21.11. keskiviikko

– Luen Farmageddonia (Philip Lymbery ja Isabella Oakeshott). Kaloja kasvatetaan tapettavaksi 100 miljardia yksilöä vuodessa, muita eläimiä 70 miljardia. Ja niin edelleen. Maataloudessa, markkinataloudessa, ihmiskeskeisessä systeemissä, koko paskassa on vikaa ja paljon. Silti käännyn sille kannalle, että yksilöiden valinnat ovat merkityksellisiä. Vaikka yksityinen kuluttaja on mitätön verrattuna superkuluttajiin (kauppaketjut, pikaruokaketjut jne), niin kansalaisten (eli yhteisön jäsenten) toiminta ja mielipiteet vaikuttavat yleiseen asenneilmapiiriin. Eläinkysymys ei ratkea virikehäkeillä. Tarvitaan paradigman muutos, suhteen toisiin lajeihin on mullistuttava. Se suhde muuttuu vain omaa toimintaa ja omia arvoja korjaamalla. Jos samaan aikaan kauhistelee tehotuotantoa ja mättää halpaa lihaa ja kananmunia ja maitoa lautaselle, niin what’s the point. Yksilön valinnat ovat ehkä symbolisia verrattuna lainsäädännön hitauteen, yritysten ahneuteen ja lobbareiden aggressiivisuuteen, mutta oikeusliikkeet eivät etene ilman symbolista toimintaa. On tärkeää olla vegaani tai kotivegaani tai pyytää lapselle kasvisruoka päiväkodissa tai edes sanoa, että haluaa kahviinsa mieluummin kasvimaitoa. Sillä tavalla voidaan saavuttaa yhteiskunta, jossa toisia lajeja ei riistetä. Yritykset eivät saa tyhjästä päähänsä muokata käytäntöjään. Kyse on siitä, mikä on normaalia. Tehotuotanto on saanut olla 70 vuotta normaalia. Mutta nyt se alkaa yhä useammista näyttää epänormaalilta. Se muutos on lähtöisin yksittäisistä ihmisistä ja (yleensä pienistä) organisaatioista (vrt. Oikeutta eläimille).

Farmageddon

22.11. torstai

– Käydään Tampereen Teatterilla katsomassa Kikka Fan Clubin vihoviimeinen esitys. Pia vetää Sukkula Venukseen -kohtauksen aivan uskomattomalla voimalla ja taidolla. Mua surettaa kun en enää saa kuulla näitä Tuomaksen säveltämiä biisejä. Otan sitruunankeltaisen mekon ja punaiset korkkarit itselleni. Tulee ikävä esitystä. Mutta sitä ei, että aina joutui jännittämään (olipa itse paikalla tai ei), osaako yleisö käyttäytyä. Kikkaa kävi katsomassa tyyppejä, joilla ei ole ollut mitään käsitystä, miten teatterissa tai ylipäätään missään ihmisten ilmoilla ollaan.

Pia Andersson

23.11. perjantai

– Tunnen itseni täysin noviisiksi telkkarin tekemisessä. Kuten tietysti olenkin. Onneksi muut ovat super pro. Miten voi samassa firmassa olla kaksi niin kovaa muijaa kuin Elise Pietarila ja Nanna Tulikoura. Ja Ina tietenkin.

25.11. sunnuntai

– Ajattelen tekeväni pitkän työpäivän kun lapsi lähtee isälleen. Aloitan nukkumalla. Mutta illemmalla organisoimme T:n kanssa tulevia duuneja. Note to self: sunnuntai-ilta ei ole oikea hetki kontaktoida.

26.11. maanantai

– Eka päivä, kun on normaali olo matkan jälkeen. Juhlistan sitä aloittamalla RuPaul’s Drag Racen 10-kauden.

29.11. torstai

– Saan toimia ohjaavana opettajana Teak:n lopputyössä. Sanon opiskelijalle, etten ole tehnyt tällaista aikaisemmin (paitsi Aaltoon, mutta se oli gradu), hän on silti tyytyväinen.

30.11. perjantai

– Voi paska, nyt olen hukannut sen roskakirjani. Se on mulle varmaan ihan oikein kun mollasin kirjoittajaa.

– Mun mielestä Farmageddon on vähän nössö teos. Se kritisoi tehotuotantoa, mutta ei millään tavalla kyseenalaista toisten lajien hyväksikäyttöä. Sekasyöjille on käytännössä tosi vähän merkitystä sillä, miten elintarvikkeet on tuotettu. Jos he saavat tilaisuuden sanoa, että kyllä niin maar on tehotuotanto väärin mutta heidän ei tarvitse epäillä eläinten käyttämisen etiikkaa yleisesti, niin se ei muuta heidän käyttäytymistään millään tavalla. Pikemminkin syövät samoja tehotuotettuja kudoksia vaan vähän paremmalla omallatunnolla. Ja for fuck’s sake Philip Lymbery, luonto ei ole tarkoittanut maanviljelyä yhtään millään tavalla. Silti myönnän, että tällaista Lymberyn kaltaista compassion-ryhmää tarvitaan, jotta tuotantoeläinten kärsimyksiä saataisiin edes astetta pienemmiksi, esim. ajamaan lakialoitteita, jotka kieltävät silpomisia, polttamisia ja kääntymisen estäviin häkkiin sulkemista. Vaikkeivät he niitä läpi saisikaan. Tehotuotantoeläinten arjessa ei ole tapahtunut mitään parannuksia, päinvastoin, homma muuttuu koko ajan hirveämmäksi. Edes niitä vitun häkkikanaloita ei oikeasti kielletty. Niihin vaan lisättiin sana ”virike”.

1.12. lauantai

– Assimiloin Samulin bodycombatiin ja RuPaul’s Drag Raceen. Humanitäärinen interventio, anyone?

Kymppikauden muijat.

– Meillä on Inan kanssa joulukalenteri, ekana luukkuna vien hänet Valtimonteatteriin katsomaan Asta Honkamaan Syklit. Esitys kuukautisista on tavallaan sitä, mitä voi odottaa ja mitä sen kuuluukin olla, mutta myös jotain, mitä ei odota. VOIMAANNUTTAVA (tiedän, että jotkut ihmiset vihaavat tätä sanaa, kuten jotkut vihaavat ”toksista maskuliinisuuttakin”, ihan vitun sama). Aion tästä lähin kunnioittaa kyvykästä kehoani ja tarjota itselleni palkallisen vapaapäivän kuukautisten ekana päivänä, jos sattuu huvittamaan. Ilman menkkoja ei ois meistä ketään.

– Katsomme aika monta jaksoa Haunting of Hill Housea. Henkilöhahmoihin on täysin mahdotonta samaistua (paitsi ehkä narkkari-Lukeen), mutta sarja vaikuttaa silti hyvältä ja kauhistuttavalta.

2.12. sunnuntai

Rehabin dekkaristin pitää sittenkin olla britti eikä ruotsalainen, niin kivaa kuin siihen olisikin purkaa joitain ruotsalaisia dekkaristeja kohtaan tuntemaani antipatiaa. Britti siksi, että he ovat perinteisesti olleet epähygieenistä kansaa (sori, mut ne vessat) ja kirja kuitenkin käsittelee saastaa.

– Löydän Roskakirjan sängyn alta.

Nää kengät

4.12. tiistai

– Käyn kustannustoimittajani kanssa lounaalla. Puhumme strategioista, joilla välttää fiilis, että uusi kirja muistuttaisi jotenkin Huorasatua. Se on vaikeaa, koska olen ollut Huoriksen kanssa nyt taas tekemisissä ja lisäksi Rehabin idea on lähtöisin Pet Shopista, jonka kirjoitin 2011–12. Mutta toisaalta maailma, minä ja kirjoittajuuteni ovat muuttuneet vuosien aikana.

5.12. keskiviikko

– Joskus tulee ylevöitynyt olo, kun kuuntelee oikein nopeaa ja älykästä ihmistä. Tänään Elise tarjosi minulle tämän elämyksen.

6.12. torstai

– Käymme Oodin avajaisissa. Aivan mieletön paikka! Rakastan suomalaista sosialismia ja juuri nyt uskon hyvin, että tämä on maailman vähiten epäonnistunut maa. Pidän myös tästä uudesta Helsingistä, jossa väki jonottaa taidemuseoon ja kirjastoon, mutta ei viitsi käydä ostoskeskuksissa. Ja natseiltakin riisutaan hakaristiliput.

– Linnan juhlat ja ulkonäön arvostelu ei oo nykyaikaa, mutta Mai Kivelä oli goddess.

Just checking

7.12. perjantai

– Koivuryhmän Jouluevankeliumi Kiasmalla. Noora Dadu Jeesuksena ja Laura Rämä Joulupukkina ei voi olla muuta kuin timanttia. Mutta täytyy myöntää, että esityksen loppu sai mut vääntelehtimään. Messiaenin musiikki on kaunista melua, mutta oisko vähempikin riittänyt. Totta kai olen puolueellinen, koska myös meidän museossa soi Messiaen ja niin jumalaista kuin se pimpotus onkin, niin PTSD. Väliajalla tarjoiltu riisipuuro on ihanaa ja entinen agenttini kannustaa minua.

– Alan lukea Ballardin Tornitaloa. Miespuhujan asenne naisiin tuntuu niin kauhean vanhanaikaiselta. Olen helpottunut siitä, miten kaukana Rehab tulee olemaan Ballardin kirjasta.

8.12. lauantai

– Hurjaruuthin Talvisirkus. Mä odotan sirkukselta sitä, että joudun kuset housussa jännittämään, loukkaantuuko joku vakavasti. No, tästä esityksestä yksi yleisön edustaja vietiin jalat edellä (konkreettisesti) ambulanssiin. Että onhan sekin jotain.

Tältä luulen, että mun työnteko näyttää. (Hurjaruuthissakin nähty Wes Peden Jan Slangenin kuvassa)

Tältä mun työnteko oikeasti näyttää.

9.12. sunnuntai

The Square. Ei satiiri eikä juonellinen, mutta joidenkin mielestä varmaan molempia. Nauratti. Ruokki älyä. Elokuvataiteen pitkä hiilari.

10.12. maanantai

– Kutsun mun ja Annan komediakonseptia komediaksi, joka ei naurata.

– Jumalauta tää pimeys.