Tämä teksti ei (poikkeuksellisesti) kerro siitä, mitä ryönää löysin ruopatessani kuluneen vuoden ajan mieleni pohjamutia. Siitä kerron ihan tarpeeksi Pohjassa (”kohublondin paljastuskirja!!!”). Tämä teksti kertoo ihanista ja siisteistä jutuista, kaikesta, mistä olen kiitollinen.

Museum of Nonhumanity on saanut valtaisasti kiitosta, ja saimme viedä sen tänä kesänä kahteen kansainväliseen taidetapahtumaan. Parhaillaan se on Norjassa Mossin kaupungissa osana Momentum 9 -biennaalia. Tapahtuman avajaisissa olivat paikalla Norjan kuningatar ja kulttuuriministeri, saimme viettää aikaa huippukuraattoreiden ja kiinnostavien kollegoiden kanssa (esim. Jussi Kivi, joka on ihan paras) ja kokea huikeita taideteoksia. Suosikkini oli ehkä Serina Erfjordin Among Stars, jossa hopeapöly leijaili projektorin valokiilassa.

20257824_1184002771706466_1495884905_o

Ikke-menniskehet.

20271951_1183992958374114_1405383992_n

Kuningatar taustalla valkoisessa housupuvussa tuon kaulakorumiehen takana.

Momentum Kunsthallessa oli kaiken kivan lisäksi myös niitä hetkiä, jolloin makasin museon penkillä itkien ja kuunnellen sitä saatanan pimputusta ja vininää, jonka olimme valinneet taustamusiikiksi (ja joka on oikeasti aivan sairaan hyvä, mutta kun sitä kuuntelee monena päivänä tuntikaupalla, se alkaa soida päässä niin että hiljaisina hetkinä on ihan varma, että jossain se Olivier Messiaen nyt yhäti manaa maailmanloppua). Kun viimeisenä aamuna hotellin aamiaisella John Duncan nauroi sydämellisesti ja sanoi ”you look just like I feel”, tuli vähän mieleen, että pienet korjaustoimenpiteet olisivat tarpeen.

20257764_1183998315040245_1674128158_o

Kuningatar istui H.R. Gigerin suunnittelemalla tuolilla.

Seuraava työmatkanikin liittyi osittain Toisten historiaan vaikkakin myös omiin juttuihini. Greenpeace kutsui Kolille taiteilijoita, tutkijoita, toimittajia ja aktivisteja miettimään työryhmissä erilaisia aloitteita ilmastotietoisuuden edistämiseksi (ja tietysti: ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi). Se oli varsin intensiivinen vuorokausi, ja tulin jopa hiukan toiveikkaaksi maailman pelastusmahdollisuuksien osalta. Meno- ja paluumatkoilla kirjoitin Pohjan kolmatta draftia ja keksin sinne mielestäni hyvinkin nerokkaan ruumiinavausjuonteen. Tuntui etevältä.

©Jani Sipilä

Kohtaaminen huipulla. Kuva: Jani Sipilä

Jotta ei vaikuttaisi siltä, että kesäni on ollut täysin työorientoitunut, sanottakoon, että olen viettänyt lapsen kanssa paljon aikaa, mikä on käytännössä tarkoittanut lomailua, mikä taas on tarkoittanut vain hauskojen asioiden tekemistä. Eräänä päivänä pelasimme jopa sählyä, minkä hauskuudesta en olisi etukäteen ollut lainkaan vakuuttunut, mutta kyllähän se naurattaa olla yhtä hyvä jossain kuin 3-vuotias. Olen myös tehnyt muita asioita kuin töitä tai lapsen kanssa olemista, ja nekin ovat olleet aivan törkeän kivoja.

20257607_1184002331706510_649597416_o

Koti.

Varsinainen käännekohta masentelussani tapahtui Italiassa, Santarcangelo festivalilla, jossa Museum of Nonhumanity myös ylväänä esittäytyi.

opening santarcangelo

Museo avattiin jo ennen festareiden alkua Santarcangelon Super Cinemassa. Avajaispuheet pitivät europarlamentaarikko Cécile Kyenge Kashetu ja pormestari Alice Parma. Kuvassa myös kuraattori Lisa Gilardino ja taiteellinen johtaja Eva Neklayeva.

Jo lentokentällä meno alkoi vaikuttaa hyvin lupaavalta. Terike oli koneessa lukenut Pohjan viimeisimmän luonnoksen ja halasi minua terminaalissa. Lisäksi samassa kyydissä Milanosta festareille kanssamme matkusti aito atlantalainen merman.

20226684_1183999391706804_450700680_o

Merman Blix ja merenneitokoulu.

Matkalla tapahtui kaksi prosessia. Irtauduin lopullisesti kuukausia jatkuneesta myrkyllisestä suhteesta tajuttuani, että voin ympäröidä itseni myös paljon paremmilla ihmisillä. Tai olla esim. yksin! (Ja tästä mindfuckistakin olen kiitollinen, koska onhan se nyt helvetin kiinnostavaa kerran elämässään tulla totaalisen kusetetuksi!)

20251286_1184001218373288_1011951158_o

5-vuotisjuhlistus <3

Toinen prosessi liittyi taiteeseen. Tai ehkä paremminkin taide mahdollisti sen. Festareiden otsikkona oli Contagious energy, mukana oli esitystaidetta moninaisissa muodoissa. Museolla olleiden seminaarien yläotsikkona oli ”Freedom for every body”, ja useimpia kokemiani teoksia yhdistävä teema tuntui olevan ruumis, ja se, että voi oikeastaan olla aika ihanaa olla ruumis (siis elävä ruumis, ehkei kuollut – TOSIN venäläinen Phurpa, joka soitti jatkoteltassa sunnuntaiyönä kaksi tuntia jotain aivan mieletöntä, toi kyllä mukaan jotain tuonpuoleistakin, ihan konkreettisestikin: osa soittimista oli ilmeisesti rakennettu ihmisten luista). Santarcangelo Festivalin teoksissa korostui kehollisen ilmaisun vapaus, ruumiin pystyvyys, nautinto.

20257637_1184000428373367_1827552401_o

Rebel bodies -puhujat Ilenia Caleo, Giulia Selmi ja Egon Botteghi sekä teeman mukaisessa paidassa seminaarisarjan kuraattori Stefania Minghini Azzarello.

20227835_1184000595040017_1293142694_o

Baby Deen konsertti oli hullaannuttava.

En oikein tiedä, mitä tapahtui, mutta jotenkin esityksissä käyminen, kaupunki, lämpö ja 5-vuotiaaksi varttunut Toisten historia tekivät minut valtavan… onnelliseksi. Ja jotenkin tuntui… vapautuneelta. Pakkohan sitä oli ymmärtää, miten onnekas onkaan, kun saa kutsua tällaistakin matkaa työkseen.

20257691_1184042685035808_1279527583_o

Jostain syystä kamerassani on kattava sarja öisin otettuja omakuvia. Tässä kaupungin nimen innoittamat korvakorut ja märkä iho, koska toteutin fantasiani ja juoksentelin (silleen kiljuen ja käsiä heilutellen) sadettajien keskellä

Olen kiitollinen ihmisistä, joita elämässäni on, hoitokissasta, 3-vuotisen apurahan saamisesta, siitä, että perheeseen syntyi vauva, jonka näin tällä viikolla nauravan ekan kerran, siitä, että kustannustoimittajani tulee kylään ja teemme kellon ympäri töitä, Kikka Fan Clubin kivuttomasta matkasta kohti syyskuun ensi-iltaa, palautumiskyvystä. Tyttärestä.

20257583_1184002131706530_1823677972_o

Vanhempieni luokse muuttanut valtava kollikissa sai kesäloman kunniaksi tsemppimerkin.

Ei euforia tietenkään täysin ristiriidatonta ole. Muistan, miten lopetin mielialalääkkeiden käytön kaksi vuotta sitten ja kärräsin melkein kolmen kuukauden pillerit juhlallisesti apteekkiin hävitettäviksi. Noh. Peter C. Gøtzsche kirjoittaa Tappavissa lääkkeissä: ”Masennuslääkkeillä on samanlainen vaikutus kuin amfetamiinilla, ja jotkut ihmiset todellakin tuntevat olonsa pirteämmäksi napattuaan spiidiä.” Uskon, että pystyn joskus elämään ilman lääkkeitä, mutta se aika ei ole nyt.