Laura Gustafsson

todellisuus sellaisena kuin se minulle näyttäytyy

Työpäiväkirja 45: ”Haluaisin voittaa Finlandian, mutta harmi kun en ole riittävän hyvä kirjoittaja”

11.12. Keskiviikko

– Luin Hanna Weseliuksen Alman! ja ilahduin, ihastuin. Välttelin teosta pitkään, koska ajattelin, että jotain fucking historiallista paskaa taas (päätelmä syntyi siitä, että oletin kirjan kertovan Alma Mahlerista ja myös siitä, että Alma! sai niin paljon palkintoja, ja palkitsijat tykkäävät historiallisista jutuista). Niin ei ollut historiallista paskaa. Ihana kirja. Niin terävä ja hauska ja kauhea niissä sanoissaan. Välillä myös joissain sanoissa ehkä liian kauhea, mutta en ole oikea ihminen sitä kommentoimaan. Ensi kertaa tuli kotimaista kirjaa lukiessa tunne, että oma valkoisuus on ainakin jollain tasolla tiedostettu ja problematisoitu. Valkoisuus ei ole ihmisen oletusasetus ja teos on tietoisesti kirjoitettu valkoisesta näkökulmasta. Muutenkin tuntuu, että Almassa! on sellaista vaikeuden kanssa olemista. Että tämä tuntuu nyt hyvin hankalalta, joten tästä pitää kirjoittaa. Näen Hannaa jumpassa välillä. Hän kirjoitti juuri Imageen valtavan hienon jumppaesseen, jossa puhui mm. siitä, että jännä juttu, että jumppa (ryhmäliikunta) on niin väheksytty, vaikka niin monet naiset sitä harrastaa. On siistiä kirjoittaa juoksemisesta tai hiihtämisestä, mutta kukaan ei kirjoita siitä, että käy jumpassa. Sepä se. Pohjassa on yksi kohta, jossa kirjoitan siitä, miten käyn jumpassa. Sen kohdan kirjoittaminen tuntui eniten häpeälliseltä ja epäilytti mua, mutta juuri siksi ehkä sitten jätin sen siihen. Samassa kappaleessa esineellistän tylysti jumppaohjaajamiehen ja pohdin tosiaan koko tapahtuman banaaliutta ja noloutta. Mutta miksi sen pitäisi olla banaalia tai noloa. Reclaim the jumppa ja hyvä tytöt!

Alma!

– Etsin eilen facesta Sanna Marin fan clubia. Olisin liittynyt. Edelleen hyvä tytöt!

– Tää talvi tuntuu olevan yhtä marraskuun 31. yötä. Siitä on jo kaksi viikkoa, kun käytiin kuuntelemassa Anna Morottajan esiintymistä. Olipa ihanaa kuulla häntä. Kyllä oli silti vielä ihanampaa kuulla hänen lauluaan siellä kotijärvensä rannalla Saamenmaassa. On mieletöntä, miten tavallaan vähän, mutta sitten kuitenkin paljon ihmisistä jää jälkeen. Anna lauloi livdejä, jotka oli tehty hänen sukulaisistaan useampia sukupolvia taaksepäin. Ne olivat säilyneet äänitteinä arkistossa. Nyt hän lauloi niitä. Siinä on jotain todella suurta ja olennaista. Se saa miettimään, mitä minulla on jäljellä isovanhemmistani ja isoisovanhemmistani tai heidän perheestään. Ja ajattelenko sitä perintöä koskaan tai tiedostanko. Tavaran epäolennaisuudesta kertoo se, että ainakin itse pitäisin tärkeimpinä kertomuksia ja tietysti maata, jonka omistamiseen tosin suhtaudun ambivalentisti (ei kukaan voi omistaa maata ja sen pitäisi periytyä aivan eri systeemillä kuin meillä täällä etelämpänä tai lännempänä tai mitä vaan ajatellaan). Pitäisi ajatella maata paljon enemmän, sen merkityksiä.

– Olen saanut niskani stressijumiin, koska heräilen pitkin yötä, eikä lihakset palaudu. Mua jännittää ihan hirveästi meidän HAM-duuni. Jännittää olla niin tuntemattoman äärellä ja ei-tietää, miltä lopputulos tulee näyttämään.

– Luen fyysikko ja energiahoitaja Johanna Blomqvistin äärimmäisen mielenkiintoista kirjaa Kvanttifysiikasta energiahoitoihin.

– Tehdään Becomingia. ”Tää on kivaa, vähän niin ku karkin syöminen tai seksin harrastaminen.” ”Joo, paitsi että tästä tietää, että tää ei lopu ikinä.”

13.12. perjantai

– Eilen oli Innon pikkujoulut. Siellä oli aivan kamala roast, en tiedä, ovatko ne aina niin kamalia. Ehkä kun yleisön tiedostavuustaso on aika korkea, niin huumorissakin pitäisi sitten päästä vähän eri tasolle kuin läppään iästä, kehosta, öö hiivasta???, alkoholiongelmasta. Se on sellaista yleisilkeää, samat asiat voisi sanoa toisen firman pikkujouluissa muille ihmisille. Ja varmaan sanotaankin. Ehkä tuon tyyppinen huumori on muutenkin aikansa elänyttä. Ja siis kun se ei ollut sellaista ”voiko tälle nyt edes nauraa” vaan aika pönttöä vaan ylipäätään. Mutta siis Suomessahan Sami Hedbergkin on arvostettu koomikko, että mitä voi odottaa. Nauru on kyllä vaikea laji. Sen takia ”Miten nauraa?” olikin yksi kysymyksistä, joita esitimme Becomingiin liittyvää Nuppukirjaa varten.

Elisa is my partygirl.

– Kivaa oli eilen kun moni kertoi pitäneensä Pohjasta valtavasti. Tuntuu ihanalta saada palautetta, vaikka kirjasta onkin kulunut jo hetki. Toisaalta Voiman 20-vuotisjuhlissa viime viikolla sain Huoriksestakin kiittävää palautetta ja sekin oli ihanaa. Ja hyvä Voima, ihan ykköslaatuista journalismia ja vittu mitä jengiä sitä on tekemässä ja on tehnyt, se omistautumisen taso vuodesta toiseen.

Voima 20 v.

– Ja siis hyvä myös Into tietenkin. Kirjojen markkinointiin ja näkyviin tuomiseen saisivat kyllä panostaa erittäin suuresti lisää. Toisaalta se on edelleen vähän DIY-talo ja siihen toimintaan sitoutuu eri tavalla kuin varmaan useimmissa kustantamoissa. Sitä vastuuta ottaa itselleen. Vastineeksi saa sitten hyvin paljon itsemääräämisvaltaa. Mutta sekin on asia, joka kirjailijan täytyy itse ymmärtää ottaa, se valta. Yksi kritiikki rakasta kustantajaani kohtaan: välillä ne kannet ovat aivan saatanan rumia ja kauheita, DIY ei saa ulottua niihin!!! Kirjailijoiden pitää myös muistaa sanoa, että nyt on ihan vitun hirveä kansiehdotus ja aloin itkeä kun näin tämän kauhistuksen.

– Mun on todella vaikea tarttua toimeen kun olen yksinäni. Puheluissa Teriken kanssa saan sitten hommaa haltuun, mutta yksin tämä on nyt valtavan vaivalloista. Kirjakin kytee tuolla jossain taustalla. Se on olemassa jossain toisessa ulottuvaisuudessa. Nyt se pitäisi vaan tuoda tänne.

– Nähtiin viime viikolla Annan kanssa meidän komediakässäriin liittyen Ylen ihanaa Mauria. Mietittiin, mitä sille kässärille voisi ja pitäisi tehdä. Sen suurin ongelma on ilmeisesti se, että se sopisi mihin tahansa muuhun formaattiin paremmin kuin tv-sarjaksi. Mielestäni tämä on todellakin enemmän ominaisuus kuin vika. Kysymys on sitten enää se, yritämmekö muovata sitä sarjaformaattiin ja tarjota muualle vai lähdemmekö johonkin aivan muualle materiaalien kanssa. Mua voisi pitkästä aikaa kiinnostaa teatteri.

– Käyn tanssitunnin jälkeen nuuskimassa kerrostalon pihaa Vuosaaressa. En nyt kehtaa sanoa, minkä talon. Mietin, että pitäisikö Rehabissa olla vähän enemmän totuuspohjaa sen talon suhteen. On tosi sattumanvaraista, mitkä asiat keksin päästäni ja mitkä ovat faktaa. Yleensä juuri mikään ei ole. Se on fiktion ilo.

– Ollaan melkein joka päivä soiteltu ja suunniteltu T:n kanssa. Se on parasta. Just nyt on niin paljon ihanampaa tehdä toisen kanssa teosta.

17.12. tiistai

– Katsottiin vihdoin Raja. Voi miten hyvä elokuva. Arvostan valtavasti sitä, että en yhtään voi tietää, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu ja mihin kokonaisuus menee.

– Alettiin myös katsoa Beforeignersia. En tajunnut, että se on pohjoismainen, se on aivan huippu. Krista Kosonen ja hänen henkilöhahmonsa ovat aivan mainioita. Mutta onko tämä jokin yleisempikin trooppi poliisisarjassa (Beforeigners on pohjimmiltaan poliisisarja), että etsiväparista toinen on alkoholisoitunut/narkkari/luuserimies ja toinen omalaatuinen (eli siis ei-naisellinen) mutta jossain määrin voittamaton nainen. Sillan asetelma oli identtinen. Tämä ei siis millään tavoin ole moite, ihan kiinnostava juttu vaan. Ja hyvähän se on, että naiskuva laajenee. Vaikka meinaako se sitten sitä, että just sellainen perinteisesti naiselliseksi mielletty ei oo kovin ihannoitavaa ja kiinnostavaa. Mitä se sitten ikinä onkaan ja onko se oikea asia ja onko mikään.

– Käytiin lauantaina katsomassa sekä 8-vuotiaan tanssiesitys että hieman nykytaidetta. Viiruksessa meni installaatioesitys Inter-Floral Mint Box. Paljon hyviä avauksia mielelle (miltä tuntuu leikkokukasta, ihan kauhealta, ei enää ikinä leikkokukkia) ja harjoitteita, joihin oli helppo lähteä mukaan. Mutta teoksena Mint Box tuntui keskeneräiseltä. Mulle avasi paljon kun sanottiin, että tämä voisi olla kasvin uni. Silti kaipasin dramaturgista ja tilasuunnittelullista terävöittämistä.

– Haluaisin pitää joululomaa nyt. Lapsikin on kipeä. Eikö joululoma olisi järkevämpi pitää ennen joulua, ettei tarvitsisi työkiireiden keskellä säätää jotain pipareita ja asioita. Joulun jälkeen on sitten sellainen reipastunut olo, että taas selvittiin ja nyt lähtee.

– Menin yksi päivä Innolle allekirjoittamaan kustannussopimusta, mutta unohdimme.

Menin yksi päivä käymään Voimalla, kun luulin, että siellä on jonkinlainen yleisötapahtuma/ juhlallisuus. Kesti pitkään tajuta, että olin tullut vääränä päivänä. Kuva Voiman toimistolta.

23.12. maanantai

– Hra T lähti viemään lehtiä Lahteen. Minä vien pienemmät lapset Hoplopiin, jossa on yllättävän mahdollista tehdä töitä, mikäli ei haittaa saada stressipiikkiä aina kun joku huutaa äitiä. Järjestelen Nuppukirjan dramaturgiaa.

Hän auttaa. HUOM. kirjat ovat Hra T:n paitsi Saamelaisten mytologia -plagiaattiteoksesta hänkin sanoutuu irti.

26.12. torstai

– Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on jälleen kirja, jota kohtaan minulla oli ennakkoluuloja. Ehkä siksi, että yhdistin sen siihen johonkin Engel/akvarelli-romaaniin, koska öö molempien nimet alkoivat e:llä voi herrajumala ja taisivat olla Finlandia-ehdokkaina samaan aikaan. Mutta siis aivan upea kirja tämäkin. Ja Emma on muutenkin superkiinnostava tekijä. Ja oikeasti varmaan se Engel-romaanikin on lopulta ihan hyvä.

– Alan palautua joulusta. Meillä oli kaikki lapset, Hra T:n koko perhe mukaan lukien ex-vaimon koko perhe ja pari ystävää. Se oli kivaa, mutta pitihän siinä esim. vähän siivoilla. Kirjoitan Rehabia ja mietin, saanko sitä ikinä valmiiksi. Onneksi hyvät kirjat ovat useammin lyhyitä kuin pitkiä.

28.12. lauantai

– Kauhean vaikea ryhtyä Nuppukirjan työstämiseen. Kirjoitan oman esseehkön. Alan muistaa ulkoa, mitä ihmiset puhuivat haastatteluissa. Mulla on hyvin syvä vastustus akateemisen tekstin kirjoittamista kohtaan. Yliopistolla ärsytti puhujaääni, joka esseisiini hakeutui. Teen itselleni säännön: en kirjoita mitään, minkä Elisa Aaltola kirjoittaisi paremmin. Tämä toki jättää itselleni melko pienen nichen, mutta jospa sitten koetan asuttaa sen hyvin.

– Jokin aika sitten sieltä Väinö Linna -kirjan toimituskunnalta tuli viesti, että kustannustoimittaja saattaa olla yhteydessä jos tarpeen. No kyllä mä toivon, että sitä mun tekstiä vähän arvioidaan myös kriittisesti. Missään nimessä en halua, että se jää puolivillaiseksi perseilyksi. Kyllä täytyy olla ihan fullhoodeeperseilyä.

29.12. sunnuntai

– Hra T kysyy, kuinka pitkiä meidän Nuppukirjaan tulevat esseet ovat. Että mikä merkkimäärä. Sanon, että eihän ne ole vielä valmiit, niin mistä sen tietää. Hän kertoo aloittavansa kirjansa sisällysluettelosta. Mistä voi tietää, mitä sisällysluetteloon tulee, jos ei ole kirjoittanut kirjaa vielä?!?!? Tarja ei onneksi enää pyydä multa kohtausluetteloita.

– Luen Laura Lindstedtin hienon esseen siitä, miten äänikirjat tyhmentävät kirjallisuutta. En itsekään haluaisi kuunnella romaaneja, se veisi hirveästi päätäntävaltaani ja tulkinnanvapauttani. Sitä paitsi tykkään lukea. Mutta podcastit on parasta, olen kuunnellut viime aikoina paljon australialaista Knowing Animalsia (löytyy Spotifysta), jossa haastatellaan kriittisen eläintutkimuksen tekijöitä. Erityisesti mieleen painui jakso, jossa puhuttiin vegaaneille tehdystä haastattelututkimuksesta, josta oli noussut otsikoihin yksityiskohta, että muutamat vegaaninaiset eivät halunneet harrastaa seksiä lihansyöjien kanssa (ja miksi haluaisivat, siinäpä kysymys). Siitä sitten olivat lihansyöjämiehet raivostuneet niin pahasti, että olivat alkaneet tunkea kommenttipalstoille ynnä muualle EI VAIN raiskausfantasioita vaan ennen kaikkea juttuja, joissa puhuivat näiden naisten syömisestä, siis että he söisivät nämä naiset. Onneksi tämä vuosikymmen päättyy.

 

1 Comment

  1. Pohja on saatanan hyvä

Vastaa

Your email address will not be published.

*