5.6. keskiviikko

– Luen Brandon Morganin esseetä The Trauma of Moral Vision in Elizabeth Costello’s Animal Holocausts ja ymmärrän, mitä Coetzeen henkilöhahmo Costello tarkoitti verratessaan eläinten massamurhaamista holokaustiin. Yhteneväisyys ei ole uhreissa, uhreja ei verrata eikä samaisteta. Yhteys on tekijöissä ja sivustaseuraajissa, jotka tässä tapauksessa ovat tekijöitä itsekin, vaikkakin välillisesti.

In the case of the death camps and for Costello, the case of factory farming, the most telling evidence for such moral blindness arises as a paradox between her sense of horror at what is being done to animals and the fact that others accept it indifferently as part of the background of ordinary life.

Ja toisten eläinten moraalinen arvo ei olekaan ollenkaan ominaisuus heissä, vaan moraali on moraalin käyttäjässä. Kysymys ei siis ole, ovatko tuotantoeläimet moraalisesti arvottomia, vaan millainen moraali on ihmisillä, jotka aktiivisesti tai passiivisesti edesauttavat tappamisen jatkumista. Tunnistan täysin sen kauhun, joka seuraa joka kerta, kun antaa itsensä ajatella, että tämä tapahtuu ja että monet ympärilläni hyväksyvät sen. Morgan viittaa Cora Diamondin käsitteeseen ”difficulty of reality”: jokin todellisuuden tila on mahdoton ajateltavaksi. Sama kaksoistietoisuus on tietysti minussakin. Lukuisia kertoja päivässä sivuutan massamurhan ja otan sen osana annettua todellisuutta.

6.6. torstai

– Jos minulla on vanhatestamentillinen henkilöhahmo, voiko hän sanoa ”voi sebaotin vittu”? (Tietysti voi.)

– Maggie Nelsonin analyysi Lars von Trieristä on paras: ”Von Trier’s cruelty does not lie in any capacity to strip away cant or delusion, but rather on an ability to construct malignant, ultimately conventional fictions that masquerade as parables of profundity, or as protests against the cruelties of the man’s world in which we must inevitably live and suffer.” Hän esittää myös mahdollisuuden, että Trier saattaa olla niin kieli poskessa, että teko on tietoinen ja hän voi naureskella kaikille, jotka erehtyvät luulemaan näitä tökäleitä (joo ei oo sana) syvällisiksi.

– Kerroin eilen M:lle kässärini tapahtumia. Hänelle tuli mieleen David Lynch ja Trierin Valtakunta, joka on edellämainitusta huolimatta aivan hiton kova. Twin Peaksissa ja Valtakunnassa tosiaan molemmissa on lajityyppihuijausta (paikoin -parodiaa), johon yhdistyy jotain syöverillistä.

Arkistojen aarteita, Terike löysi kuvan Trialin harjoituksista.

7.6. perjantai

– Suede Sidewaysissa on aikas ihana. Vaikka toivoin, että ne olisivat soittaneet enemmän uusinta levyä, niin ymmärrän hittien preferoinnin tässä kontekstissa. Blue Hour on vaan teksteiltään niin eri luokkaa kuin ysärihitit (tai Head Musicin kappaleet, blah). No mutta. Kriitikko motkotti New Generationin soittamisesta vikana biisinä, mutta mulle se sulki sen keikan kauniisti. Kuulin biisin Blue Hourin kautta, jolloin uusi sukupolvi ei viittaa enää todellakaan ns. meihin, vaan meitä seuraaviin, lapsiin ja nuoriin ihmisiin. Tietysti rakastan Coming Upia ja halusin kuulla sitä, mutta Brett Anderson saa multa neron statuksen nimenomaan uuden levyn perusteella. Ei tule mieleen toista taiteilijaa, joka on käsitellyt vanhemmuutta, lapsena olemista ja lapsen ja vanhemman suhdetta yhtä mahtipontisesti mutta silti tunnistettavasti. Huumeista osaa kaikki runoilla.

– Sidewaysissa myös Long Playn keskustelu, jossa kysytään, että mitä heterot voisivat oppia queer-yhteisöltä. Erityisesti Pirkko Saisio puhuu perheiden moninaisuudesta, siitä, että perheen ei tarttis olla sen ainaisen ydinmallin mukainen. Niinpä! Musta on parasta, että voin esitellä puolisoni lapselle oman lapseni pikkusisaruksen äidin ja kaikilla on tosi kivaa.

8.6. lauantai

Nähdä Napoli ja kuolla. on Maria Gallen-Kallelan taiteellinen lopputyö, joka kertoo hänen isoäidistään Airi Gallen-Kallelasta.

– Lopputyöohjattavani Mandin valmistujaisjuhlat.

– Musiikkitalolla Ilmastokirkko. Esitys, jossa mut saadaan vapaaehtoisesti laulamaan julkisesti vieläpä virttä (tosin uusilla sanoilla), ei voi olla epäonnistunut. Harras, kaunis, onnistuneesti jaettava (vältän sanomasta osallistava, koska se kauhistuttaa ihmisiä). Tuli ylevöitynyt, mutta myös vastuullisuuteen palautunut olo.

– Kustantajan luona kustantamistoimintaan liittymättömät juhlat. En tiedä, onko ilta-aika ja mojitobooli paras yhdistelmä neuvotella työasioista, mutta en voi itselleni mitään. Lapset miettivät aamulla, että huhhuh, teillä on nyt vapaapäivä. Niin no.

Ilmastokirkon käsiohjelma matkusti repussani.

9.6. sunnuntai

– Luen Naomi Aldermanin Voimaa ja minulle artikuloituu se, miten naisena elän maailmassa, jossa puolet väestöstä on potentiaalisesti vaarallista, ja se, että voin (jos voin) tuntea oloni turvalliseksi, perustuu heidän hyvään kasvatukseensa tai hyväntahtoisuuteensa. Laki toki on olemassa, mutta kuten Voimassa, myös meidän reaalimaailmassa ei voi luottaa siihen, että tällaisia rikoksia tutkittaisiin. Ei vain siksi, että niitä ei julkisesti tuomittaisi, vaan myös siksi, että niitä on viranomaisten resursseihin nähden liikaa. Hieno kirja ja upea Marianne Kurton käännös.

10.6. maanantai

– Maria Säkö haastattelee mua Suomen arvostelijain liiton tapahtumassa. Mietitään podcastin tekoa, jotta keskustelua voisi jatkaa. Olen kyllä säätänyt aika monella taiteenalalla. Mutta se on tietysti ollut mahdollista siksi, että olen saanut työskennellä eri alojen osaajien kanssa. On hullua ajatella esim. Kikka Fan Clubia ”mun” teoksena, koska se mun osuus siitä teoksesta on erittäin pieni osa. Välillä ihmiset pyytää käsikirjoitusta luettavaksi ja se onkin hyvä, koska siitä tosiaan näkee, että se varsinainen teos on toisaalla. Yhtään itseäni ja omaa panostani vähättelemättä. Muistutuksena: Paula Salmisen kirjoittama kuunnelmasarja Kikasta!

Riikka Laczak kuvasi.

– Saan SARV:n vuosikirjan, jossa on Markku Eskelisen erittäin nautittava artikkeli siitä, miten monet kirjallisuuskriitikot ovat hirveän sivistymättömiä eivätkä osaa sijoittaa teosta mihinkään perinteeseen tai kontekstiin. Tämänkin takia juuri Marian kanssa on palkitsevaa puhua, hän pystyy sijoittamaan mun teokset taiteen ja yhteiskunnallisen keskustelun alueella mielekkäästi. Eikä ole niin ku joku, että ei muistuta realismia ni vittu mitä sekoilua (nevö forget, Parnasso). Ihana analyysi Kikka Fan Clubista on myös tämä Tiina Sihdon ja Laura Mankin kirjoittama.

11.6. tiistai

– Ihanaa. Terike on täällä.

– Lähetetään luonnos budjetista. Pitäisi lukea 10 000, lukee 10 0000.

14.6. perjantai

– Olemme viikon ajan hakeneet mahdollisimman miellyttävää tapaa työskennellä. Uskon sen näkyvän tulevassa teoksessa.

– Luen Mary Beardin manifestiksi nimettyä kirjaa Women & Power. Tekee aina välillä mieli huutaa samalla tavalla kuin Sofa niiden keikalla: ”Vitun sedät!”

17.6. maanantai

– Se Crime Junkie on tosi hyvä podcast. Koska olen herkästi syyllistyvä ja podcastien tekijät kehottavat suosittelemaan teoksiaan, niin suosittelen nyt erityisesti täysin pöyristyttävää Dalkon Shield -kierukasta kertovaa jaksoa. Fun fact: e-pillereiden huonouden todistaneen henkilön nimi on Barbara Semen. Ja oikeudenkäynti, jossa pillereiden vaarallisuutta puitiin, sai tuomariksi henkilön nimeltä Gaylord Nelson. Nainen ei pääse edes nimessään (ei varsinkaan nimessään) homososiaalisen patriarkaatin nöyryyttävästä otteesta.

– Lähdemme työ- ja nacholeirille T:n kanssa. Suunnitelma HAM:iin on tosi hyvä. Olen myös onnellinen siitä, että olemme löytäneet läsnäoloon perustuvan työskentelytavan. Olenko muistanut kertoa, että työparini on paras.

Eeva Tiisalan piirroksia HAM:in Yksinäisyys-näyttelyssä. Tiisalan työt inspiroivat meitäkin kun kävimme läpi museon kokoelmia.

18.6. tiistai

– Keskustelemme alustavasti tulevaisuudesta Seinäjoen Taidehallin kanssa.

20.6. torstai

– Menen Innolle sopimaan Rehabin julkaisusta. Kevät tulee sittenkin liian aikaisin, etenkin kun nyt on selvempi käsitys HAM:in näyttelyn vaatimasta työmäärästä. Syksy -20 on parempi. Muuten pitäisi jo kohta alkaa miettiä kantta ja esittelytekstejä ja sitä en todellakaan ole valmis tekemään. Ei tunnu tärkeältä, ilmestyykö kirja puoli vuotta tai vuoden sinne tänne. Sehän on vain yksi hemmetin kirja. Innon uusi kustannuspäällikkö pyytää, että saisi nähdä tekstin ennen kuin teemme kustannussopimuksen. ”Mitä!? Ei meillä ole ollut tapana toimia niin.” Joo. Pohjasta ei tainnut edes olla kustannussopimusta, minkä lisäksi unohdin pyytää siitä mitään ennakkoa, vaikka olin juuri edellisvuonna raivonnut siitä, että kirjoista pitää maksaa ennakot saatana. Eli nyt jännätään, mitä Ulla sanoo kässäristäni. Onko tämä urani loppu?

Kun saan potkut kustantamosta, alan ydinfyysikoksi.

– Vihdoinkin katsomme Chernobyliä. En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä kaunista tv-kerrontaa. Ärsyttävää tietysti on, että hirveästi naishahmoja ei tällaisessa sarjassa ole (vaikkakin asiaan on selvästi kiinnitetty huomiota), koska miehiähän ne keskeiset pelaajat kuviossa ovat suureksi osaksi olleet (tosin miksei Neuvostoliitossa olisi työskennellyt naisia esim. ydinvoimalassa? Sukupuolten välisellä tasa-arvolla on suuremmat mahdollisuudet toteutua maassa, jossa ihmisarvo on lähtökohtaisesti olematon). Hra T:n sanoin: tämä taas tukee uskoa siihen, että käppäukkojen ei pitäisi saada päättää juuri mistään eikä ainakaan ydinvoimasta.

24.6. maanantai

– Siihen nähden, että aloin viime viikolla kirjoittaa muistikirjaa, koska en muista mitään, on aika taitavaa, että olen tänään hyvin hilkulla unohtaa palaverin. Onneksi mulla on vara-aivot työparini päässä. HAM:in Heli Harni on superprofessionaali. Hän on tehnyt täsmälliset aikataulut kaikista deadlineista (ja niitä on paljon) huhtikuun alkuun saakka. En ole koskaan nähnyt vastaavaa.

Loma. Dali tajuaa. Maa on vinossa. Ihan sama.