18.2. maanantai

– Yritän sellaistakin miettiä, miten voi suomentaa ”reversed cowgirl”, joka jo lähtökohtaisesti on huonosti sanottu. Käänteinen lehmityttö? Oisko se sit lehmien vapauttaja? ”JUOSKAA POIS, NE HALUAA VAAN VIEDÄ TEIDÄN LAPSET JA TAPPAA TEIDÄT TYÖHÖN.”

– En ehkä ihan tykkää näistä päivistä, jotka vietän kahden kesken läppärini kanssa. Myöhään illalla tulee vähän tyhjä olo. Että mitäs nyt, miten tästä voi irtaantua. Toisaalta on ihanaa kun kirja edistyy.

– Jumppaohjaajani tiesi, kuka tai mikä olen. Olin tyytyväinen.

– Uudelleen löysin Wordista Times-fontin, olen jokseenkin varma, että se oli kadoksissa tovin tai vuosia. Voi myös olla, ettei kärsivällisyyteni ole riittänyt fonttilistan selaamiseen T:hen asti. En voi keksiä muuta syytä parin vuoden Cambrian käytölle.

Nii.

19.2. tiistai

– Korjaus: enhän mä ole kahden kesken läppärini kanssa, vaan mulla on Dali, tuo elinkautisvankeuteen kahlehdittu kotikissa, joka osaa kyllä tehdä läsnäolonsa tiettäväksi ja on oikeastaan erittäin hyvä seuralainen. Me on opittu leikkimään molempia viihdyttävällä tavalla. Toivon, ettei alakerran naapuri ole aamu-uninen.

 

– Kiitos Maggie Nelson, kun selität minulle tyydyttävästi, mitä Antonin Artaud’n julmuuden teatteri on. Se ei ole juuri mitään, ainakaan mitään, mikä olisi toistettavissa tai teoretisoitavissa, koska Artaud määrittelee julmuuden omavaltaisesti. Tältä se on minusta aina kuulostanut, vaikka esim. teatterihistorian luennoilla asiaa on yritetty selittää vivahteikkaammin.

 

20.2. keskiviikko

– En yhtään ymmärrä Verohallinnon suuressa laupeudessaan uudistamaa muutosverokorttia. Lähetän Teakiin kolme eri versiota aiheesta.

– Lapsi on kärttänyt pari viikkoa, että mentäisiin katsomaan Magritte. Siispä menemme Amos Rexiin. ”Lähdetään pois”, hän sanoo. Koska tiedän hänen mieltymyksensä immersiiviseen, osallistavaan, contemporaryyn, videoon ja yleensäkin kestolliseen tilallisen sijaan, niin ei tämä hirveänä yllärinä tullut. Ilmeisesti 5-v oli ajatellut, että kyseessä on sittenkin esitys. Olin sanonut, että ei ole, vaan näyttely. Mutta meillä saattaa olla eri käsitys sanojen sisällöstä. Ja onhan se nyt ihan totta, että käveleminen huoneessa, johon on ripustettu pelkkiä tauluja, on tylsää. (Tylsyys ei toki nykymaailmassa ole negatiivinen asia, mutta en silti usko, että kukaan ripustaa näyttelyä sillä ajatuksella, että tehdääs tästä vitun tylsää, niin saa jengi vähän kontemploida.)

Lempparimme Magritteista.

23.2. lauantai

– Eilen S:n kanssa katsomassa The Favourite. Minähän kammoan historiallisia ja/tai pukudraamoja. Tässä ei haitannut. Luen Maggie Nelsonin Art of Crueltya, sen pohjalta tulkitsisin elokuvaa jotenkin silleen, että yksilön väkivaltaisuus on kytköksissä väkivaltaiseen systeemiin. Nelsonin innoittamana mietin myös, onko tosiaan niin, että naisten kautta on helpompi kuvata rakenteiden väkivaltaisuutta. Jos elokuvan henkilöt olisivat olleet miehiä, heitä olisi tarkkaillut enemmän häikäilemättöminä, vallanhaluisina yksilöinä. (Tää on se kohta, jossa Metallican Sad But True alkaa soida päässäni. En kyllä tiedä biisistä mitään muuta kuin kyseisen hokeman. Toinen tällainen kestosuosikki sisäisellä kommenttiraidallani on Madonnan Like a Prayerin kohta ”life is a mystery”, joka käynnistyy aina kun jokin verrattain mitätön asia paljastaa eriskummallisuutensa.) Toisaalta naiset toki kohtaavat erilaista/enemmän väkivaltaa, mitä elokuvassa korostettiin puhumalla koko ajan raiskaamisesta.

– Poikkean Kiasmassa. Ääh. Osallistavat taideteokset. Yyh. Alastonmallinukke, joka näyttää jättiläismäiseltä pumpattavalta barbaralta. Miks. Yläkerrassa Shoplifterin karvainstallaatio vähän riemastuttaa. Tosin sekin vähän harmittaa, kun en todellakaan haluaisi olla se tyyppi, joka yrittää ottaa selfietä tekotukan kanssa, mutta totta kai olen, ja sitten kun ne kuvatkin on ihan perseestä eikä näytä miten siistejä sekä minä että tuo peruukkiköynnös olemme. Ja missä on subliimi? Det finns inget.

26.2. tiistai

– Mulla ja lopputyöohjattavallani on lähes identtiset teddypantteritakit ja juomme Rytmissä kauralattea ja puhumme susista. hästäg i love my job.

Lisää teddypantteria.

5.3. tiistai

– Jaaha, huomaa, että on ollut lapsiviikko. Alan tajuta äitiyttä. Niin ku Ina sanois, alan fiilata sitä. Tekisi mieli kirjoittaa äitiydestä. Mulla tulee näitä sivuprojekteja mieleen aika tiuhaan. Kirja elämäni kissoista, kirja miehistä ja nyt vielä tämä.

– Rauta-asiat on alkaneet huolettaa. Terveydenhoitajathan ovat ihan helisemässä, kun naiset ovat nyt heränneet huomaamaan, että ehkä syy heidän väsymykseensä ei olekaan masennuksessa tai yleisessä naiseudessa, joka on vaan paskaa ihmisyyttä, vaan kenties raudanpuutteessa, joka olisi korjattavissa, mutta kalliilla keinoin (raudan tiputtaminen suoneen). Ajattelin omaa aneemisuuttani nyt kotilääkitä, mikä on tietysti vaikeaa, koska mikään rautatabletti ei ole koskaan sopinut kenenkään vatsalle. Juon Floravitalia ja koitan rakentaa ruokavalion silleen, ettei rautapitoisten ruokien kanssa tule syötyä raudan imeytymistä estäviä aineita. Se on vähän vaikeaa, koska melkein kaikki ruoka-aineet kuuluvat tähän kategoriaan, varsinkin ne, joiden rautapitoisuus on luonnostaan suuri (soijaproteiini, vilja). No nyt alkaa jo tuntua, että jotain tapahtuu. Eilen tuli esim. sellainen olo, että haluan ehdottomasti oppia kaiken 90-luvun lamasta. Toisin sanoen ylijäämävirtaa on. Lisäksi yritin kuunnella Talouselämän podcasteja (Perikato oli niin hauska nimi), mutta ne oli niin vitun huonosti äänitetty ja jos kuuntelen miesääntä, sen on oltava edes hyvälaatuinen. Eilen kuuntelin kaksi jaksoa jostain hemmetin Himmlerin henkiparantajasta (joku saksalaissuomalainen puolihuijari Kerstein). Sitten mietin, että mitä helvettiä minä tästä saan. Mutta lukijan ääni oli hyvin rauhoittava.

– Siirrämme Hennan kanssa sirkusjutun ensi-illan vuoden päähän. Olen iloinen, että ideat saavat kehittyä. Katson hänen liikettään ja tajuan, miksi ihmiset nauttivat tanssin katsomisesta (tai siis tajuan, ETTÄ ihmiset nauttivat siitä). Sekin asia on minulle ennen ollut mysteeri. Olen kyllä tykännyt nykytanssiesityksistä, mutta lähinnä niiden tarjoaman älyllisen haasteen (not to be confused with käsittämättömyys) takia.

Fiiliksiä viikon varrelta.

6.3. keskiviikko

– Minkä ikäinen ihminen on oikeasti liian vanha googlaamaan säännöllisesti Chris Cornerin kuvia ihan vaan kyylätäkseen. Mieletöntä, että kauneutta on. Se on mystistä, se ilmenee, kuten luki jossain lukion filosofian kirjassa. Tämä on yksi mun ja M:n keskinäisistä hokemista. Samoin kuin esim. ”Jos. Kiinnostaa.” joka tuli itse asiassa myös filosofian (vai historian?) opettajalta. Asiayhteys on unohtunut. Miettikää, miten arvokasta on se, että voi jakaa toisen ihmisen kanssa tuollaistakin.

– Kurssini Teak:lla alkaa. Istumme mm. hiljaa pimeässä. Siis oikeasti, koska meditaatio. Ihania opiskelijoita.