28.4.

– Kaivan roskakaapista ison paperin ja kirjoitan siihen sanoja, teemoja ja henkilöitä, joita haluan kirjaani. Keskeinen idea syntyi eilen, kun pakotin itseni kirjoittamaan litaniaa asioista, joita en ajattele, mutta jotka ovat usein tietoisuuteni laitamilla. Kaikkea, mitä en haluaisi käsitellä; mikä menee vähän liian pitkälle tai hävettää. Olen löytänyt tutkimuskysymyksen. Ilman tutkimuskysymystä ei ole mielekästä kirjoittaa. Ja sen pitää olla henkilökohtainen. Toisin kuin aikaisemmin, mua vähän pelottaa, millaisen vastauksen saan tähän.

Järjestelmällisyys

– M:n kanssa R-baarissa. Analysoimme hyvin pitkään sitä klassista arviota Coldplaysta, jonka jokainen tuntee, vaikkei olisi koskaan kuunnellut Coldplayta (vrt. minä). Että miksi ne miehet itkevät? Mulla tulee mieleen moniakin syitä, mutta olen aina kallistunut tulkintaan, jonka mukaan Coldplay-mies liikuttuu niin paljon orgasmistaan, että vuodattaa yksinäänkin kyyneleitä.

– Plaraan läpi Kyllikki Kailarin Maalaismaisemasta Itä-Helsingiksi ja jatkan Sinikka Tarvaisen kirjaa Voodoo – afrikkalainen menestystarina.

29.4.

– Tuijotan eilen piirtämääni sanakarttaa. Kirjoitan. Kirjaa. Kuuntelen neljä tai viisi kertaa Arcturuksen uusinta levyä. On päästävä eroon itsesensuurista, oltava miettimättä, onko tämä liian outoa tai provosoivaa tai osoittelevaa jne.

– Luen haijuttuja. Toisin kuin sudet, hait tappavat ihmisiä. Mutta eivät yleensä syö niitä (lähde?). Hait voivat myös siitä neitseellisesti. Siis si’itä, niin kuin neitsyt Maria. Hait ovat aika hemmetin kummallisia otuksia. Ainakin jotkut niistä syntyvät aivan valmiina vaikkakin miniatyyrikokoisina haina. Ne ovat ihan niin kuin varhaiskeskiaikaiset kristityt! Luen myös Damien Hirstistä ja mietin, mikä hänen diagnoosinsa mahtaa olla. Jossain jutussa sanotaan, että hänen arvioidaan käyttäneen tekeleissään miljoonaa kuollutta eläintä. Miksi täysin säädyttömät ihmiset tienaavat taiteellaan käsittämättömiä summia. Tässä eläinlajissa on niin paljon vialla.

Tällaisina haitkin syntyvät, mutta siis haina, ei ihmisinä

1.5.

– Kuuntelen lapsuudenkotini rannalla lintuja ja rannassa loikkivia haukia. Mietin romaanin kaarta. Siellä on melkein pakko olla jokin muutos. Henkilöiden pitäisi jollain tavalla masinoida muutosta. Aristoteles on happy, jos henkilöiden hanke menee vituiksi, eli he pyrkivät kyllä kovasti johonkin, mutta kohtalo tai heidän luonteenpiirteensä korruptoivat pyrkimyksen à hamartia. Henkilöt menevät kuin juna kohti omaa tavoitettaan, mutta lopussa paljastuu, että he ovatkin saaneet tuhoa aikaan, ja tuho on täysin korjaamatonta, mutta sitä ei olisi koskaan tapahtunut, jos henkilöt eivät olisi alunalkaenkaan pyrkineet mihinkään. Tässäpä nyt on pieni ongelma: en halua viljellä Homer Simpsonin maailmankuvaa (jos et koskaan tee mitään, et tee mitään väärin). Eli että jos jotain yrität, niin perseelleenhän se menee. Toisaalta ehkä maailman asiat olisivat ihan hyvin, jos yksi simpanssilaji ei olisi lähtenyt korjaamaan ehjää. Tällaisia vitun apinoita me nyt kuitenkin ollaan. No joo. Mutta voiko siinä olla romaanin ”juoni”. Että tällaisia me olemme, koitetaan selviytyä siitä huolimatta tai sen avulla.

– Oikeastaan juoni on romaanissa vain hämäykseksi. Kun voi sanoa, että tässä kirjassa mies muuttaa korpeen odottamaan maailmanloppua ja sitten maailmanloppu tulee, niin se toimii paljon paremmin kuin että tässä kirjassa on kolme tarinalinjaa, jotka käsittelevät pahuutta, kieltä ja ihmisen ja eläimen välistä liikkuvaa rajaa. Toimiva on jopa: jumalat tulevat Helsinkiin ja yhdessä prostituoitujen kanssa puhdistavat maailman. Ei toimi: kirjassa nainen(?) kaivaa alitajuistaan ja mitä sieltä paljastuukaan (lue vittu menaisista).

– Eli jos saa yksinkertaisen yhteen lauseeseen tiivistyvän konkreettisen perusliikkeen, joka romaanin maailmassa tapahtuu, sen puitteissa voi vapaasti tehdä mitä vaan. Tämä on hyväksyttävä, koska romaani ei ole essee. Mutta romaani on taidetta ja taiteessa saa ja pitää toimia säännöistä piittaamatta. Oikein/väärin?

– Äiti: ”Mitä teet nyt?”

Minä: ”Kirjoitan kirjaa.”

Isä: ”Onko se jatkoa sille edelliselle?”

Minä: ”Ei.”

Isä: ”HYVÄ.”

3.5.

– Flunssa alkaa olla ohi, hurraa. Juhlistan asiaa ryhmäliikunnalla.

– Jussi Särkilahden studiolla ottamassa kuvia. Tykkään saada täsmällistä ohjausta. Tykkään siitä olosta, mikä mulla tulee joidenkin kuvaajien kanssa, että joku muu tietää parhaiten, mitä mun pitää tehdä. (Mutta taivas varjelkoon sitä, ken muutoin kuin luvanvaraisesti lähtee kanssani sellaiseen hankkeeseen.)

Jussi Särkilahti kuvasi tämän viime kesänä, nuo kengät eivät pysy jaloissani, mutta tämä kuva oikeuttaa niiden olemassaolon.

– Essi Tammimaan Isän kädestä -kirjan julkkarit. Paljon ohjelmaa siellä. Itselleni on lähes ylitsepääsemätöntä edes järjestää julkkarit.

6.5.

– Luen Sady Doylen Trainwreckia ja olen raivoissani siitä, miten feminiinisyyden sääntöjä rikkovia naisia on kohdeltu ja kohdellaan. Miten kieroja ihmiset ovat ja miten kieroa on ihmisten ihmisille median kautta välittämä informaatio. Onko se jokin yleisinhimillinen tarve saada paheksua.

Amy Winehousen itsetuhosta tehtiin spektaakkeli, sosiaalipornoa ja vitsi, ja kun hän kuoli, häntä juhlistettiin rakastettuna taiteilijana (kuvalähde: Getty/Dave Hogan)

– Eilen Å:n kanssa Vuosaarenhuipulla. Huomaan, että alan olla jo ylimalkainen (salaileva, suojelunhaluinen) kirjoittaessani asioista, jotka liittyvät seuraavaan kirjaan. Esittelin kirjakarttani. Sinne tuli niin erikoinen lisäys, että sen on päädyttävä romaaniin. Se liittyy mastokärryihin. Kaikki on materiaalia.

7.5.

– Greenpeacelta soitetaan. Olen jo hermostuksissani sanomassa, että joo joo sen kun lähetätte suoraveloituslaskun ei mulla ole yhtäkään tekosyytä olla maksamatta teillekin kuukausilahjoituksia. Mutta soittaja pyytääkin apuani teoksen valmistamisessa. Olen niin kiitollinen vältettyäni puhelinfeissaroinnin, ettei tule mieleenkään kysyä, maksetaanko työstä. Soittaja lupaa proaktiivisesti selvittää rahoituksen. Minä: ”Ai niin, se raha.”

– Soitan Verohallintoon 13-minuuttisen puhelun, jonka aikana sanon lähinnä ”öööööö”. Tauot, joita virkailija pitää ennen vastaamista kysymyksiini (joiden sisältö on täysin saatanan epäselvä) tuntuvat vuosien mittaisilta ja olen aistivinani niissä tukahdutetun turhautumisen verovelvollisen sanoinkuvaamatonta ignoranssia kohtaan. Ainakin lie tullut selväksi, että jos jotain on mennyt mönkään, en ole tehnyt sitä pahuuttani tai harhaanjohtamistarkoituksessa vaan tyhmyyttäni. Olen Suomen innokkain veronmaksaja, mutta nämä asiat ovat ihan vitun vaikeita eikä minulla ole mitään edellytyksiä hallita niitä. Yhtä hyvin voisi pyytää korjaamaan autoja tai asentamaan sähköjohtoja. ”Ööööööö. Mikä on tuloslaskelma..?” ”…”

Sady Doyle: Trainwreck