Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

Category: Yleinen (page 1 of 8)

Työpäiväkirja osa 27: There is no such thing in life as normal

2.10. tiistai

– Puhun vieraalle toimittajalle puhelimessa tunnin seksuaalisuudestani ja kehosuhteestani. Ei maailman viisainta, mutta valtavan terapeuttista.

3.10. keskiviikko

– Tv-sarjojen kirjoittaminen on kivempaa ja helpompaa kuin kuvittelin. Olen tavannut lähteä omissa töissä aina yksityiskohdista. Näissä sarjajutuissa tunnutaan tekevän niin, että ensin otetaan haltuun isoin kokonaisuus ja siitä sitten edetään kohti pienempiä. Vasta ihan lopuksi tulevat yksityiskohdat ja dialogi. Jos kirjoittaisin romaaneja samalla tavalla, niistä tulisi selkeämpiä. Mutta ehkä niiden tekeminen olisi mulle tylsempää. Haluan mieluummin tutkia ja löytää.

Huorasatu, Korpisoturi ja Pohja tehdään äänikirjoiksi. Puhun lukijan kanssa puhelimessa. Hänellä on ihana ääni.

– Saan luvan kanssa etsiä netistä kivoja kuvia, jee. Ne tulevat moodboardiin, jossa hahmotellaan visuaalista maisemaa. Häpeän hakusanojani. Lopuksi totean, ettei kuvien googlaaminen ole niin kivaa, kuin olin kuvitellut.

4.10. keskiviikko

– Kipeänä.

– Niin&Näinissä Minna Santaojan ja Mari Nivan artikkeli hyönteissyönnistä on ensimmäisiä silmiini osuneita järkeviä ja älykkäitä suomenkielisiä pohdintoja aiheesta. Tekstissä mm. kumotaan hyönteisten kasvatuksen ekologinen verrattomuus kasvinkasvatukseen nähden. Ja mikä helvetti siinä on, että jos hyönteisproteiinin pitäisi korvata muuta eläinproteiinia (koska muuten se on ekologisesti järjetöntä ja eettisesti sietämätöntä), niin niitä murskattuja sirkkoja tungetaan LEIPÄÄN ja KARKKEIHIN. Lajitoverini, vain täydellinen retardiutenne on verrannollinen tuskalliseen luovuuteenne.

Se on heinäsirkka, sillä on agenda.

6.10. lauantai

– Lapsen kanssa Kaapelitehtaan museoissa. Hotelli- ja ravintolamuseo toimii meille paremmin kuin Teatterimuseo. Vaikka en kehtaakaan lopulta laulaa karaokessa Britneyä ja meitä luullaan henkilökunnaksi.

Vapaudun luontoon.

7.10. sunnuntai

– Vanhempani hengaavat lapsen kanssa, joten keskityn kirjoituskilpailuun saapuneisiin teksteihin. Tai oikeastaan kymmeneen esikarsittuun. En pidä tuomaroinnista yhtään. Ei hyvistä kaunokirjallisista teksteistä ole mieltä valita parasta. Varsinkin jos mukana on runoutta, proosarunoja, novelleja ja kokonaisia romaanikässäreitä.

10.10. keskiviikko

– Luen Toista sukupuolta, joka tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin silloin kun luin sen lukioaikaan. Silloinkin olin toki täysin kyrpiintynyt siitä, ettei filosofian oppikirjoissa totisesti esitelty ketään muuta naista kuin de Beauvoir. No, ne äijelithän niillä paska-ajatuksillaan ovat tämän maailman pilanneetkin, että eipä sillä. En osaa päättää, tarvitseeko heidän tekstejään lukea ymmärryksen kasvattamiseksi vai olisiko viisainta kokonaan keskittyä ilmaa puhdistaviin, eheyttäviin ja täysin toisiin ajatuksiin.

– Luen myös Toiseen sukupuoleen liittyviä artikkeleita. Olen lupautunut de Beauvoir -keskusteluun kirjamessuilla. Onneksi mulla on pms nyt eikä siis silloin, joten jyrkimmät näkemykseni ehkä hieman loivenevat. Tällä hetkellä panostaminen minkään muita sortavan ryhmän sorron lopettamiseen tuntuu absurdilta. Ei siksi, etteikö ryhmä ansaitsisi vapautusta, vaan siksi, että sorto jää silti olemaan, se vaan kohdistuu vielä toisempiin toisiin. En tällä (enkä millään koskaan mistään vittu hinnasta) yhdy heihin, joiden mielestä jokin taistelu on muita tärkeämpi. Nimenomaan vastustan taisteluiden erillistämistä. Niin kauan kuin on sortoa ja hyväksikäyttöä, millään rintamalla ei voi huokaista helpotuksesta. (Se kirja on silti kova.)

Sinäkin, Pythagoraani?

11.10. torstai

– Sueden The Blue Hour on niin hieno, että itkettää kun kuuntelen sitä. Mistress ei ole musiikillisesti kovin kummoinen kappale, mutta se sanoittaa ihan tarpeettoman tutun kokemuksen aivan uudesta näkökulmasta. Järkyttävää, miten keski-ikäiset valkoiset miehet onnistuvat toistuvasti tulkitsemaan tunteitani etevimmin. Vaikka hyvähän se on, että jotenkin kompensoivat aiheuttamiaan ongelmia.

– Setan ja Kosmoksen järjestämän Ole sinä! -kirjoituskilpailun tuomarointipäivä. Olen tyytyväinen saavuttamaamme tulokseen, joka ilmoitetaan kirjamessuilla.

– Saan kiinankieliset käännökset Museum of Nonhumanityyn. Vaatii aivojen pientä tviikkaamista, että pystyy copypeistaamaan isoon ja kalliiseen taideteokseen tekstejä, jotka on kirjoitettu kielellä, josta ei ymmärrä merkkiäkään.

Kristo Muurimaan ja Juho Kerolan kirja Eläintehtaat julkaistiin juuri, tässä kuvassa tehtailta pelastuneita nautoja Tuulispäässä.

12.10. perjantai

– Mauri sanoo, että pitäisi naurattaa, kun lukee komediasarjan pitchausta/konseptia. Inhoan myyntipuheiden kirjoittamista. Silti yleensä teen ne omiin duuneihini itse, koska vielä enemmän inhoan niitä toisten kirjoittamina. Tästä johtuen kirjojeni takakansitekstejä aina haukutaan. Kokeilkaa itse kirjoittaa niitä saatana.

– Yritän normalisoida Rehabin henkilöhahmoja. Kaikki niiden toiminta ei voi olla liian erikoista. Niin kuin Mauri sanoi (vaikkakaan ei Rehabiin liittyen), pitäisi olla jotain normaalia, jota vasten epänormaali peilautuu. Mutta se on maailmankuvani vastaista. Ei ole mitään normaalia. Mutta ehkä se, että henkilö pullottaa siemennestettään syväjäädyttävään säiliöön, on tarpeetonta.

Inan suosituksesta katsomme Blondin kosto 1 ja 2 lauantaina, feminismiä ja eläinoikeusasiaa!

Työpäiväkirja osa 26: Laugh all you want, but I want more

22.9. lauantai

– Luetutan Samulilla yhden liuskan Rehabia. Sitten en kuitenkaan usko, kun hän sanoo, että vaikuttaa kiinnostavalta.

– Käymme katsomassa Pirkko Saision kirjoittaman Mustan Saaran. Tai ainakin ensimmäisen puoliajan siitä. Estetiikka on komea, puvut, maskit ja lavasteet olivat tosi hienot. Joo. Ja hyvältä kuulostaa musiikki. Teatterielämys olisi ollut oikein hyvä, jos en esim. osaisi suomea yhtään. Ja jos olisin menettänyt tajuntani ennen ekan näytöksen (korniuden) huipennusta.

Sharp Objects. Jännittävä hidas rytmi, mutta ei puiseva ja ankea, kuten Handmaid’s Talessa, josta päätin, ettei mun tarvitse katsoa ensimmäistäkään kautta loppuun. Tykkään tästä asenteesta, että saa jättää asiat kesken, jos ei kiinnosta. Se saa mut arvostamaan itseäni enemmän.

23.9. sunnuntai

– Olen aivan liian vähän hyödyntänyt sitä, että poikaystäväni on kustannustoimittaja ja vieläpä helvetin hyvä. Keskustelen hänen kanssaan yhdestä hahmostani, jonka olemassaololle minun on vaikea löytää oikeutusta. Hän avaa sen ihan uuteen suuntaan.

– En kirjoita hyvää fiktiota, jollen suuntaa tekstiä jollekin. Olen vähän miettinyt, että tämä kirja suuntautuu suurelle intohimon kohteelleni, syvästi rakastamalleni, katkerasti vihaamalleni fossiilikapitalistiselle elämäntavalle. Sanon S:lle, että aloitan kirjan Nicki Minaj’n sitaatilla ”I like money more than dick”.

Fossiilikapitalismi

24.9. maanantai

– En voi käyttää entisiä rakastettuja henkilöhahmojeni esikuvina niin hauskaa kuin se omasta mielestäni olisikin. Kukaan ei kestä niin epäsympaattisia romaanihenkilöitä.

– Luen ekan luvun/esseen Donna J. Harawayn kokoelmasta Simians, Cyborgs, and Women – The Reinvention of Nature. Ymmärrän teoksen kritisoivan luonnontieteiden objektiivisuutta. Yhteiskunnassa vallalla olevat (ideologiset) oletukset ovat muokanneet luonnon(tieteellistä) tutkimusta, mikä puolestaan on vääristänyt käsitystä luonnosta. Luonnontieteet ovat yhdistyneet hallitsemiseen, mistä on seurauksena biopolitiikka. Olen yrittänyt ymmärtää biopolitiikan käsitettä. Tavallaan se on jotain itsestään selvää (mihin MUUHUN valta voisi kohdistua kuin ruumiisiin ja elämään), samalla se on ristiriidassa sen kanssa, miten biologia ja politiikka opetetaan ymmärtämään toisilleen vastakkaisina / toisensa poissulkevina ja miten niihin liittyviä asioita esitetään. Biopolitiikan käsitteen sisäistäminen on vaikeaa, koska se pakottaa ymmärtämään, ettei dikotomia ole totta. En tiedä, onko tämä hankalaa kenellekään muulle, jota asia kiinnostaa. Sehän on herrajumala peruskäsite.

– Väitän aamulla Samulille, että ihmisten on ollut pakko keksiä jumppaaminen, koska ihmiset ovat keksineet kirjoitustaidon, sillä kaikki ihmisen istuminen liittyy kirjoitustaitoon. Hän huomauttaa syömisestä ja seurustelusta. Muokkaus: ”Kaikki ihmisen ns. luonnoton (ei suoranaisista tarpeista johtuva) istuminen on seurausta kirjoitustaidosta.” Hän huomauttaa vielä matkustamisesta. Se on ihan totta. Nykyaikainen ei-omin-voimin tapahtuva matkustaminen ei edes kovin välillisesti liity kirjoitustaitoon. Vaikka jokainen voi kuvitella liikennekaaoksen, joka seuraisi yhteisen merkkijärjestelmän puuttumisesta. Muita poikkeuksia emme keksi. Toki mahdollinen esihistoriallinen tarinankerronta on voinut olla tapahtuma, jossa muut istuvat yhden henkilön ympärille kuuntelemaan, mutta toisaalta se onkin sitten antanut siemenet kirjoitustaidon ja historian syntymiselle.

Uusi BP tracklist, ei aivan superpaskaa, mutta liikaa miesartisteja taas

26.9. keskiviikko

– Palaveri Rytmissä Hennan kanssa. Rytmi on ihanin. Annan suosituksia ja varoituksia esityksistä, joita en ole nähnyt.

27.9. torstai

– Kirjoittamista ei voi tänään ajatellakaan. Olen aivan liian kateellinen ja mustasukkainen kollegalle, joka on kaunis, nuori, hoikka ja vitun lahjakas ja jonka kustannustoimittaja kumppanini on.

– Teen hommia tai ainakin juttelen kaikkien tai ainakin kolmen työparini kanssa.

– Kun meilaan ulkomaalaisten kanssa, oletukseni on aina, että he ovat viisikymppisiä miehiä. Tänään selviää vasta hetki ennen Skype-tapaamista, että olen meilaillut itseäni nuoremman naisen kanssa. En tiedä, mistä tämä oletusasetus tulee. Ehkä mun on helpompi diilata ihmisten kanssa, jos kuvittelen ne keski-ikäisiksi miehiksi. Ironista sinänsä.

– Terapeutin mukaan on jotenkin yleistä, että ihmiset nauttivat urheilusta tai lähinnä siitä, miten siitä seuraa endorfiinipurskahdus. Tätä en todellakaan ollut tiennyt enkä usko varmuudella vieläkään.

– Ihanaa, uudessa Niin&Näin-lehdessä Helinä Ääri kirjoittaa Koen Vanmechelenin ällöttävän omahyväisestä paskataiteesta. Kerrankin joku osaa suhtautua kriittisesti. Kyseessä on siis henkilö, joka jalostaa kanoja, joita se sitten kuskaa ympäri maailman näyttelyihinsä, mutta elävätkin kanat esitetään vain symboleina tai välineinä, ilman minkäänlaista itseisarvoa. Puhutaan etiikasta, mutta puolikaskaan ajatus ei kyseenalaista toisten olentojen hyväksikäyttämistä. Kaiken lisäksi tämä taiteilija jalostaa myös sikoja (porsitushäkkimeiningillä). Sikojakin on näyttelyyn tuotu. Ne liittyvät hodarivaunuun, jossa olisi kai tarkoitus tarjoilla possuista tehtyjä nakkisämpylöitä. Mäntässä kuitenkin myydään BROILERIhodareita.

Ilmeeni kun flunssa ja Vandervitunmeisseli

28.9. perjantai

– Tänään Harawaylta opittua: kädellisten tutkimus (ehkä etologia ylipäätään) tulee perustelluksi siten, että ihmisyhteiskunnan ylläpitämiseksi on voitava kontrolloida/lääkitä niitä impulsseja, jotka ei-ihmisyhteisöissä aiheuttavat sekaannusta. ”Primate studies are motivated by, and in turn legitimate, the management needs of a stressed society.”

– Myös: historia ja tieteet ovat kilpa-areena. Biologisten/kulttuuristen juurten selittämisellä pyritään hallitsemaan nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Esim. teoria ihmisurosten aggressiivisuudesta/tappamisenhalusta ja siitä, että geneettinen valinta on suosinut ja suosii yhä tällaisia yksilöitä.

– Aloitan viimein Hanna Nikkasen ja työryhmän Hyvän sään aikana. Kesykanan fossiloituneet luut ovat yksi antroposeenin ilmiöistä.

1.10. maanantai

– Eilen Teatteri Hevosenkengässä Katja Krohnin kirjoittama ja ohjaama Sotta Pyttynen. 4-vuotiaat nauttivat suuresti. 6-vuotiaan mielestä oli ”itkettävää”.

– Aloitan aivan uuden kässärin. Sepä järkevää.

– Kirjoitan työryhmälleni Patriarkaatin olemuksesta.

Työpäiväkirja osa 25: Muumioista, myrkyistä, yksisarvisesta ja rutosta

11.9. tiistai

– Illalla Cirkossa katsomassa Rakkaudesta – Sanasto tuleville vuosikymmenille, johon olin kirjoittanut itse muutaman sanan myös. Olin häkeltynyt omista sanoistani, koska ne ovat ihan hemmetin hankalia tajuta. Muistan etäisesti kirjoittaneeni niitä aika loppuunpalaneessa tilassa. Mutta onneksi sain edes ne aikaan, olin tosi ylpeä, että nimeni oli tekijälistassa. Ihanan ilmava esitys painavasta aiheesta.

Restabiliteetti

Luonnon kyky muodostaa ihmisen jälkeisenä aikana mielekkäitä ekologisia kokonaisuuksia. Sana on kuitenkin harhaanjohtava, sillä luonto ei pyri vakauteen eikä luonto pyri mihinkään. Sanan ensisijainen tarkoitus on tuoda turvaa pelottavassa tilanteessa.

Korrelaatioharha

Kun ihmiselle sanoi, että mikäli jokainen noudattaisi hänen elämäntyyliään, vaadittaisiin viisi maapalloa, ihminen ajatteli, että se on järjetöntä: maapalloja on vain yksi. Sukua käsitteelle Humen giljotiini.

Utopiasimulaatio

Ihmiskunta säilytti loppuun asti kyvyn kuvitella tapoja selviytyä katastrofista. Konkreettisiin toimenpiteisiin ei kuitenkaan riittävässä mittakaavassa ryhdytty, mikä tosin ei johtunut utopiasimulaatiosta, vaan nk. taloudellisten realiteettien huomioonottamisesta.

12.9. keskiviikko

– Luen Anto Leikolan Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä. Liskot ovat mun suosikkihirviöitä. Kuumottavimpia ovat meressä elävät. Yksisarviset, seireenit sun muut minotaurukset ei oikein vakuuta. Niissä ei ole sitä totaalista vierautta, jota hirviöltä kaipaan.

Huom. kirjan nimi

– Lapsen kanssa Lastentarhamuseossa. Viihdyn valtavan hyvin. Emme ole ennen nähneet Fröbelin palikoita (en puhu yhtyeestä), olemme hyvin vaikuttuneita näistä esilegoista. Ihan mahtava tyyppi tämä Friedrich Fröbel, varhaiskasvatuksen todellinen uranuurtaja, joka puhui jo 1800-luvun alkupuolella lapsen omaehtoisesta toimijuudesta ja leikin ja luovuuden merkityksestä kehitykselle. Ja hienoa, että meillä on vieressä yksi ensimmäisistä paikoista, joissa lastentarhanopettajat ovat maassamme saaneet koulutusta. Suomalainen päiväkotijärjestelmä on feministisin instituutiomme. Nyt kun vielä palkkaus saataisiin ajantasaiseksi. Harvat duunit ovat yhtä tärkeitä kuin varhaiskasvatukseen liittyvät. Itse en koskaan ollut päiväkodissa vaan lukuisilla eri perhepäivähoitajilla. Kunnollinen kunnallinen päiväkoti olisi varmasti tehnyt mustakin yhteiskuntakelpoisemman.

Varhaiskasvatuksen opiskelijoita ja opettajia 1910-luvulla
Lähde: Ebeneser

13.9. torstai

– Teen kansiot valmiiksi Taipein näyttelyä varten ja kuin tilauksesta meille lähetetään kiinannokset museon teksteistä, 48 sivua. Nauran ääneen meilille, jossa järjestäjä kehottaa vilkaisemaan käännöstä ennen oikolukua. Näyttää kyllä tosi hienolta. Kiinan kieli näyttää kirjoitettuna tosi hienolta.

– Olen viime aikoina kyseenalaistanut uusien kirjojen kirjoittamisen mielekkyyden. Tärkeältä niiden tekeminen tuntuu siksi, että ne antavat joillekin ihmisille jotakin. Varsinkin Pohjan saama palaute on saanut mut pitämään sen kirjoittamista oikeutettuna. Mutta voisiko ne asiat sanoa jotenkin kustannustehokkaammin, vähemmillä resursseilla, vaikka netissä. Mun kirjat jäävät Suomessa marginaaliin ja Pohjaa ei tyyliin edes arvioitu Hesarissa (never fucking forgive) eikä ulkomaanoikeuksien suhteen ole tapahtunut VITTU MITÄÄN moneen vuoteen. Onko järkeä? Taiteellisesti romaani muotona sallii minun käyttää parhaiten ja omavaltaisimmin taitojani ja mielikuvitusta, mutta kannattaisiko koittaa valjastaa ne voimavarat johonkin toiseen muotoon. Kirjailijuuden pitäisi kuitenkin olla vain ammatti, ei identiteetti. Ihmiset, jotka jäävät roikkumaan kerran rakennettuun identiteettiin ovat yleensä onnettomia ja tylsiä. (Taiteilijuus sen sijaan voi jo ollakin mielekäs identiteetti, se pitää sisällään niin paljon.)

17.9. maanantai

– Tapaan Nonhuman Rights Projectin Kevinin. Onneksi maailmassa on sinnikkäitä ihmisiä. Kuten saksalaiset aktivistit, jotka ovat asuneet vuosia puissa ikivanhassa Hambachissa estääkseen hiiliyhtiötä hävittämästä loppujakin tästä metsästä. Vaikka siitä sinnikkyydestä ei olisi mitään hyötyä, niin kyllä siitä on.

18.9. tiistai

– Meilissä on kohtelias kysymys, tulisinko puhumaan Tukholmaan Museum of Nonhumanitysta. Kysyn T:ltä onko meillä siellä näyttely ja tarkoittaako kysyjä tätä vai ensi vuotta. Käy ilmi, että on (Embrace Your Empathy! -video) ja tätä vuotta.

Kuva: Terike Haapoja

20.9. torstai

– Työryhmäni ei saanut Elokuvasäätiöltä hakemaansa rahaa. Tuotantoyhtiöllä on rahaa, joten fuck that.

– Käydään lapsen ja miehen kanssa Amos Rexissä katsomassa teamLabin näyttely. Ei siitä pahemmin ajatuksellista sisältöä löydä, mutta onhan se nyt aivan saatanan siisti. Ja niin on koko museokin. Viimeisen päälle tyylikäs sisältä ja ulkoa, nokkela, hauska, ISOSTI tehty.

Happoa ilman happoa

– Iltasatuna Leea Simolan tyylikäs ja mielikuvitusta kutitteleva Siri ja vedenpaisumus. Sirin tietotyöläisvanhemmat näpyttelevät koneitaan yläkerrassa, alakerran sisustuslehti-interiöörissä kakarat pistävät paikat paskaksi ja saavat huikean leikin aikaan. En ole ihan varma, tykkäänkö Sirin kodin Suomi-design-kamasta. Tai siis, tykkäänkö siitä, että tykkään. En voi kieltää, etteikö tämä erittäin keskiluokkainen estetiikka vetoaisi minuun. Sisustusasiat resonoivat oman kirjani kanssa, koska siinä käsittelen myös turvallisuudentunteen ostamista.

Leea Simola on myös kuvittanut oman kirjansa

21.9. perjantai

– Mulla on ollut aikaa kirjoittaa kirjaa. Uskon jälleen ratkaisseeni teoksen alun. Tällä kertaa luon siihen jopa jotain toimintaa generoivaa. Joko se on täysin (suuruuden)hullua paskaa tai sitten tosi jees. Mua kiehtoo ajatus jättiläisromaanin tekemisestä, mutta sitten toisaalta ne betoniporsaskirjat on aika vitun perseestä. Suuruus tuntuu niin itseistarkoitukselliselta. Toisaalta se voi olla lukijalle kokonsa veroinen kokemus: vaikka sisällössä olisi asian kannalta satoja sivuja tiivistämisen varaa, niin jos kirja on hyvin kirjoitettu ja maailma kiehtova, niin haluaahan siellä oleskella. Joku haluaa. Voi haluta. Toisaalta mua inspiroi enemmän se, että ujutan lukijan mielikuvitukseen pikkiriikkisen sirpaleen, joka räjähtää siellä JA MUUTTAA KAIKEN.

– Kerron Nuoren Voiman haastattelijalle, että uuden kirjan työnimi on Rehab. Kerron myös, etten tiedä, onko mulla rahkeita kirjoittaa sitä. Haastattelija sanoo, että on. Siitä tulee hyvä mieli.

 

Työpäiväkirja osa 24: NYT PITÄÄ ALKAA HALUTA JOTAIN

27.8. maanantai

– Teen to do -listasta kaiken. Mikä voi johtua siitäkin, ettei listassa lukenut ”kirjoita kirja”.

28.8. tiistai

– Luin eilen Sarah Caldwellin Kalin palvonnasta Keralassa kertovaa kirjaa Oh Terrifying Mother. Kalin ulkoasuun kuuluvat punaisiksi maalatut rinnat (jotka ovat peittävän vaatteen päällä – Kali voi pukeutua niin, se on jumalatar). Katsoin myös Gaga-dokkaria 5 Foot 2, jossa Gaga on imagopalaverissa yhtäkkiä tissit paljaana. Unessani menin uudistettuun Rytmiin rinnat paljaana, koska se oli mulla tapana. Uusi omistaja kuitenkin ilmoitti, että nyt laitat paidan päälle. Olin hirveän loukkaantunut.

– Kali-kirjassa kerrotaan käärmejumaluuksista. Kaikissa uskonnoissa käärme on kunnioitettu, joskin ambivalentti (ambivalenssi kuuluu näiden uskontojen maailmankuviin lähtökohtaisesti). Poikkeuksen muodostaa kristinusko ja sen perilliset, joissa kaikki on joko hyvää tai pahaa. Ja käärme on yksiselitteisesti paha. Ihmiset olisivat saaneet aikaan ihan hirveästi kammottavia asioita muutenkin, mutta ilman tätä binääri-ideologiaa ja sen aggressiivista buustaamista sapiensin rikosrekisteri luultavasti näyttäisi siistimmältä.

– Kun luin kuunnelmasarja Pet Shopiin liittyviä tekstejä, törmäsin ohjaajan havaintoon siitä, etteivät henkilöni ikinä halua mitään tai pyri mihinkään. Se tekee draaman mahdottomaksi. Sama ilmiö saa minut ahdistumaan projektin x kanssa: kerroin rekrytilanteessa yhteistyökumppaneilleni, että keksin toimintaa kohtauksiin työkseni. Vitut keksin! Se on aina just vaikeinta! Mieleni sisäisellä näyttämöllä hengaa porukkaa pyörittelemässä peukaloitaan. Välillä sinne tulee uusi tyyppi. Niillä on tosi kiinnostavia keloja, mutta eivät ne mitään halua. Käyn terapiassa läpi omaa kyvyttömyyttäni haluta mitään ja pyrkiä mihinkään. Alan nähtävästi pitää tätä ongelmana vasta, kun se vaikuttaa työhön.

– Huijarisyndrooma. Siinäkin olen onnistunut huijaamaan, että ihmiset kuvittelevat, että olen jotenkin eteenpäin suuntautuva ja tiedän, mitä teen. Haha.

– Luen terapeutin antamaa Ben Malisen kirjaa Häpeän monet kasvot. Kaikista maailman neurooseista en kyllä olisi ajatellut, että juuri häpeä sopii minuun. Mutta jostainhan sekin kertoo, että on valmis esim. painamaan kirjaksi kaikkein häpeällisimmät asiat ja muutenkin tykkää kääntää sisälmyksensä julkisesti esiin. Jos jaan proaktiivisesti likaisia yksityiskohtia persoonastani, kukaan ei tajua, että kaiken sen alla on vielä jotain. Onnistun huijaamaan jopa itseäni!

– Saan lohdutusta ja pystyn ottamaan sitä vastaan. Sen jälkeen keksin, miten kirjan pitää alkaa.

Toimisto

30.8. torstai

– Nicki Minaj’n Queenillä on tosi hyviä biisejä, mutta myös tosi mitäänsanomattomia, esim. Majestyä en jaksa kuunnella. Miksi niitä kappaleita on niin paljon? On silti ihailtavaa, miten monella tapaa voi sanoa ”vittu meikä on paras, hajotkaa siihen”.

– Esittelemme projektin x ideaa ja kuljetusta. Työpari sanoo, että se etenee draaman tavoin, jokainen kohtaus on askel seuraavaan. Siinä on JUONI. Olen muuten hiljaa, mutta tässä kohdassa riemastun niin paljon, että toistan työparini sanat. ”Nii-in, se etenee draaman tavoin. Siinä on juoni!” Nytkö se saatanan Aristoteles sai musta otteen.

1.9. lauantai

– Käymme katsomassa Blackkklansmanin. Noh. Mihin keskusteluun nyt kytkisin tämän? Elokuvaa ei ollut tehty minulle valkoiselle katsojalle? Öö, ei niin, se oli tehty taas niille valkoisille miehille, joita tässäkin filmissä pyöri ähkyyn asti: jotkut olivat täysmänttejä (hyviä rooleja), jotkut oppivaisempia. Valitin tätä Samulille, joka sanoi, että ei tota tarinaa voi kertoa muutoin. No ei vittu voikaan, keksikää leffoihin uusia tarinoita. Laura Harrierin roolihahmo lähinnä kaipailee mustia siskoja mestoille puhumaan. Ei onnistunut 70-luvulla mutta ei onnistu näköjään 2018. Hemmetin hyödytön puheenvuoro mielettömän tärkeästä aiheesta. Miksi???? (Rakenteellisesti viihdyttävä, vaikkakin juonen kuljetus oli sattumanvaraista ja kestoa ihan liikaa. Karikatyyrimäisiä hahmoja, joiden motiivit jäävät pimentoon.)

2.9. sunnuntai

– Osallistun Eläinten turvakoti Saparomäen talkoisiin muotoilemalla apurahahakemusta.

–  Kali-kirjassa puhutaan seksuaalisuuden tukahduttamisesta seuraavasta seksuaalisen käyttäytymisen perversoitumisesta. Caldwellin tutkimassa kulttuurissa naimattomien naisten koskemattomuutta kytätään ja toisaalta monien naimisissa olevien miehet työskentelevät ulkomailla. Tässä ympäristössä insestiset suhteet molempien sukupuolten aikuisten ja lasten välillä sekä hyväksikäyttö ovat normalisoituneet. Tästä seuraa itseään ruokkiva trauman kierre, kun lapset aikuistuttuaan toistavat näitä käytäntöjä. Vaikea olla ajattelematta katolista kirkkoa. Ei ole mikään ihme, että kirkko on hyssytellyt raiskaustapauksia. Nehän kaiketi tajuavat, ettei ongelma ole siinä, että papit olisivat järjestelmällisesti pedofiileja, vaan toimivat tavallaan ”luonnollisesti” niissä olosuhteissa. Liekö katoliset koulut ynnä muut perustettu suorastaan naimisiinmenemättömyyslupauksen turvaamiseksi. Koska eihän kukaan voi olla niin typerä, että ajattelisi ihmisten (yleensä) voivan voida riittävän hyvin ilman minkäänlaista seksuaalista elämää.

Planeetta-kokoelman säe tiivistää tämän ajan ja kokemuksen

3.9. maanantai

– Illalla luen Pauliina Haasjoen Planeettaa juuri nukahtamaisillani. Sanat ja kuvat sekoittuvat alitajunnan kuviin ja sanoihin, samanlainen olo kuin pilvessä.

Animalian toimistolla on tällainen taideteos, ”Onnellinen eläin”

6.9. torstai

– Annan kanssa palaveri. Keksimme vahingossa komediasarjamme ideaan täydellisen näyttämön.

– Kansiksessa Tainaron. Hieno toteutus. Itse olisin ehkä poistanut mekaaniset vimpaimet lavalta aina kun ne oli esitelty, nyt jäivät pyörimään ja ensi-ihastus katosi ja muuttui huoleksi näyttelijöiden keskittymisestä ja nilkoista. Sinänsä pikkumainen valituksen aihe. Kati Outinen ja Aino Venna olivat huikeita. Hienoa musiikkia. Muodon (ja kaiken) muuttuminen ja sen kauheus olisivat voineet tulla kärjistetymmin ja vielä konkreettisemmin esiin. Teatterissa aina haluan olla sotajalalla perinteisiä ohjeita vastaan, mutta samalla huomaan, miten vaikea uutta kielioppia on luoda ja hahmottaa. Esimerkiksi se, ettei Tainaronissa ollut dramaattisia tilanteita, oli tavallaan rohkeaa (ja aiheen mukaista), mutta toisaalta se sai kokonaisuuden tuntumaan epäkoherentilta tai epäjärjestyneeltä. (Mitkä tosin nekin olivat varmasti aiheen mukaisia.) Näistä kommenteista ei pidä päätellä, etten olisi ”pitänyt” esityksestä. Päinvastoin.

Joskus teatteria tehdessä on suurempiakin vaaroja kuin liikkuvat pikkuhärvelit

7.9. perjantai

– Mitäs helvettiä. Tänään ei ole toimistopäivä enkä enää näe painajaisia sähköposteista, joten saan nekin hoidettua. Olen itsestäni hirveän ylpeä, kun järjestän Taipein biennaaliin liittyviä haastatteluvideoita, joita tulee museon oheen. (Työparini on toki hoitanut kaiken muun.) Välttelen toisinaan vastuuta sen takia, että pelkään tekeväni virheen ja sitten mulle ollaan vihaisia. Onneksi sain tämän artikuloitua ja nyt voin tehdä ihan mitä vaan ja saa mennä syteen tai saveen. Olisinpa tajunnut tämän jo pikkulapsena.

– Kirjoitan kirjaa! teen itselleni muistiinpanoja kässäriin: NYT NÄIDEN PITÄÄ ALKAA HALUTA JOTAIN. Ja juuri kun olin saanut kohtaukseen hienoa vetoa ja vastavetoa. Hahmoni pystyvät kyllä dialogissa opponoimaan toisiaan, mutta tahdonsuunnat ovat mielivaltaisia eikä niiden taustalla ole suurempaa ajavaa voimaa.

9.9. sunnuntai

– Tajuan yöllä, että Epäihmisyyden museon materiaalit eivät muodosta arkistoa, vaan todistusaineiston. Kerron tämän valaistumiseni T:lle. Hänen mukaansa olin sanonut näin jo 2016 ja lause on siitä pitäen ollut käytössä. Mikä on sellainen ilmiö, jossa ääni tulee paljon edeltä ja muu (eli ajatus) vasta jäljessä? Niin ku käänteinen yliäänikone.

– Käyn katsomassa lapsen kanssa Kapsäkissä Närpiäiset. Huomaan, etten ole ainoa äiti, jota hahmot miellyttävät. Esitys sinänsä saa lapselta täydet pisteet (emme kyllä mitään tähtiä jakele saatana), mutta itse olen piinaantunut jännitteestä, joka syntyy siitä, että katsoja tietää ihan liian pitkän aikaa kaiken ja sankarit eivät tiedä mitään.

– Lapsi saa bingettää Netflixin Spirit-sarjaa koko ykköskauden. Katson sitä itsekin ilmeisesti sivusilmällä (I love it), koska saan kolmessa tunnissa luettua vain ehkä 10 sivua kirjaa. Ne sivut on kyllä tosi isoja.

Kyllä vaan, heillä kaikilla on kulmakarvat

Työpäiväkirja osa 23: Burn the pages of unwritten memoirs

13.8. maanantai

– Flow oli hieno (vaikkakin suru-uutisen värittämä). Katsottiin yksi miesbändi koko festareilla, se oli D.A.F. joka oli hauska. Ja Arctic Monkeysia katsottiin myös, mutta se oli niin tylsä, ettei sitä lasketa. Lauantaina ja sunnuntaina D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. (useita rap-artisteja), Lykke Li, Fever Ray ja St. Vincent. Niin huippua. Olen tutustunut kaikkiin näihin artisteihin tosi huonosti, mutta aion. Toivottavasti löydän heidän tuotannostaan jotain suurta. En jaksaisi enää kuunnella pelkästään lauluja ongelmallisesta rakkauselämästä. Nicki Minaj ja Cardi B. toimivat nyt jonkin aikaa, mutta he puolestaan käsittelevät lyriikoissaan lähinnä sitä, miten siistejä ovat ja miten paljon rahaa heillä on. No, sitäkin mieluummin kuin liibalaabaa siitä, miten ei oo kivaa, jos sattuu. Eihän se oo, mut monet jutut ei oo. Olen ollut huomaavinani nykylyriikoissa sellaista syyllistävää parisuhdekerrontaa, missä tekstin sinä/hän tekee jonkin pikkumokan tai isommankin ja siitä vaahdotaan. Esim. pettämistekstit ovat vähän tympeitä ja ei-voimaannuttavia, koska niissä lähdetään oletuksesta, että monogaminen parisuhde on arvo sinänsä. Ja itsessähän ei koskaan ole vikaa, ”narsisti on aina jonkun exä”.

St Vincent

Onneksi tätä ei kukaan seuraa kuvien takia, takaraivojen lisäksi kuvassa D.R.E.A.M.G.I.R.L.S.

16.8. torstai

– T:n kanssa Lontooseen ja sieltä Margaten Turner Contemporaryyn, jossa Museum of Nonhumanitysta on esillä miniversio Animals and Us -näyttelyssä. Museo ja Suomen Lontoon instituutti ovat järjestäneet meille artist talkin. En ole omasta suoriutumisestani ylpeä, koska koen takeltelevani liikaa englannin kielen kanssa ja kärsin muutenkin itsetunto-ongelmista. Lopuksi paikallinen manspleinaaja jankuttaa jotain paskaa, kunnes T keskeyttää hänet. Keskustelun jälkeen hän tulee sanomaan, että toivottavasti ei vaikuttanut liian aggressiiviselta. T:lle hän sanoo ”you did well.” Minua hän ei edes huomioi, koska ilmeisesti I didn’t do well, koska annoin hänen puhua päälleni. Yleisökeskusteluissa on monesti tuo vaara, että joku ihminen provosoituu siitä, että joutuu (siis tulee vapaaehtoisesti) olemaan hiljaa liian kauan, mikä kanavoituu mihinkään liittymättömään paskanjauhantaan ja alkeellisiin argumentteihin, jotka pyrkivät vain vetämään koko keskustelun aivan toisille raiteille.

@Turner Contemporary

17.8 perjantai

– Edelleen allapäin eilisestä, mutta päivä muotoutuu kuitenkin hyväksi ja ihanaksi. Puhumme yhteistyöstä, tulevista projekteista ja taiteesta sekä mietimme toimintastrategioita tulevien miesselittäjien varalle. Polkuveneilemme Serpentine-joella, johon Christo (ilmeisesti tunnettu ennen kaikkea etunimellään) on pykännyt valtavan (tynkä)pyramidin öljytynnyreistä. Hänen ja edesmenneen vaimonsa Jean-Clauden taiteilijaduo on urallaan paketoinut lukuisia objekteja, esim. Berliinin Valtiopäivätalon. Näyttelyssä oli vuodesta 1972 alkaen luonnoksia kahden miljoonan öljytynnyrin pyramidista (yltäisi 150:en metriin). Tämä veistos saattaa toteutua Abu Dhabiin. En lakkaa hohhottelemasta sitä, että tällaiset ihmiset saattaisivat aivan yhtä hyvin olla suljettuina mielisairaaloihin sen sijaan, että nauttivat valtavaa kansainvälistä suosiota. Jaksan myös nauraa ajatukselle siitä, miten Saksan johtajat ovat vihdoin suostuneet kolmen vuosikymmenen ajan jatkuneeseen vänkäämiseen ja uskoneet, että Valtiopäivätalo olisi tosi hieno paketoituna.

– Lontoo on paljon kivempi kuin muistelin.

– Ymmärrän, ettei minua pyydetä puhumaan siksi, että osaisin selostaa jonkin teoreettisen kehyksen, vaan siksi, että näkökulmani on kiinnostava.

Margaten valo, kuva: Pauliina Ståhlberg

18.8. lauantai

– Aamulento Helsinkiin. Kyllä tiedän, ettei lentäminen ole ok. Hahmottelen työparini tekemän luonnoksen perusteella sitä, mitä ja miten aiomme puhua komediasarjaideastamme maanantaina. Konseptimme loksahtaa hyvin muihin tällä hetkellä käsittelemiini aiheisiin, joita saan näköjään pyöritellä monissa muodoissa.

– Luonnostelen haastattelukysymyksiä Taipeihin. On jännittävää viedä Epäihmisyyden museo aivan toisenlaiseen(?) kulttuuriin, se kuitenkin kertoo vain länsimaisesta tavasta ymmärtää ihminen ja eläin ja vääntää nämä toistensa vastakohdiksi.

– Aloitan Mark Fisherin kirjan Capitalist Realism. Kapitalismin vaarallisin ominaisuus: se tappaa mielikuvituksen.

– Mun ympäristörikollisuuteen ei näköjään riitä, että lennän, ajelen vielä päällepäätteeksi taksilla. Käyn Tubeconissa julistamassa Video Awardsin Tarina-kategorian voittajan. Miksi en aina saa esiintyä lavoilla, joihin kuljetaan kunnon catwalkia, on puhujanpönttö, miljoona kameraa ja yleisö kirkuu.

– Samuli ostaa kotiini kammottavaa kovaa leipää, johon olen pahasti koukussa. Huono idea on tehdä tämän murustavan sipsin ja näkkärin risteytyksen voimin työilta sängyssä. Katsomme lopuksi Who Is Americaa? enkä vieläkään tiedä, mitä ajattelen Sacha Baron Cohen uudesta sarjasta. Katson sitä samalla tavalla kuin mustapäänpuristeluvideoita.

20.8. maanantai

– Komediaprojektin vikoja kokoontumisia. PMS-aggressioni nousee niin korkealle, että kun en löydä Ylellä paikkaa, johon pitäisi mennä, pyörin ympäriinsä kiroilemassa ja suunnittelen tosissani, että menen vessaan kirkumaan ja potkimaan seinää. Pääsen perille. Esittelemme ideamme, se menee kaiken kaikkiaan hyvin, luulisin. Mulla ja Annalla ei ole sarjaideamme ympäristöä eikä henkilöitä vielä selvillä, mutta ajatuksellinen viitekehys on tarkahko.

– Karonkka. Aidon renttukirjailijan tavoin noukin kotimatkalla ainoan löytämäni kukan (tapaisen) ja vien sen poikaystävälle, jonka nimipäivän unohdin. Koska mikäpä ilahduttaisi ketään enemmän kuin herätä siihen, että viiniltä tuoksahtava itseensä tyytyväinen ihminen hosuu rikkaruoholla.

21.8. tiistai

– Olen löytänyt työn piiristä ihmisen, joka jakaa närkästykseni siitä, että Yosa on myyty Fazerille.

22.8. keskiviikko

– Osallistun työpajaan, jossa suunnitellaan kansanedustaja Anna Kontulan tulevaa vaalikampanjaa. En ole äänestänyt itse Annaa, mutta perehdyttyäni hänen ajatuksiinsa ja aktiivisuuteensa, saatan vakavasti harkita. Koska kai jokainen haluaa eduskuntaan ihmisen, joka saa varmuudella jotain (hyvää) aikaiseksi eikä hämmenny haasteista tai toisten typeryyksistä.

– WSOY:n juhlat. Niin moni upea tyyppi tulee sanomaan, että he pitävät minua upeana.

– Juhliin on pyydetty pukeutumaan henkilöksi tai fiktiiviseksi hahmoksi kustantamon historiasta. Minusta on hirmu hauskaa, että joku on yrittänyt pukeutua Antti Majanderiksi, vaikkakin hieman huonosti. Kommentoin hänelle itselleenkin, että hehheh. Kotimatkalla tajuan, että se oli Antti Majander.

Minä pukeuduin Saapasjalkakissaksi, Samuli ”geneeriseksi keski-ikäiseksi mieheksi” (jonkun on pelastettava se mun jutuilta)

23.8. torstai

– Minulle on uusi tilanne, että minut on rekrytty projektiin. Koen lievää epävarmuutta ja mietin, onko panokseni riittävä.

– Palaveri HAM:ssa. Toimin yhä enemmän kuvataiteen kentällä, mutta olen siellä ikään kuin turistina. En koe olevani siellä omilla ansioillani, vaikka sekään ei ole totta. En osaa alkaa kutsua itseäni kuvataiteilijaksi, koska sitä en ole. Kuitenkin teen asioita, jotka ovat siinä kontekstissa. Voisin sanoa olevani taiteilija, mutta eikö niin sano vain puolispurguuntuneet wannabet.

24.8. perjantai

– Gustafsson & Haapojan Amsterdamin duuni hahmottuu aamukahvilla Eurogroup for Animalsin edustajan kanssa. (Sain tämän kuulostamaan erittäin hienolta ihan tahallani.)

26.8. sunnuntai

– Lapsi lähtee ilman minua KEIKALLE, katsomaan Pikku Papun orkesteria. Kirjoitan Ylelle tekstiä Pet Shopista, joka vihdoin viimein tulee uusintana radiosta. Hurjaa palata 2011–12 fiiliksiin. Sarjan kirjoittamiseen ja siihen aikaan liittyy niin paljon ristiriitaisia muistoja.

What can one say

Työpäiväkirja osa 22: ”Lauanta o laiska ämmä työpäiv” – Kisko/Suomen kansa

31.7. tiistai

– Luen Osmo Tammisalon artikkelia Tor Nørretrandersin Homo  generosus -kirjasta (ilmestynyt ennen Hararin Homoja) ja tajuan toimineeni juuri oikealla tavalla maailman pelastamiseksi. Valitsin lapseni isäksi ihmisen, joka preferoi verkosto- ja jakamistaloutta ennemmin kuin omistamista, eksklusiivisuutta ja hierarkiaa. Tammisalon sitaatti kirjasta: ”Nopeissa  autoissa ja isokenkäisyydessä ei ole enää sukupuolista vetovoimaa. Täytyy pystyä sanomaan olleensa mukana silloin, kun me pelastimme maailman.” Eläköön sukupuolivalinta! Tämähän on ihana uutinen myös kaikille incel-miehille ja laasasille. Mikäli naisten lisääntymisprefenssi on muutoksessa, näiden ihmisten ei enää tarvitse havitella lisää omaisuutta tai isompaa statusta. Riittää kun harjoittaa empatiaa ja on altruistinen. Jes!

– Kaivelen kuvaa itsestäni mainostustarpeisiin. Minusta on otettava uusia kuvia. Otsatukkaakaan ei enää ole.

Puhelimestani löytyy kyllä esim. tällaisia kuvia

1.8. keskiviikko

– Arvostamani näyttelijä soittaa ja kysyy kiinnostusta yhteistyöhön. Joudun vastaamaan kieltävästi. Seuraavaksi kahdeksi ja puoleksi vuodeksi mun ei pidä ottaa mitään uutta proggista. Note to self. Sen sijaan eräs tv-homma vahvistetaan. Mulla on vähän ikävä käsikirjoitustani. Varastan sille jonkin päivän ensi viikolta. Nyt keskityn komediaprojektin suunnitteluun.

– S kiinnitti huomiota työntekomme idyllisyyteen: voimme maata sohvalla huolimattomissa asennoissa edistämässä omia projektejamme ja syödä samalla karkkia. Minä todella rakastan karkkia. Jos jotain ravitsemuksesta tiedän, niin sen, miten voi syödä mahdollisimman paljon karkkia ilman, että se vaikuttaa painoon. Onko oikeastaan ekotehokkaampaa saada suuri määrä energiastaan sokerista? On se ainakin parempi kuin avokadojen ja manteleiden syöminen. Ekologisin ruokavalio koostuisi varmaan lähellä tuotetusta öljystä, lähellä tuotetusta valkaisemattomasta sokerista, kauden juureksista, metsästä löytyvistä sienistä/marjoista ja ruohosta. Paitsi ruoho ei ehkä ole hirveän ekologista.

3.8. perjantai

– Työtapaaminen Annan ja Maurin kanssa R-baarissa. Erityisen karmiva helle. Tungen jääpaloja rintsikoihin.

5.8. sunnuntai

– Lapsen ja miehen(!) kanssa Taidehalliin katsomaan viime metreillä IC98:n näyttely. Olen nähnyt heiltä niin hienoja töitä, että kaksi näyttelyn animaatiota jättävät hieman haaleaksi (ovathan ne silti helvetin upeita). Sen sijaan Omnia mutantur -video on kaunis ja karu. Seinätekstissä lupailtiin toivonpilkahdusta, ehkä se oli tässä teoksessa. Jos oikein yrittää, niin öö ehkä voi nähdä sänkyynsä muumioituneen ihmisen kivana juttuna… Tai ehkä toivo on luonnon varaan jätetyssä Kronoksen talo -hankkeessa. Tai Kustaa Saksin kanssa tehdyssä ryijyssä. Isoon seinävaatteeseen oli ommeltu kasvien siemeniä sisään, idea oli kuvata kasveja, jotka todennäköisimmin alkaisivat versoa Huippuvuorten siemensäiliöstä 2000(?) vuoden kuluttua. Lapsi tunnistaa raparperin. Olen ylpeä. Myöhemmin Samuli avaa yhden videon taustoja. Teosten parempi kontekstualisointi näyttelytilassa olisi toivottavaa, vaikka tunnistankin, että haluttomuus töiden tarkempaan avaamiseen voi tuntua selittelyltä. On löydettävä tasapaino, joka ei mene kallistu ylimielisyyteen eikä aliarviointiin.

6.8. maanantai

Kikka Fan Club on Tampereen Teatterikesässä. Tämä on debyyttini festarin virallisessa ohjelmistossa, mutta en sitten kauheasti edes harkinnut itseni järjestämistä Tampereelle. Nyt vähän harmittaa, kun muu työryhmä on siellä. Mutta heitä kaikkia tarvittiin konkreettisten asioiden hoitamiseen. Mua olisi tarvittu vain skumpan juomiseen, mitä kohtaan tunnen hämmästyttävän vähän vetoa. Eipä ole mihinkään tilaisuuteen kutsuttukaan. Työryhmää olisi ollut tietysti ihana nähdä. Lippua esitykseemme en olisi saanut. Veriruusut, Baikal Brothers, Turkka kuolee ja Kilari olisivat kiinnostaneet.

– Syl Ko: “The best strategy is to reclaim in order to disrupt, and then to de-link from the narrative altogether.”

– Muistin Pirkko Lindbergin romaanit ja miten paljon niistä pidin aikanaan. Candida on taatusti vaikuttanut omaan kirjoittamiseeni. Huorasadussa se näkyy selvästi. Pitää hankkia niitä taas luettaviksi. Voi olla, etten edes ole lukenut kuin kolme. Bereniken hiukset vieläpä ruotsiksi. Luoja tietää, miksi. Tajuan aina jälkijättöisesti, ketkä ovat esikuviani. Jos niitä jossain kysytään, olen vaan silleen ööööö, onko joku vai kirjottanut joskus jotain ei kai minähän olen Mikael Agricola.

– Luen Jan Verpootenin väikkäriä, jossa sivumennen mainitaan autojen ”kasvoista”. Ihmisillä ei ole sisäsyntyistä pelkoa teollisen maailman vaarojen varalta (vrt. pelko käärmeitä kohtaan), joten autoilla on kasvot. Ja bemareilla on vihaiset kasvot, jotta niiden ajajat voivat antaa vaikutelman normiautoa vaarallisemmasta menopelistä.

– Ennen nukkumaanmenoa raskaasti absurdi mutta intensiivinen mesekeskustelu naapurin/kollegan kanssa.

7.8. tiistai

– Salaista työtoimintaa salaisen tuotantoyhtiön kanssa.

– Iso juttu Aamulehdessä Kikasta ja Kikka Fan Clubista.

Luottotamperelaiseni Hannu Peltonen lähetti kuvan

8.8. keskiviikko

– Voi vitun vittu, joku idiootti öykkäröi Kikka Fan Clubin esityksessä. Ironista, että jengi käyttäytyy meidän esityksessä yhtä retardisti kuin aikanaan Kikan keikalla. Mutta mielettömän hieno arvio Aamulehdessä esityksestä.

Pia Andersson, kuva: Marko Mäkinen

9.8. torstai

– Supertyöpäivä supernaisen kanssa. Jälleen saan olla kiitollinen siitä, miten siistien tyyppien kanssa saan tehdä töitä.

– Illalla Innon juhlat. Joku on ilmeisesti vaihtanut minut: juon kupin kahvia ja kahden tunnin päästä poistumme, koska lapsiseuralainen alkaa olla kypsä. Näyttää siltä, että en enää uskalla ihmisiä toisilleen esitellessäni sanoa heidän nimiään, vaikka olisin niistä melko varma, koska pelkään, että sanon kuitenkin väärän nimen. No ehkä miesystäväni nimen muistin joo. Kaikille muille pahoittelen sosiaalista taidottomuuttani.

Mika Rönkkö ikuisti meidät

10.8. perjantai

– Luen suomalaisia sanontoja. Näyttää siltä, että ympäri maan on vallinnut (vallitsee ehkä yhä?) konsensus siitä, että harakka ei ole lintu.

– Samuli vie mut Flow’hun. Haluan isona olla Patti Smith.

 

Osaisinpa ottaa kuvia

Työpäiväkirja osa 21: Loma päättyi, hurraa!

30.6. lauantai

– Käyn S:n kanssa katsomassa Anna Estarriolan The System -installaation. Tarkoituksellinen ja hauska nykytaideteos. Kuuntelemme session puolitoista kertaa. Pitäisi ehkä vielä palata. Paneelikeskustelu havainnollistaa olentojen pyrkimyksen kommunikaatioon mutta kuitenkin mahdottomuuden muodostaa todellista yhteyttä keskenään. Kaikki hyvät sanat sanotaan. Ja silti täysi immobiilius. Olemme kyvykkäitä ainoastaan katseen kääntämiseen ja silmien sulkemiseen (tai avaamiseen!).

Panelistit työssään

1.7. sunnuntai

Elo ja anergia. ”Loogis-ontologisesti asubjektiivinen on parakonsistenttia, todet ristiriidat sallivaa olemista.” Vuoden lause.

– Kirjan kirjoittamista. Miksi se etenee niin hitaasti. Miksen voi keskittyä. (Päiväkodin kesäloma ei selitä kaikkea, minulla ja lapseni isällä on yhteishuoltajuus. Mieleni taitaa olla jossain hattarassa.) Pelkään hahmojeni jaarittelevan.

 

4.7. keskiviikko

– Kässäri muistuttaa salaista rakastajaa, jota ryntään hiplaamaan aina tilaisuuden tullen. Analogia päättyy toivoakseni tähän, koska salaisten rakastajien kanssa ei synny mitään oikeaa.

– Lapsi: ”Minä en tykkää loruista.” Kirjoitin joskus sen lasten loruelman, jota kukaan ei halunnut kustantaa. Nyt ymmärrän, miksi. Lapset eivät tykkää loruista.

 

5.7. torstai

– Kuluneen viikon aikana olen saanut liikaa epätoivottavaa huomiota ihmisiltä. Arvelin jo pari päivää sitten, että olen yhden ratkaisevan dickpicin päässä jonkinlaisesta eksploosiosta. Sellaista ei sentään tullut, mutta raivokierrokset ovat ihan suht korkealla. Tämäkin valitettavasti osittain on työhön liittyvää. Myös sillä tavalla, että yleensä otan vastaan aika paljon häiritsevää käytöstä (esim. somessa en herkästi blokkaa ihmisiä), koska kaikki on käyttistä. Mutta materiaalin keräämisessä on saatettu saavuttaa tipping point.

 

6.7. perjantai

– Lapseni, tuo 104-senttinen luopio, haluaa katsoa Yökyöpeleitä. Se perustuu lorukirjaan, SIINÄ SIIS ON LORUJA. Okei, on myönnettävä, ettei hän Ruohosen kirjoihin jaksa keskittyä. Siitäkään huolimatta, että laulan lorut auttavasti samoilla sävellyksillä kuin tv-sarjassa.

Malmin (tuon kotimaan matkailukohteen) Fidalta sai ilmaiseksi Pupu Tupunan oikovedoksia

7.7. lauantai

Museum of Nonhumanity menee marraskuussa Taipei Biennaleen. Ei siitä sen enempää, halusin vaan kirjoittaa sen tähän. Ja ensi kesänä teemme Amsterdamiin uuden duunin.

 

13.7. perjantai

– Loma on sekavaa aikaa. Varsinkin jos se on vähän puoliloma, jonka aikana edistää laskentatavasta riippuen kuutta tai kahdeksaa eri hanketta. Sitten vielä henkilökohtaisessakin elämässä tapahtuu kummallisia asioita.

On esim. merenrantoja

ja kahvia

 

30.7. maanantai

– Lapsi aloittaa tänään päiväkodin, joten lomailu ja loisiminen loppuu nyt. Järjestin kuitenkin itseni eilen pyöräonnettomuuteen, jonka seurauksena olen tänään ”sairaslomalla” aivotärähdyksen vuoksi. Sairaslomapäiväni käytän yleiseen orientoitumiseen ja puhelinhaastatteluun liittyen Kikka Fan Clubiin, joka on ensi viikolla Teatterikesässä. Yhdeksi menen lapsen päiväkotiin aloituskeskusteluun. Että ei tätä nyt oikein siltikään lasketa.

– Yhteenveto kesän kulttuuriannista: kesäteatteriesitykset Tomppeli – Maailman paras mielikuvitusystävä ja Viiru ja Pesonen: Viiru muuttaa (teknisen ongelman takia esitys alkoi myöhässä, ongelma ratkesi, kun Viirun häntä toimitettiin paikalle), Barbie-näyttely Kansallismuseossa, elokuvat Hereditary (ihan jees mutta jos tämä on parasta, mitä kauhuelokuvan genressä on hetkeen tapahtunut, niin eipä oo hyvin mennyt siellä) ja Hiljainen paikka (tosi hieno) sekä toissailtana T:n kanssa läppäriltä There Will Be Blood (mieselokuva, mutta upea aihe), ei yhtäkään romaania (oikeesti?) vain jotain muita kirjoja, juuri aloitin Aph ja Syl Kon Aphro-ismin ja Samantha Ellisin How to be a Heroinen, musiikkia, jota S soitti minulle aamuisin ja juostessa Cardi B:n Invasion of Privacy ja tietty Britneyyy. Toivoisin, ettei tuo lista olisi täydellinen, mutta saattaa se olla. Itse sain kirjoitettua kirjaa eteenpäin tai johonkin suuntaan, ja viikonloppuna meillä oli T:n kanssa hyviä sessioita tulevista projekteista (siinä yhteydessä söin puoli kiloa karkkia). Kaiken kaikkiaan oli ihan parasta.

Työmatkalla, kuvasi Terike

Työpäiväkirja osa 20: Kuinka minusta tuli varhaiskeski-ikäinen ja huomasin oppineeni aika vähän

14.6. torstai

– Viime viikon jälkeisen itseinhon väistyttyä olen rasittavan iloinen ja pirteä.

– Vietän illan Vuosaaressa metsässä S:n kanssa, koska siellä on uuden kirjan tapahtumapaikkoja. Anti mielenterveydelle on suurempi kuin kotimaiselle kirjallisuudelle. Niin kuin olisi saanut neljä tuntia vapaata itsereflektiosta. Ehdonalaiseen pääsemisen täytyy tuntua yhtä mahtavalta. Terapeutin mukaan minun pitäisi etsiä asioita, joissa olen hyvä. Niihin ei ainakaan kuulu kartanlukutaito.

Yhtäkkinen kaatopaikka/leiri, käyttistä

Olin kuitenkin ottanut kuvan kartasta. It’s a struggle.

15.6. perjantai

– Okei. Nyt on pakko pilkkoa kässäri osiin. Kirveellä. Vai moottorisahalla?

16.6. lauantai

– Olin unohtanut, miten kova Beherit on.

19.6. tiistai

– Luen NV:n lopputyön johdannon. Huomaan neuvovani ihmisiä aina yksinkertaistamaan ja karsimaan. Se on vähintään ironista kun katsomme, mitä hittoa olen itse parhaillaan kirjoittamassa. Ehkä mun ei pidä mahduttaa koko maailmaa uuteen kirjaan. Ehkä voin mahduttaa sen kahteen uuteen kirjaan.

– Lastenkirjoja, joiden estetiikka ja sisältö miellyttävät minua: Kikattava Kakkiainen.

– Olen löytänyt teologisen pohdiskelun, jossa lapasesta lähtee jopa minun makuuni liian liukkaasti. Ilkka Pyysiäisen Synti – ajatuksin, sanoin ja töin saattaa hämmentää tarpeettoman paljon synninkeittelyresepteineen.

Sen sijaan Kuulan Helvetin historia veti ns. pohjat, mikä onkin tässä tyylilajissa tarkoituksenmukaista

20.6. keskiviikko

– Komediasarjatapaaminen. Työskentelyn aloittaminen uuden parin kanssa on pelottavaa, mutta kun alamme ideoida Annan kanssa, tuleekin aika hyviä juttuja. Mauri tulee paikalle ja sanoo, että tosi hyvä. Ja että on ihan ok, että olemme miettineet vain tematiikkaa ja käsiteltäviä aiheita ja näkökulmia emmekä näyttämöä yhtään.

21.6. torstai

– Pahaa aavistamatta luen erästä kirja-arviota, joka jostain syystä on auki koneen välilehdellä. Arvio ei koske minua, mutta lopussa viitataan minuun ja kirjaani. Ja minusta käytetään nimitystä ”varhaiskeski-ikäinen”. En tiedä, naurattaako vai kauhistuttaako tämä minua. Sehän on totta joka tapauksessa. Kirjoittaja vaikuttaa hyvin nuorelta, mutta vähänpä se nyt lohduttaa. Ehkä tämä on opikseni: Luin arvion koska se vaikutti inhottavalta ja myrkylliseltä. Ei siksi, että olisin vahingoniloinen, vaan siksi, että voin samaistua tekijään ja tuntea pelkoa ja sääliä mutta turvallisesti. Tai jos jokin osa minusta on jollain tavalla vahingoniloinen ja vielä arviotakin myrkyllisempi, niin lupaan ottaa sen osan vakavaan puhutteluun, koska vahingonilo ei ole oikeutettua edes menestyneempien kollegoiden kohdalla ja sitä paitsi what comes around goes around. Jos jotain olen oppinut, niin kenellekään ei kannata vittuilla, ellei ole aivan pakko. Ei edes omassa mielessään. Mutta vitut siitä nyt. Varhaiskeski-ikäinen?

22.6. perjantai

– Ajatuskulkuja: artikkeli vuodesta 1968 -> Haitin diktaattori Papa Doc à mikä olikaan vodoun portinvartija (Papa Legba) -> Papa Docin perustaman puolisotilaallisen ryhmän epiteetti Tonton Maconte, haitilainen mörkö, joka kantaa nukkuvia lapsia säkissä  -> päässäni pyörii Cardi B:n ”with them pretty ass twins you look like Beyoncé” -> mitä jos teen kaksi kirjaa, kirjakaksoset, silloin ei tarvitse tunkea kaikkea yhteen, vaan voin jakaa teemoja ja motiiveja ja HENKILÖITÄ, joita on n. saatanasti -> nämä kirjat tulevat vaatimaan ennakkosuunnittelua -> voin rakentaa tapahtumaraamin ja säilyttää silti keksimisen, tutkimisen ja löytämisen ilon (best case scenario)

– Vuoden 1968 ihmistoiminnasta on ehkä pakko ottaa mallia, kun rikoksia ihmisyyttä vastaan perustellaan Raamatun kohdalla. We are so fucked.

– Luen Koko Hubaran tekstiä idoleiden paljastumisesta junteiksi. Saan kiinni turhautumisen tunteesta. Vähän aikaa sitten eräs arvostettu kotimainen toimittaja heitti Twitterissä jonkin kolonialismi-schmolonialismi-tyyppisen kommentin. Viimeistään sen jälkeen tuli mieleen, että voisikohan ihmiset pitää päänsä kiinni, jos asia sekä ei koske heitä että ei ole lainkaan mennyt heille jakeluun.

24.6. sunnuntai

– T:n luona juhannuksen vietossa. Makaan sohvalla ja kirjoitan. Ja tekstaan niin paljon, että se on absurdia. Ja luen Kolmatta Mooseksen kirjaa. T vie meidät maailman kauneimpaan paikkaan. Kerään linnun luita. Ymmärrän, että ne ovat todennäköisesti kulkeneet jonkun ruuansulatuskanavan läpi. Illalla teen ennätyksen lukiessani Antti Salmisen ja Tere Vadenin Eloa ja anergiaa: nukahdan kolmen rivin jälkeen. Rakastan kirjaa, kaikki on hyvin merkityksellistä. He yrittävät kirjoittaa jostain, mille ei ole sanoja. Sen lukeminen on väsyttävää.

Taiteilijan näkemys Mooseksesta ja pensaspalosta

26.6. tiistai

– Varhain aamulla luen NV:n gradua. Kun lapsi herää, vietän lomapäivän. Tämä ei ole lomapäiväkirja.

Työpäiväkirja osa 19: ”Kammottavia petoja, inhottavia pikkueläimiä ja tietenkin demoneita”

6.6. keskiviikko

– Poistan sittenkin kuolleen hevosen kässärin alusta. Mutta seuraavaksi kun joku pyytää minulta jotain novellia, annan sen luvun.

Kuulan Helvetin historia riemastuttaa, sääli koiria silti

7.6. torstai

– Luen jutun Putinia haastatelleesta Armin Wolfista. Hän kysyi kaikki itsestäänselvät kysymykset, joita ei yleensä kysytä tai joihin ei ainakaan vastata. ”Käytännössä kukaan ei usko sanojanne”, hän kommentoi kun Putin vastaa malesialaisen matkustajakoneen alas ampumista koskevaan kysymykseen

Eilen kampaajalla luin parin numeron takaisesta Imagesta Veera Luoma-ahon kolumnin (lue!!) siitä, miten oikeisto kaappasi postmodernin (ja) ironian ja sai viestinsä läpi. Auttaako meitä ei-fasisteja se, että olemme samaan aikaan omaksumassa uusvilpitöntä asennetta totuuteen, toisin sanoen asennetta, jonka mukaan totuuksia on olemassa, ne ovat ja eivät ole suhteellisia ja niillä pitäisi moraalista painoarvoa. Paljonko lohduttaa sanoa, että hei come on, postmoderni on so last season, kun diktaattorit voivat sanoa, että mitä vittua sit, meidän viestillä on viihdearvo ja te voitte työntää sen totuuden perseeseenne ja hei arvatkaa, mistä me opittiin tämä retoriikka? Teiltä itseltänne lol. Tämä olkoon opetuksena siitä, ettei ihmisen koskaan pitäisi teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on, koska siinä samalla voi vahingossa keksiä ydinpommin, totuudenjälkeisyyden tai jotain muuta, millä me kaikki päästään hengestämme.

8.6. perjantai

Handmaid’s Tale. Hyi saatana. Ahdistaa oksetukseen saakka. Samanlaisia ajatuksia heräsi silloin kun synnytin ja ymmärsin maitoteollisuuden emotionaalisesti. Noin voi käydä ja on käynyt, muissa kulttuureissa eläville naisille, muiden lajien naaraille. Täytyy vapauttaa toiset naiset ja toiset naaraat. Ihan jo omankin edun vuoksi.

– Käyn katsomassa Anniina Ala-Ruonan lopputyön Nowhere in Particular Vapaan taiteen tilassa. Ihailen esiintyjiä, prosessin on täytynyt olla aika erityinen ja aidosti turvallinen, jotta heistä välittyvä läsnäolo ja varmuus on tullut mahdolliseksi. Tila pommisuojassa on myös huippu.

Vapaan taiteen tila Sörnäisissä

10.6. sunnuntai

– Eilen esiintymässä Annikin runofestivaaleilla Tampereella. Sain puhua parvekkeelta, se oli mahtavaa. Luin Pohjasta mm. Ceridal-katkelman. Is it just me, vai nousiko yleisöstä kollektiivinen TOO MUCH INFORMATION. Festari oli ihana. Vaikka missasinkin kaiken runouden, koska kökötin vain pihapiirin toisessa osassa. Muita proosailijoita olivat Rosa Liksom ja Ossi Nyman. En tunne Nymania, mutta mun mielestä viime vuoden ilkeintä ”kulttuuri”journalismia edustivat ne hänen kirjaansa koskevat jutut, joissa haluttiin kohdistaa kansan antipatia ihmiseen, jolla on mielestään oikeus olla tekemättä työtä. Ossi Nyman, se todellisuuden henkilö, oikea ihminen, ei ollut tekemättä työtä, hän oli kirjoittanut kirjan. Ymmärrän, että klikkiotsikot, mutta noi jutut myivät vihaan yllyttämällä, ja se on epäeettistä. Toivottavasti julkisuus edes auttoi kirjan myynnissä. Mutta eihän se yleensä paljoa auta.

Timo Hemming kuvasi minut ja Annikin taiteellisen johtajan Jyrki K. Ihalaisen kanssa

Timo Hemming kuvasi lukemistani

– Olen kolunnut aika monta hotellia ja ne ovat olleet enemmän tai vähemmän ok, mutta Tampereen Grand Hotel Tammer oli kaunein hotelli ikinä. Ja hyvä vegaaniaamiainen, minäkään en roiskuttanut ketsuppia mihinkään.

– Telakalla eilen esim. Dxxxa D. ja Hzzzt sekä Minkki. Tohtori valitti miehelleen, että sanoitukset olivat vaan jotain: ”Runkkausta. Ja huumeita.” Mies sanoi, että pöytäseurueemme puheet eivät todellakaan olleet korkeatasoisempia.

Dxxxa D ja Hzzzt ja vithu mikhä meininki

– Gustafsson&Haapoja goes Praha. Päivittelen meidän Flow’hun tekemää manifestia.

Annihilation-elokuva. Vähän niin kuin Alien, mutta yksisarvisväreissä ja joteski metamoderni. Maailmankuvassa on tuoreutta, yksilöys katoaa, kaikki on samaa. Tai jotain.

 

13.6. keskiviikko

– Olen taas kipeä. Niin että yritän ottaa iisisti. Katson Unbreakable Kimmy Schmidtiä. Se on nerokkain sarja ikinä.

– Tämän viikon askartelen Huorasadun parissa (mutta en kerro, miksi). Saan siis lukea kirjan jälleen. Se on aika hyvä. Mutta jos se ilmestyisi nyt, saisin kuulla kunniani rodullistamisesta. Minulla on ollut ”turkkilaisten miesten” kanssa ongelma, jota en enää tunnista (mutta muistan kyllä). Toisaalta Huorasadussa mollataan ihan kaikkien kansallisuuksien miehiä. Mutta tämähän ei ole mikään toimiva selitys. Joten pyydän anteeksi kaikilta itsensä turkkilaisiksi miehiksi kokevilta. Sen sijaan kaikki huutelevat, törkeät, töykeät miehet kansallisuuteen katsomatta voivat painua helvettiin. Seksuaalivähemmistöjen representaatioissa olen onneksi ollut hienovaraisempi: ”En ryhdy kuvailemaan heidän toimintaansa, sillä en tiedä miesten välisestä seksistä juuri mitään, paitsi sen, mitä yksi Antti on minulle kertonut.”

Työpäiväkirja osa 18: If you can’t love yourself, how in the hell are you gonna love someone else

31.5. torstai

– Mikään ei saa näkemään omaa objektinkaltaisuuttaan paremmin kuin se, että katsoo pornoa ja miettii, millä sanoilla minut tägättäisiin, jos esiintyisin pornovideolla. Ja jos asiasanoiksi määrittyisivät esim. chubby ja mature, niin miltä se tuntuisi. Vihaan pornoa. (Halusin laittaa tähän osuvan kuvan ja hain ”fuck porn”. No. Tässä ei ole nyt kuvaa.)

1.6. perjantai

– On hyvin vaikea vastustaa halua katsoa koko RuPaul’s Drag Racen 9. kausi putkeen.

– Luen Kari Kuulan Helvetin historiaa (Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan).

– Kolme tahoa on parin päivän sisällä osoittanut minulle ammatillista ja inhimillistä luottamusta. Tämä on mielenkiintoista ja vähän pelottavaa (mutta kenen kannalta).

– Päätin kirjoittaa kirjan soveltaen kohtausluettelo- ynnä muu ennakkosuunnitteluajatuksia. Mutta silleen, että ensin kirjoitan vaan kaiken. SITTEN katson, mitä siinä on ja millainen dramaturgia toimisi tai mitä puuttuu/on liikaa. Haluan hyvän rakenteen, mutta en helvetissä ala vääntää sitä kaikkein kiinnostavimman eli tutkimuksen kustannuksella.

Jos olisin Tinderissä, tämä olisi profiilikuvani, ”fun-loving”

2.6. lauantai

– Luen Mustarindasta Johannes Lehtosen “On the Psychology of Oil-Dependence”. Se on juuri se aihe, mikä nyt kiinnostaa. Miksi ihmiset käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Ongelma ei ole hiilipäästöt, elinympäristöjen tuhoaminen tai edes eläintuotanto. Ongelma on ihmisen mieli. Kaikessa lukemassani toistuu ajatus, jonka Lehtonen sanallistaa: suhteessaan luontoon ihmiset ovat kuin vauvat suhteessa äitiinsä. Riippuvuussuhteen katkeamisen pitää jossain vaiheessa tulla epäitsenäiselle osapuolelle mahdolliseksi kuvitella. Mutta suhteessa luontoon emme voi ikinä saavuttaa riippumattomuutta. Se saattaa herättää kieltämistä, raivoa ja häpeää, ja nämä tunteet pitäisi huomioida keskustelussa. Jokainen tietää, miten lapsi esittää itsenäistä ja pettyy ja vihaa, kun autonomisuuden illuusio särkyy. Pitäisi käsitellä tunteet, järki ei auta. Niin kuin terapiassakaan analysointi ei ratkaise mitään, täytyy päästä tunnekokemuksiin ja muuttaa niitä. Pitäisi hyväksyä oma riippuvaisuus ja sitä kautta haavoittuvuus ja ottaa silti vastuu. Meidän pitää aikuistua, mutta aikuisuus tarkoittaa kasvamista ihmiskuvaan, joka on tässä maailmassa tuntematon.

– Palaan sänkyyn katsomaan äänettömällä Tuomo Tuovisen Whatever makes you happy -videoteoksen. Lapsi herää ja katsotaan loppupuolisko äänet päällä. Lapsi toistaa kaikki ”paska”-sanat. Hieno työ, yksinkertainen, itsestäänselvä, ytimessä.

– Miten Helvetissä(!) kristinuskossa ja kristillisessä teologiassa on onnistuttu toteuttamaan sekä ruumiskielteisyys ja tämän elämän ajan ja lihan aliarvostaminen että ajatus siitä, että kuoleman jälkeisessä elämässä asioita koetaan juuri ruumiin kautta (kärsimystä/iloa). En ollut ennen tajunnut, ettei Vanhassa testamentissa puhuta Helvetistä tai muutenkaan kuoleman jälkeisestä toiminnasta. Kaikki (ihmiset ja muut eläimet) menevät samaan paikkaan, niin kuin Saarnaaja sanoo. Mutta sama paikka on maan povi, multa, kiertokulku – ei taivas tms. Jeesus toi iankaikkisuuskeskusteluun Helvetti-meiningit.

Lähde: Hell is real

3.6. sunnuntai

Retoriset keinoni ihmisenkasvatuksessa vaativat päivitystä.

Minä: Älä pelleile sen laukkusi kanssa.

Lapsi: Muuten äiti heittää sen metsään.

Minä: …Uhkailenko liikaa. Tuleeko sulle paha mieli, kun uhkailen?

Lapsi: Joo. Mutta… on se myös ihan, ihan, ihan vähän hassua.

4.6. maanantai

– Yritän kirjoittaa muistiinpanoja. RuPaul ja päiväunet häiritsevät. Sekä se, että alan kirjoittaa kässäriä saadakseni muistiinpanokohtia yliviivattua. Mulla on about 30 liuskaa tekstiä, jossa pyöritän yhdeksän hengen (ja yhden hengettömän hevosen) karusellia. Täytyy ihan kohta alkaa jakaa sitä kohtaustiedostoiksi.

– Yliopistolta tulee opintosuoritusotteeni ja ilmoitus siitä, että jos meinaan FM-paprut tehdä, niin tässä olisi vielä pari vuotta aikaa. En ole meinannut, mutta sitten kysyn Å:lta, mikähän olisi kiinnostava gradun aihe. Innostun asiasta varovaisesti, vaikka en ehkä kuitenkaan ryhdy tutkimaan ”kotimaisen kirjallisuuden vastenmielisimpiä kalastuskohtauksia”. Joskin minussa on myös se osa, joka todella, todella haluaisi tehdä juuri sen. Jos sain kandin kahdessa vuodessa ja mulla on aika paljon opintosuorituksia ja kaikki pakolliset jutut tehtyinä, väsäisin kai samassa ajassa gradunkin. Pitäiskö? Tässä matemaattisessa arviossa on syytä huomioida elämäntilanteen muutos. Eikä yhtään helpota se, että aika menee niin hiton nopeasti. Viime kesänä näin Otavan juhlissa Vesa Haapalan.  Vasta äsken istuin hänen proseminaariluennoillaan. Paitsi että siitä on 13 vuotta. Mitä? (Valitin juuri luottamusta nauttivalle henkilölle reisistäni, hän muotoili asian niin kuin se on: ”Sä oot keski-ikäinen nainen, ketään ei kiinnosta.”)

Ehkä kaunein olento/asia, jonka peukaloimiseen ihmiset ovat osallistuneet (kuva: Egypt Today/Animalia Life)

Older posts