12.12. keskiviikko

– Innon pikkujoulut. Jaana sanoo, että saan vapaat kädet toteuttaa itseäni kirjailijana heidän kustantamossaan; että olen taiteilija, ”hyvällä tavalla”.

13.12. torstai

– Kohta Ina kyllästyy muhun, koska aivoni ovat niin huurteessa. Mua silti vähän huvittaa, että ajattelin alkuun Ina <3 Suomi -proggiksen oikeasti vievän tietyn tuntimäärän ja that’s it. Ei luovaa työtä voi tehdä tunteja laskien. Tai ehkä joku voi, mutta mun mielestä on helpottavampaa, että joskus voin mennä toimistoon aivan muhjussa ja antaa ehkä puolikkaan hyvän idean kuin että pitäisi olla työajan puitteissa täydellisen skarppi.

Mutta kun toimittajanero on poissa, lainaan hänen hattuaan.

14.12. perjantai

– Minä ja Anna pitchaamme komediasarjakonseptimme Ylellä. Tunnen vastustusta sitä kohtaan, että joudun myymään jollekulle ideoitani. Olen aika etuoikeutettu. Kaikki menee hyvin. Palaute on kiinnostavaa. Opin komediasediltämme aina uutta. Esko Salervo: ”Komedia = totuus + kipu”. Olen valtavan ylpeä musta ja Annasta ja siitä, mitä olemme kehitelleet. TV:n kirjoittaminen ei ole mikään taiteellinen intohimoni, mutta tajuanhan toki, että se on areena, jolla voi saada asiansa isommalle yleisölle julki. Jos oma työ on kommunikaatiota, onko se sitä arvokkaampaa, mitä suuremmalle ihmismäärälle saa kommunikoitua? Toisaalta taide ei ole vain kommunikointia. Tai ei ainakaan niin yksiselitteisesti. Joten yleisön koko ei ole taiteentekemisessä merkityksellinen kriteeri taiteellisen arvon kannalta. Taiteen kautta kommunikoidaan ideoita ja tulevaisuutta ja arvoja, ja niiden on tärkeää päästä yksityisestä tietoisuudesta ulos yleiseen tajuntaan. Sitten kun niitä ideoita on siellä kollektiivisessa ajattelussa, niin ne voivat alkaa vaikuttaa käytäntöihin. Kuten jossain lukion filosofian kirjassa sanottiin: se on mystistä, se ilmenee. Näin on saatana.

– Ärsyttää kaikki nillitys Oodista. Onko ihan pakko keksimällä keksiä kritisoitavaa. VAIN satatuhatta nimekettä?! Perseestä!! Ompelukoneita?! Mutta KIRJAsto!! Shut the fuck up

Saasta.

15.12. sunnuntai

– Jos mua vähän nyppi Roskakirjan sanailu, niin Timo Airaksisen Saasta vie homman ihan uudelle tasolle. Mahtaako kirja alkaa ikinä vai onko se loppuun saakka pelkkää nokkelaa heittelyä. Airaksinen myös kirjoittaa toistuvasti feministeistä kuin he olisivat joitain toisia. Eikö hän itse ole feministi? Miksi pitää olla niin raflaava? En halua lukea mitään Duudsonien kirjoittamia kirjoja.

– FUCK!!! Me on katsottu lapsen kanssa koko She-ran eka tuottis eikä ole tietoa, milloin tulee seuraava.

She-ra ja ystävät.

Kirjailija-lehdessä on aiheena raha. Olen koko lyhyen urani ajan ajatellut eläväni kirjoittamalla. En ole ikinä kuvitellut, että pitäisi elää kirjoittamalla romaaneja. Että se olisi edes tavoiteltavaa. Että siitä voisi miltään taholta edes edellyttää toimeentuloa? Kirjoittaisi romaaneja ihan työkseen? Pelkästään? Eikö se olisi aika tylsää? Kuunnelmien, näytelmien ja kässäreiden kirjoittaminen ei ole mitään sivutöitä. Ne on ihan oikeaa luovaa kirjoittamista, joiden puitteissa voi omaa kirjailijuuttaan harjoittaa. Kolumnit ja sensellaiset ovat omia vähemmän taiteellisia tekstityyppejään, mutta jos kirjailija haluaa olla yhteiskunnallinen keskustelija, niin silloinhan niitä kannattaa tehdä (ei ilmaiseksi!). Itse koen myös opettamisen olevan osa taiteilijan työtä. Ihan niin kuin tutkijatkin luennoivat (eivät varmaan kaikki). Oma ajattelu kehittyy ja saa jaettua sitä toisille taiteilijoille (puhun siis nimenomaan taideaineiden opettamisesta), jotka voivat viedä ajattelua pidemmälle omassa työssään. Saatan soveltaa taiteilija-apurahaani vähän anarkistisesti, mutta katson, että juuri sen turvin voin myös tehdä opetustöitä ja toimia opinnäytteiden ohjaajana, koska niistä töistä ei makseta kovin kummoisesti siihen nähden, miten paljon niihin joutuu satsaamaan. Tällä tavalla minun apurahani vie eteenpäin useampien taiteilijoiden työtä. (Toivottavasti taikelaiset ei lue tätä.)

17.12. tiistai

– Tapaan M:n, jonka opinnäytetyössä (Aaltoon) olen ohjaavana opettajana. Sisäinen järjestelijäni pääsee vapaaksi kun käymme hänen materiaaliaan läpi. On ihanaa tulla tilanteeseen, jossa kaikki matsku on jo olemassa ja järjestyskin lähenee oikeaa, mutta ihan pienellä säädöllä kokonaisuudesta saa kaikki puolet näkyville.

– Lapseni rakastaa Jali ja Suklaatehdas -elokuvaa (juu, katsomme sitä suomeksi dubattuna, ei ole Jali mikään oikea nimi). Tein juuri 16 persoonallisuustyyppiä -testin. Sen mukaan olen aktivisti (campaigner), ja esimerkkinä kaltaisistani oli Willy Wonka. Joo-o.

24.12. maanantai

– Vietän jouluaaton kissan kanssa kotona. Kirjoitan kirjaa ja katson välillä Okjaa (en yleensä pysty keskittymään yksinäni elokuviin, katson elokuvan yhdeltä istumalta ainoastaan sosiaalisen paineen alaisuudessa) sekä Drag Racen finaalin. Meditoin ja käyn juoksemassa. I love my life.

11.1. perjantai

– Olen ollut lomalla/kin. Se oli raskasta, ja olen vieläkin kipeä (silmätulehdus, kurkkukipu jne).

– T:n kanssa olemme suunnitelleet nyt viikon HAM:iin tulevaan näyttelyä. Se on ihanaa. Tämä luovuuden osa-alue on tulossa mulle yhtä tärkeäksi kuin omien kirjojen kirjoittaminen. Toki olen kuvataidekentällä outsider, ihmiset osoittavat puheensa T:lle ja ovat iloisia, kun hän on tulossa tekemään näyttelyä. Tietysti T korjaa, että niin, me. (Voisin ottaa itse vastuuta ja karjaista, että minäkin olen taiteilija perkele.) Siitä syntyvä olo ei silti ole täysin negatiivinen. Tuntuu, että saan olla vähän sivussa ja tarkkailla eikä tarvitse puhua niin paljon kuvataidekieltä kuvataideväelle. Totta kai ego kärsii, mutta herrajumala kyllä mun egolla on siihen varaa. Oma taiteilijaidentiteetti on hankalasti määriteltävissä. Toisaalta onhan Suomessa vaikkapa Rosa Liksom (joka onkin ainoa mieleen tuleva esimerkki), jonka ei tarvitse määritellä itseään vaan hän voi tehdä mitä vaan suvereenisti. Ehkä tarvitsen taiteilijanimen, Pirjo Niinku.

Työskentelytila HAM:illa.

– Vierastan kokoavia vuosikatsauksia. Joskin silmäilin Ville Lähteen katsausta ja se oli superkiinnostava. Mutta oman vuoteni kertaaminen ei kiinnostaisi edes itseäni. Britney Spears on kertonut unohtamisen olevan hänen onnellisuutensa salaisuus (olen sanonut tämän aikaisemminkin).

– Vuodenvaihteen tienoilla näin Teatteri Jurkassa hurjan Noran, suuret kiitokset intensiivisille taiteilijoille Kemppi ja Salminen. Katsoin elokuvat Jättiläinen ja Bird Box. Luin kirjoja loppuun ja aloitin uusia esim. Juri Nummelinin toimittaman Misantropian historian, joka onkin melkoinen all male panel. Paitsi että kaikki kirjoittajat ovat miehiä, myös lähes kaikki, josta he kirjoittavat, ovat miehiä. Ehkäpä misogynian historia olisikin sitten ihan oma teoksensa. Enkä sano tätä nyt vittuillakseni, välillä vaan mietin, että huomaavatko mieskirjoittajat, että he esim. viittaavat usein lähes yksinomaan miehiin. Aloitin myös Veli-Matti Värrin kaikin puolin tärkeän Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Piruuttani(!) luin alun kiitospuhetta ja eipä sielläkään kuulkaa pahemmin naisten nimiä näkynyt. En demonisoi näitä kirjoittajia enkä missään nimessä kyseenalaista heidän tekstiensä merkittävyyttä ja kiinnostavuutta, tulipa vaan mieleen. Ja ongelmahan on paljon heitä laajempi.

Ivo Schoofs: Large Pendulum Wave Lux Helsingissä.

– Antin Häviö-kirjasta vielä sen verran, että ensinnäkin joo, lisää rahaa Nylénille ja toiseksi täytyy huomauttaa, että kyllä olen minäkin saanut useilta ihmisiltä saman palautteen kuin hän liittyen lihansyönnin lopettamiseen. Myös minun kirjani ovat pelastaneet henkiä. (Strategiantajuni miltei esti kirjoittamasta tätä, mutta omahyväisyys keuli edelle, koska tämä on omasta mielestäni tärkein anti, joka teoksillani voi olla: että ne aiheuttavat muutoksia kuolemanvakavilla alueilla.)

– Palautteesta ei pitäisi ottaa nokkiinsa, mutta vittu kun vitutti lukea Niin&Näinistä teksti, jossa käsiteltiin hetero- ja naisen seksuaalisuutta Pohjan ja Essi Tammimaan Isän kädestä -romaanin kautta. Ymmärrän, ettei kyseessä ollut arvio, vaan nimenomaan essee, jossa teokset olivat propseina, mut silti!!! Kun Pohja ei oo kirja seksistä eikä seksuaalisuudesta. Se on kirja IHMISYYDESTÄ. Vaikka kirjoitankin miehistä, eihän sen tarvitse tarkoittaa, että kaikki muu tapahtuu niiden vuoksi. Tai että mikään olisi niiden aiheuttamaa. Pohjassa nimenomaan pyrin välttämään sitä, että miehet olisivat toimijoita. Pohjassa miehillä ei ole mitään väliä (sori), ne vaan ovat siellä. Onko seksuaalisuus oikeasti niin tukahdutettu ihmisyyden alue, että jos siitä sanoo mitään, niin sitten kaikki tulkitaan sen läpi? Vai onko tää taas sukupuolikysymys? Jos Pohjan olisi kirjoittanut mies (ei olisi, miehellä on todnäk erilainen kokemus ihmisyydestä kuin minulla), mitä kirjasta olisi sanottu? Että vittu mikä ruikuttava paska? Kyllä, epätasa-arvo toimii myös niin päin. Nyt harmittaa, että demonisoin (tätäkin) kirjoittajaa, joka on siis Hanna Etholén ja jonka duunit ja ajattelu minua kiinnostavat (tarjoan bissen, jos satut lukemaan tämän). Toisaalta kyseinen essee sysäsi myös tälleen dialektisesti jotain ajatustoimintaa itsessäni. Ehkä se heteroseksuaalisuus on ongelma? Ehkä tätä aluetta pitää tutkia. Ehkä olen miesten kanssa vain siksi, että tiedän, miten heidän kanssaan ollaan (silleen). Kenties tästä alkaa eheytymiseni heteroudesta.

Kirjallisuuden vaaroista (teos HAM:in kokoelmissa).