Heippa hei vaan täältä SAIRASLOMALTA.

 

20.4.

– Olen katsonut Grace&Frankie-sarjaa lähes koko tuotantokauden, koska minun pitää purkaa se komediatyöpajassa. En osaa sanoa, onko se komedia, mutta minulle tulee hyvä mieli katsellessani itseäni vanhempia ihmisiä, jotka painivat about samojen ongelmien kanssa kuin minä itse. Tai siis jollain tasolla. En ehkä vielä pelkää lonkkani murtumista eikä minua ole jätetty 40 avioliittovuoden jälkeen. Ongelmat tekevät ihmisistä samaistuttavia. Sen takia on aina hieman pettymys, kun ne ratkeavat.

– Sängyssä vetelehtiminen ajaa kaikkeen typerään ja turhauttavaan, kuten itsensä googlaamiseen ja oman ulkonäön kriittiseen arviointiin. Miksi mun kasvot on tuon muotoiset, onko ne aina, miksi mulla on tollanen ilme, enkö voi opetella hallitsemaan ilmeitäni, mikä vitun hirveä tukka toi on, ei enää ikinä mitään kiharoita ja muista aina tehdä itse oma meikki, mutta ei nyt hemmetti sentään ihan tolleen, miksi mä suostuin ottamaan tollasia propseja kuviin eihän niissä ole mitään hemmetin järkeä, miks tollanen asento, miksen oo yhtä hoikka kuin syksyllä 2016, miksen ole kaikissa kuvissa yhtä kaunis kuin Hannu Peltosen ottamassa, miten voin tuntea vetoa tota ainaista harmaata Henkkiksen paitaa kohtaan (näen siitä jopa unia), voi vittu mikä vaate, rentouta ne sormet, ei koskaan kuvaa, jossa aurinko paistaa täysillä silmiin ja kymmenen metrin päässä on kuollut emakko, isä on todella hyvä kuvaaja, mutten osaa olla sen ottamissa kuvissa sellainen kuin koen olevani, mitä mä piilottelen, miksi mua pelottaa, mitä mä ajattelin pukiessani tuon mekon missä näytän siltä kuin olisin raskaana toivottavasti kaikki luulee että se on silloin otettu, miksei oo enemmän kuvia mun hienoista töistä, eikö kukaan tiedä, miten suuri taiteilija olen, miksei oo enemmän kuvia, miksei oo niitä Imagen kuvia.

TÄSSÄ on Imagen kuva: Jussi Särkilahti

– Mikä meitä vaivaa? -podcastissa puhuttiin juuri taiteilijoiden itsekeskeisyydestä. Mitämitä. Mutta minun on oltava Laura-keskeinen, koska ei kukaan muukaan ole.

– Luen arvioita Pohjasta. Jotkut ovat ihania. Jotkut vain typeriä. Ehkä mun ei pitäisi raivostua siitä, että kirjaani tulkitaan päin helvettiä, koska itsepähän haluan paeta tulkintaa. Tunnistin tämän haluni Deleuzen ja Guattarin esseestä. Tulkinta on alistamista, tulkitsijalla on toimijuus, tulkinnan kohde pakotetaan objektiksi. [Tästä eteenpäin olen sensuroinut päiväkirjamerkintääni.]

– Laura Sarpolan blogiteksti Pohjasta saa kirjoittamisen tuntumaan mielekkäältä.

23.4.

– Käyn katsomassa TeaK:lla Helmikuun 13. -esityksen. Sen on kirjoittanut kummiopiskelijani. Muutoin vietän päivän sängyssä. Alan päästä jyvälle tästä lepäämisestä.

24.4.

– Jokin aika sitten Å lähetti minulle Maria Roihan tänä vuonna kirjoittaman Jussi Parviaisen elämäkerran. Ajattelin, että vittuoikeesti. Mutta sitten kuitenkin aloin lukea. Parviaisen hahmossa on paljon sellaista, mikä epäilyttää minua, mutta hänen ajatuksensa teatterintekemisestä ovat perehtymisen arvoisia. Siellä on ehdottomasti jotain hyödynnettävää, ja pidänkin viimeisen alustuksen kurssillani Parviaisen dramaturgisista keloista (”Tänään minulla on teille pieni yllätys.”). Mutta on hänellä myös näkemyksiä, joista pitäisi tehdä oma synteesi. Esim.

”Nykyisissä poliittisissa, feministisissä tai homoagendaisissa näytelmissä tarkoitusperät on kirjoitettu auki, mikä on typerää, toimimatonta dramaturgiaa. Tekijän motiivi ei saa olla näkyvä, kuten se on Pirkko Saision Slavassa tai Juha Jokelan Sumussa. He eivät näytä ymmärtävän dramaturgian teosta mitään. Ja lopputulos, näytelmän anti, on huono. Se ei ole taidetta vaan osoittamista ja poliittisen kulttuurin jäänne. Täysin ilmeiseksi tehty sisältö ei ole suunnattu kuin omalle viitekehykselle, jota se koskee.”

Se feministinen perinne, josta itse tulen, nimenomaan velvoittaa näyttämään oman position. Muu tuntuu manipulointiyritykseltä ja läpinäkymättömältä, moraalisesti tuomittavalta ja tökeröltä. Mielestäni oman etiikan voi helpommin tuoda teokseen, jos sitä ei naamioi. Mutta ehkä etiikan täytyy olla muutenkin jossain muussa kuin väitteessä tai käskyssä. Taide ei voi olla propagandaa.

25.4.

– Deleuzen ja Guattarin Anti-Oidipus. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vituttaa, jos päädyn tuhlaamaan aikaani mielisairauden puuskassa, isänmurhahouruissa kirjoitettujen kirjojen lukemiseen. Panen kirjan pois ja tyydyn Teoriapiikin hienoon kirjoitukseen

”Lehdessä on muutama lyhyt perusjohdatus Deleuzeen (ei niinkään kyllä Guattariin, mikä on myös oireellista) ja yksi mielenkiintoinen soveltava polemiikki (Eetun EuroMayDayhin liittyvä kirjoitus vasemmiston vanhuudenvaivoista), mutta muu on apinoivaa pullistelua. Kirjoittajat matkivat Deleuzen ja Guattarin tyyliä sillä nololla tavalla, josta tuli vanhentunutta 80-luvun lopussa, tai pyörittävät peniksiään – sillä he ovat yhtä lukuunottamatta miehiä – osoitellen elintensä kokeneisuutta (ks. Janne Kurjen artikkeli, jossa hän kehuu kuinka kova tohtori hän on verrattuna Deleuzeen ja Guattariin).”

– Tapaan Elisa Aaltolan, hän auttaa minua antamaan ymmärrystä (ja anteeksi) Deleuzelle ja Guattarille. Keskustelen illalla Elisan ja Karoliina Lummaan kanssa eläinasioista Viiruksessa.

26.4.

– Näin eilen jotain, mitä olen odottanut näkeväni ehkä aina. Pipsa Longan kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama Den Andra Naturen Viiruksessa katsoi sitä kauhua, mitä minä ja yhä useammat muut koetaan. Sitä, että jatkuvasti tekee mieli kirkua, että mitä vittua te teette, mutta silti pitää elää normaalisti ja käydä normaalisti ruokakaupoissa ja ravintoloissa ja päivällispöydissä, niin kuin siinä olisi jotain NORMAALIA, että ympärillä lojuu massoittain väkivaltaisesti kuolleita olentoja ja toiset pistelevät niitä poskeensa ja laittavat lastensa lautasille ja heittävät roskikseen sen, mitä eivät jaksa.

Den Andra Naturen, kuva: Mark Niskanen