitä, että jatkuvasti tekee mieli kirkua, että mitä vittua te teette, mutta silti pitää elää normaalisti ja käydä normaalisti ruokakaupoissa ja ravintoloissa ja päivällispöydissä, niin kuin siinä olisi jotain NORMAALIA, että ympärillä lojuu massoittain väkivaltaisesti kuolleita olentoja ja toiset pistelevät niitä poskeensa ja laittavat lastensa lautasille ja heittävät roskikseen sen, mitä eivät jaksa.

Den Andra Naturen, kuva: Mark Niskanen

 

 

 

 

Older posts