Olen ollut aika hyvän aikaa tekemättä lähes mitään. Arvelin, että lentomatkat olisivat työntäyteisiä. Kun onhan siinä monta tuntia mitä parhainta aikaa istua ja kirjoittaa. Oikeasti luin Chimamanda Adichien Kotiinpalaajia (Americanah), Agambenin The Open – Man and Animal, josta en tajunnut mitään, katsoin Lights Outin (halki, poikki ja pinoon -tyyppinen, mutta jossain määrin pelottava ja jossain määrin oli mielestäni söpö sen päähenkilön poikaystävä), Wonderin (ihan ok, ns. hyvänmielenleffa), vähän Apinoiden planeetan syntyä (all male planet) ja Three billboardsin (eikö hyvissäkään elokuvissa ole enää tilaa hienovaraisemmille nyansseille).

Toisella mantereella nautin eniten keväästä ja T:n seurasta ja yhdessä ajattelusta (sekä syvällisistä olemisen luonnetta koskevista ajatuksista että näistä: ”mutta mitä rauta on” ja ”onko Saarnaajaa käännetty englanniksi” tai ”jos kuukausi on oikeasti 4 viikkoa kuun mukaan, niin minkä hemmetin järjenjuoksun mukaan vuosi sitten on jotain ihan muuta ai niin aurinko”). Otin ilon irti myös siitä, että nettiä ei hirveästi ollut eikä puhelin toiminut kunnolla. Jotkut lähtevät puhelinlomalle landelle, toiset New Yorkiin.

Guggenheimissa inspiroitumassa Danh Von "Your Mother sucks Cocks in Hell" -teoksen osan äärellä

Guggenheimissa inspiroitumassa Danh Von ”Your Mother sucks Cocks in Hell” -teoksen osan äärellä

Siirryimme uuteen aikakauteen, Toisten historia on tästä eteenpäin Gustafsson&Haapoja. Yhdessä työskentelyn kannalta on korvaamattoman tärkeää oleskella fyysisesti samassa tilassa. Ideat syntyvät vain, kun aivot ovat tarpeeksi lähekkäin muodostaakseen yhteyden. Se ei ole mikään tehokas prosessi, mutta tehottomuus on anarkistista ja antikapitalistista ja siks just tosi jees. Paras oivallus voi tulla sinä aikana, kun ajetaan oikean metropysäkin ohi ja otetaan kiertotie.

NYC:n mittakaava on niin kohtuuton, että tuntuu vaikealta ajatella sinne omia duuneja. Mutta nyt on paljon uskoa siihen, että museon ja muita töitä voisi toteuttaa siellä. Vituttaa, ettei kirjoista ole englanninnoksia. ”Published novelist” ei paljon tarkoita, jos kirjat on kirjoitettu kielellä, jonka olemassaolokin herättää kyseisessä maassa epäilyksiä. Toisaalta, kun seisoin Strandissa, kävi sekin mielessä, että sinnehän ne hukkuisivat miljoonien muiden nimikkeiden sekaan. Mutta olisihan se siistiä olla siellä edes hukkuneena? (Äidinmaallisena ihmisenä ostin Vampirasta kertovan kirjan.)

Tätä on rantakunto

Tätä on rantakunto

Yhteistyön tekeminen tuntuu juuri nyt erityisen kivalta, niin paljon kuin omaa seuraani rakastankin. Pohjan jälkeen kirjojen kirjoittamiseen on tullut ammottava yksinäisyyden kokemus. Että lopulta kannan ne tuotokseni yksin. En tiedä, miten tämä tilanne ratkeaa tulevan teoksen kohdalla. Tai miten hypoteettisen tulevan teoksen kohtalo ratkeaa tämän tilanteen vallitessa. Mulla saattaa olla eksistentiaalinen kriisi. Epäilisin PMS:ää, mutta kalenteri ei täsmää. Aikaisemmin pohdin, mitä mieltä on tehdä taidetta. Silloin päädyin siihen, että se on kivaa. Nyt en ole ihan varma kirjoittamisen suhteen. Onko sitten kivaa vääntää yksinään tavaraa tähän aikaan, jonka muisti kestää noin viikon.

Minun on varmaan itse tehtävä samoja motivaatiotehtäviä, joita teetän opiskelijoille. Ehkä olenkin väärällä alalla ja minun pitäisi ryhtyä putkimieheksi (vittu never jos muiden ihmisten viemäreissä on samanlaista saatanan ektoplasmaa kuin mulla).