18.2. tiistai

– Ymmärsin viikonloppuna, että mun mielessä on sellainen epäkunto, että en näe kuvia. Siis mielikuvia. En ollut tajunnut sitä aikaisemmin. Muistan kyllä lapsena nähneeni kuvia ja siksi musta oli ihanaa piirtää ja rakentaa legoilla. Mutta sitten tapahtui jotain. Terapeutti käski ajatella, mitä hyötyä tästä on. Koska ei mieli blokkaa jotain kykyä haitatakseen elämää. Onhan tästä se hyöty, että pystyn ottamaan vastaan aika karseita sisältöjä ilman, että ne kummittelee mulla päivätajunnassa (unissa kyllä). Ja on siitä se hyöty, että sitten on joutunut kehittämään muita kykyjä kuten sitä, että yrittää haparoida sanojen avulla kohti jotakin, mistä ei tiedä, mikä se on (kuvien näkemisen puute vaikuttaa myös siihen, että ei ole mahdollista suunnitella, koska ei voi visualisoida asioita). Pystyn johtamaan tähän myös (virhe?)ajatukseni siitä, että taiteellinen urani on pelkkää teeskentelyä: mä vain keksin asioita enkä oikeasti näe niitä. Kirjallisessa ilmaisussa se vielä menee, mutta olisi jo liian paksua alkaa tehdä kuvia tai esityksiä (joita muuten molempia teen, mutta en toki yksin). Mähän olen miettinyt, että pitäisikö mun alkaa kutsua itseäni kuvataiteilijaksi. Sehän olisi ihan relevanttia, kun kuitenkin T:n kanssa tässä nyt juuri olen täyttämässä HAMin yläkertaa ja silleen ympäriinsä biennaaleissa ja hommeleissa rampattu. Mutta kun ei ne kuvat tule minusta aidosti, en ole niitä saatana nähnyt, en taiteile kuvilla. Jos joku tietää, millä tavalla kuviennäkökykyä voi parantaa (muulla kuin huumeilla), niin kertokoon.

– Viikonloppuna naisklovnifestareilla. Lapsi käy Hurjaruuthin tonttukoulua, siellä olemme ihailleet Punaisen helmen mainoksia. Lapsen kanssa katsottiin Hanna Terävän Balalaukku. Sitten ihmeteltiin klovnitohtoreita, jotka rallattivat, että puhdas pimppi ja punainen nenä. Sen jälkeen kävin vielä Hra T:n kanssa katsomassa Deanne Fleysherin Butt Kapinskin. Se oli todella osallistava, ennen esitystä sanottiin, että missään tuolilla ei ole turvassa. Mutta yleisö oli hyvin mukana. Oli yllättävän raikasta ja ihanaa, miten kaikki miehet maalattiin naisiksi ja naiset miehiksi. Fleysherin esityksessä oli siis henkilöhahmoja, kuten Oldman Levinsky ja monia seksityöntekijöitä (whhorors), jotka hän roolitti yleisön jäsenille. Yhdessä kohtauksessa kaikkien naisten (miesten) piti nousta ylös ja esittää ikkunassa miehiä houkuttelevia prostituoituja. Miesten (naisten) taas tuli tässä reagoida esittämällä käteenvetäviä johneja.

Kuvasi Silva

19.2. keskiviikko

– Tulin eilen Mikkeliin, kun Hra T:llä on huomenna täällä avajaiset. Ajattelin, että teen kaikkea, mutta olen vain kirjoitellut hotellihuoneessa, katsonut aivan loistavan Generation Wealth -dokkarin ja kommentoinut Innon Ullan kirjoittamaa esittelyä Rehabista. Olisin itse tehnyt toisenlaisen, mutta on melko luksusta, jos ei tarvitse itse kirjoittaa esittelyjä. Hetken ajattelin, että koko rekisteri on muutettava, mutta en minä tiedä, miten kirjoja markkinoidaan, joten hitot siitä. Sen sijaan innostuin googlaamaan vanhoja hassuja arvioita. Esa Mäkinen sanoi 2011 Hesarissa Huorasadusta: ”Koko teos on kummallista sekoilua, tekstin väärinkäyttöä ja kunnianhimoista kirjallista pyrkimystä.” (Ilmeisesti tämä oli kehu.) Lasse Koskela (rauha hänen sielulleen) puolestaan valitti Parnassossa: ”Typerässä huumorissa kukkii moralisoivan maailmanparantamisen henki.” (Se ei tainnut olla kehu.) Typerä huumori ftw.

Nyt tämän banderollin tilalla lukee ”EI JÄÄMEREN RATAA”. Ja sama pohjoissaameksi.

– Tyyppi, jonka kanssa teen töitä, on nero. On jännää, miten voi samalla rakastaa toista ihmistä niin paljon, mutta olla myös vähän ärsyyntyneen kateellinen siitä, että se on niin taitava ja sitten myös tuntea erinomaista lesoutta siitä, että se haluaa työskennellä mun kanssa.

– Liimasin eilen tekokynnet käsiini, ne on niin pitkät, että on vaikea kirjoittaa. Tekee myös mieli kosketella niitä koko ajan ja naputella. #ihmisluonto

20.2. torstai

– Tänään Hra T:n kuratoiman Vuostá! Vastaan! -näyttelyn ja Häiriköt-päämajamuseon avajaiset! Kyllä ei mikään pidä niin maan pinnalla kuin mun seura. Lääväytin hotellihuoneen saman tien ja eilen vein meidät puoleksi tunniksi Mikkelin Sokokselle miettimään myyjän kanssa, että mikähän mun kelpuuttama shampoomerkki auttaisi päänahkani hilseilyyn. Ei pääse yletöntä hypeä syntymään. Hra T -raukka. Eilen katsottiin Purgen prequel, The First Purge, joka yllättikin poliittisuudellaan. Pelkään ja uskon, että elokuva antaa erittäin hyvän käsityksen Yhdysvaltain vallitsevasta rasistisuudesta ja siitä, millaiset asenteet vallankäyttäjiä liikuttelevat.

Mikkelin taidemuseo sijaitsee sopivasti kauppakeskuksessa.

Yksityiskohta Suohpanterrorin kollaasista.

26.2. keskiviikko

– Eilen Heli HAMilta soitti klo 15:06, että ooksää täällä. En ollut, vaikka olin vielä erikseen luvannut hoitaa markkinointipalaverin. Onneksi skype. Saatoin tosin huutaa kaikki kommenttini. Olin kuitenkin tavallaan on it, koska tein Nuppukirjan oikolukua. Eilen illalla tekstailin Pauliina F:n kanssa kalojen kutemiskäytännöistä, että sain yhden kuvatekstin oikein.

– Maanantaina Tarja soitti mulle, Rehab pitäisi saada taittokuntoon heinäkuun loppuun mennessä. Se saa tilanteen näyttämään siltä kuin olisi jotenkin älyttömästi aikaa, mutta heinäkuussa työnteon mahdollisuudet ovat perinteisesti varsin vähäiset. Ja lapsettomalla ajalla olisi kiva hoitaa kuntoon syksyllä Kalmariin menevän Naudan historian museon asiat.

Nautin tällaisen tekstin lukemisesta.

– Luin Tervetuloa jäteyhteiskuntaan! -kirjan, olisin halunnut päästä vielä syvemmälle jätteisiin, mutta tämäkin inspiroi. Rehabin piti alun perin kiertää jotenkin synnin ja saastan aiheissa ja jännitettäkin kovasti ajattelin tutkia, mutta perustavaksi tutkimuskysymykseksi siihen on nyt muodostunut jotakuinkin, miten olla suhteessa tavaroihin/artefakteihin/ylijäämään ja myös omistamiseen ja luopumiseen, ehkä myös uhraamiseen.

– Luen Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon. Ihmeellisen sama tematiikka kuin siinä Marjo Niemen Kaikkien menetysten äidissä.

– Käyn TAAS läpi Epäihmisyyden museon materiaaleja. Päiväni murmelina.

Mutta onhan se nyt tosi hieno. Tässä Taipein editio.

5.3. torstai

– Käyn Innolla markkinointipalaverissa. Valmistaudun kuuntelemalla Areenasta podcastia kulkutaudeista (vitsi). Mulla ei oikeasti olisi minkäänlaista tulevaisuutta missään muussa kustantamossa. Olen välillä aika vaativakin sinne suuntaan ja vaikka ei ehkä uskoisi, niin saatan olla meileissä jopa hieman kärjekäs, mutta arvostan valtavasti sitä aktiivista neuvottelua, jota saan käydä heidän kanssaan. Mutta sitähän en siedä, jos päätöksiä tehdään minulta kysymättä (yhä uudestaan palaan ihmettelemään kuulemiani kertomuksia siitä, että kirjailija ei vaikuta kansiensa suunnitteluun mitenkään). Aijun suunnittelema kansi on myöskin valmis ja olen siihen oikein tyytyväinen. Siinä näkyy nyt barokki, tavarat ja Itämeri. Lisäksi sain tahtoni läpi siitä, että saan markkinointimatskuksi kaikki valitsemani 13 Veldan ottamaa kuvaa.

– Lukaisin Joyce Carol Oatesin Kosto – Rakkaustarina. Kirja olisi ehkä jäänyt kirjastoon, jos olisin tsekannut alkukielisen nimen (Rape, A Lovestory). Emmä tiedä. Hienosti kirjoitettu teos kyllä ja kiinnyin yllättävän paljon henkilöhahmoihin. Lopun kerronnassa tuntuu tulevan kiire ja siellä jää isoja aukkoja, mutta mitä väliä juonella on. Varmaan kirja oli ”tärkeä”, koska toki epäoikeudenmukaisuudesta pitää puhua ja kirjoittaa. Mutta olihan se myös masentava ja vahvisti taas narratiivia, jossa raiskaus on äärimmäistä fyysistä väkivaltaa ja uhri lähes kuolee eikä fyysisesti tai henkisesti selviä koskaan. Niinkin voi olla. Mutta voi olla niin monilla tavoin toisinkin, ja niin kauan kuin ne toisenlaiset kertomukset jää marginaaliin, niin niitä ei ehkä mielletä raiskauksiksi ollenkaan.

12.3. torstai

– On hieman epäuskoinen olo ollut tässä viime päivät. Että näinkö tää nyt menee. Meillä on avajaiset kolmen viikon kuluttua. On tietyllä tavalla huikeaa ironiaa siinä, että tekee uutta, tuloillaan oleva ihmisyyttä käsittelevää teosta, ja samalla jokin aivan muu on tuloillaan ja paneekin kaiken uusiksi. Toisaalta juuri tällaisessa tilanteessa sitä uutta (dominoivasta länsimaisesta ihmiskäsityksestä, libertaristisesta individualismista ja ties mistä egosentrisyyttä korostavista ”tieteellisistä” teorioista poikkeavaa) ihmisyyttä tarvitaan. Ja mä uskon, aion ja haluan uskoa, että tässä tilanteessa välttämättä ne ei oo ne ihmisvihamieliset populistivoimat, jotka kaappaavat tilanteen haltuun. Päinvastoin tämä voi oikeasti jopa toimia vastavoimana niille, koska ne niiden keinot eivät nyt auta. Rasismi ja ksenofobia eivät ehkäise virusta, joka on jo levinnyt ihan ”meidän” oman ristiin rastiin matkustelun takia (paitsi ihmisten, myös tavaroiden!). Sen sijaan, ja tämä koskee nyt mahdollisesti vain paikkoja, joissa on hyvä perusturva, kuten Pohjoismaat, voi jopa nousta esiin hienoista solidaarisuutta. Että ei ajatellakaan, että no mut ei sil oo väliä, jos mä saan jonku yskän. Vaan otetaan vastuu muista ihmisistä, joille se voikin olla hengenvaarallista. Tämä tietysti edellyttää tosiaan sitä perusturvaa ja yhteiskuntaa, jota ei ole rakennettu sen varaan, että on pakko kiivetä toisten päälle, jos haluaa selvitä. Toivon, että tämä nostaa (sosiaali)demokraattisia liikkeitä maailmanlaajuisesti, saa ihmiset tajuamaan, että perusturva, esim. maksuton sairaanhoito pitää kuulua kaikille. Toki sitten meillä on kiva esimerkki Kiina, jossa hallinto on sen muotoinen, että ihmisten liikkumisen rajoittaminen ei ole mikään muu kuin logistinen yksityiskohta, tuo tehokas totalitarismi… Ja sitten taas kun miettii, miten järjestäytyneet yhteiskunnat selviävät tällaisesta kriisistä, niin samaan aikaan Välimerellä on käynnissä jotain monin verroin hirveämpää. Voi kun se solidaarisuus kasvaisi niitäkin ihmisiä kohtaan. Ymmärrys siitä, että ne ihmiset eivät uhkaa rauhaa täällä, vaan jotkut aivan toiset asiat. Eilen luettiin taas kerran lapsen kanssa Todd Parrin Rauhakirjaa. Ehkä ekaa kertaa mulle nousi vahvana se ajatus, että rauhaa todellakin pitää puolustaa. Sehän on ihan hullua, rauhan kuuluisi olla perustila. Olen sitä sukupolvea, jolle rauhanliike on vieras, koska sota on ajallisesti tai maantieteellisesti sen verran kaukana. Mutta just rauhanliike ja solidaarisuus tuntuvat nyt valtavan tärkeiltä, tietysti siinä rinnalla oikeuskysymykset myös, jotka on ehkä mun sukupolven aktivismissa enemmän esillä. Nyt pitäisi vaan olla ihan vitun humaani. Ja humaani sanan parhaassa mahdollisessa merkityksessä. En oo kyllä varma, onko humaani edes oikea suomen kielen sana.

– Elämä kuitenkin jatkuu, samoin mun horinat. Käytiin eilen lapsen kanssa katsomassa Hurjaruuthissa Poika ja varis -esityksen ennakko. Maura oli tehnyt äänet ja sain bongailla otteita vanhoista töistä, siellä oli mm. Kananmunaloton lottomunien pyörinnän ääntä ja Nautamuseon lintujen sirkutusta. Lasta tanssillinen ilmaisu hieman arvelutti, ihmetteli, mikseivät esiintyjät puhuneet. Hankala minunkin tietty uskottavasti selittää, että puhe on yliarvostettua, kun miettii, mitä itse teen. Lopun osallistava hiilipiirroshetki oli kiva paitsi sen jälkeen voi olla vaikea enää päätellä esitys, note to self. Ja vanhemmat ehtivät mennä someen.

Nuppukirja ja Bud Book ovat painossa, samoin Museum of Nonhumanity -kirja. T on vääntänyt videon miltei valmiiksi, se on hieno. Nyt jännätään, tuleeko avajaiset. Heli vihjasi taannoin, että Gilbert ja Georgehan lauloivat avajaisissaan itse, että miten ois, jos ei muuta esiintyjää saada paikalle. Mutta ehkä joo… Koronavirus, Afrikan sarven heinäsirkkaparvet, meitsin laulu. Siinäpä sitä vitsausta.

Eipä unohdeta myöskään ilmastokriisiä. Talven ainoa lumiukko, lapsi rakensi kun kävimme Saparomäessä.