16.1. keskiviikko

– Mitä pitäisi ajatella siitä, että käyn taas läpi Epäihmisyyden museon tekstimassaa (esim: ei ole totta, että kun tekee jotain ”kerran kunnolla”, niin ei sitten tarvitse tehdä toiste). Tällä kertaa antaakseni HAM:iin käsityksen siitä, miten paljon on käännettävää (ruotsi, venäjä, saame?). Välilyönteineen reilu 80 000 merkkiä, eli n. 14 000 sanaa, mutta vain 43 liuskaa. Ei esim. 100. Olen oikolukenut englanninkielisen version niin monta kertaa. Silti vieläkin löytyy kohtia, joissa mietin, että pitäiskö olla piste vai ei ja miksi täällä on kahdella eri tyylillä kirjoitettu päivämääriä. Kuitenkin eilinen keskustelu T:n kanssa sai mut tajuamaan, että se oikea työ teoksen kohdalla on tehty suunniteltaessa ja silloin, kun matsku on sortteerattu. Se on se ajatustyö. Nämä käytännön asiat kuten uudet editoinnit ja tekstien tarkastukset ovat raksaamista, uudelleen kokoamista. Jopa dramaturgian korjaaminen ja vastaava on mahdollista. Kirjan kanssa moinen ei oikein käy. Sieltä voi siistiä painosten välillä lyöntivirheitä pois, mutta ei voi tehdä niin, että mulla oli tässä tämä ajatus, mutta ilmaisin sen ekalla kerralla paskasti, joten tässä on nyt uusi editio. Tai että se ajatuskin oli paska, joten muutinpa sen. Se olisi kamalaa, vaikka toisaalta miksi minkään pitäisi olla ikuista.

Ulla Jokisalon Parivaljakon vetovoima HAM:issa.

– Lastenkirjakatsaus! Vihaan Disneyn ja muiden oheisroskan tuottajien kirjoja yli kaiken. Vittu mitä paskaa. Ei mitään pointtia, ei minkäänlaista jännitettä, muodoltaan ja sisällöltään tyhjiä, epäitsenäisiä paperisyövereitä. Pikkuponien maan on kaapannut paha tyyppi, ponit lähtevät merenpinnan alle etsimään apua (because fuck you, that’s why). Jäävät juhlimaan meriponiprinsessan kanssa, koska sille tulee paha mieli, kun sanovat, että nyt pitää tosiaan lähteä pelastamaan valtakunta. Loppuu bileisiin. Paha tyyppi hallitsee. Mitä helvettiä. No mutta. Luojan kiitos oikeat kirjailijat antavat panoksensa lastenkirjallisuudelle. Eilen luettu Katri Tapolan Tuttityttö ja Peukalopoika oli aidosti rentouttava, ihana pieni kirja, johon ei ollut väkisin väännetty juonta mutta silti lukijan mielenkiinto olisi kestänyt kauemminkin (ja myös henkilön, jolle luettiin). Uudemmista kirjoista meille päätyi myös Jengi siististi sotkussa (tms) ja anteeks mutta se oli helvetin hirveä. Kiva selittää, että joo, täällä nää teurastaa kaloja (varmana pohjatroolaa) ja toiset syö pelkkää juustoa. Lopuksi henkilöt tekevät jonkinlaisen pikkelsin/smoothien, jossa on kalaa ja juustoa. Happy end! NOT. Sen sijaan vanhat klassikot joskus toimivat (joskus eivät). Camilla Mickwitzin piirrostyyli oli lapsena suosikkini ja tarinat ovat suurenmoisia arkisessa taianomaisuudessaan. Tosin yksi tonttukirja, johon oli tekstin tehnyt Hannu Mäkelä, oli puuduttava. Ehkä sellainen jankkaava kirjoitustyyli on toiminut silloin, kun lasten merkittävin vaihtoehtoinen viihde oli teksti-TV.

Mickwitzin Jason-kirjat on mun lemppari. Jasonin mutsi hankkii lisätuloja alastonmallina.

Karoliina Pertamon kuvitus Tapolan kirjoittamassa kirjassa.

– Tänään on Kriittisen eläintutkimuksen verkoston seminaari, jota varten Mikko Virmajoki loi meidän Embrace Your Empathy! -videoon äänen. Eli vähän niin ku enskari. Mutta kukaan meistä ei pääse paikalle, mikä harmittaa, koska siellä on hyviä puhujia, jotka sitovat eläinkysymyksen mm. feministiseen ja queer-teoriaan sekä biopolitiikkaan. Onneksi tapahtumasta on tallenne!

Ulkoilutin kustantajaa.

24.1. torstai

– Oli tarkoitus tehdä Inan kanssa koko viikko töitä, mutta tehtiinkin vain ma ja ti. Joten eilisen vietin kotona ja kirjoitin Rehabia. Että voikin olla ihan helvetin vaikea kirjoittaa yksi kirja. Mutta helpottaa se, että Kafka on ollut olemassa. Hänen tuotantonsa on ehkä lähin viitepyykki (mikä?) tälle romaanille.

– Aloin eilen lukea Pontus Purokurun Täysin automatisoitua avaruushomoluksuskommunismia. Hyvä pointti kyllä se, että tässä kulttuurissa on erittäin vaikea olla olematta uusliberaali (jos olisin tietynlainen mieskirjoittaja, kirjoittaisin ”Pontus on ihan oikeassa siinä, että…”). Olen yrittänyt ajaa omaa tehokkuuttani alas (jonka sivuvaikutuksena voisi olla se, että pystyn keskittymään paremmin) enkä suostu kaikkeen, varsinkaan isoihin projekteihin, vaikka ne olisivat vasta tulevaisuudessa. Olen ajatellut, että syleilen tässä sitoutumiskammoani, mutta ehkä voin ristiä sen Pontuksen kiittelemäksi kieltäytymiseksi.

– Aloin myös lukea Bataillen Uskontoteoriaa. Ihanaa ja kaikkea, mutta vituttaa kun nämä filosofiäijät puhuvat ”eläimestä”. Eikö niiden pitäisi tietää paremmin, eikö niiden pitäisi ajatella etevämmin? ”Eläin” on varmaan ihan hyvä sana sille, mistä ne puhuvat (itsetiedottomuus, subjektin ja objektin tuolla puolen, whatever), mutta ei sikäli, kun se viittaa todellisen maailman olioihin, eli niihin, jotka ”eläimiksi” nimetään. Ja kyllä heilläkin on siinä taustalla juuri nämä olennot, vaikkeivät he uhraa puolta tavua sille, millaisia lajeja ja millaisia yksilöitä oikeasti on. He ottavat täysin annettuna ”eläimen” ja uusintavat sitä mielikuvituksellista höpöhöpöä, mikä liitetään todellisen maailman ”eläimiin”. Laiskat paskiaiset.

– Spotifyhin on tullut vihdoinkin Arcturuksen La Masquerade Infernale. Kuuntelen sen monta kertaa.

– Nuoren Voiman Liitolla kirjoittajaryhmän vieraana. Mua on kritisoitu viimeaikaisesta negatiivisuudesta (toinen merkintöjeni lukijoista siis huomautti asiasta), mutta nämä nuoret kirjoittajat olivat taitavia ja ihania ja oli hienoa, että sain lukea heidän tekstejään ja kommentoida niitä. Tosin liian myöhään tajusin, että niin joo, meidänhän oli tarkoitus puhua Pohjasta, joten myös minä saattaisin saada kommentteja. Mutta he olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita. Luoja mua hävettää aina kun joudun kuuntelemaan kun otteita Pohjasta luetaan ääneen. Tuntuu, että kaikki kokonaisuudesta irrotettu on niin banaalia ja mitätöntä, heikkoa tekstiä.

– Tuntematon

25.1. perjantai

– Eilen muistutin nuoria kirjoittajia siitä, miten kehitys tapahtuu epämukavuusalueella (ja vuorotellen levossa). Muistan tämän nyhrätessäni Rehabin kanssa.

– Koska luen liian vähän kaunokirjallisuutta ja pelkään tämän vaikuttavan omaan kirjoittamiseeni paskasti, aloitan Henni Kitin Elävännäköiset.

– Lapsen kanssa katsomassa Prinsessa Pikkiriikki. Ihanat Helmi-Leena Nummela ja Sirja Sauros.

29.1. tiistai

– Olen ollut viime päivät paljon itsekseni Rehabin kanssa. Paitsi lauantaina kävin M:n kanssa Noitaillassa, joka oli niin eksklusiivinen ja mystinen tapahtuma, etten edes sano siitä mitään. Niin kivaa kuin yksin nyhrääminen onkin, niin en ole ihan varma, onko mulle hyväksi olla näin paljon omien ajatusteni kanssa. En missään nimessä suosittelisi ketään muuta olemaan näin paljon mun ajatusten kanssa. Eilen GYW:lla en sanonut koko päivänä paljon mitään asiaan kuulumatonta (ja aika vähän asiaan kuuluvaakin) paitsi jotain kuolemasta. Palautan ehkä lääkitykseni entiselle tasolle, vaikka siitä johtuva vitutus saattaa nollata kemialliset hyödyt.

– Olen kuunnellut paljon IAMX:n levyjä. Palaan siihen musiikkiin aina välillä ja ihmettelen, miksei jää minulle, vaikka tykkään siitä paljon. Illalla S vie mut niiden keikalle.

30.1. keskiviikko

– Niin paras keikka. Chris Cornerissa (joka ei ole Chris Cornell, joka, kuten Samuli muistutti, ei elä) on ihanaa feminiinisyyttä. Ei sillä tavalla kuin trikoorokkareissa ym, jotka naisistaa itseään esteettisistä syistä, mutta pilaa kaiken typerällä machoilulla ja panemispuheella. Ehkä se ei ole enää edes feminiinisyyttä, vaan uudenlaista ihmisyyttä, johon kuuluu aito hauraus (ei sellanen yhyy säälikää minua tai haistakaa vittu) ja vilpittömyys. Metamodernia musiikkia. Olen lapsesta saakka tykännyt Marilyn Mansonista, mutta kun nyt vertaan näitä taiteilijoita toisiinsa, niin onhan se Mansonin meininki tunkkaista. Tää vertaus on mielekäs mm. siksi, että molemmat ammentavat masennuksesta ja meikkaavat.

– En silti voi käyttää koko päivää Chris Cornerin kuvien katseluun internetissä. Jotkut ihmiset on niin kauniita, että sitä ei meinaa kestää.

– Fiktion kirjoittamisen paradoksi: oma ahdistus lievittyy ensin, mutta sitten tilalle tulee ahdistus fiktiivisistä henkilöistä, niiden tekemisistä ja siitä, että saa ne toimimaan. Nyt ne vihdoin alkavat syöttää jotain eivätkä vain seisoskele passiivisina. Miksi piti tehdä niin monta henkilöä. Jokainen vaatii aikansa. Sain vihdoin nimettyä henkilön, jota olen kutsunut vain ”normaalipituiseksi mieheksi, jolla on jalat”. Vihaan niiden kaikkien nimiä, nimeäminen on niin teennäistä. Mutta nimeäminen liittyy myös siihen, että voi ottaa toisen valtaansa (possess), joten ei auta, olkoon nimesi Karl, sinä normaalipituinen jalallinen mies.