27.8. maanantai

– Teen to do -listasta kaiken. Mikä voi johtua siitäkin, ettei listassa lukenut ”kirjoita kirja”.

28.8. tiistai

– Luin eilen Sarah Caldwellin Kalin palvonnasta Keralassa kertovaa kirjaa Oh Terrifying Mother. Kalin ulkoasuun kuuluvat punaisiksi maalatut rinnat (jotka ovat peittävän vaatteen päällä – Kali voi pukeutua niin, se on jumalatar). Katsoin myös Gaga-dokkaria 5 Foot 2, jossa Gaga on imagopalaverissa yhtäkkiä tissit paljaana. Unessani menin uudistettuun Rytmiin rinnat paljaana, koska se oli mulla tapana. Uusi omistaja kuitenkin ilmoitti, että nyt laitat paidan päälle. Olin hirveän loukkaantunut.

– Kali-kirjassa kerrotaan käärmejumaluuksista. Kaikissa uskonnoissa käärme on kunnioitettu, joskin ambivalentti (ambivalenssi kuuluu näiden uskontojen maailmankuviin lähtökohtaisesti). Poikkeuksen muodostaa kristinusko ja sen perilliset, joissa kaikki on joko hyvää tai pahaa. Ja käärme on yksiselitteisesti paha. Ihmiset olisivat saaneet aikaan ihan hirveästi kammottavia asioita muutenkin, mutta ilman tätä binääri-ideologiaa ja sen aggressiivista buustaamista sapiensin rikosrekisteri luultavasti näyttäisi siistimmältä.

– Kun luin kuunnelmasarja Pet Shopiin liittyviä tekstejä, törmäsin ohjaajan havaintoon siitä, etteivät henkilöni ikinä halua mitään tai pyri mihinkään. Se tekee draaman mahdottomaksi. Sama ilmiö saa minut ahdistumaan projektin x kanssa: kerroin rekrytilanteessa yhteistyökumppaneilleni, että keksin toimintaa kohtauksiin työkseni. Vitut keksin! Se on aina just vaikeinta! Mieleni sisäisellä näyttämöllä hengaa porukkaa pyörittelemässä peukaloitaan. Välillä sinne tulee uusi tyyppi. Niillä on tosi kiinnostavia keloja, mutta eivät ne mitään halua. Käyn terapiassa läpi omaa kyvyttömyyttäni haluta mitään ja pyrkiä mihinkään. Alan nähtävästi pitää tätä ongelmana vasta, kun se vaikuttaa työhön.

– Huijarisyndrooma. Siinäkin olen onnistunut huijaamaan, että ihmiset kuvittelevat, että olen jotenkin eteenpäin suuntautuva ja tiedän, mitä teen. Haha.

– Luen terapeutin antamaa Ben Malisen kirjaa Häpeän monet kasvot. Kaikista maailman neurooseista en kyllä olisi ajatellut, että juuri häpeä sopii minuun. Mutta jostainhan sekin kertoo, että on valmis esim. painamaan kirjaksi kaikkein häpeällisimmät asiat ja muutenkin tykkää kääntää sisälmyksensä julkisesti esiin. Jos jaan proaktiivisesti likaisia yksityiskohtia persoonastani, kukaan ei tajua, että kaiken sen alla on vielä jotain. Onnistun huijaamaan jopa itseäni!

– Saan lohdutusta ja pystyn ottamaan sitä vastaan. Sen jälkeen keksin, miten kirjan pitää alkaa.

Toimisto

30.8. torstai

– Nicki Minaj’n Queenillä on tosi hyviä biisejä, mutta myös tosi mitäänsanomattomia, esim. Majestyä en jaksa kuunnella. Miksi niitä kappaleita on niin paljon? On silti ihailtavaa, miten monella tapaa voi sanoa ”vittu meikä on paras, hajotkaa siihen”.

– Esittelemme projektin x ideaa ja kuljetusta. Työpari sanoo, että se etenee draaman tavoin, jokainen kohtaus on askel seuraavaan. Siinä on JUONI. Olen muuten hiljaa, mutta tässä kohdassa riemastun niin paljon, että toistan työparini sanat. ”Nii-in, se etenee draaman tavoin. Siinä on juoni!” Nytkö se saatanan Aristoteles sai musta otteen.

1.9. lauantai

– Käymme katsomassa Blackkklansmanin. Noh. Mihin keskusteluun nyt kytkisin tämän? Elokuvaa ei ollut tehty minulle valkoiselle katsojalle? Öö, ei niin, se oli tehty taas niille valkoisille miehille, joita tässäkin filmissä pyöri ähkyyn asti: jotkut olivat täysmänttejä (hyviä rooleja), jotkut oppivaisempia. Valitin tätä Samulille, joka sanoi, että ei tota tarinaa voi kertoa muutoin. No ei vittu voikaan, keksikää leffoihin uusia tarinoita. Laura Harrierin roolihahmo lähinnä kaipailee mustia siskoja mestoille puhumaan. Ei onnistunut 70-luvulla mutta ei onnistu näköjään 2018. Hemmetin hyödytön puheenvuoro mielettömän tärkeästä aiheesta. Miksi???? (Rakenteellisesti viihdyttävä, vaikkakin juonen kuljetus oli sattumanvaraista ja kestoa ihan liikaa. Karikatyyrimäisiä hahmoja, joiden motiivit jäävät pimentoon.)

2.9. sunnuntai

– Osallistun Eläinten turvakoti Saparomäen talkoisiin muotoilemalla apurahahakemusta.

–  Kali-kirjassa puhutaan seksuaalisuuden tukahduttamisesta seuraavasta seksuaalisen käyttäytymisen perversoitumisesta. Caldwellin tutkimassa kulttuurissa naimattomien naisten koskemattomuutta kytätään ja toisaalta monien naimisissa olevien miehet työskentelevät ulkomailla. Tässä ympäristössä insestiset suhteet molempien sukupuolten aikuisten ja lasten välillä sekä hyväksikäyttö ovat normalisoituneet. Tästä seuraa itseään ruokkiva trauman kierre, kun lapset aikuistuttuaan toistavat näitä käytäntöjä. Vaikea olla ajattelematta katolista kirkkoa. Ei ole mikään ihme, että kirkko on hyssytellyt raiskaustapauksia. Nehän kaiketi tajuavat, ettei ongelma ole siinä, että papit olisivat järjestelmällisesti pedofiileja, vaan toimivat tavallaan ”luonnollisesti” niissä olosuhteissa. Liekö katoliset koulut ynnä muut perustettu suorastaan naimisiinmenemättömyyslupauksen turvaamiseksi. Koska eihän kukaan voi olla niin typerä, että ajattelisi ihmisten (yleensä) voivan voida riittävän hyvin ilman minkäänlaista seksuaalista elämää.

Planeetta-kokoelman säe tiivistää tämän ajan ja kokemuksen

3.9. maanantai

– Illalla luen Pauliina Haasjoen Planeettaa juuri nukahtamaisillani. Sanat ja kuvat sekoittuvat alitajunnan kuviin ja sanoihin, samanlainen olo kuin pilvessä.

Animalian toimistolla on tällainen taideteos, ”Onnellinen eläin”

6.9. torstai

– Annan kanssa palaveri. Keksimme vahingossa komediasarjamme ideaan täydellisen näyttämön.

– Kansiksessa Tainaron. Hieno toteutus. Itse olisin ehkä poistanut mekaaniset vimpaimet lavalta aina kun ne oli esitelty, nyt jäivät pyörimään ja ensi-ihastus katosi ja muuttui huoleksi näyttelijöiden keskittymisestä ja nilkoista. Sinänsä pikkumainen valituksen aihe. Kati Outinen ja Aino Venna olivat huikeita. Hienoa musiikkia. Muodon (ja kaiken) muuttuminen ja sen kauheus olisivat voineet tulla kärjistetymmin ja vielä konkreettisemmin esiin. Teatterissa aina haluan olla sotajalalla perinteisiä ohjeita vastaan, mutta samalla huomaan, miten vaikea uutta kielioppia on luoda ja hahmottaa. Esimerkiksi se, ettei Tainaronissa ollut dramaattisia tilanteita, oli tavallaan rohkeaa (ja aiheen mukaista), mutta toisaalta se sai kokonaisuuden tuntumaan epäkoherentilta tai epäjärjestyneeltä. (Mitkä tosin nekin olivat varmasti aiheen mukaisia.) Näistä kommenteista ei pidä päätellä, etten olisi ”pitänyt” esityksestä. Päinvastoin.

Joskus teatteria tehdessä on suurempiakin vaaroja kuin liikkuvat pikkuhärvelit

7.9. perjantai

– Mitäs helvettiä. Tänään ei ole toimistopäivä enkä enää näe painajaisia sähköposteista, joten saan nekin hoidettua. Olen itsestäni hirveän ylpeä, kun järjestän Taipein biennaaliin liittyviä haastatteluvideoita, joita tulee museon oheen. (Työparini on toki hoitanut kaiken muun.) Välttelen toisinaan vastuuta sen takia, että pelkään tekeväni virheen ja sitten mulle ollaan vihaisia. Onneksi sain tämän artikuloitua ja nyt voin tehdä ihan mitä vaan ja saa mennä syteen tai saveen. Olisinpa tajunnut tämän jo pikkulapsena.

– Kirjoitan kirjaa! teen itselleni muistiinpanoja kässäriin: NYT NÄIDEN PITÄÄ ALKAA HALUTA JOTAIN. Ja juuri kun olin saanut kohtaukseen hienoa vetoa ja vastavetoa. Hahmoni pystyvät kyllä dialogissa opponoimaan toisiaan, mutta tahdonsuunnat ovat mielivaltaisia eikä niiden taustalla ole suurempaa ajavaa voimaa.

9.9. sunnuntai

– Tajuan yöllä, että Epäihmisyyden museon materiaalit eivät muodosta arkistoa, vaan todistusaineiston. Kerron tämän valaistumiseni T:lle. Hänen mukaansa olin sanonut näin jo 2016 ja lause on siitä pitäen ollut käytössä. Mikä on sellainen ilmiö, jossa ääni tulee paljon edeltä ja muu (eli ajatus) vasta jäljessä? Niin ku käänteinen yliäänikone.

– Käyn katsomassa lapsen kanssa Kapsäkissä Närpiäiset. Huomaan, etten ole ainoa äiti, jota hahmot miellyttävät. Esitys sinänsä saa lapselta täydet pisteet (emme kyllä mitään tähtiä jakele saatana), mutta itse olen piinaantunut jännitteestä, joka syntyy siitä, että katsoja tietää ihan liian pitkän aikaa kaiken ja sankarit eivät tiedä mitään.

– Lapsi saa bingettää Netflixin Spirit-sarjaa koko ykköskauden. Katson sitä itsekin ilmeisesti sivusilmällä (I love it), koska saan kolmessa tunnissa luettua vain ehkä 10 sivua kirjaa. Ne sivut on kyllä tosi isoja.

Kyllä vaan, heillä kaikilla on kulmakarvat