Tänä aamuna oli hyvä hetki kontemploida pettymyksen äärellä. Oikeasti tuon sanan käyttö tuntuu älyvapaalta kun ajattelen hienoa (sopivin sana on ihanaa, ehkä jopa IHANAA) vastaanottoa, jonka Korpisoturi on saanut. Ja kaikkia niitä paikkoja, joihin olen päässyt kertomaan, kuinka synnytin lapsen ja ryhdyin odottamaan maailmanloppua. Ja kaikkia ihmisiä, jotka ovat löytäneet kirjan ja antaneet sille aikaansa.

Mutta olenhan ylisuorittaja, putkinäköinen perfektionisti, joka uhraa työlleen useimmat normaalin elämän mukavuudet. Joten kyllä se aika paljon vituttaa, ettei kirjani ole kuuden Finlandia-ehdokkaan joukossa. Kirjailijoiden odotuksista ja pettymyksistä kirjoitti myös Yle pari päivää sitten. Pirjo Hassisen kirjat ovat saaneet neljä ehdokkuutta, muttei yhtäkään voittoa. Neljännen kerran jälkeen Hassinen sanoo ajatelleensa, ettei toivu asiasta koskaan. Ymmärrän ihan hyvin. Koska jos kirja ei ole ehdokkaana, se on hirveää. Jos se on ehdokkaana, eikä voita, niin sekin on perseestä. En tiedä, tuoko voittaminen lopullisen tyydytyksen. Ainakin sitten voi ajatella olevansa paras. Mutta seuraavalla kerralla joku muu on paras, eikä sitä voi tietenkään sietää.

Korpisoturi oli yllättävän monen ennakkosuosikki. En tiedä, olisiko minun pitänyt kategorisesti sulkea korvani näiltä spekuloinneilta, vai olisiko se auttanut yhtään siinä, ettei pääni olisi lähtenyt niin koville kierroksille tämän asian tiimoilta. Kyllä minä tähtään tekemisilläni siihen, että ne ovat parhaita, ja Finlandia on Suomessa kirja-alalla se näkyvin parhauden mittari. Kahtena viime viikkona kehitin ehdokkuuden ajattelemisesta itselleni pakkomielteen. Kun kuulin, että ehdokkaille on soitettu, olin pettynyt ja onneton. Mutta samalla (tai ehkä parin tunnin kuluttua) tapahtui rauhoittuminen. Ajattelin kaikkea, mitä on tulossa ja mitä (ja miten paljon) olen saanut. Sovin roikkumaan jääneitä tapaamisia, rästiin jääneitä hommia, soitin ystäville, aloitin uuden työn. En nyt yritä sanoa, että jokaisessa paskassa on hopeareunus. Mutta joissain on.

Ystäväni on puhunut minulle zenistä. Kun sanoin kesällä, että Korpisoturin on pakko menestyä tai muuten urani menee vessanpöntöstä alas, hän sanoi jotenkin niin, että olisi kiva, että se menestyy ja toivomme sitä, mutta voi myös olla, että näin ei käy, ja senkin kanssa voi elää. Että menestys ei ole niin tärkeää. Ajatus on minulle samaan aikaan täysin epäpyhä ja tavoiteltava: etten pitäisi menestystä niin keskeisenä. Jollain tavalla pelkään tilannetta, jossa en tavoittelisi jotakin saavuttamatonta / jotain, mitä voi saavuttaa aina vain lisää. En siis ole kovin pitkällä zenissä. Mutta siinä vaiheessa kuitenkin, että voin pysytellä epämiellyttävässä tilanteessa ja tutkia sen jokaista nurkkaa ja ehkä pikkaisen piehtaroida sen lattialla. Ja tehdä päätöksen, että jumalauta seuraavaksi kirjoitan niin hyvän kirjan, että kaikilta putoaa silmät päästä. (En siis todellakaan ole kovin pitkällä zenissä.)

Kirjani ei raadin mielestä kuulunut kuuden tämän vuoden parhaan kotimaisen kaunokirjan joukkoon. Tämä on isku egolleni, egomanialleni, egoismilleni, kunnianhimolleni, narsismilleni – kaikille noille persoonani kauniille puolille. Ihmisenä ja taiteilijana uskon kuitenkin toipuvani ennalleni. Parane pian -toivotukset ja hautajaiskukat voi lähettää sosiaaliseen mediaan.

Ja sitten. Saihan Korpisoturi Seppo Puttosen varjo-Finlandia-ehdokkuuden. Ja voiton. Oikeastaan se riittää.

14958690_955763121197100_798391594_n

Imperfect