Olen aika onnekas, koska minulla on ystäviä, jotka ovat rehellisiä silloinkin kun se on epämiellyttävää.

Pohjan kirjoitusprosessi on saanut minut näkemään ennen normaaleina pitämiäni asioita kummallisessa valossa. Esimerkiksi sen, miten kommunikoin monien miesten kanssa. Keskustelu päätyy hyvin nopeasti jotenkin seksuaalisviritteiseen sävyyn. Kuulemma kaikki ihmiset eivät puhu sillä tavalla toisilleen. Keskustelin tästä ystäväni kanssa ja naiivisti ihmettelin, mistä moinen johtuu. Hän sanoi, että ohjaan tilanteita itse (tai vähintään annan niiden ajautua) siihen suuntaan. Ja niinhän minä teen.

Jostain syystä minua nolotti tajuta asia. Toisaalta välillä on tosi hauskaa hulluilla ja flirttailla ja vitsailla tai puhua ihan vaan hölmöyksiä. Jos minulla on hauskaa, sanon suurimman osan siitä, mitä päässäni liikkuu, ja siis siellähän liikkuu. Haluan saada ihmiset rentoutumaan ja nauramaan, enkä itse kestä tyyppejä, jotka ottavat itsensä liian vakavasti.

Tässä tulee ongelma. Jos en ota itseäni koko aikaa vakavasti, muut kuvittelevat, ettei heidänkään tarvitse. Jos puhun törkeyksiä, oletetaan, että minulle saa olla törkeä (omat törkeyteni eivät toivottavasti yleensä ole tunkeilevia tai hyökkääviä, mutta vastapuoli ei aina näe tätä pientä eroa). Vittu.

Törmään samaan ilmiöön kirjoittaessani Kikasta, ja tämä onkin keskeinen aihe syksyllä ensi-iltaan tulevassa Kikka Fan Clubissa. Kikka halusi olla kaunis, näyttävä (ja näkyvä) ja seksikäs. Hän halusi myös olla taiteilija, joka voi puhua muustakin kuin poikaystävistä. Kikan haastatteluissa toistuu kuvio, jossa miesjuontaja määrittelee Kikan (seksin kautta), ja Kikka yrittää korjata näkemystä, mutta häntä ei kuunnella. Kikka puhui paljon leikistä ja hassuttelusta, ja näen, että hänen imagossaan olikin paljon leikkiä ja huumoria. Mutta kun muut eivät osanneet leikkiä! Kikka oli rento ja luonnollinen, ja se on piirre, johon monet hänet tunteneet ja hänet tavanneet palaavat muisteluissaan. Välittömyys kuitenkin sai ihmiset, joita hän kohtasi julkisuudessa, kohtelemaan häntä sivistymättömästi. (Suomessa pitäisi huutaa ja haista paskalta, jotta tulisi kunnioitetuksi.)

En jaksa elää elämää, jossa täytyy pitää jatkuvasti yllä suojakuorta. Voisin tietysti yrittää rakentaa vakavasti otettavan haarniskan työtilanteisiin, mutta se olisi hirveää, koska olen sekoittanut työn ja huvin ja näihin liittyvät ihmiset niin ettei niitä erottaisi enää parhain kirurgikaan. Mielestäni vakavasti otettavuuteen pitäisi riittää, että olen ihan saatanan kova. Riittääkö se? Ja onko vihjaileva puhe minulle ok? Onko se minusta hauskaa? Kunnioittavatko flirttimiehet minua vähemmän, koska katsovat voivansa puhua minulle / kanssani tietyllä tavalla? Kunnioittaisivatko enemmän, jos joutuisivat puhumaan toisin? Tylsistyisinkö kuoliaaksi? Vedänkö tiettyä roolia, koska itse asiassa se on suojakuoreni? Mikä on ihmisten keskimääräinen kyky ymmärtää ironiaa? Ymmärränkö itse ironiaa? Johtuuko itseironiani siitä, etten kunnioita itseäni? Entä johtaako se siihen?

Voiko olla kaikkea.

Kikkana 8.5.2017-46

Kuva: Tellervo Syrjäkari