Aina joulukuun lopulla mietin, että ensi vuosi ei taatusti voi olla tätä hirveämpi, mutta hämmästyttävää kyllä, erehdyn joka kerta. Ympäröivän maailman katastrofaalinen tila antaa toki omille pikkuongelmille perspektiiviä, mutta jostain syystä en pysty asennoitumaan niinkään, että kun lajitovereilla, muilla eläimillä ja itse asiassa koko planeetalla menee päin helvettiä, niin keskitynpäs itse nyt positiiviseen ajatteluun. (Varmaan kannattaisi, eipä sillä.)

Kirjoitin Korpisoturissa siitä, miten masennus kääntää katseen sisäänpäin ja pienentää todellisuuden. Niin että nyt onkin sitten vuorossa autofiktiota (ja vähän ajohanskoja).

Marraskuun lopulla perustin kansion nimeltä ”From Agony, with Love” ja aloin täyttää sitä teksteillä, joissa ruodin sekä viimeaikaisia että vanhempia kokemuksiani. Tekstien puhujaminä vaihteli vauhtisokeasta maailmanvaltiaasta roskiksessa kierivään surkimukseen. Kysyin kustantajalta, haluavatko he julkaista sukupuolielämääni käsittelevän kirjan. Että se tulisi nyt syksyllä. Kustannussopimusta kirjoitettaessa yritin kuvailla teosta jotenkin. ”Onhan se ihan saatanan masentavaa paskaa.” Mainosala menettää minussa paljon.

Seksi ei tietenkään ole kovin kiinnostava aihe, ja aika pian tekstikatkelmat etenivät muihin teemoihin. Vaikea vielä sanoa, mikä on merkittävin yhteinen nimittäjä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että ainakin yksi kirjan pääaiheista on rajat. Omat, muiden, yhteiskunnan ja oman mielen asettamat. Rajojen ylitykset, rajaloukkaukset, pakeneminen. Ja tietysti vapaus. Kuulostaa melkein yhteiskunnalliselta, mutta korkeintaan siinä tapauksessa, että henkilökohtainen on poliittista.

Olen miettinyt monta kertaa, onko minulla oikeutta tonkia omia jätteitäni tällä tavalla. Eikö pitäisi keskittyä oikeisiin ongelmiin. Mikä on henkilökohtaisten tilitysten arvo? Miksi Knausgårdin Taisteluni I–XXXXXX -kirjat kiinnostavat lukijoita? Pitäisikö heidän käyttää aikansa paremmin kuin lukemalla satoja sivuja jonkun satunnaisen tyypin isäsuhteesta? Mutta jos joku haluaa kertoa. Ja joku haluaa lukea. Riittääkö se? Olen perustellut tämän kirjan kirjoittamisen siten, että jos olen brutaalin rehellinen ja aidosti henkilökohtainen, niin ehkä siitä syntyy jotain jaettavaksi kelpaavaa. Ihmisethän eivät lopulta ole niin erilaisia.

Häpeän vähän kirjan nimeä. Mietin edelleen, onko se järkyttävän tekotaiteellinen otsikko. Mutta kun se kertoo niin monta asiaa. Kirjassa on kyse perustan etsimisestä, kaivautumisesta niin syvälle, että sieltä löytyy jotakin kiinteää, jotakin, mille rakentaa. Ja sitä varten täytyy mennä todella alas. Eräässä kirjan luvussa (ne ovat jo muuttuneet irrallisista teksteistä selkeiksi luvuiksi) ikiroudassa oleva minä muuttuu Pohjan akaksi. (Ja siis onhan tämä kansalliseepoksemme ainut kiinnostava naishahmo aivan sairaan siisti, kelpaisi mennen tullen vaikka Game of Thronesin henkilökaartiin.)

Pohja ilmestyy syksyllä. Siitä tulee kamalaa!

_MG_9695 (1)

Kuvan otti syksyllä Nauska Loosisterin vessassa. Meidän oli tarkoitus ottaa minusta asiallisia ja neutraaleja promokuvia. Pohja on vähän niin kuin tämä kuva: minä, mutta kuitenkaan ei minä.