15.5.

– Luen Jouko Aaltosen Käsikirjoittajan työkalut. Välillä ihmettelen, miten olen uinut läpi koulun ja työhommien perehtymättä edes alan peruskirjallisuuteen. Toki kirja käsittelee audiovisuaalisia teoksia ja teatterissa ja kaunokirjallisuudessa liikutaan vapautuneemmin, koska niiden tekeminen ei ole niin älyvapaan kallista. Mutta silti. Samalla mussa elää vastarinta juonivetoisuutta ja aristotelisuutta kohtaan. Kuten myös sitä, että aloittaisin työn synopsiksella, treatmentilla ja kohtausluettelolla: mitä iloa siitä tekemisestä olisi enää, jos kaikki on jo noin selvää? Toivottavasti en sotkeudu elokuvan tekemiseen ikinä. Toisaalta Aaltonen kirjoitti myös vastaelokuvan ”säännöistä” tai perinteistä ja sillä puolella taas tunnistan itseni – ennen kaikkea ajatuksesta, että elämä on monimutkaista ja ristiriitaista, joten taidekin saa olla. Joskin oli kauheaa, että eniten samastumispintaa löysin, kun Aaltonen kuvaili Stalkerissa tehtyjä dramaturgisia ratkaisuja, ja mielestäni Stalker on aivan hirveä ja ahdistava ja tylsä. Niinpä. Kaikille kollegoille suosittelen Aaltosen kirjaa. Ja Aaltoselle suosittelin myös naisten tekemien teosten katselua (esimerkkiteoksista about kahdella oli naistekijä).

– Käyn Mikon ja lapsen kanssa katsomassa Kuvan kevään duuneja (ei ehditä kaikkiin paikkoihin). Lapsi pelkää yhtä videoteosta, jossa on aika hieno äänimaisema (sitä juuri hän pelkää). Toisessa näyttelytilassa on pimeä huone, johon astuessa projektorit käynnistyvät kovaäänisesti (myöhemmin hän kertoo tästä varhaiskasvattajalleen päiväkodissa). En tiedä, mitä sitten tapahtuu, sillä lapsi pakenee ja lähden perään. Kokoelmanäyttelyt ovat mahdottomia. Luulen saavani eniten katalogin läpikäymisestä.

– Väännän Museum of Nonhumanityn tekstejä uuteen järjestykseen. Teemme Englantiin yksikanavaisen miniversion. Alkuperäinen oli kymmenkanavainen. Muistan hetken, jona sanoin ”laitetaan ne kato kaikki vaan peräjälkeen yhteen pötköön, se on helppo homma”.

Kesävinkit ulkonäöstä huolehtimiseen: aurinkolasit, lippis ja filtteri

16.5.

– Vihaan Richard Scarryn kyynistä paskamaailmaa. Joka jaksoon on pitänyt upottaa joku ”vitsi”, jossa possuhenkilöt puhuvat sianlihasta tai jopa syövät tai myyvät sitä.

– Käyn TeaK:lla. Siellä on pääsykokeet meneillään. Pakenen nopeasti. En mitenkään kykene sanallistamaan sitä kiitollisuutta, jota tunnen ollessani tässä, missä olen nyt, enkä siellä, missä olin 2007 eli pääsykokeissa miettimässä kuumeisesti, miten saan kaikki näkemäni neljä teatteriesitystä kuulostamaan siltä kuin olisin hyvinkin perillä alasta. Riittävästi ilmeisesti. Jälkeenpäin tajusin, että lapsena muhun teki valtavan vaikutuksen juuri Saapasjalkakissan näyttämösovitus. Muistin asian, kun löysin jostain lehtileikkeen vuodelta 1989 tästä esityksestä. Rakastin sitä. En voi ymmärtää, miten näissä uusissa piirretyissä SJK on muka kolli. Onpa hemmetinmoinen virhetulkinta.

Never forget

Huhhuh, tämä hetki oli erityisen dramaattinen (huom. käsineet)

17.5.

Taas sitaatti Trainwreckistä

We can’t spend twelve hours a day mainlining ideas of sexual or emotional or aging or ill women as monsters, messes, and freaks, then expect to wake up feeling beautiful and confident in the morning. Every “ugly” photo of Amy Winehouse, every nasty word typed about Azealia Banks in a comment section, is going to come back the next time we’re vulnerable, and take yet another chunk out of our ability to believe that we can screw up and still be basically worthwhile.

 

19.5.

– Luen 105-vuotiaan Aino Karttusen haastattelun. Hänen ajatuksensa fiktiosta ovat tavallaan kannatettavia: miksi katsoisi mitään jännitysjuttuja, kun maailma on niin jännittävä itsessäänkin. Romaaneita hän ei lue, mutta tietokirjoja paljon. Ja sanomalehtiä, ei juorulehtiä. ”Turhaa lukea sellaista, mikä ei anna mitään”. Haluaisin, että kirjoittajaminäni olisi Karttusen kaltainen, vaikka se fiktiota kirjoittaakin. Että se yrittäisi saada tolkkua ihmisestä, oikeuttaisi olemassaolonsa luomalla katseensa maailmaan ja kertomalla, mitä näkyy. Että se olisi ennemmin Karttusen kanssaihmettelijä ja -tutkija kuin joku, joka yrittää keksiä keinotekoista jännitettä ja banaaleja kaunokirjallisia yksinkertaistuksia.

– Tuon kirjaani Isebelin. Olen huolissani, tuleeko uuteen kirjaan liian huorismaista matskua. Sitten sanotaan, että kirjailija yrittää tehdä esikoisensa uudestaan, koska ei ole onnistunut keksimään sen jälkeen mitään kiinnostavaa.

Ai mikä misogynia?

20.5.

– Sunnuntaiaamun analyysi Hesarista: Aina kun uutisissa kerrotaan jostain ikävästä tapahtumasta, kuvissa näkyy miehiä seisoskelemassa, miehiä rukoilemassa, miehiä liikenteessä, miehiä virallisina, miehiä tiedottamassa. Ainoat positiiviset uutiset, joissa näkyy miesjoukkoja, liittyvät urheiluun. Mutta se johtuu lähinnä siitä, että noin 95 % urheilu-uutisoinnista liittyy miesurheiluun.

– Apurahahakemuksessa asetin uuden kirjan tavoitteeksi jännitteen tutkimisen. Kirjoitan tyypillisesti tilanteita, joissa tupsahdetaan suoraan omituisuuteen. Mulle on kiinnostavampaa se, miten henkilöt selviytyvät pulasta kuin miten he siihen päätyvät. Jännitehän luodaan lukijaa varten, jotta hän osaisi jotenkin ennakoida tulevaa. Että voi ei, kohta tolle käy hullusti. Sen sijaan haluan pitää itseni, lukijan ja henkilöhahmon samalla tietämisen tasolla. Tämä on tapani ajatella kaikkia osapuolia älyllisesti yhdenvertaisina. Nyt alan kuitenkin epäillä, haluavatko lukijat tällaista kohtelua. Entä jos he tykkäisivätkin siitä, että välillä läiskin heitä kasvoille ja ilmoitan, että nyt tehdään jotain, mutta en kerro vielä, mitä, ja sinä istut siinä ja teet niin kuin minä määrään. Mitä? Sitäkö te olette koko ajan olleet vailla?

Läpinäkyvyys