31.1. torstai

– Käyn Kumpulan kampuksella tsekkailemassa fossiileja fossiiliasiantuntijan kanssa. Ne on niin ikivanhoja, että mammutin luut vaikuttavat nuorilta. Elämä! Oot ollut täällä melko kauan.

Kyllä ystäväni, se on ikuinen pökäle.

1.2. perjantai

– M-Barin tilalle on tullut Torrefazione, jota en rakasta, mutta se on hyvässä paikassa ja kahvi on loistavaa, henkilökunta ystävällistä ja vegaanisen lounaan saa. Niin että olen viettänyt täällä yllättävän paljon aikaa.

– M:n kanssa tapaaminen hänen opinnäytetyöstään. Hän auttaa minua ymmärtämään valokuvakerrontaa ja se, mikä viime kerralla vaikutti mielestäni liialliselta kuvatykitykseltä, onkin nyt looginen ja mielekäs ratkaisu. Taidetta voi ehkä ymmärtää vain intuition kautta, ei ole olemassa mitään lopullisia rakenteita, jotka pätevästi kertoisivat, mikä on oikein ja mikä väärin.

Otin ihan ok verukkeella kuvan tisseistäni, panen sen tähän.

6.2. keskiviikko

– Voihan helevetti. Keksin juuri Rehabia loogistavan muutoksen. Joten joudun tekemään kaiken alusta. Mutta se voi olla hyväkin. Nykyinen versio on niin leikkaa-liimaa, kun jatkuvasti tulee mieleen tarpeellisia lisäyksiä, joilla pedata jatkoa.

– Luin Elävän näköiset loppuun. Rakastin Santerin hahmoa intohimoisesti. En yleensä kehitä suuria tunteita romaanihenkilöitä kohtaan. Myötätunnollekin minut teki lähes immuuniksi yliopiston runsas realismi/naturalismipainotus. Tai en tiedä, painotettiinko niitä vai oliko vikaa minussakin. Toki kotimaisen kirjallisuuden (kanonisoitu) pohja on luotu niihin aikoihin ja sillä lajityypillä. Joka tapauksessa toinen toistaan hirveämmät kohtalot ja joka sivulla kummitteleva epäoikeudenmukaisuus olivat emotionaalisesti raskasta luettavaa. Jopa Ilmari Kianto, vaikka olikin vitun kuvottava fasisti, onnistui Punaisessa viivassa herättämään sääliä köyhiä kohtaan. Huomasin pelkääväni Henni Kitin romaanihenkilöiden puolesta, kun he toikkaroivat erilaisissa vesistöissä. Olisi ollut erittäin perinteen mukaista, että vähintään yksi olisi kokenut hukkumiskuoleman, mieluiten kuitenkin yksi joka sukupolvesta. Joki ja meri eivät nyt edustaneetkaan hallitsematonta tylyä luontoa, vaan ne vain skaalasivat ihmisiä oikean kokoisiksi. Joen kääntymisen metaforaa on ihan kräkännyt silti, mutta väliäkö sillä. Onhan hieno kuva ja ajatus, että yksi hahmoista näkee joen muuttaneen suuntaansa, mutta muille se virtaa kuten ennenkin. Ja miten superkiinnostava aihe on taksidermia, vaikka kuolleiden eläinten näyttelyitä pidänkin vähän kummallisena ajanvietteenä. (Kyllä silti vien lastani Luonnontieteelliseen museoon. Ehkä odotan, että hänellä herää siitä yhtä ristiriitaisia tunteita kuin minulla pienenä.)

Mun googlehaut hämmentävät välillä itseäkin, lisäksi naurattaa tuo Torppa-niminen hlö, joka kertoo pseudotieteen torppauksesta.

8.2. perjantai

– Käyn S:n kanssa katsomassa Auroran, joka on hieno. Kerrankin mä saan spleinata tapahtumia eikä aina toisinpäin. Mä olin saanut leffasta sen kuvan, että siinä hyväsydäminen hömelökosmetologi haluaa auttaa. Mutta niinhän se ei ollenkaan ollut. Päähenkilö oli aggressiivinen elämänhallintansa menettänyt alkoholisti, impulssikontrolliton, vastuuton opportunisti. Aika epämiellyttävä siis. Ja just siksi niin mahtava. Tällaisia naishahmoja ei koskaan näe leffoissa. Ja parasta kohtaus, jossa se kännissä soittelee ja lähettelee törkeitä kuvia. Niin kauhea. Niin samaistuttava.

– Elokuvan alussa oli Baby Jane -elokuvan traileri. Näytti vaivaannuttavalta. Miksiköhän naiskirjailijat muuten usein haluavat (yleensä uransa alussa) kirjoittaa tarinoita naisten välisestä rakkaudesta. Vai tunnistanko lähinnä itseni tässä ilmiössä? Onko se yleistettävissä? Ehkä heteronaiselle naissuhde edustaa fantasiaa, jonka voi toteuttaa vain fiktiossa. Kaiken sen läheisyyden perusteella, mikä itselläni on ollut ystävyyssuhteissa naisten kanssa ja ehkä myös kaiken järjen mukaan voisin uskoa, että kaksi naista pystyy paljon nyanssirikkaampaan suhteeseen kuin nainen ja mies. Mutta oikeassa elämässä joutuisi miettimään sitten käytännön asioita, kuten mitä on seksi ilman penetraatiota ja onko oikeasti ihanampaa, että toinen on pehmeä ja kaunis eikä miesjuttuja, ja miten tehdä suhteesta kiihottava, jos siihen ei kuulu luonnostaan valtaepätasapainoa. Nämä on fiktiossa helppo sivuuttaa ja keskittyä siihen, miten kivaa tytöillä on keskenään. (Tämä on pelkistys.)

 

10.2. sunnuntai

– Erakkoviikonloppu lukuun ottamatta eilistä brunssia (Ruplan vegaanibrunssit!!!) E:n (parhaat muiat!!!) kanssa. Sain Rehabin uuden version käyntiin, toimii paljon paremmin. Tyylilaji tässä(kin) teoksessa on taas jokin itse kehittelemäni. Inspiraatiota haen Kafkan novelleista, Muodonmuutos on aina yhtä koskettava, ja Miina Supisen esikoisesta Liha tottelee kuria, jota en ole aiemmin lukenut (miksi?!?! mutta myös: onneksi!! koska nyt voin lukea sen). Se on niin vitun hyvin kirjoitettu ja hauska. Ja tunnistettava. Sitä voi luulla satiiriksi, mutta minusta se on jotain muuta. Tai satiiri tuntuisi väheksyvältä genretykseltä. Siinä on poikkeuksellisen kirkas tapa katsoa maailmaa ja kertoa siitä.

Miina Supinen on nero.

14.2. torstai

– Lapsi jää kotiin kipeänä. Käy ilmi, ettei hän oikeasti olekaan kipeä. Ina tulee meille tekemään töitä. Se onnistuisi, jos lapsi olisi oikeasti kipeä ja makaisi voipuneena Netflixin äärellä. Mutta nyt hän imee vaikutteita käyttämästämme kielestä, kiristää luvan saada katsoa sitä typerää ja moraalitonta Hocus Pocus -elokuvaa ja lopulta vaan menee täysin epäkuntoon.

Illalla sammutin internetin ja lapsi ryhtyi askarteluhommiin. Huom. myös Leonardo da Vincin TYÖPÄIVÄKIRJAT.

15.2. perjantai

– Huomaan itsessäni kateutta kollegoiden menestymistä kohtaan, vaikka he menestyksensä ansaitsevatkin. Fokus pois itsestä.

17.2. sunnuntai

– Taide ekokriisin aikana -paneelissa puhumassa. ”Taiteen kautta voi laajentaa tajuntaa. Jos ei oo varaa huumeisiin.” Really?  Nuoressa Voimassa puhuin myös aiheesta. Yritän sanoa, että teoksissa ei tarvitse itkeä, että ilmastonmuutos on tosi kurja juttu, vaan niissä pitää huomioida se muutos, mikä on tapahtunut ihmisenä olemisessa ja viedä myös ihmiskuvaa eteenpäin: millaista olisi ihmisyys uudessa maailmassa. Eli taide voi olla ekokriisin aikakaudella relevanttia, vaikka siinä ei mainittaisi hiilidioksidipäästöjä tai lajien sukupuuttoa. Olennaista on se ihmisyys, joka on nämä ilmiöt aiheuttanut, ja se, jonka kautta ongelmaa pitää ratkoa.

– Eilen oli Jussin muistojuhla. Koin häntä kohtaan joskus niin hankalasti määriteltäviä tunteita (ja hän oli niin kaunis), että oli pakko alkaa kirjoittaa. Eli vähän niin kuin eka muusa. En enää ikinä tanssi Lady Moonin Anvilissa Dj Brenquen soittamaa Disco 2000:a enkä enää ikinä tanssi sitä Jussin kanssa.