26.3. torstai

– Käymme HAMilla katsomassa Jäämistön ripustuksen. Rakentamista ja videota tehdään suurin piirtein aikataulussa. Kukaan ei vain tiedä, milloin museot avautuvat. On hyvin dissosiatiivinen olo. Harmittaa ja itkettää, kun ei ole tietoa, meneekö näyttely kokonaan ohi. Jos se on auki hetken kesäloma-aikaan ja sulkeutuu samana päivänä kun koulut avautuvat, niin kyllähän se nyt vituttaa aivan saatanasti. Sitten tietysti on isompiakin murheita maailmassa (mä en ole ikinä oikein osannut tai antanut itseni surra, koska aina on suurempia murheita muualla, sellainen asennoituminenhan on erinomainen maaperä masennukselle).

– Tämä on eka poikkeusviikko, kun lapset ovat meillä. Mitään kovin pitkäjänteistä ei päivän aikana pysty tekemään. Eilen Hra T vei lapset ulos ja kirjoittelin Rehabia. Tai paremminkin copy-pastesin parhaita paloja aiemmista dokkareista, jotka olin täysin unohtanut, eikä ihme, olihan ne nimetty hämäävästi ”Rehab osa 1” ja ”Rehab osa 2”. Mulla onkin paljon enemmän ja paljon järkevämpää raaka-ainetta kuin muistin. Kummallisesti nyt tuntuu ensi kertaa siltä, että kirjan saa valmiiksi syksyksi, vaikka käytännössä joka toinen viikko työ ei pahemmin edisty.

– Pyöräillessä kuuntelin omaa kuunnelmaani, Pet Shop on Areenassa. Onpa se hyvä! Juha-Pekka Hotinen tilasi multa silloin aikanaan ”eroottisen trillerin”. Mä tajuan erotiikasta yhtä paljon kuin joku pahvi-Sauli eikä jännitteenkään kanssa pelaaminen ole niin kovin ominaista aluetta minulle. Niin että niissä eroottisissa kohtauksissa ollaan vähän kieli poskessa (mutta sanoisin, että ne toimivat). Jopa ehkä se, jossa Alina Tomnikovin esittämä Kultakutri harrastaa Alepassa seksiä Riku Niemisen Prinssi Urhean kanssa. Alina osoittautuu myös aikamoiseksi scream queeniksi. Poikakaveriksi nimetty henkilöhahmo, jota Arttu Kurttila esittää, naurattaa mua melkein joka replassa. Mirjami Heikkinen kuulostaa viekkaalta kuin kettu. Herra Ylppö on lakonisuudessaan ihan mainio ja Hannele Lauri tietysti. Pekka Savolainen, joka myös tuottajana Erja Mannon kanssa produktiossa toimi, vetää roolin vähän hönönä vartijana ja Tero Jartti on supervastenmielinen henkilönä, jonka nimesin vain Pahaksi mieheksi. Tiina Luoman äänisuunnittelu täyttää aivot huikeilla äänikuvilla. Ja hitto en ymmärrä miten me onnistuttiin oman elämämme turbulenssissa saamaan armoitetun ohjaajan Sakari Hokkasen kanssa noin timanttia aikaan. Kuuntelin vasta ekat 3 jaksoa, harmillinen muistikuva, että rakenne hajoilee loppua kohti mentäessä. Osaan sulkea tarinan, mutta juonenkuljettamisessa en ole hyvä. Olisi pitänyt sulkea sarja yhtä fragmentaarisesti kuin mitä se alkoikin, fragmentaarisuus nimenomaan sopii kuunnelmamuotoon (varsinkin jos palaset punoo yhteen sellainen velho kuin Tiina).

– Nyt kun kuuntelen Pet Shopia, ymmärrän, miksi halusin käyttää sitä romaanin materiaalina. Siinähän ei sitten käynyt ihan niin kuin olin suunnitellut. Ei tule Pet Shopia, tulee Rehab, jossa ei ole muuta samaa kuin Cirrus ja yhden henkilön nimi on Linda Gull (=Kultakutri). Vähän harmittaa, että teos mutatoitui sillä tavalla tunnistamattomaksi. Mutta Pet Shopissa on toisaalta aika paljon naisten kohtaamaa väkivaltaa, enkä halua enää kirjoittaa siitä. En ainakaan ennen kuin keksin, miten sen voi tehdä mielekkäällä tavalla. Pet Shopissa kyllä irvaillaan myös ihan kiitettävästi victim blamingille ja slutsheimaukselle ja kaikenlaiselle naisten syyllistämiselle sekä toisaalta myös naisten uhriudella mässäilylle, mutta tuntuu, että kahdeksassa vuodessa ollaan menty kulttuurisesti edes sen verran eteenpäin, että ne huomiot tuntuisivat nyt heitettyinä itsestäänselvyyksiltä.

– Kauheasti mietin, miten tässä tilanteessa pitäisi toimia, jotta voisi edistää hyviä asioita maailmassa ja kitkeä huonoja. Toistaiseksi olen lähinnä pessyt ikkunoita. Otetaan vinkkejä vastaan, että voisiko ekologista jälleenrakentamista harjoittaa muullakin tavalla kuin vaihtamalla kasvien multia???

Aina voi oikolukea.

– Kirjailijaliitolta tuli jo viime viikolla kirje, että onko korona vaikuttanut tuloihisi. Ensin ajattelin, että ei, mutta nythän vaikutukset alkavat vasta selvitä. En tiedä, mitä käy esim. Bucharest Biennalen, johon Becomingin oli tarkoitus mennä toukokuussa (siis peruuntuuko kokonaan vai lykkääntyykö vai mitä). Yle perusti nopealla aikataululla näytelmäkirjailijoita ja käsikirjoittajia työllistävän hankkeen, lähetin sinne ehdotukseni. Jälkeenpäin tajusin, että saattoi olla vähän korkealentoinen.

Meidät kuvasi satunnainen Nauska.

27.4. maanantai

– On sellainen masennuksen kaltainen olotila, mutta ei välttämättä huonolla tavalla. Sellainen olo kuin koiralla tai aasilla, jota on vedetty eteenpäin ja vetäminen loppuu äkkinäisesti. Sitten sitä istahtaa paikalleen ja on silleen, että mitä helvetin vittua nyt. On tosi paljon enemmän kiinni konkreettisessa. Olen harjoitellut viljelemistä Hra T:n äidin opastuksella. Olen todella kehityskelvoton ja kysyn jatkuvasti, että teenkö nyt näin tai noin ja mihin mä tän perunan panen ja mikä tämä on ja hyi vitsi, mikä helvetti tuo on. Oma maasta tuli leipäjuuri, jota käytän ja pidän hengissä ja Maura toi kombuchasieniä. Aloitin bokachoinnin. Koti on täyttynyt viherkasveilla ja taimilla. Eilen ompelin (se on juttu, jota todella inhoan, koska siinä näkyy niin selvästi pieninkin hutilointi ja suuri tietysti sitäkin enemmän).

Vähän niinku tällanen olo.

– Ei tee yhtään mieli puhua omista töistä, tekee vaan mieli tehdä niitä. Jaana soitti yksi päivä ja pyysi infoa Rehabista, että osaa kertoa siitä. Selostin jotain täysin sekavaa ja ajattelin koko ajan, että mä tiedän, että se kirja on hyvä ja kiinnostava, ja tää paska, mitä sössötän, ei millään tavalla tee sille oikeutta. Tulee sellainen kiukkuisen lapsen olo, kun ei osaa sanoittaa. Ja sitten suututtaa, kun ymmärtää, ettei se riitä, että vaan tekee niitä omia juttujaan. Oli kyllä tosi kiva jutella Jaanan kanssa ja muistin taas, miksi Into on mun kustantaja. Ja toisin kuin olen monille vastannut, se ei johdu vain siitä, että en kestä sitä, että miehet on kaikissa bileissä puku päällä. Vaikka sekin on ihan merkittävä syy. Toki miehet toisinaan näyttävät puku päällä paljonkin paremmilta kuin ilman, mutta jotenkin ei vaan pysty. Siis puvuista tulee mieleen joku sellainen, että törötetään neljään saakka napit ylös asti kiinni ja sitten kun lähdetään vapaalle ja ehkä jopa biletellään, niin sitten avataan ylin nappi ja ollaan ”rennosti”. Tai ehkä ollaan niin vitun rentoja, että ylin nappi on koko päivän auki ja juhlissa sit 2. Se on kauheaa. Siis se käsitys rentoudesta. En kyllä ikinä rikastu tällä asenteella. Innolta tuli tilitys viime vuodelta, verojen jälkeen 236,91 euroa.

– Tässä kuukauden aikana olen ratkaissut Rehabin lopun. Kirjasta pitäisi nyt eka versio vääntää valmiiksi kahdessa viikossa, tai siis kolmessa, mutta niistä keskimmäinen ei ole työviikko, koska kotona on kolme lasta, joille mun on mahdollista antaa se, että keskityn ennen kaikkea heihin (monille sellainen ei vastaavassa tilanteessa ole mahdollista). Niinä viikkoina en paljon ehdi miettiä, että olenko nyt ensisijaisesti kirjailija ja missä määrin kuvataiteilija, jos en osaa neliötäkään piirtää ja entäpä se teatteri sitten, mitä se on. Eilen leikin kyllä lavastajaa ja tein pienemmille olkkariin metsän, johon pääsi piknikille. Tänään meidän pihalla kävi oikea kettu.

– Luin Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriön, joka oli todella hieno. Peilaan kaikkea lukemaani siihen, mitä itse kirjoitan, ja mietin paljon, oliko kirjassa jokin tarina. Mun mielestä oikeastaan ei ja se teki siitä niin hienon. Tietysti mikä tahansa tarina olisi tuntunut kirjan yhteiskunnallisen kontekstin huomioiden aika banaalilta. Jos sivulauseissa vähän väliä kerrotaan kidutuksista, sieppauksista, murhista ja muusta kauheasta, niin juoni alkaa vaikuttaa käsitteenä ohkaiselta. Ja kun mä koin, että romaanin tarkoitus oli nimenomaan kertoa kaikki, olla kaikki. Se oli aidosti suurteos. Luin myös Toni Morrisonin Armolahjan, joka on varmasti ensimmäinen historiallinen romaani, jota pidän tarpeellisena ja kiinnostavana. Se historiallisuus siinä itse asiassa katoaa, ei ole merkityksellistä, millä vuosisadalla tapahtumat tapahtuvat, epookkia ei jatkuvasti hierota lukijan naamaan. Kirja antaa myös käsityksen historiallisesta aika-paikasta, jota en usko, että voi luoda historialliseen aineistoon pohjautuen, vaan kirjailijan on turvauduttava itse keksimiseen (Morrisonin kirjan kaltaisista henkilöistä ja paikoista ei ole mitään aineistoa ja historiallista dataa olemassa). Academia.edusta olen lueskellut artikkeleita sodasta eläimiä vastaan, syömishäiriöistä, kodittomista, jotka kieltäytyvät tulemasta inklusoiduiksi jne. Lisäksi luin myös PP:n kolmannen kokoelman. Ne kuvat ovat musta älyttömän nokkelia ja nauran niille monta päivää, mutta en ole ihan varma, tarvitseeko kaikkea painaa kirjaksi. Että mikä se on se lisäarvo.

– Ei edelleenkään lisätietoa näyttelyn aukiolon suhteen. Pidettiin pari viikkoa sitten T:n kanssa omat yksityisavajaiset kahdestaan. Juotiin HAMin rappukäytävässä siiderit. Kuuntelen parhaillaan Becomingin videoraitojen ääntä, äänisuunnittelijana meillä on Pinja Mustajoki. Kaikki kolme kolmen tunnin raitaa pitäisi kuunnella erikseen ja sitten vielä sellainen, missä kaikki ovat yhdessä. Becomingistakin osaan nyt sanoa vain sen verran, että on hieno ja käsitellessään tarvetta/pakkoa uudelle aikakaudelle poikkeuksellisen ajankohtainen, kun yleensä tuntuu, että tulee tehtyä juttuja aiheista silloin, kun ne ovat vielä vasta tosi marginaalissa ja sitten viisi tai kymmenen vuotta myöhemmin vasta kiinnostavat laajemmin. (Tällä tavalla on tietysti turvallista selittää oma marginaalisuutensa. Ja toki ne aiheet ovat olleet vaikka kuinka kauan olemassa siellä sivuvirroissa jo ennen kuin on itse sinne päätynyt tai edes syntynyt.)

Museum of Becomingin kuvat: Terike Haapoja.

Tämä kuva puolestaan on omista arkistoistani.

– Uusimmassa Niin&Näinissä eli siinä, johon itsekin kirjoitin, oli Ilja Lehtisen pitkä essee autofiktiosta, jossa hän kirjoitti myös Pohjasta. Mulle tuli aivan älyttömän tunnistettu ja tunnustettu olo.

”Kuitenkin, ennen kaikkea: Pohja vilisee erilaisia zoegrafisen kirjoituksen hahmoja. Niitä voi luetella lukuisia: vaistojen, tiedostamattoman, ruumiillisuuden, eläimyyden, maisemaan sulautumisen, ei-inhimillisen kirjalliset figuurit. Teksti tosin kuvaa, kiertää ja haarukoi kirjoittajansa ”tosielämää”, mutta kirjoituksen zoegrafinen logiikka vetää kerrontaa jatkuvasti pois tarkkarajaisen subjektin narratiivisista formaatioista, kohti epäpersoonallisia intensiteettejä. Erimuotoiset elämisen diskurssit – lääketieteelliset, sosiaaliset, myyttiset, unenomaiset – sekoittuvat kirjoittajan autobiografiseen raportointiin.”

Zoegrafialla Ilja siis viittaa Agambenin teoretisoimiin zoen ja bioksen käsitteisiin, joista ensin mainittu viittaa ”silkkaan elämään” ja toinen ”määriteltyyn elämään”. Zoen piiriin kuuluu kaikki elävä, mutta bioksen piiriin vain (yhteiskunnassa toimivien, juridisesti tunnustettujen) ihmisten elämä. About.

Nuppukirja ja Bud Book tulivat painosta. Olen ollut hirveän, ehkä jopa kohtuuttoman lannistunut siitä, että oman esseeni käännökseen oli mennyt vahingossa yhden haastateltavan persoonapronomini väärin (olisi pitänyt olla they ja oli ihan päin helvettiä) ja tuollaisissa asioissa ei ole kiva mokailla, koska se tuntuu epäkunnioittavalta ja välinpitämättömältä. Suomi on aika hyvä kieli. Lähtökohtaisesti oikeasti tasa-arvoinen. Suomi on monessa asiassa aika perseestä, mutta monessa kuitenkin vähemmän perseestä kuin useimmat muut valtiot.

Ulkoasusta vastasi jälleen paras Tsto.

– Osallistuin 24 hour viral monologues -tapahtumaan. Tällä kertaa porilaiset (tai varmaan ne newyorkilaiset, jotka sen ovat kehitelleet) olivat organisoineet sen silleen, että näyttelijä teki videon, jossa kertoi, mikä kiinnostaisi, ja esitteli vaatteen ja tarpeiston, jotka haluaa monologiin mukaan, sitten kirjoittaja kirjoitti monologin ja näyttelijä kuvasi sen kännykällä ja ne ovat nyt Rakastajat-teatterin sivuilla. Mulle oli arvottu näyttelijä Tatu Mönttinen, jolla oli kipparinlakki ja köysi. Tein aika fiksusti kun en lähettänytkään ensimmäistä turausta vaan tein toisen, joka olikin mielestäni parempi. (Mussa on suunnatonta laiskuutta.) Oli kiinnostavaa nähdä, miten näyttelijä sen tulkitsi. Tuli se jakamisen kokemus, mikä näyttelijöiden kanssa monesti tulee, että ollaan jotenkin saman ajatuksen äärellä ja hän käy läpi sitä samaa ajattelun prosessia kuin minä olen käynyt. Ollaan samalla kinttupolulla, vaikka tietysti nähdään siellä vähän eri juttuja.

Kis(s)astudio, Jos saapuisi vieraalle maalle -viraalimonologin ensi-ilta.