6.6. keskiviikko

– Poistan sittenkin kuolleen hevosen kässärin alusta. Mutta seuraavaksi kun joku pyytää minulta jotain novellia, annan sen luvun.

Kuulan Helvetin historia riemastuttaa, sääli koiria silti

7.6. torstai

– Luen jutun Putinia haastatelleesta Armin Wolfista. Hän kysyi kaikki itsestäänselvät kysymykset, joita ei yleensä kysytä tai joihin ei ainakaan vastata. ”Käytännössä kukaan ei usko sanojanne”, hän kommentoi kun Putin vastaa malesialaisen matkustajakoneen alas ampumista koskevaan kysymykseen

Eilen kampaajalla luin parin numeron takaisesta Imagesta Veera Luoma-ahon kolumnin (lue!!) siitä, miten oikeisto kaappasi postmodernin (ja) ironian ja sai viestinsä läpi. Auttaako meitä ei-fasisteja se, että olemme samaan aikaan omaksumassa uusvilpitöntä asennetta totuuteen, toisin sanoen asennetta, jonka mukaan totuuksia on olemassa, ne ovat ja eivät ole suhteellisia ja niillä pitäisi moraalista painoarvoa. Paljonko lohduttaa sanoa, että hei come on, postmoderni on so last season, kun diktaattorit voivat sanoa, että mitä vittua sit, meidän viestillä on viihdearvo ja te voitte työntää sen totuuden perseeseenne ja hei arvatkaa, mistä me opittiin tämä retoriikka? Teiltä itseltänne lol. Tämä olkoon opetuksena siitä, ettei ihmisen koskaan pitäisi teeskennellä olevansa älykkäämpi kuin on, koska siinä samalla voi vahingossa keksiä ydinpommin, totuudenjälkeisyyden tai jotain muuta, millä me kaikki päästään hengestämme.

8.6. perjantai

Handmaid’s Tale. Hyi saatana. Ahdistaa oksetukseen saakka. Samanlaisia ajatuksia heräsi silloin kun synnytin ja ymmärsin maitoteollisuuden emotionaalisesti. Noin voi käydä ja on käynyt, muissa kulttuureissa eläville naisille, muiden lajien naaraille. Täytyy vapauttaa toiset naiset ja toiset naaraat. Ihan jo omankin edun vuoksi.

– Käyn katsomassa Anniina Ala-Ruonan lopputyön Nowhere in Particular Vapaan taiteen tilassa. Ihailen esiintyjiä, prosessin on täytynyt olla aika erityinen ja aidosti turvallinen, jotta heistä välittyvä läsnäolo ja varmuus on tullut mahdolliseksi. Tila pommisuojassa on myös huippu.

Vapaan taiteen tila Sörnäisissä

10.6. sunnuntai

– Eilen esiintymässä Annikin runofestivaaleilla Tampereella. Sain puhua parvekkeelta, se oli mahtavaa. Luin Pohjasta mm. Ceridal-katkelman. Is it just me, vai nousiko yleisöstä kollektiivinen TOO MUCH INFORMATION. Festari oli ihana. Vaikka missasinkin kaiken runouden, koska kökötin vain pihapiirin toisessa osassa. Muita proosailijoita olivat Rosa Liksom ja Ossi Nyman. En tunne Nymania, mutta mun mielestä viime vuoden ilkeintä ”kulttuuri”journalismia edustivat ne hänen kirjaansa koskevat jutut, joissa haluttiin kohdistaa kansan antipatia ihmiseen, jolla on mielestään oikeus olla tekemättä työtä. Ossi Nyman, se todellisuuden henkilö, oikea ihminen, ei ollut tekemättä työtä, hän oli kirjoittanut kirjan. Ymmärrän, että klikkiotsikot, mutta noi jutut myivät vihaan yllyttämällä, ja se on epäeettistä. Toivottavasti julkisuus edes auttoi kirjan myynnissä. Mutta eihän se yleensä paljoa auta.

Timo Hemming kuvasi minut ja Annikin taiteellisen johtajan Jyrki K. Ihalaisen kanssa

Timo Hemming kuvasi lukemistani

– Olen kolunnut aika monta hotellia ja ne ovat olleet enemmän tai vähemmän ok, mutta Tampereen Grand Hotel Tammer oli kaunein hotelli ikinä. Ja hyvä vegaaniaamiainen, minäkään en roiskuttanut ketsuppia mihinkään.

– Telakalla eilen esim. Dxxxa D. ja Hzzzt sekä Minkki. Tohtori valitti miehelleen, että sanoitukset olivat vaan jotain: ”Runkkausta. Ja huumeita.” Mies sanoi, että pöytäseurueemme puheet eivät todellakaan olleet korkeatasoisempia.

Dxxxa D ja Hzzzt ja vithu mikhä meininki

– Gustafsson&Haapoja goes Praha. Päivittelen meidän Flow’hun tekemää manifestia.

Annihilation-elokuva. Vähän niin kuin Alien, mutta yksisarvisväreissä ja joteski metamoderni. Maailmankuvassa on tuoreutta, yksilöys katoaa, kaikki on samaa. Tai jotain.

 

13.6. keskiviikko

– Olen taas kipeä. Niin että yritän ottaa iisisti. Katson Unbreakable Kimmy Schmidtiä. Se on nerokkain sarja ikinä.

– Tämän viikon askartelen Huorasadun parissa (mutta en kerro, miksi). Saan siis lukea kirjan jälleen. Se on aika hyvä. Mutta jos se ilmestyisi nyt, saisin kuulla kunniani rodullistamisesta. Minulla on ollut ”turkkilaisten miesten” kanssa ongelma, jota en enää tunnista (mutta muistan kyllä). Toisaalta Huorasadussa mollataan ihan kaikkien kansallisuuksien miehiä. Mutta tämähän ei ole mikään toimiva selitys. Joten pyydän anteeksi kaikilta itsensä turkkilaisiksi miehiksi kokevilta. Sen sijaan kaikki huutelevat, törkeät, töykeät miehet kansallisuuteen katsomatta voivat painua helvettiin. Seksuaalivähemmistöjen representaatioissa olen onneksi ollut hienovaraisempi: ”En ryhdy kuvailemaan heidän toimintaansa, sillä en tiedä miesten välisestä seksistä juuri mitään, paitsi sen, mitä yksi Antti on minulle kertonut.”