12.11. maanantai

– Saavun myöhään illalla Taipeihin. T on ostanut mulle tervetuliaispakkauksena olutta, omenan, banaanin ja sipsejä.

13.11. tiistai

– Hommat Taipein Fine Arts Museumilla ovat jotakuinkin vaiheessa vähän kaikilla. Meidän teoksessa ei toimi valosynkka. Meillä on paikallinen tekninen ekspertti Huai-Chi setvimässä laitteita ja Pietu nettiyhteyden päässä. Uskon kaiken ratkeavan.

– Turisteeraamme maailman korkeimmassa vihreässä rakennuksessa. Siis väriltään vihreässä. Taipeilaiset vaikuttavat seesteisiltä. Johtuu ehkä vuorista? Ns. sielu ns. lepää niitä katsellessa.

– Kurkistelemme muiden teoksia kun palaamme museolle. Käymme syömässä Ursulan kanssa.

Toi talo <3

14.11. keskiviikko

– Professori Wan-Chen Changin opiskelijat ovat kirjoittaneet raportin inspiroituneina MONH:ssa käytetyistä otsikkosanoista (Person, Potentia, Monster, Tender, Disgust, Purity jne). Se toimii turismioppaana ja suuntaamme Ama Museumiin. Amoiksi kutsutaan isoäitejä tai -tätejä. Tässä yhteydessä Ama viittaa taiwanilaisiin naisiin, jotka kaapattiin sodan aikana japanilaisten seksiorjiksi.

– Kungfutselainen estetiikka on vaan niin paljon siistimpää kuin luterilainen.

– Toinen kuraattori Mali Wu on haalinut paikallisia mukaan videolle, jossa he vastaavat kirjoittamiimme eläimyyttä ja ihmisyyttä koskeviin kysymyksiin tai ottavat niihin muutoin kantaa. Video on hieno. Vaikka siinä onkin yksi kohta, jonka joudun myöhemmin aktiivisesti sulkemaan mielestäni. Miksi kaikissa maailman ihmiskulttuureissa pitää olla kiduttamisrituaaleja? Ai niin, paitsi tässä kapitalistisrealistisessa. Mikä johtuu vain siitä, että siinä ei ole rituaaleja, vaan se käytännössä rakentuu kiduttamiselle.

15.11. torstai

– Vitun tekniikka ei toimi. Sitä lukuunottamatta Taipei Biennaalin editio Museum of Nonhumanitysta saattaa olla tähänastisista kaunein. Organisaattorimme Chaoying hommasi täytettyjä henkilöitä ja luurankoja jonkun tyypin yksityiskokoelmasta. Jotkut yksilöt kuuluvat uhanalaisiin lajeihin. Dead zoo.

– Kuvaamme hermostuttavan videon biennaalin pr-tarkoituksiin. Lyhyet haastatteluinsertit, joissa pitää olla myyvä ja tehokas ≈ voi vittu.

– Nyt tiedämme, mitä teemme HAM:iin (kaiken).

– Ehdin hermostua Ronja Salmen kolumnin saamasta vastaanotosta kotimaassa. Ärsyynnyn siitä, miten ihmiset ovat provosoituneet tekstistä. Sukupolvien välinen kuilu taitaa näyttäytyä siinä, että minulle ja nuoremmille etuoikeudet liittyvät ennen kaikkea valkoisuuteen, hyvinvointivaltion kansalaisuuteen ja omaan fyysiseen/henkiseen kykenevyyteen. Vanhemmat taas mittaavat etuoikeuksia suomalaisten välisinä asioina, esim. kellä on enemmän/vähemmän rahaa/aikaa. He eivät ehkä myöskään ymmärrä, että ovat itse olleet mukana tekemässä maailmaa, jossa nuoret kokevat matkustamisen normaalina. Normaaleista asioista on vaikea luopua. Tää nuorempi sukupolvi esim. ei pidä lihansyöntiä välttämättä normaalina, toisin kuin kolumnista ärsyyntyneet. Yritän kasvattaa oman lapseni siihen, että lentely ei ole normaalia. Se on tietty vaikeaa, kun lennän itse niin helvetisti töiden takia (riittämätön selitys). Mulle lentäminen on epänormaalia, koska perheeni ei pahemmin matkustanut. Olin päättänyt viettää elämäni lentämättä, mutta joskus ehkä 23-vuotiaana rakastuin mieheen, joka asui Lontoossa. Viime vuosina lentely on omalla mittapuullani karannut täysin lapasesta. En matkustele huvikseni, mutta totta kai musta on ihanaa olla jossain trooppisessa Taiwanissa (Formosa = kaunis) ikivihreiden metsien peittämien vuorten keskellä, enkä olisi mielelläni vaihtanut läsnäoloa etäyhteyteen. Anna Kontula kirjoitti hienosti, että lomia pitää pidentää, niin matkoille pystyy lähtemään kestävämmillä välineillä. Meidän pitää valloittaa aikamme takaisin, hypätä pois tästä ennenaikaiseen (joukko)hautaan vievästä vauhdista.

Museonjohtaja ja lehdistöä.

16.11. perjantai

– Avajaisissa ei ole mitään vegaanista ruokaa buffetissa. Menemme tappelemaan viereiseen kahvilaan henkilökunnan kanssa. Miksei näiden kaikkien eko- ja luontotapahtumien ideamaailma ikinä ulotu käytäntöihin. Mitä järkeä nostaa posthumanistisuus tai ekologinen kriisi keskiöön, jos ei ole valmis ottamaan ensimmäistäkään konkreettista askelta. Tämä on yleinen ilmiö.

– Biennaali on kaunis, ilmava, kiinnostava ja NIIN huolellisesti tehty. Mukana taidetta, tiedettä ja aktivismia ilman että niitä on yritetty väkisin juottaa yhteen joka liitoksesta. Ehditään ennen avajaisia katsoa melkein kaikki yläkerran duunit, kunnes vahtimestari tulee naputtamaan kelloaan ja sanomaan ”go away”. Avajaisten aikana löydämme kellarikerroksesta vielä lisää teoksia. Zheng Bon Pteridophilia-videoteoksessa mies raiskaa saniaisen. Tai voiko saniainen esittää suostumuksensa. Niin överi, että hieno. Vaikka tavalla ei ok.

Haapoja & Gustafsson

 

Henrik Håkanssonin työn äärellä.

17.11. lauantai

– Tarkoitus käydä vuorella, mutta sataa. Menemme Taiwanin Kansallismuseoon evoluutionäyttelyyn, koska dinosaurusten fossiilit ovat kiinnostavinta. Näemme samalla Taiwanin alkuperäiskansan protestileirin Peace Parkissa. Siellä on myös kilpikonnia.

Ainoa paikka, jossa näkyi roskaa maassa, oli muutoin kaunis Peace Park.

– Symposium, jonka on tarkoitus olla keskustelu meidän ja videollamme puhuneiden Minchien Hsun, Istanda Husungan Nabun ja Tsung-Huei Huangin kesken, mutta päädymmekin perinteiseen järjestelyyn, jossa kukin käy edessä puhumassa. Olen tyytyväinen, tuntuu, että puhutaan konkretiasta. Alustus Taiwan Thousand Miles Trail Associationin työstä saa mut tyytyväiseksi siitä, ettemme menneetkään vuorille. ”Luonnossa” käyminen on nimittäin aiheuttanut vuoristoluontoon hirveää tuhoa, koska ihmiset eivät ilmeisesti osaa missään ikinä mitään. Yhdistys luo maastoihin luonnonmukaisia vaellusreittejä ihmisille. Koska muuten jengi rakentaa portaikkoja, jotka pitää päällystää matoilla, koska betoni on kova materiaali.

– Nabu puhuu heimonsa ajatuksesta, että jokainen ihminen on syntyessään arvokas eikä hänen tarvitse tavoitella koko elämänsä ajan toisten arvostusta. Se on suora vastaus Mark Fisherin kirjan väitteeseen siitä, miten kapitalismi aiheuttaa masennusta ym. kun ihmiset uskovat, että menestys on vain itsestä kiinni ja tavoittelevat mahdottomuuksia.

– On hienoa, että meidän alustus laajenee alkuperäiskansojen oikeuksiin, paikallisen luonnon suojelemiseen ja eläinten käyttöön taiteessa. Toislajiset jäävät silti jälleen paitsioon. Ihmisten on vaikea mieltää ”eläimiä” muina kuin villieläiminä, joita tietysti halutaan suojella, kuten oikein onkin, mutta entä ne kaikki miljardit, jotka joutuvat elämään ja kuolemaan meidän kanssamme. Domestikoidut eläimet eivät oikeastaan ole enää edes eläimiä. Tai ne ovat eläimiä sanan kaikkien hirveimmässä merkityksessä: arvottomia esineitä. Onneksi saan tilaisuuden jälkeen blastata tästä vielä Wan-Chengin opiskelijoille.

18.11. sunnuntai

– Kotimatkalle klo 4:30. Luen Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjaa. Mulla on kirjassa suomentaja Kristiina Drewsin omistuskirjoitus, ja onkin kyllä mahtava käännös!

Ps. Ostamatta jäänyt matkamuisto.