10.5.

– Mitä enemmän teen luovaa työtä, sitä vähemmän reflektoin tekemistäni.

– Viime päivinä olen tavannut kummiopiskelijani, googlannut Britneyä, käynyt puhumassa Yrittäjänaisille Pohjasta (lapsi sylissäni katsomassa Pikku kakkosta), kirjoittanut ja jännittänyt perheeseen syntyvää vauvaa.

Mun suosikkikuva Britneystä (Photo by Chris Pizzello/Invision/AP)

– Kirjaa koskien valitsen yksinkertaisemman tien. Jos kaikki asiat, joista haluaisin kirjoittaa, tulevat romaaniin, niin ainakaan niitä ei voi heittää naamalle heti alkuun. Täytyy lähteä henkilöiden kautta. Ja mieluummin niin, ettei henkilöitä ole sataa ekan viidentoista liuskan aikana. Apurahahakemuksiin kirjoitin, että kirjan tyylilaji on rokokoo. Ajattelin sitä moninaisuuden, koristeellisuuden ja kerroksellisuuden kautta. Ehkä voisin vähän selvittää, mitä kaikkea muuta rokokoohon kuuluu. Ja siis ei, henkilöni eivät pukeudu fancyihin mekkoihin ja istu kummallisilla tuoleilla.

Että se kirja olisi niin ku tää. Lähde.

11.5.

– Anna Erikssonin elokuva M vaikuttaa mielenkiintoiselta. Ehkä ensimmäinen kerta kun kiinnostun jostain elokuvasta.

– Istun aamulla Piritassa, joka ei missään nimessä ole läppärityöystävällinen paikka mutta jossa käyn välillä käytännön syistä. (Ja jossa on oikeasti hyvää kahvia toisin kuin joissain muutoin erinomaisissa paikoissa.) Kahvilan soittolistalla on lällyä pillunvonkausmusiikkia. Esim. Rubber ball tai mikä liekään teoksen virallinen nimi. Mikä voisi olla rasittavampaa kuin asia, tässä tapauksessa ihminen, jonka nakkaa helvettiin, mutta joka toistuvasti pomppii takaisin.

– Käyn läpi Museum of Nonhumanityn tekstit seuraavia vierailuita varten. Englantiin menevä versio ei tuota ongelmia tekstin puolesta, mutta voin vain kuvitella sitä riemua, mikä kiinankielisten käännösten tsekkailusta ratkeaa.

– Kirja ei voi alkaa kuolleista nousevasta hevosesta niin paljon kuin haluaisinkin miksata edellisten duunien yksityiskohtia mukaan.

– Tove Jansson – miten se voi olla niin helvetin hyvä kirjailija. Olen vihdoin päässyt lukemaan lapselle oikeita muumeja. En usko, että hän kuuntelee (teen pistokokeita: mitä Mamma maalasi? en kuitenkaan: miksi Mamma maalasi?). Tekisipä joku OIKEAN muumilaakson. Sellaisen, missä Muumipeikko käy läpi suhdetta itsenäistymiseen, äitiinsä ja isäänsä (joka on häipynyt Muumipeikon ollessa vauva) ja täysin häiriintyneeseen Nuuskamuikkuseen, eikä ole joku surkeasti puvustettu lapsia halaileva idiootti. Ja se meri. Ja se luonto. Ja majakkasaaren muuttuminen eläväksi, koska kukaan ei enää kestä siellä olemista. Muumien maailma ei ole iloinen, mutta se on armelias, siellä saa olla, mitä on. Siksi se on positiivinen.

12.5.

Hieman kulttuurisesta omimisesta. Olen vilpittömän iloinen, että se paska lastenohjelma Herra Heinämäki hyllytettiin. Ihmettelen kuitenkin sen kohdalla eniten sitä, eikö muita kuin minua häirinnyt se, että näyttelijät esittävät jotenkin henkisesti ei-aivan-täysin kykeneväisiä. (Toinen tulkintani Heinämäestä on se, että jossain tuolla TV Kakkosen laulumailla sijaitsee suomen Syvä joki, jossa banjot soi ja sukurutsa kukoistaa.) Kaikenlaisia ihmisiä pitäisi näkyä ja on ongelma, että ei näy. Mutta ei se korjaannu sillä, että aikuiset miehet esittävät jotain old school imbesillistereotyyppejä.

Sulkapäähinekeissin pitäisi olla itsestään selvä. Jos ja kun se on joillekin pyhä juttu, niin me, heitä sortaneet ja yhä sortavat kolonialistit ja kolonialistien jälkeläiset ei pelleillä sen kanssa. Varsinkaan sen jälkeen, kun asiasta huomautetaan miljoonannen kerran. Vaikka se näyttäisi tosi siistiltä ja upealta. Sama juttu muiden pyhien asioiden ja sorrettujen kulttuurien kanssa. Esim. paavin hatun voi ostaa pilailukaupasta, koska paavi-instituutiota ei sorreta kuin yhdessä asiassa, joka ei käsittääkseni ole paavinkaan mielestä ok. Sushi ei ole kulttuurista omimista, se on ruokaa. Jooga ei ole kulttuurista omimista, se on oikeaa tekemistä eikä pelleilyä. Enkä sano, että järjen käyttö on sallittua, koska mua vituttaa ihmiset, jotka sanomalla niin asettavat itsensä keskustelun yläpuolelle.

Musta tuntuu, etten itsekään selviä seuraavasta kirjasta ihan kuivin jaloin, mitä tulee kulttuuriseen omimiseen. Olen valtavan innostunut vodou-uskonnoista ja se vaikutus tulee tavalla tai toisella näkymään. En ole käynyt Beninissä, Haitilla enkä edes Louisianassa, mulla ei ole mitään omakohtaista kosketusta aiheeseen. Mutta mutta. Pahinta, mitä voisi tapahtua (pahinta top 100:ssa, okei), olisi, että epäkorrektiuden pelossa esim. kotimaisessa kirjallisuudessa pidättäydyttäisiin kuvaamaan keskiluokkaista suomalaista elämää. Me ollaan lajina ja biosfäärinä sellaisen kriisin edessä, ettei siitä ehkä pelasta muu kuin se, että opetellaan vähemmän tuhoisia tapoja olla ihminen. Ja siinä kohtaa on pakko kääntää katse pois fossiilisten polttoaineiden, kapitalismin ja patriarkaalisen monoteismin muokkaamasta maailmankuvasta. Kun vaihtoehtoja on! Animistiset, polyteistiset, panteistiset, ei-dualistiset kulttuurit ja uskonnot ansaitsevat erityistä huomiota, koska niiden ihmiskuva saattaa olla kestävämmin rakentunut. Tällaisista kulttuureista pitää imeä (tai omia) vaikutteita ja kyllä, hyötymistarkoituksessa, koska tarkoituksena on oman nahan pelastaminen.

P.S. Tähän keskusteluun liittyy ehkä myös kädellisten matkimisvietti, johon muodin olemassaolo perustuu. Miksi vaatteissa on leopardikuosia? No siksi, että jonkun mielestä joku, joka on pukeutunut leopardinnahkaan, on näyttänyt ihan sairaan siistiltä. Iloinen asia on se, että nyt tyydytään printtiin. Ihmiset eivät voi vastustaa siistinnäköisiä lajitovereitaan, he haluavat tulla näiden kaltaisiksi. Aivan/vähän/ei yhtään niin kuin joissain kulttuureissa joinain aikoina joidenkin kertomusten mukaan on ollut tapana syödä voitetut viholliset ei vihasta tai kostoksi, vaan jotta saisi heidän voiman itselleen. En halua syödä ketään, mutta haluan kirjoittaa siisteistä asioista. En halua kirjoittaa keskiluokkaisesta suomalaisuudesta.

Tällainenkin kuva on olemassa, tämä ei ole omimista vaan ihan pelkkää ilkeilyä. Mutta huomaa, miten hienon valokuva-albumin Maura teki mulle.