Laura Gustafsson

kirjailija tunnustaa kaiken

I got this crazy feeling and then I’m gonna ah-ah make her mine

Viime aikoina olen aktiivisesti yrittänyt markkinoida kirjojani. Tiedättekö kun Ring-elokuvassa se tyttö on siellä kaivon pohjalla. Niin vähän sama fiilis minulla. Yrittää raapia itseään ylöspäin, mutta se on mahdotonta.

15310187_982393995200679_646400893_n

Kirjallinen tuotantoni on kuin se tyyppi, jonka haluaa viedä petiin mutta jota ei kuitenkaan kehtaa esitellä suvulle. (En puhu nyt yksittäisistä lukijoista, jotka ovat ihania ja vievät kirjani vihille empimättä, vaan tarkoitan jonkinlaista kollektiivia ja kaanonia.) Kirjojani myydään vähän. Paljon ja vähän ovat suhteellisia käsitteitä, mutta siihen nähden, miten paljon Korpisoturikin on ollut näkyvillä ja miten hyvää palautetta se on saanut, myynnin soisi olevan tuhansia kappaleita enemmän. Jokin ei täsmää. Oma johtopäätökseni tästä on se, että kirjani eivät ole siellä, missä ihmiset tekevät ostopäätöksensä. (Toinen mahdollisuus on se, etteivät ne ole riittävän salonkikelpoisia tai käsittele sopivia aiheita yltääkseen suositumpien nimikkeiden myyntiin, mutta pidän ensin mainittua syytä todennäköisempänä.) Sitten taas toisaalta kaupallisuus on inhottavaa ja yök markkinatalous ja olen aidosti sitä mieltä, että ihmisten pitäisi ostaa tavaroita vähemmän, joten en tavallaan voi kitistä tästä. Kirjojen lainaaminen kirjastosta on paljon kestävämpi juttu. Sitä paitsi kirjailijoille maksetaan kirjastokorvauksia jokaisesta lainasta, joten sillä tavalla lukija oikeastikin tukee kirjallisuutta. Silti osa minusta haluaisi, että kirjojani myytäisiin aivan saatanasti.

Minusta on kivaa puhua kirjoistani. Ja esiinnyn myös mielelläni ”yhteiskunnallisena keskustelijana”. Mutta taustalla pyörii ajatus siitä, pidetäänkö minua lopulta narsistisena ja omien ajatusten tuputtajana ja vähän säälittävänä nobodyna. On kiusallista lörpötellä omia mielipiteitään erilaisissa mediumeissa, koska se vaatii uskoa siihen, että jotakuta kiinnostaa. Yleisötilaisuuksissa ehkä voi olettaa, että paikalletulleita kiinnostaa (kiinnostuksen puutteen näkeekin kivasti siitä, tuleeko ketään paikalle. Jos ei, se on hyvin vaivaannuttavaa). Televisiossa voi luottaa siihen, että päästäkseen sille areenalle hölisemään, joku on arvioinut henkilön riittävän mielenkiintoiseksi. Mutta todellakin: kiinnostaako ketään oikeasti? Kirjat tietenkin kiinnostavat. Mutta onko mielenkiintoista kuulla kun kirjailija puhuu kirjoistaan ja, herra paratkoon, muista asioista tai, pahin kaikista: itsestään. Tämä tuntuu kuuluvan kirjailijan ammattiin. Ehkä ajatellaan, että kun kerran osaavat kirjoittaa, niin kai ne puhuvatkin sujuvasti.

Kaikki taas ehkä vähän säälivät minua tällaisten tyhjänpäiväisten pohdintojen takia. IKÄÄN KUIN MAAILMASSA EI OLISI TÄRKEÄMPIÄ ASIOITA. Niin! Minulla on nämä kotisivut ja sosiaalinen media (tein instagram-tilinkin, mutta en osaa/jaksa käyttää sitä), niin mitä materiaalia täällä pitäisi jakaa, jos ei oman navan aprikointia? On yököttävää jaella kuvia itsestään ja siitä, miten helvetin hyvin on taas tehnyt jotain. Mutta sitä vartenhan nämä kanavat (siis markkinointikanavat!) ovat olemassa. Voisin todellakin mennä hirveisiin liiallisuuksiin ja postata faceen joka päivä kuvia naamastani, koska ne ovat aina kaikkein suosituimpia julkaisuja. Inhoaisin itseäni. Mutta kaikki muut tykkäisivät, korreloisiko se. (Ei, koska JOKU ei tykkäisi vaan pitäisi idioottina, pinnallisena kusipäänä, jolla ei ole mitään sisältöä tarjottavanaan.)

Tiedän miettiväni liikaa menestystä. Keskittyminen menestymiseen vie energiaa oikealta asialta, luomistyöltä, sisällöiltä, taiteenlajin kehittämiseltä. Siksi siihen ei pitäisi keskittyä ja sen pohtiminen on paheksuttavaa. Kollega kysyi Ranskassa, mikä on huonoin luonteenpiirteeni. Sanoin, että kunnianhimo. Hän nauroi, koska se ei ole sinänsä huono. Jouduin selittämään, että ei siis kunnianhimo, vaan se, että sen kääntöpuolena syntyy kateutta ja katkeruutta, mutta etteivät nekään niinkään, vaan ennen kaikkea se, että asetan tavoitteeni johonkin tiettyyn kohtaan ja sitten yritän juosta sinne vaahto suupielissä katsomatta lainkaan ympärilleni.

Tavoitteellista uraa on vaikea ajatella siten, että minä nyt vaan teen näitä juttujani ja ne sitten menevät miten menevät ja joskus kuolen ja sen jälkeen asialla ei ole minulle merkitystä. Noin ajattelemalla saattaisi olla onnellisempi.

Huomaan, ettei onnellisuus koskaan ole ollut ensisijainen tavoitteeni.

 

 

 

1 Comment

  1. Ei onnellisuus vaan se että tekee asiat niin,että tuntee tehneensä oikein. Vaikka menisi vaikeimman kautta ja helpommalla pääsisi. Elämä on elämistä varten, ei sitä varten että menisi aina sieltö mistä aita on matalin.

Vastaa

Your email address will not be published.

*