14.1. tiistai

– Filippiineillä purkautuu tulivuori. Katselen kuvia ja mietin, miten hirveän banaali tämä meidän (täällä lännessä) kulttuuri on. Savua ja salamoita ja tuhkan peittämä kaupunki ja siihen ei voi suhtautua muutoin kuin että jaahah, toivottavasti ketään ei satu. Ehkä kokemus paikan päällä olisi subliimimpi. Jotenkin kun koko maailma on näytöllä ja mukamas selitetty, niin kaikesta katoaa suuruus ja pyhyys eikä meillä ole edes jumalauta tabuja paitsi jotkin oman ruumiin eritteet eikä juuri nekään. Onneksi on ja tulee erilaisia tapoja hahmottaa maailma ja tutkimus ja päästään ehkä taas siihen, että ei tää nyt ollutkaan niin simppeli kuin mihin tässä muutaman tuhannen vuoden tuumailussa päädyttiin.

– Terike oli täällä viikon. Nyt olen aivan voipunut ja kipeä (kipeys ei hänen ansiotaan). Meillä oli hyvä työviikko, saatiin ihan saatanasti aikaan ja aloitettiin myös Becomingin editointi (toisin sanoen T aloitti, koska minä en osaa). Koottiin kässäriä ainakin puoleenväliin saakka, käytiin HAMilla kahdesti, duunattiin Jäämistön (kuratoimamme näyttely HAMin kokoelmasta) ripustussuunnitelma ja päätettiin, millaiset istuimet Becomingin tilaan tulee (tämä vei yllättävän paljon aikaa). Lisäksi kuvasimme Sonya Lindforsin ja Eija-Liisa Ahtilan haastattelut, jotka olivat hienot. Eija-Liisa puhui siitä, miten toisenlaista esittämisen tapaa, ei-ihmiskeskeistä esittämisen tapaa, on miltei pakko lähestyä pala palalta. Ei voi suoraan hypätä syvään päähän. Ja kuvan on säilyttävä tunnistettavana yleisölle, joka koostuu kuitenkin ihmisistä.

– Sain taas äänittää. Maura lainasi omaa nauhuriaan, koska koin oloni sen kanssa varmemmaksi kuin OE:lta lainaamamme, jonka Kristo oli pelastanut roskikselta. Maurankin laitteessa oli mennyt jokin mönkään (minun sitä käyttäessäni). Maura tutki tunnin ajan Zoomin manuaalia netistä, hermostui ja alkoi painella täysin sattumanvaraisesti kaikkia kojeen nappuloita ja katso: vika korjaantui. On kyllä onni työskennellä ammattilaisten kanssa.

Nuppukirjan käsikirjaosuus, johon on kerätty haastateltavien vastaukset erilaisiin miten-kysymyksiin (miten syödä, miten rakastaa, miten kuolla, miten taistella jne) on koossa, muutamia käännöksiä lukuunottamatta. Jos rehellisiä ollaan, epäilin vakavasti, saammeko tässä kaikessa tohinassa kirjaa valmiiksi näyttelyn avajaisiin (se kuitenkin on vähän sellainen ekstrajuttu), mutta kyllä se perkele taitaa tulla. Toki tähän vaikuttaa meidän törkeän hyvä graafisen suunnittelun jengi Tstolta. Jos jotkut pystyy tekemään nopeasti hyvää, niin he.

– Käytiin viime viikolla katsomassa Leea Klemolan Arktiset leikit Espoossa. Pitkästä aikaa oli kivaa nähdä oikein ns. perinteistä teatteria. Ns siksi, että en tiedä, voiko Leean tekemisiä kutsua perinteiseksi millään mittapuulla, niissä on aina sellainen hyvin syvä omalaatuisuus ja ne rakentavat ihan omaa perinnettään. Mutta ääh puuh, onko se n-sana ihan vitun pakko tunkea mukaan. Samaa mietin tänään jotain Hesarin (rasismia, sen hävittämistä koskevaa) kolumnia lukiessa. Ei se nyt hirveästi auta, vaikka siinä olisi lainausmerkit ympärillä. Eikä auta myöskään, vaikka se sanottaisiin rasismia vastustavassa kontekstissa. Ei auta mikään. Joillain sanoilla vaan on liian suuri taakka. Sepä onkin tavallaan hienoa sanoissa, että ne voivat kantaa niin paljon merkityksiä. Mutta se on myös kammottavaa niissä ja edellyttäisi vastuuta käyttäjiltä. Ihmiset aina keksivät hienoja juttuja ennen kuin osaavat käyttää niitä. Uskomaton laji.

25.1. lauantai

– Olen tehnyt viime päivät Nuppukirjan toimitustyötä. Kirjojen toimittaminen on kyllä aikamoista säätöä, varsinkin kun mukana on 37 ihmisen haastattelut. Enkä ole edes mitenkään yksinäni tätä säätänyt, Terike on myös tehnyt ja HAMin Petronella on ollut aivan loistava oikolukija/toimittaja, varsinkin englanninkielisten tekstien kanssa, kadehdittava kielentaju. Tosin yhtenä aamuna naureskelin, kun hän ja kääntäjämme Mike olivat käyneet edellisiltana meilinvaihtoa siitä, käytetäänkö jossain yhteydessä sanaa porous vai ei (huom. siis ei liity poroihin ja porouteen). Se tarkoittaa huokoista, minkä tarkistin ennen kuin toivotin heille very porous day. Niin Nuppukirjanhan on määrä ilmestyä sekä suomeksi että englanniksi. Tämä luonnollisesti on tuplannut toimitustyön määrän

– Yksi niistä monista asioista, joihin Becomingin tekeminen on tuonut mulla syvyyttä on ruuantuotanto. Olen ollut luomuosuuskunta Oma maan jäsen pari vuotta. En tajunnut liittyessäni, että pitäisi tehdä muutakin kuin vain maksaa ja käydä noukkimassa ruokakassinsa. Enkä olekaan tehnyt mitään muuta, en ole osallistunut millään tavalla. Kävimme Becomingia varten Oma maan tilalla Tuusulassa haastattelemassa Ruby van der Wekkeniä, joka on siis QUEEN, googlaatte jos ette usko. Hän puhui siitä, että ruoka on systeemin muutoksen ytimessä. Että sillä, jolla on valta ruuantuotantoon ja myös veden hallintaan, on valta myös kaikkeen muuhun. Siksi Oma maan tapainen viljelyosuuskuntatoiminta on paljon muutakin kuin sitä, että mietitään, mitä olisi kiva kasvatella. Se on Rubyn sanoin Utopian practice, keino harjoittaa utopiaa konkreettisesti, koska siinä maa ja sitä kautta ruuan kasvatus ovat ihmisten omissa käsissä. Ja nämä ihmiset saavat ja joutuvat toimimaan yhdessä ja harjoittamaan radikaalia demokratiaa keskenään ja se on vaikeaa, mutta siitä siinä on kyse, sen vaikeuden kanssa olemisesta, siellä tapahtuu se muutos ja liike. Olen ajatellut, että kesän lopulla sitten KUN saan Rehabin pois käsistäni, menen Tuusulaan tonkimaan ja keräämään ja opettelemaan.

– Kirjoitin Niin&Näiniin esseen subliimista. Ensin kirjoitin ihan toisenlaisen tekstin taiteen harjoittamisen biologisesta puolesta, mutta en ollut tyytyväinen siihen. Haluaisin kirjoittaa vielä kolmannen paremman. Yllättävän usein mietin yllättävän vähän sitä, mitä lukijat nyt ajattelevat (minusta!!) kun joitain esseitä tai kolumneja tms johonkin tyrkin. On vähän absurdia, että nyt Niikkarin kohdalla ryhdyn näin itsetietoiseksi, sillä ei kuitenkaan taida olla mikään hillittömän suuri lukijakunta. VAIKKA PITÄISI OLLA, se on tosi upea julkaisu.

– Hra T on aina valtavan avulias kun tarvitsen mitä tahansa aineellista tai humanitaarista jeesiä töihini. Mutta tällä avulla on hintansa. Hän suunnitteli vastamainoksen huuhaaterveysmarkkinoinnista ja tarvitsi siihen mallia. No, jos olen esiintynyt jo poliisina, niin miksi ei sitten terveysguru Carmen Mansikkinakin. Hauska havainto oli se, että kaikki nämä vuodet mun sisällä on piillyt henkilö, joka voisi olla minkä tahansa kotimaisen naistenlehden kannessa. Että nyt voin aidosti sanoa, että en vaan ole halunnut olla se henkilö. Ja tiiättekö valokuvahymyn pitää olla niin leveä, että se oikeesti sattuu ja tuntuu, että ei pysty venyttämään naamaa siihen asentoon. Mutta kuvassa se näyttää tosi hyvältä. Ehkä tässä on jotain sellaista, mistä juttelimme yksi päivä Pedron kanssa. Että aina on olemassa se vaihtoehto, että vetää kissamaskin päälle. Mutta se pitää sitten ownata. Ja mä en ole varma, olenko vielä luonut omaa kissamaskiani ja ownaanko sitä. Vai ovatko nämä kirjoitukset se kissamaski? Nythän on siis valtavan trendikästä se, että muka kerrotaan hyvin yksityisiä asioita, annetaan intiimiyden vaikutelma, mutta se tehdään voitontavoittelun vuoksi. No, mun toiminnasta on kyllä voitontavoittelu kaukana. Syytän siitä isääni, joka on aina ollut sitä mieltä, että jos on niin etuoikeutettu, että voi tehdä työkseen sitä, mitä rakastaa, niin sitten siitä ottaa vain sen verran rahaa, että saa kulut katettua ja tulee jotenkuten toimeen (mä tulen kyllä valtavan hyvin toimeen omasta mielestäni).

– Eilen kirjoitin Rehabia, siinä alkaa olla kaunis rakenne, joka on fragmentaarinen mutta silti selkeä. Siis selkeä sillä ehdolla, että hyväksyy, että nyt tähän tuli joku toinen tyyppi kertomaan jonkun asian ja se kertoo sen jossain toisessa ajassa myös kuin edellinen.

– Aloin lukea Kukka Rannan ja Jaana Kannisen kirjaa Vastatuuleen. En voi pitkiä pätkiä lukea, kun tulen niin vihaiseksi siitä, mitä Suomen valtio ja yritykset sen tuella ovat Saamenmaassa tehneet ihmisille ja luonnolle.

Pehmee-podcastista oli tullut toinen tuottis. Vissiin tokassa jaksossa Meriam ja Caro puhuivat muodista ja kivijalkakaupoista, nauroin kohtuuttomasti, kun toinen sanoi: ”Siis mitä täs lukee, sä oot kirjoittanut tähän puujalkakauppa.” <3 (Myös: välilihatila.)

27.1. maanantai

– Käytiin lauantaina katsomassa Teemu Mäen ja Maija Nurmion tanssiteos Eliane. Tietysti mulla oli mielessä viimeksi Teemulta näkemäni Jouluevankeliumi, jonka lopun tanssiosuutta en rakastanut. Tässä teoksessa oli kuitenkin oikea koreografia ja katsominen oli miellyttävää, siinä oli nyansseja ja tanssissa oli myös jännitettä. Nykytanssi on vähän hassu laji, kun sehän voi näyttää siltä, että no mitäs, sen kun pylleröidään menemään. Mutta kun se ero pylleröinnin ja oikean välillä on sitten erittäin helppo nähdä. Joka tapauksessa esitys oli oikein nautittava. Alun videotyökin oli hieno. Tosin esityksen jälkeen avecini Anna huomautti, että ei oikein nähnyt yhteyttä teoksessa käsitellyn Utoyan joukkomurhan ja oman kehon kuolevaisuuden kohtaamisen välillä: kuoleminen ja tappaminen ovat aivan eri asioita. Mun mielestä tämä huomio oli valtavan hyvä! Mutta useinhan sitä taiteen kanssa puljatessaan yhdistää vaikkapa kaksi eri teemaa, jotka molemmat mietityttävät ja kiehtovat juuri sillä hetkellä, eikä niiden yhteyttä sen enempää mieti. Keskustelu ennen esityksen alkua: ”Niin miten se sun ejakulaatiojuttu?”

– Luin äskettäin Liv Strömqvistin Kielletyn hedelmän. Suosittelen ihan jokaiselle.

– Voi vittu. Nyt se meidän kääntämä värssykirja tuli painosta. Olin laittanut siihen dokkariin, johon kirjoitimme käännöksen, että ”Suomentaneet Nti Laura ja Herra T” ja tämä oli sitten päätynyt lopulliseen painokseen. Mmm.

28.1. tiistai

– Terike editoi nyt Becomingia. Se on nero. Mulla on sellainen olo kuin isällä synnytyssalissa. Kun en voi tehdä mitään hyödyllistä Tosin mun ei tämän mannertenvälisyyden ansiosta tarvi ottaa mitään fyysistä palautetta vastan.

– Mua haastateltiin liittyen selfieihiin (miten helvetissä taivutetaan). Olin vähän yllättynyt (ja loukkaantunut!) tästä. Että en kai mä nyt niin hirveästi niitä kuvia itsestäni joka paikkaan tunge (myöhemmin selviää, että Timo K. Forss oli vinkannut minut toimittajalle). Hyvä keskustelu.

– Haastattelen taas Leoa, tällä kertaa Käpylän kirjastolla. Leo haluaisi puhua vain ”tärkeistä asioista” (ilmastokriisi, hyvinvointivaltio), mutta pakko meidän on puhua myös hänen elämäntarinastaan. Kirja kuitenkin on vähän niinku muistelmat.

4.2. tiistai

– Onkohan autofiktio erityisempää ja kiinnostavampaa silloin, kun sitä tekee joku muu kuin valkoinen heteromies, koska me tiedämme jo aivan riittävän hyvin, millaista valkoisen heteromiehen elämä ja kokemus ovat? (Tää huomio oli nyt samanlainen kuin ne typerät ”nokkelat” huomiot Imagen vikalla sivulla aina.)

– Luen Marjo Niemen Kaikkien menetysten äitiä. Tosi hieno. Ihanan näyttämöllinen, voisi vaikka suoraan läjäyttää teatteriin, mutta toimii romaanina myös. Aihe on niin kauhea, että ahdistus siinä kyllä nousee lukiessa, vaikka omat issuet on aika hyvin tullut käsiteltyä. Kaikille joilla on häpeän tai kiintymyssuhteiden saralla mitään kipeää, kirja voi olla jopa terapeuttinen. Jännä: minähenkilön puhekieli yhdistettynä siihen, että hän on varastolla töissä, rakentaa aika vahvat oletukset siitä, mikä hänen vaikka sosioekonominen asemansa tai luokkansa on. Tällä teoksellahan ei ole mitään tekemistä minkään autofiktion kanssa, mutta vaikka olisikin, niin todella isosti tuo henkilön tilanne ja tapa puhua etäännyttää hänet kirjailijasta. Ja kirjailija voisi tässä yhteydessä olla kuka tahansa, ei nimenomaisesti Marjo. Kirjailijalle ikään kuin aina olettaa jonkin suht korkean statuksen ja ison henkisen pääoman. Ikään kuin puhekielellä toimiva henkilö olisi automaattisesti matalalla. Mä muuten inhoan sitä, että romaaneissa tai draamassa varakkaat ja hienostuneemmat ihmiset käyttävät kirjakieltä. Siitä tunnistaa, että ei ole kirjailija nyt tehnyt aitoa omaa havaintoa, vaan totutun kaavan mukaan mennään.

Ns. perusmeno.

9.2. sunnuntai

– Keskiviikkona käytiin katsomassa lopputyöohjattavani Ella Kähärän Liikunnan ilot Takomossa. Olin ajatellut tekstiä enemmän esityskäsikirjoituksena (enemmän materiaalina), mutta esitys näyttikin sen mulle takautuvasti näytelmänä. Nätisti siirtyi näyttämölle kyllä kaikkineen. Aina voisi tiivistää, mutta siis todella ihanat esiintyjät vetelivät pitkät tekstimassat kiinnostavasti. Ainoa, mitä mietin, oli surun esittäminen näyttämöllä. Se on yhtä vaikeaa kuin seksin ja tappamisen esittäminen. Oikeat tunteet tuntuisi sopivammalta esittää kätkemisen ja poissaolon kautta. Tästäkin huolimatta Liikunnan iloissa tuntui, että ohjaus täydentää ja komplementoi (???) tekstiä ja teksti antaa tilan ohjaajantaiteen toteutumiselle.

– Takomolta hipsimme Kaapelille Saara Särmän, Rosa Meriläisen ja Johanna Vehkoon Feministiseen kiroiluiltamaan. Nauratti kyllä kun Johanna sanoi, että niin, itse asiassa hänen kohdallaan on totta se, että mitään ei saa enää sanoa (kutsuu rasistia rasistiksi -> saa tuomion). Kuinka ollakaan Rosa suostutteli minut ja Hra T:n myös kiroilemaan lavalle. Mä valitin siellä siitä, kun oltiin juuri käyty Jani Leinosen avajaisissa ja mua vitutti, kun siellä olin ihan nobody eikä kukaan tiennyt, kuka olen tai että olen relevantti. Ja sekin vituttaa kun haluaa jotenkin tulla nähdyksi taiteilijana ja tunnustetuksi, vittu jonkun toisen ihmisen avajaiset, mitä saatanaa. Ja ikään kuin joku joskus tietäisi, kuka vittu mä olen. Ja sekin vitutti, että siellä sen taiteilijan, jolla on galleristi ja teokset myyvät isosti, niin siellä avajaisissa oli sitten tarjolla parasta tofua ikinä. Jjjuu. What a tragedy. Mutta sitten Hra T meni puhumaan (olinkin hänet esitellyt hyvin omassa puheenvuorossani, että on valkoinen hetero cis-mies, mutta silti tosi ok, TOSI ok, ja selittää paljon kyllä, mutta lopettaa, kun sanoo, että hiljaa) ja vittu mä rakastan sitä.

Olisinpa parempi kuvaaja.

– Torstaina oli Ninni Kairisalon avajaiset ja ihmettelin ääneen, miksei hän ole tehnyt mulle yhtäkään kantta. Aiju Salminen tekee mulle nyt kantta, mistä olen kyllä myöskin onnellinen. Ekat Aijun luonnokset olivat kyllä aika erikoisia, mutta sitten toka satsi meni jo paljon lähemmäs. Aijuhan teki Pohjan kannen. Antti Voimalta sanoi, että se oli kyllä hieno kansi, ei näyttänyt yhtään Innon kannelta. Into!!!!! Perkele. Tätäkin asiaa käsittelin ja sain Kuvittajat ry:n henkilöltä hienon katalogin, jossa esitellään suomalaisia kuvittajia ja graafikoita ja tämän kirjan minä vien kustantajalleni.

Ninnin duunei.

– Perjantaina otin Velda Parkkisen kanssa markkinointikuvia. Oli kivaa ja tuli varmasti hyviä, vaikka rekvisiittana toiminut Maan ystävien järjettömän pitkä kaktus ei rakastanut siirtelyä. Veldan kanssa oli kyllä tosi miellyttävää kuvailla. Helsinki Biennaalia varten kun otettiin promokuvia, mua jotenkin hermostutti se silloinen kuvaaja ja näytän kaikissa kuvissa vihamieliseltä tai pelästyneeltä. Facessa tuli myös vastaan muisto Kodin Kuvalehteä varten tehdystä photoshootista. Päästin kuvaajan kotiini, jossa se arvosteli kaikkea mukaan lukien minua ja toimi kaikin puolin töksähtelevästi ja vitun tökerösti. Silloin olin niin nuori ja epävarma, että suhtauduin ymmärtäen/anekdoottina tähän ukkeliin, jolla selvästi oli jotain ongelmaa sosiaalisen herkkyyden kanssa (kertoi mm. ettei hänen kumppaninsa anna hänen lukea tekstejään, ”koska jotkut ihmiset ei kestä kritiikkiä”, ovatkohan vielä yhdessä).

– Perjantaina käytiin myös Teakilla katsomassa lopputyöohjattavani Emil Kihlströmin Punchline. Mua nauratti, kun olin valittanut Emilille, että näytelmässä oleva ranskalainen kokki on superstereotyyppinen ja sitten esityksessä sanottiin jotain, että Jean on niin ranskalainen, ettei hän voi stereotyyppisyydelleen mitään. Jean oli aivan helvetin hauska hahmo ja verisine essuineen ja kertomuksineen siitä, ettei asiakkaat halua tietää, mitä he syövät, erittäin tarpeellinen tässä kuolemanpelkoaiheisessa teoksessa. Olin ilahtunut siitä, miten hienosti esitys oli onnistunut (Emil kirjoitti, ohjasi ja esitti yhden neljästä roolista itse). Tyylilajista en kyllä päässyt vieläkään selvyyteen. Se on vähän niin kuin komedia, mutta jotenkin liian itsetietoinen ja toisaalta herkkä. Metakomedia? Postfarssi?

– Piti ottaa selfie sitä selfie-juttua varten. Lähettelin niitä sitten toimittajalle perjantai-iltana puolenyön maissa, hmm.

– Eilen käytiin todellakin katsomassa esitystä. Matilda Aaltosen ja Joel Teixeira Nevesin Voyeur Zodiakissa oli pitkäveteinen mutta erittäin antoisa esitys. Pitkäveteisyys oli tarkoituksellista, uskon. Tarkoitus oli nimenomaan saada kaikki olemaan läsnä. Alkupuoli oli pelkästään sitä, että yleisö oli vastakkain pleksin takana olevien esiintyjien kanssa. Esiintyjillä oli samanlainen katsomorakennelma, he eivät tehneet mitään ihmeellistä, katsoivat vain, liikkuivat jonkin verran. Tuli mieleen kauhea kokemus Berliinin eläintarhasta (jossa joskus jostain syystä kävin, oltiin Mikon kanssa matkalla ja mulla varmaan tuli tarve kohdata muita eläimiä), jossa tapasin gorillan tai oliko hän simpanssi, ihan sama, ihmisapina kuten minäkin. Kauhean kokemuksesta teki se, että meitä erotti pleksi ja mä pystyin näkemään koko hänen elonpiirinsä siinä ja se tyyppi vain katsoi mua ja mä olin vaan että niinpä, olen pahoillani. Mikä vittu ihmisiä vaivaa, että eläintarhoja vielä tänäkin päivänä. No, Voyeurissa ei ollut sitä ahdistavuutta, oli suht iso varmuus siitä, että nämä ihmisapinat elävät esityksen ulkopuolistakin elämää. Sitten kun tämä katsominen oli neuvoteltu, valot muuttuivat niin, että näyttämöltä ei enää nähnyt katsomoon. Esiintyjät muuttuivat tavallaan katseen kohteiksi, tavallaan pakenivat sitä suhdetta katsojaan. He reagoivat näyttämöä kiertävään lämpimään valoon ja riisuivat vaatteitaan. Lopuksi asetelma vielä käännettiin, katsomosta ei näkynyt näyttämölle, pleksissä heijastuivat omat kasvomme, mutta samalla tiesimme, että esiintyjät voivat nyt katsella meitä. On jännä, miten jokin voi samalla olla niin tylsää ja niin aivoja kiihottavaa.

– Näiden taide-elämysten päälle kirsikaksi Antti Tuiskun Valittu kansa, Hra T rupesi sitä mulle soittamaan ja on kyl kova. Antti Tuisku on nero.

”Laita se kissa nyt siihen.”

10.2. maanantai

– Käytiin eilen Kiasmassa, minne meneminen oli mulle tosi vaikeaa, koska olin parkkeerannut itseni Sokoksen sisustusosastolle. Ennen kuukautisia mulle tulee kontrolloimaton tarve laittaa kotia. Niin siellä Sokoksella sitten katselin joitain lokerikkoja (niitä myydään myös Marie Kondon verkkokaupassa) ja olin silleen, että mä tarvin niitä ja tässäkin tällainen mikä tämä on ooh siihen laitetaan vessapaperit jooooo ai eiku talouspaperi no vielä perempi ja mikäs se tossa on alennuksessa tollanen saatanan härveli sen vois ripustaa kattoon KYLLÄ.

– Niin se Kiasma. Mähän jo aiemmin täällä valitin Kiasman Coexistence-näyttelystä. Mutta nyt ehdin katsoa siellä enemmän niitä kiinnostavampia juttuja. Ja sitä voikukkapilliteosta oli pantu ehkä pikkuisen hiljaisemmalle. Marja Helanderin videotyö oli vangitseva (Rinneradion musiikki?). Ja nabbteerin näyttely oli myös aika ihastuttava, siinä oli sellaista lapsenomaista meininkiä, että tehdään valtavan intensiivisesti ja täysin omilla ehdoilla. Tykkäsin myös siitä, että paikkasidonnaisuus oli onnistuttu tuomaan jopa tällaiseen kliiniseen instituutioon: vitriinissä oli näytteillä hyönteisiä, jotka eivät ole olleet tervetulleita Kiasman näyttelyyn.

Sergio Vegan työssä ”papukaijat kertaavat omin sanoin Raamatun luomistarinaa”.

13.2. torstai

– Hermostuttaa. Vaikea keskittyä mihinkään. Katson Becomingin videoita ja merkkailen aikakoodeja kässäriin. HAMilla kokous, tykkään niistä ihmisistä.

– Saan ehdotuksen liittyen Pixelache-festariin. En ole ihan varma, mitä ehdotus pitää sisällään, mutta sanon joo.

– Amos Rexissä tsekkaamassa Generation 2020. Tosi kiinnostavaa nähdä maailma parikymppisten silmin. Olen vanha. Tosi paljon videoita. Monien töiden olisin toivonut ottavan enemmän tilaa, jotta ajatukset olisivat päässeet pidemmälle. Kaipaan yhä enemmän kokonaisuuksia enkä osaa nauttia yksittäisistä jutuista.

– Tyttäreni on nyt tosissaan löytänyt fanittamisen Frozen 2:n myötä. Onneksi valinta kohdistui näin eikä esim. JVG:hen tai johonkin, missä kimitetään. En ole vielä itse nähnyt jatko-osaa, mutta soundtrackia kuuntelemme maanisesti. Tyttäreni on muuten oppinut kirjoittamaan. Hän oli päiväkodissa kirjoittanut pitkän lahjalistan (!?!?) syntymäpäiväänsä ajatellen. Varhaiskasvattaja totesi, että hienosti kirjoittaa, ei oo kauas omena puusta pudonnut. Aattelin, että sepä kiva, että tietää, mitä mä teen työkseni. Mutta. Saattoi sittenkin liittyä siihen, että lapsella on ollut Frozen-tarrat päiväkodissa koko viikon äidiltäni tulleessa minigrip-pussissa, jossa lukee perslilja.

Kissa katsoo lintuvideota.