21.4. sunnuntai

– Katson Game of Thronesia Hra T:n kanssa. Kenenkään ei pitäisi joutua katsomaan sitä mun kanssa.

”No kukas saatanan vittu toi on?!” ”Se on Jaime.”

”Liikaa miehiä. En erota. En voi seurata juonta.”

”Tämä on vain tv-sarja.” ”Mitä sä akka horiset!?”

 

22.4. maanantai

– Luen Siiri Raja-ahon gradua Kuolleen naisen trooppi ja feminiininen toimijuus 2000-luvun rikostelevisiossa. Mulla on Rehabissa rikoskirjailijamies (miesrikoskirjailija? rikosmieskirjailija?). Jotenkin haluan käsitellä naisen ruumiin kuvausta sen kautta, vaikka aiheesta onkin jo tehty paljon huomioita ja se on ansaitusti problematisoitu. On vaan vaikea päästä yli siitä pakkomielteisestä tavasta, millä fiktiossa silvotaan ja raiskataan naisia ja tämä perversio yritetään saada feministiseksi sillä, että pahoinpidelty nainen ryhtyy kostajaksi tai naisetsivä tutkii tapausta. Raja-aho kirjoittaa mm. kauniin murhatun naisen troopista ja siitä, miten se syntyi ja yleistyi jo 1800-luvulla.

Kauniin kuolleen ruumiin estetisointi kulkeekin käsi kädessä sadistisen kiinnostuksen kanssa, joka liittyy ruumiin hajoamisen ja hajottamiseen (mt. 5). Kuolleen naisen troopin häiritsevä ”kiihottavuus” ja ruumiiseen kohdistuva erotisointi liittyykin erottamattomasti konnotaatioon kauniin, koskemattoman ruumiin ja sen hajottamisen ja häpäisemisen välillä.

24.4. keskiviikko

– Palaveri HAM:illa. Keskustelua vesielementin käytön vaikeuksista. Vesi esim. alkaa haista ja siihen laskeutuu pölyä.

– Vika Esityksen kirjoittaminen -opetus. Paikalle pääsee vain 2 opiskelijaa, joten tapaamme Oodissa. Lopuksi kokeillaan Jussi Parviaisen havainto-oppeja käytännössä. Syntyy älyttömän kiinnostavia havaintoja. Oma havaintoni: kursseilla pitää käyttää aikaa keskusteluun, koska kaikkien ajattelu syvenee kun pääsee ajattelemaan muiden kanssa.

26.4. perjantai

– Asioita, joita googlaan kirjaa varten: octopus girl ja nekrotisoiva faskiitti.

– Teen Oikeutta eläimille -järjestölle kampanjavideon. Harmillisesti kuukautiskierto on siinä pisteessä, että näytän Johannes Virolaiselta.

– Hra T vie minut Querelleen, jossa on Alaska Thunderfuck!!!! On muutakin. Esim. Iisaa ehdin nähdä pari biisiä ja sehän toimii nätisti. Samaten Adikia. Sitten on sellainen konsepti kuin Höpöhöpökeiju, jonka jälkeen on kyllä vaikea sanoa mistään mitään.

If it’s not leopard print, it’s irrelevant.

27.4. lauantai

– Luen Maija Sirkjärven novellikokoelmaa Barbara ja muita hurrikaaneja ja olen iloinen, että sellaista on. ”Tuula katsoi poikaa, tämän kookasta vatsaa ja ohuita käsivarsia, jotka saivat tämän muistuttamaan katkarapua.”

– Ymmärrän, että Querelle on ongelmallinen eikä varmasti riittävän queer monelle, mutta aika hieno tapahtuma yhtä kaikki. Ehkä jos pitää määritellä, niin eka label olisi feministinen festivaali eikä niinkään queer. Ainakin varmana eka kotimainen isompi festari, jossa valtaosa esiintyjistä on muita kuin valkoisia heteromiehiä. En tiedä, korreloiko tämä sen kanssa, että vessat eivät ainoastaan ei-haise: monet niistä suorastaan tuoksuvat. Katsotaan Jamie MacDonaldia, joka on aivan loistava, Peachesin keikan keskellä käydään kuuntelemassa Mercedes Bentsoa ja sitten vielä Sofaa.

28.4. sunnuntai

– En ole koskaan käynyt miehen ja lapsen kanssa Prismassa. UNTIL NOW. Saan kauhukohtauksen ja identiteettikriisin rullaportaissa (ne ei ole portaat, vaan viistoon asetettu liukuhihna): me olemme Prisma-perhe, tämä ei ole larppi, tämä ei ole harjoitus, tämä tuli varoittamatta.

29.4. maanantai

– Palaveerataan A:n kanssa komediakonseptistamme, josta Yle teki jatkotilauksen (huom. sarjaa ei siis ole vielä tilattu, mutta he haluavat, että mietimme juttuja pidemmälle). Tämä on erityisesti projekti, johon tulee imuroitua aivan kaikki potentiaalisesti hauska ympäriltä. Myös paljon ei-hauskaa, minkä huomaan A:n reaktiosta selittäessäni, että pitäiskö tän tyypin saada mullasta joku hirveä pöpö. Joo ei. Keskitymme henkilöhahmojen taustoihin. Yllättävän valaisevaa pohtia, milloin hahmo ihastui ekan kerran ja mikä on tyhmintä, mitä se on tehnyt.

3.5. perjantai

– Leikin, etten muista, että Linna-teksti piti lähettää viime kuussa.

– Tekstaan kustannustoimittajan kanssa. Sanon, että kirja tulis sit ensi keväänä. Hän kysyy, olenko puhunut kustantamon kanssa. Nii.

– Kirja itse asiassa etenee ihan hyvin. Irrotan kokonaisuudesta kohtauksia ja hion niitä. Tulee aika hienoja. Mitään järkeä hommassa ei edelleenkään ole.

– Pojat tulevat katsomaan kässäriä olkani takaa. ”Tässä kohdassa on nyt sitten ruumiita”, varoitan.

– Olen kuunnellut kaikki pyörämatkat Jäljillä-podcastia. Toimittaja on niin perinpohjainen, nautin hänen puheestaan suuresti. Sitä, miksi haluan kuunnella kertomuksia erittäin raaoista tositapahtumista, en kykene perustelemaan mitenkään.

4.5. lauantai

– Luen Naomi Kleinin Kun ei ei riitä ja oivallan, että Rehabissa niiden ihmisten pitää vaan olla tosi erilaisia silleen, että dialogi on miltei mahdotonta, mutta että siitä mahdottomuudesta syntyy sitten se oikea kohtaaminen. Kuulostaa minustakin vähän laimealta, mutta auttaa eteenpäin tilanteiden hahmottamisessa.

5.5. sunnuntai

– Alan päästä siihen tiettyyn hiukka psykoottiseen tilaan, jossa ajatukset pyörii kirjan maailmassa ja olen ikään kuin itsekin siellä puoliksi koko ajan.

6.5. maanantai

– Hyi vitun saatanan perse: palkanmaksuja, veroasioita, selvityksiä. Lääkitsen itseäni lukemalla opiskelijoideni kässäriluonnokset. Käsittämätöntä, millaisista ajatusten moninaisuuksista ja lukemattomista langanpäistä he saavat koherentteja tekstejä aikaan.

She-ran toinen kausi!!!

8.5. keskiviikko

Jäljillä-koukku on paha. Luen jutun toimittaja Tilda Laaksosesta. Hän on vain 24-vuotias. Missä vaiheessa nuorista ihmisistä on tullut noin fiksuja. No hyvä kun on. Ihan mieletöntä duunia hän tekee (miten podcasteilla tienataan?). Huomaan kyllä uskoni ihmisten hyvyyttä ja vilpittömyyttä kohtaan karisevan jaksojen parissa. Ystäväni juuri hetki sitten sanoi, että olen aika sinisilmäinen ja luottavainen, joten ehkä tämä on ihan vaan reality-check.

– Taloyhtiön kokous. Tällaiset vastuunotot ovat epämiellyttäviä. En vaan halua, ja koen, etten voi muutenkaan vaikuttaa mihinkään, koska en ymmärrä, mistä keskustellaan. Mutta kaikki on käyttistä, joten tarkkailen henkilöitä, jospa heistä saisi materiaalia romaaniin, jossa myös pidetään kokouksia ja yritetään löytää yhteisymmärrystä (kaikki, mitä sanon, saa Rehabin vaikuttamaan ihan vitun tylsältä, mutta toisaalta kun tarkkailen Hra T:tä lukemassa Huorasatua, niin ehkä mulla on varaa himmailla pikkusen).

– Käydään katsomassa Ilmastonmuutos show & dinnerin Maistiainen eli jonkinlainen pitkälle viety demo Satama Bar & Bistrossa. Varsinaiset esitykset tulevat syksyllä. Konsepti on siis ravintolateatterista tuttu ruokaa ja näyttämötaidetta, mutta aihe vähän erilainen. On ihanaa, miten tekijät käyttävät sketsejä ja improvisoituja lauluja käsitellessään ilmastonmuutokseen liittyviä asioita. Se on samalla parodiaa mutta hyvin vilpitöntä. Syksyllä on luvassa kolmen ruokalajin illallinen, tänään saatiin vain pääruoka, mutta se oli ihan älyttömän hyvä. Ja luonnollisestikin ilmastoystävällinen eli siis esim. vegaaninen. Kaisa Leppänen esitteli teoksen kertomalla, että se syntyi ahdistuksesta: hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, joten alkoi tehdä aiheesta esitystä. Sama juttu kuin mulla Korpisoturin kanssa. En voinut tehdä mitään, niin tein kirjan.

9.5. torstai

– Lasten kanssa Cirkossa katsomassa Race Horse Companyn Chevalier. Ihana. Akrobatiaa, keppihevosia, videokerrontaa, jongleerausta ja jotenkin superlempeä läsnäolo.

Laajasalon uuden kirjaston lastenosasto on aika ihana. Paitsi tuosta rinkulasta ylöspääsy ei ole helppoa.

11.5. lauantai

– Riikka Kuneliuksen 100% Cotton. Teos saa miettimään teatterin/taiteen mahdollisuuksia aikaansaada yhteiskunnallista muutosta. Cotton näyttäytyi mulle enemmän esitelmänä kuin esityksenä, teatterin mahdollisuuksia ei ollut hyödynnetty niin paljon kuin toivoisi. Mutta sellaisenaan se vei aihetta aika pitkälle ja lopputulema on ymmärrys siitä, että ongelma ei ole puuvilla vaan se, että kolonialistiset rakenteet voivat yhä hyvin.

13.5. maanantai

– Lapsi sairaana, larppaan kotirouvaa. Vain lapsettomalle arkkitehdille on tullut mieleen käyttää lasia materiaalina läpikulkutiloissa esim. portaikossa.

– Luen kadonneen valkoisen/kauniin naisen syndroomasta. Jotenkin niinkus vituttelee se, että joo, näen että siinä on privilege-pointti, mutta ei se ihan hirveän isolta etuoikeudelta tunnu, että huomiota saa sitten, kun on kadonnut tai kaapattu ja päätynyt todennäköisesti jo kuolleeksi. Löydetäänpähän ehkä ruumis sitten aikaisemmin.

– Alan ihmetellä, miksei yhtä palkkaa kuulu. Huomaan, etten ole lähettänyt laskua, jonka olen kuitenkin saattanut luonnosvaiheeseen 2 kuukautta sitten.

– Toinenkin lopputyöohjattavani Aallosta on valmistunut parhaalla arvosanalla. Todellakin ansaittu.