6.4. lauantai

– Ilmastomarssi. Täytyy ihailla järjestäjien agitaatiohenkeä. En olisi kerta kaikkiaan kehdannut jäädä pois.

Paula Sankelon teoksia ilmastomarssilla.

– Yritetään katsoa Avaruusseikkailu 2001. Eka lapsi nukahtaa noin 7 minuutin kohdalla. Toinen nukahtaa, kun minä lähden suihkuun noin 15 minuutin paikkeilla enkä näin ollen ole enää kommentoimassa teosta hänen kanssaan. Vaikuttaa kyllä ihan vitun tylsältä tekeleeltä.

7.4. sunnuntai

– Joudun helvettiin. Jostain kaivetaan esiin Laser Maze -niminen peli, joka on talon asukkaille erittäin tuttu, mutta minulle todellakaan ei. Minut laitetaan ratkaisemaan laasertehtävää samanaikaisesti kun kolme henkilöä neuvoo ja yrittää tulla siirtelemään palikoita ja ihmettelee, miten voin olla näin idiootti. Menen pöydän alle huutamaan, että olen valmistunut kahdesta yliopistosta ja kirjoittanut neljä kirjaa. Lopulta 7-v tulee hienovaraisesti vinkkaamaan, miten tehtävä ratkaistaan.

– Menen makuuhuoneeseen ”lukemaan kässäriä”. Hiplaan kahta ekaa sivua ja nukahtelen. Kuulen horrokseni läpi, miten lapsia kehotetaan pitämään pienempää ääntä. Kaikesta huolimatta tulee kokemus, että ehkä tää mun toiminta työnkin suhteen sittenkin on kestävällä pohjalla.

Harjoittelen tasolle 14.

9.4. tiistai

– Lupauduin kirjoittamaan Tuntematon Linna -antologiaan. Tässä kuussa pitäisi jotain tekstiä lähettää. Runttaan dialogia minun ja fiktiivisen Väinön välillä. Aion lähettää sen ja kuulostella, onko järkeä. Joskus en tiedä, ovatko ideani neronleimauksia vai totaalista perseilyä. Esim. yksi kerta kun ajattelivat KOM-teatterilla tehdä useiden kirjoittajien teksteistä koostuvan esityksen ja tilasivat kirjoittajilta saarnan tai jotain muuta tulkinnanvaraista. Esitystä ei ikinä tehty, koska tekstit olivat niin huonoja. Mun reaktio oli, että hyvä, sittenhän voin tehdä tekstilläni jotain muuta mahtavaa. Katsokaa nyt!

JARI KOSKINEN

Eläimet ovat euroja ja kiloja

eivät tunne suruja tai iloja

eivät Keskustaa äänestä

ääneen pääsevät kun ne teurasjonoon potkitaan

ja aamiaisella, lounaalla, iltapalalla hotkitaan

 

SUS SCROFA DOMESTICA

Äitien sisältä

syntyy orjia ja palvelijoita

joita sortaa saa, ostaa myydä sekä tappaa

numeroita tilastojen maailmaan

lastiksi uppoavaan laivaan

 

LIHATIEDOTUS

Kuulitko jotain?

 

JARI KOSKINEN

Vain suomalaisen maaseudun puhtaan ja aidon kuiskauksen.

 

10.4. keskiviikko

– Mun kirjoituskurssilla tajunnan laajentaminen menee Eki Vuoren ja ayahuascan tuolle puolen. Opiskelijoilla on sellaisia juttuja, että sanon, etten kyllä enää ikinä tarvitse huumeita tämän jälkeen. Jutellaan Toisesta luonnosta, posthumanismista ja vieraannuttamisesta ja sitten vähän automaattikirjoitellaan Nina Lykken ohjeiden mukaan. Säälin koulun lehtoreita, koska olen varma, että he joutuvat tekemään tylsää hallintohommaa eivätkä saa nauttia opettamisen parhaista jutuista eli siitä, kun ihmiset tulkitsevat ja vievät eteenpäin niitä ajatuksia, joita heille on syöttänyt (merkityksessä koripallo, ei hanhenmaksa).

12.4. torstai

– Luin eilen Niin&Näinistä artikkelia Saara Turusen Sivuhenkilöstä ja sen vastaanotosta. Mulle sekä kirja että sen saama huomio ovat vähän arka aihe, koska olen niin vitun kateellinen tai katkera kun samoihin aikoihin, juuri #metoon kynnyksellä, julkaisin myös itse feministisen autofiktion, jonka vastaanotto oli     . Vihaan sitä, että kadehdin naiskollegoitani. VIHAAN. Aamulla T:n kanssa keskustelu siitä, että patriarkaatin pelissä ei voi voittaa. Ainoa, mitä saa, on katkeruus siitä, että ne ovat nostaneet jonkun toisen naistaiteilijan siihen naistaiteilijakiintiöönsä. Ironista tässä on tietysti vielä sekin, että Saara kirjoittaa eksplisiittisesti juuri tästä aiheesta enkä minäkään kai kovin peitellysti ja silti mä lähden tähän kadehtimismeininkiin. Enkä hankkinut edes lippua Medusan huoneeseen, koska a) ammattikateus ja b) pelkään, että vahingossa matkin Saaraa ja pelkään, että kaikille, jopa itselleni, paljastuu, ettei mussa ole mitään omaperäistä. Haista vittu patriarkaatti. Haista vittu minä, kun leikin sen kanssa.

15.4. sunnuntai

– Käydään lasten kanssa katsomassa Annantalolla esitys, johon Mikko on tehnyt äänet. Teoksen loppuratkaisu on hitleröidä ärsyttävä kaveri teipinpalalla. Seuralaiseni ovat tyytyväisiä huolimatta eilisestä keskustelusta 9-v:n kanssa: kaikki esitykset on kuulemma aina liian tyhmiä. Sanoin, että jossain vaiheessa harjaantuu siivilöimään hyvät ja kiinnostavat esitykset isosta tarjonnasta. Lapsille se tarjonta ei kyllä ole mitenkään ylitsepursuavaa, mistä on syyttäminen rahoittajia, joiden mielestä kannattaa mieluummin syytää massia Kekkos- ja Mannerheim-kökkäreisiin. Enemmän tuotantokoneistoa ja rahaa lastenkulttuuriin perkele. Tekijöistä homma ei ole kiinni, kuten esim. Unikuskit todisti. Mutta paskoilla resursseilla on vaikea ruveta luomaan mitään muuta kuin kahden markan Tatu ja Patu hevonperseessä tänään -tekeleitä. (Tatua ja Patua on varmasti tehty myös hyvin, sitä en kritisoi, vaan sitä, että on pakko tehdä varmoja juttuja.) Onneksi on Annantalo, jossa lapset voi itse duunailla taidetta. Annantalo on yksi Helsingin parhaista asioista.

16.4. tiistai

– Kirjoittaminen on niin helvetin hankalaa. Otan itsekin automaattikirjoitusneuvoista vaarin ja naputan mitä vaan sattuu tulemaan. Rehabiin tulee aikaharppaus eteenpäin. Se tuntuukin raikkaalta. Kirjoittaessa dahomeylaista vodou-rummutusta.

– Käyn juoksentelemassa Laajasalon rannoilla ja metsissä ja tajuan, että just siellähän melkein kaikki kirjaideani ovat kehkeytyneet. Puolet lenkistä kuuntelen Britneyä ja puolet Filthiä. Musiikkimakuani voisi ennen kaikkea luonnehtia lapselliseksi.

Tällä reitillä pysähdyn aina kuvaamaan jotain (yleensä en itseäni) ja havainnoimaan, etten vieläkään osaa vetää leukoja.

– Menemme katsomaan Katariina Nummisen Rakkaus ja toisto -esityksen Takomoon. ”Voi sit olla aika artsua”, sanon. Ja onkin. Mutta kun näyttelijät ovat niin taitavia ja jalat maassa, niin esitys pysyy konkretiassa ja tunnistettavassa. Viihdyttävyys ja nautittavuus tulee hetkessä olemisesta eikä isoista kaarista ja aristoteelisesta kerronnasta.

17.4. keskiviikko

– Tapaan uuden ohjattavan opiskelijani.

– Luennolla puhun Deleuzen ja Guattarin Minor literature -käsitteestä ja siitä, miten metamorfoosi on metaforan vastakohta, koska metaforan merkitys on fiksattu, mutta metamorfoosi on tulemisen tilassa. Yritän samalla ymmärtää itse puhumiani asioita. Kiroilen aivan liikaa, koska on vaikea sanoa ”reterritorialisaatio” ja sanon ”reterritorilisaatio” ja ”reteratiriyäää” ja taipuuko se ”reterritorialisoida”. Mutta oikeasti se on vain uuden merkityksen antamista ja ajatuksena mielekäs yhtä kaikki. Saan palautetta, että oli taas ihan parasta. <3

massavuoto: Nicht Hamburg. Kuva: Eeva Hannula ja Ville Kumpulainen

20.4. lauantai

– Käydään katsomassa Akseli Aittomäen sooloteos Nicht Hamburg. Teos käsittelee demonstraatiota. Näyttämölle mahdollisimman tarkasti siirretty jäljittelevä toiminta kertoo aina jostain aivan muusta, teatteri on alkemiaa. Mulle Akselin duuni puhuu ennen kaikkea katkoksesta, siitä, miten on mahdollista, vaikkakin ihan hitonmoista lapiohommaa, luoda katkoksia ja häiriöitä massiivisen koneen toimintaan. Ja soolona teos toimi täydellisesti, koska se onnistui lihallistamaan sen sisäisen ristiriidan, että länsimainen kuluttajasubjekti on samaan aikaan se hirveä koneisto mutta myös vastavoima sille. Me ollaan se fucking Nestle ja me ollaan ne talouden keskukset, mutta me voidaan myös olla ne ihmiset, jotka kaataa ne vaurauden ympärille pystytetyt aidat ja muurit. Ja sit me ollaan myös biosfääri ja jäätiköt ja ilmakehä. Rakastan sitä, miten kiinni Nicht Hamburg on konkreettisessa ja maailmassa ja maassa, mutta on samaan aikaan myös runollinen ja seesteinen. Ja surullinen, mutta toiveikas.

21.4. sunnuntai

– Kuuntelen Waiting Roomin äänityksiä. ”Tästä tulee todella ahdistava”, sanon. Hra T muistelee erään poliisin taidekäsitystä: ”taide on kaunista ja sen voi myydä”.