24.10. torstai

– Kulttuuri-, media- ja taidealan Lift-tapahtuma Kaapelitehtaalla. Vähän nolottaa, kun viime vuonna Ina sanoi, että hänet oli kutsuttu sinne puhumaan, ja mä olin silleen, että älä mene tollaseen turhaan nevö hööd -touhuun, ei siellä oo ketään. Se oli never heard ehkä siksi, että järkättiin ekaa kertaa viime vuonna. Yle kutsui minut paikalle hengailemaan liittyen siihen meidän komediaprojektiin. Oli aivan älyttömän ihanaa vaan istua ja kuunnella kollegojen puheita koko päivä. En nyt ehkä varsinaisesti oppinut mitään, mutta tuli sellainen lannoitettu olo. Tai kasteltu, miten vaan.

– Elonkehässä Riikka Kaihovaaran artikkeli, jossa puhutaan ihmismielestä ekosysteeminä, siitä, miten asiat kompostoituvat siellä ja maatuvat. Tai voivat joutua hapettomiin tiloihin ja nousta sieltä sitten joskus kauhistuttamaan kuin öljy ikään.

25.10. perjantai

– Tapaan yhden kuraattorin ja ymmärrän, että on tosi tärkeää tavata henkilökohtaisesti eikä vain meilailla tai edes skypettää.

– Nuoren Voiman Liiton Sápmi-ilta. Ekana keskustelu saamelaisesta kirjallisuudesta, mutta oikeastaan ei puhuta yhtään saamelaisesta kirjallisuudesta. Paitsi sen verran, että Vesa Rantama kysyy Petra Laitilta ja Niillas Holmbergilta (runokirja Jalkapohja lukulistalle!!!), että kuuluuko saamelaisessa kirjallisuudessa määritelmällisesti olla esim. perinne-elinkeinoja mukana. Ymmärsin vastaukseksi joon. Eli sitten se tarkoittaisi sitä, että sisällöllinen seikka tuo siihen kirjallisuuteen sen saamelaisuuden (toki sen lisäksi, että kirjailija itse on saamelainen). Tämä vastaus jää mietityttämään. Eilen pohdin vähän tähän liittyvää Iram Haqin Q&A-sessiossa, mutta enemmän vastaanoton kannalta: etnisten (tai muiden) vähemmistöjen taide nähdään aina nimenomaan heidän erityisyyttään käsittelevänä. Samoin kuin naisten tekemää taidetta on tarkasteltu naiseutta käsittelevänä. Ehkä tässä ei sinänsä olekaan muuta ongelmaa kuin se, että on olemassa ryhmiä (tai no, ryhmä), joita käsitellään ikään kuin vapaina kaikesta erityisyydestä. Yksikään ryhmä ei voi kertoa ihmisyydestä objektiivisesti tai neutraalisti, jokainen käsittelee sitä omasta asemastaan. Ja se, jos sanoo, että tässäpä valkoista miestaidetta nyt taas tuutin täydeltä, ei tarkoita sitä, että mitään ei saa enää sanoa. Muita huomioita: Pauliina Feodoroff on maailman karismaattisin ihminen.

Pauliina esittää runonsa.

– Liken ja Sammakon iltamessu. Maria Säkö kehuanalysoi Pohjaa, olen tosi otettu. Ja mietin, että pitäisköhän pikkuhiljaa saada jotain uuttakin aikaan.

Elisa otti meistä vessaselfien Iltamessussa.

29.10. keskiviikko

– T tulee Suomeen, aloitamme ottamalla uudet pressikuvat ja kokoustamalla 4 palaveria putkeen. Pehmeä lasku lol. Mä en kyllä ole kovin hyvä palaveeraaja. (Myöhemmin kun saamme nähdä kuvia, kysyn, onko mitään, joissa en näyttäisi psykopaatilta. Vastaus: ”Katsotaan.”)

8.11. perjantai

– Viime viikolla kuvattiin Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen, Eeti Bergin, Pehmee podcastin Meriam Trabelsin ja Carolinen Suinnerin, syöpäklinikan Ulla Draken, Hilja Grönforsin ja Saara Särmän haastattelut. Niitä olen nyt kuunnellut ja litteroinut. Kerroinko lifehackistani haastatteluiden litteroimiseen? Kuuntelen ja pölötän puhelimen muistiinpano-ohjelmaan, joka kirjoittaa sanelua tekstiksi, vaikkei kylläkään kovin hyvin. Se nopeuttaa. Monet ovat haastatteluissa puhuneet rauhoittumisen merkityksestä ja lempeydestä, omien etuoikeuksien näkemisestä. Se, miten tässä maailmassa pitäisi olla, on hirveän yksinkertaista. En ymmärrä, miksi se on niin vaikeaa.

Jenni-Juulian työhuoneen taulu viittaa selityksiin, joita annettiin sille, että ihmiset törmäilivät tahallaan näkövammaiseen naiseen (mitä helvettiä ihmiset?!), luvut viittaavat muistaakseni pisteisiin, joita kustakin selityksestä sai.

– Olen ollut iloinen, kun olen saanut keskittyä vain HAM:in duuniin ja omaan kirjaan. Voisinpa järjestää asiat niin, ettei tarvitse tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa. Tai jos välillä täytyy, niin vähintään puolet ajasta sitten tällaista. Tarja soitti eilen ja sanoi, että Ulla Innolta piti kässärinäytettäni hyvänä. Sovimme, että kirja voisi mennä kesäkuun puolivälissä taittoon. Nyt pitää enää kirjoittaa saatana.

– Voi vittu olin unohtanut Framen järjestämän kuraattoritapaamisen. Lapsi ei ollut aamulla ihan päiväkotikelpoinen ja enpä sitten muistanut muuta kuin iltapäivän menon. Lifehack nro 2: jos ei ole viitsinyt ladata mäkkiin sitä uutta ohjelmistopäivitystä, niin tietsikka ei suostu kirjautumaan iCloud-tilille, jolloin esim. jos painaa doodlesta, että merkkaa tää mun kalenteriin, niin eipä merkkaa. Vihaan näitä laitteita. Hra T kertoi jostain berliiniläisestä oikeusvirastosta, jossa ei ollut päivitetty koneita sitten Windows 95:n (aivan hyvä) ja eiköhän ne sitten olleet saaneet viiruksen, mutta eipä hankittu uusia koneita, vaan kaivettiin Remingtonit naftaliinista. Se olisi ihanaa. Kun kirjoitan, hakkaan näppäimistöä aika kovaa, joten pärjäisin varmaan kirjoituskoneen kanssa.

Lapsi vietti sairaslomansa Netflixin äärellä. My Little WTF?

9.11. lauantai

– Kuraattorit suostuivat tapaamaan minut eilen illemmalla. Pyysin liian monta kertaa anteeksi. Heidän edustamansa biennaali on Keralassa. Ai niin ja Naudan historian museo menee ehkä Ruotsiin.

– Käydään koko katraan kanssa katsomassa Katriina Kettusen lopputyö Uutisista, hyvää päivää, jonka ainoa esitys on Sanomatalon Mediatorilla. Teoksessa Katriina, joka on tehnyt itse pitkään toimittajan ja juontajan töitä, käsittelee arveluttavia keinoja, joilla uutismedia koettaa kilpailla huomiosta. Lavalla myös lihaa, jonka käyttö on aina epäilyttävää ja niin nytkin, mutta hutiloiden valmistetut tartar-pihvit (siis hyi saatana, en tiennyt, mitä se on) kuvaavat kieltämättä hyvin sitä, miten toimittajat joutuvat kiireessä tuottamaan isoista asioista jotenkin ymmärrettäviä uutisia. Tärkeää on myös, että liha syödään. Esiintyjä ei kyllä pysty koko annoksen hävittämiseen, koska on jättänyt itselleen vähiten pilkkoutuneen köntin. Lapsi: ”Sun kaveri syö lihaa!”

10.11. sunnuntai

– Ei helvetti. Mun oli tarkoitus vähentää lääkeannostani. Tajuan aamulla, että olen sen sijaan lisännyt sitä ja syönyt ainakin viikon ajan ekstrapaljon mömmöä.

– Yle päätti, että ei halua mun ja Annan komediaa.

– Harjoittelen kuumeisesti äänityslaitteiden käyttöä, luulen, että pärjäisin. Maura lupaa tuoda aamulla oman Zoominsa, koska siinä, joka meillä on lainassa OE:ltä, on jotain rätinää.

11.11. maanantai

– Teen juuri Atlantin yllä ilmastorikosta. Tuntuu kivalta nähdä T ja tehdä töitä, mutta lentäminen nyt tietenkään ei ole mikään kestävä vaihtoehto. Mannerten välinen suhaaminen saattaa olla piankin menneisyyttä.

Epäihmisyyden museon HAM:in keikkaa varten kokoan yksittäisistä tiedostoista kaikki suomenkieliset tekstit uutta editointia varten. Me sanotaan aina, että ”tehdään kerralla hyvin, niin ei tarvitse tehdä sitten uudestaan”. Ehkä tästä tulee nyt se täydellinen versio, täydellisellä resoluutiolla, täydellisellä fonttikoolla, täydellisellä synkalla ja nollalla virheellä tekstisisällössä. Taipei oli jo varsin lähellä. Mutta toki se oli kiinaksi.

– Luin eilen loppuun Pauliina Haasjoen Himmeä sininen piste -esseekokoelman. Ihan mielettömän hieno katsaus, jossa tarkennetaan maan pinnalle avaruudellisesta perspektiivistä, mutta myös avaruuteen inhimillisestä. Onko esseeteoksille mitään palkitsemissysteemiä Suomessa? Jos ei, niin miksei.

Ei tätä paljon täsmällisemmin enää voi sanoa. Himmeä sininen piste.

23.11. lauantai

– New York -viikko oli niin intensiivinen, että seuraava Helsinki-viikko meni toipuessa. Pääsääntöisesti Becomingin nauhoitukset on nyt tehty. Vielä haluttaisiin kolme bonus-henkilöä mukaan, koska he eivät ole aikataulujen takia pystyneet osallistumaan aiempiin kuvauksiin. Vaikka tämän teoksen tuotantorakenne on aivan erilainen kuin 2016 Epiksen, niin kyllä me aivan hemmetisti tehdään tässäkin tuotannollista työtä. Tosin jokin aika sitten puhuttiin tästä T:n kanssa, mä olin vähän huonona, että ei ehdi tehdä luovaa työtä, kun pitää miettiä jotain esittelylappusia ja niiden paikkoja. Mutta T sanoi, että se on osa sitä taiteellista työtä, se on sen tilan suunnittelua. Tällä kentällä (en aivan osaa määritellä, millä kentällä) taiteen tekeminen on hyvin erilaista kuin vaikka kirjallisuuden puolella. Ehkä juuri sen monialaisuuden takia. Kirjoittaessa joutuu miettimään kontekstuaalisia asioita oikeastaan vasta luovan työn päätyttyä. Kansi ja esittelytekstit pitää tehdä etukäteen, mutta se on tosi pientä. Mitä immateriaalisempi taiteenlaji, sitä vähemmän oheistoimintaa. Ja siis immateriaalinen prosessin aikana, lopputulos voi sitten myös materialisoitua, esim. kirjaksi. Ja tässäkin on ehkä niin, että mitä simppelimmin lopputulos tiivistyy joksikin objektiksi, sitä vähemmän siinä on säätöä. Okei, tää ei päde elokuvan kohdalla. Vähän väsyttää.

Hans Haacken näyttely New Museumissa.

Tämän takia on selvää, kumpi vastaa kuvauksesta, mutta tästä välittyy pointti kuitenkin.

– Loppuraportti minusta äänittäjänä: onnistuin. Vain kerran unohdin painaa reciä. Huomasin asian onneksi nopeasti. Oli meillä joinain päivinä myös äänittäjä. Mutta olen erittäin tyytyväinen itseeni havaittuani, että pystyn tekemään tällaista teknistä. Meidän Amerikan haastateltavat olivat myös aivan huikean fiksuja ja nerokkaita. Kuten ovat olleet kyllä suomalaisetkin. Erityisen vaikuttunut olin siitä, että he vastasivat kysymyksiin, joita en aivan järjellisesti osannut kysyä. Kuulostaa helposti valtavan teennäiseltä sanoa, että olen niin etuoikeutettu. Mutta se on vahvasti se tunnetila, jossa pyöriskelen kuunnellessani näitä ihmisiä.

– Olen lukenut Emmi Itärannan Teemestarin kirjaa. Minusta parempi nimi on muissa käännöksissä käytetty ”Veden muisti”. Paitsi toki Memory of Water sisältää tuplamerkityksen. Ehkä siis ”Veden muisto”? Hmm. Tosi hieno kirja kaikin puolin, mutta kaipaan huumoria. Siis ei sellaista, että onpas vitun hauskaa täällä dystooppisessa tulevaisuudessa ja joku liukastui banaaninkuoreen. Vaan jotain, mikä on kielen tasolla, jonkinlainen kepeys, mutta myös karnevalistisuus ja liioittelu. Salmisen Mir taas vie sen aika ääripäähän samalla kun rikkoo tarinan. Tarinallinen koherenssi on hauras rakennelma, se ei kestä sekoilua.

Arvaa kumpi.

– Mulla on tällä hetkellä vain yksi lopputyöohjattava opiskelija. Meillä oli eilen hyvä tapaaminen, ainakin omasta mielestäni. Todella erilaista ohjata näytelmällisemmän tekstin kirjoittamisessa, edellisethän ovat olleet jotain muuta (mitä?) tai ainakin kauempana perinteisemmästä draamasta. Aiemmin olen puhunut opiskelijoiden kanssa enemmän aiheesta ja siitä, miten se tulee esiin ja mitä isoja juttuja pitäisi ehkä muuttaa tai miettiä, nyt mennään kohtaus kerrallaan.

– Torstaina koko katraan kanssa katsomassa Hurja Ruuthin Talvisirkus. BAU oli paras tähän asti näkemistäni, koko ajan sai pelätä, että kohta sattuu. Kuten olen aiemminkin sirkuksen määritellyt, se on taitoa ja harjoitusta vaativaa esitystaidetta, johon kuuluu hengenvaara.

Lapsi otti valokuvia, kun katsottiin Ina <3 Suomen ruokajaksoa. Mun lemppari.

27.11. keskiviikko

– Toissapäivänä näimme Camilla Rantasen kirjoittaman Otteita-esityksen Kansiksen uudella Vallilan konepajan näyttämöllä. Aivan upeasti onnistunut teos, varsinkin kun mietin premissejä, jotka olivat 1) nuorten haastattelut ja 2) esityksestä piti tulla immersiivinen / yleisö liikkuu (mikä on oikea termi tälle). Otteita on suunnattu nuorille, joten oli vähän hassua, kun iltayleisö oli mun ikäistä ja plus. Itse nautin kyllä, tila oli aivan ihana ja toimintaan ja liikkumiseen kutsuva ja esiintyjät olivat jotenkin todella sydämellä (ja taidolla) mukana. Luin kässäriä alusta asti ja mietin, että miten ihmeessä tämä levitetään näyttämölle, mutta toimi.

– Eilen katsottiin Dawn of the Dead. Mun rakkaus zombi-elokuviin on yhä olemassa ja kyllähän tämäkin teos edelleen on ajankohtainen ja kiinnostava, mutta voi jeesus oli kyllä vaikeuksiakin. Ehkä eniten Dario Argenton väsäämän musiikin takia. Tietysti myös henkilöhahmojen vitunmoinen ärsyttävyys saa lähinnä odottamaan, milloin heille käy huonosti. Ja ne maskit (en laita tähän kuvia, kun toi outo MLP-kuva on jo tarpeeksi ongelmallinen). No kun ei ole aikaa ja rahaa, niin minkä teet. Eikä se nyt ole siitä kiinni, tavallaan kiva vaan, että tehosteet (”tehosteet”) eivät tee elokuvaa. Pidän Romeron elokuvissa kyllä siitä, että yhteiskunnan rakenteisiin piirtynyt epätasa-arvo eksplikoidaan ja siihen kiinnitetään huomiota, mutta lopulta se on sitten joko nainen tai musta mies, joka tarjoilee ruuan jne.

– Hra T:lle tulee Journalisti-lehti, johon Anton Vanha-Majamaa oli kirjoittanut kiinnostavan kolumnin kulttuuritoimittajien ja taiteilijoiden ongelmallisesta suhteesta siitä näkökulmasta, että jos toimittaja on perehtynyt jonkun tuotantoon, niin hän luultavasti myös fanittaa sitä (no ehkä väärä sana tässä yhteydessä ja hänen tekstinsä fokus oli populaarikulttuurissa), jolloin puolueettomuus voi olla vähän hataralla pohjalla. Mulla on paljon toimittajaystäviä, toimittajat on ihania. Kieltämättä välillä on tullut mieleen, että onko tämä tyyppi nyt jo vähän jäävi sanomaan mitään tekemisistäni ja asetanko hänet vaikeaan tilanteeseen, jos mainostan jotain omia juttujani. En kuitenkaan tutustu heihin sillä ajatuksella, että nytpä hyödyn (koska oikeasti he ovat ihan moraalisia toimijoita, jolloin jääväävät itsensä ja sittenhän suorastaan epähyödyn), vaan siksi, että toimittajataustaisten ihmisten kanssa on usein kiinnostavampaa jutella kuin taiteilijoiden. ANTEEKSI TÄMÄ YLEISTYS. Keskimäärin toimittajat puhuvat vähemmän itsestään kuin taiteilijat (ja ovat näin ollen kiinnostuneempia minusta!!!!). Toki on myös niin, että toimittajat puhuvat ylipäätään ihan helvetisti enemmän kuin mitkään muut ihmiset.

Willa oli löytänyt ennen haastattelua tällaisen lehtisen. Luulin huumoriksi. En aidosti ollut aiemmin sisäistänyt amerikkalaisten tulkintaa evoluutioteoriasta.