En pitänyt kesällä päiväkirjaa, mikä ei johtunut niinkään lomasta, vaan siitä että töitä oli odotettua enemmän. Vietin absoluuttista lomaa kaksi viikkoa, joina mm. siivosin lasten välipaloja auton ja laivan lattioilta sekä erinäisten airbnb-asuntojen pinnoilta, joten näistä viikoista ei ole syytä täällä puhua enempää.

Ilme, kun legoseksityöntekijä.

Rehabin kanssa hekkumoin intensiivisen ja intohimoisen viikonlopun, jonka aikana laiminlöin kaiken muun paitsi kissan ulkoiluttamisen ja bodycombatin.

Työ muistutti useissa kohdin lomaa, esim. kun matkasimme T:n kanssa Nivalaan, jossa äänisuunnittelijamme majoitti meidät erämaamökkiin.

Työ- ja nacholeirillä Hancockin seurassa, kuvasi Terike.

Meillä oli kolmet avajaiset. Turussa Wäinö Aaltosen museossa liehuivat alun perin Flow’hun tehdyt liput, lisäksi aulassa pyöri Embrace Your Empathy! -video. Kööpenhaminan SixtyEight Art Institutessa oli esillä 1-kanavainen arkistoversio Museum of Nonhumanitysta. Kävimme paikan päällä puhumassa töistämme. Yleisöä oli niin paljon, että matkustaminen tuntui mielekkäältä. Lisäksi T puhuu aivan valtavan hyvin eläimestä ja on muutenkin supersuvereeni. Musta tuntuu, että mua pidetään vähän tyhmänä, koska en halua tai osaa puhua teoreettisesta kontekstista vaan vain taiteilijana.

Terhi Tuomi kuratoi lippumme Turkuun. Kuva: T. Haapoja

Syyskuun alussa menimme Amsterdamiin, jossa rakensimme äänisuunnittelija Jaakko Aution kanssa uuden ääni-installaatiomme Waiting Roomin. Teoksen idea syntyi jo silloin kun tehtiin Nautamuseota, mutta kehittyi tätä työstäessä siten, että halusimmekin äänittää teurastamon odotustilaa, siis sitä, jossa vietetään yö/joitain tunteja ennen tapetuksi tulemista. Tämän duunin tekeminen oli hemmetin hankalaa, koska teurastamot eivät arvatenkaan ja toki ymmärrettävästi olleet kovin yhteistyöhaluisia. Jaakko sitten onnistui pääsemään yhteen laitokseen sisälle ja sai homman äänitettyä.

Kuvasi: J. Autio

Kesken installointia paikalle pyrähti ison sanomalehden arvioitsija, jota luulimme toimittajaksi ja olimme turhautuneita, kun hän ei esittänyt kysymyksiä vaan ainoastaan istui kiusaantuneena. Sitten selvisi, että hän tosiaan ei tullut tekemään haastattelua. Arvio oli google kääntäjän perusteella erittäin kiittävä. Pidimme myös pienen symposiumin, jossa T oli vielä enemmän pro ja mä puhuin vielä enemmän emotionaalisesta puolesta. Ehkä jengi ihmettelee, mitä vittua mä teen tässä projektissa. Itse asiassa jopa Kristo Muurimaa, joka oli puhumassa avajaistilaisuudessa, kysyi multa, että niin, mitäs sä oot siis tehnyt tähän. Tämä on asia, joka mua välillä häiritsee todella paljon ja välillä taas olen hyvinkin egoni yläpuolella ja on vaan ihanaa tehdä näitä. Puhuin myös T:n kanssa, että ehkä voin ryhtyä kutsumaan itseäni pikkuhiljaa kuvataiteilijaksi. Tuollaiset määritelmät tehdään tietysti muita ihmisiä varten, mutta kai siinä on kyse siitäkin, mihin taiteen alueisiin itse identifioituu. Toisaalta vaikka nää meidän työt esitetään usein kuvataiteen kentällä, niin niitähän voi pitää esitys- tai performanssitaiteenakin, video- tai mediataiteena. Tai ns. poliittisena taiteena, mikä viittaa sitten enemmän sisältöön kuin muotoon toki.

 

Kuva Terror Archivesta, kuvasi Terike.

Ilmeeni kun Kristo ei ymmärrä, että olen Taiteilija.

Mua ärsyttää itseäkin kun taas mietin tätä asiaa. Olen vaan huomannut, että statukset ovat ihmisille hirveän tärkeitä (varmaan mulle itselleni yhtä lailla), ja jos ei osata kiinnittää toiseen (hyvää) statusta, häntä ei huomioida, mikä näyttää samalta kuin se, että ei kunnioitettaisi. Tietysti joku voisi mullekin sanoa, että mitäpä jos yrittäisit vaikuttaa vähän uskottavammalta, mutta en mä kyllä rupea mitään esittämään, siinä pääsisi taas sisäistetty misogynia tuivertamaan. Vittu jos joku ei pidä uskottavana, niin imeköön mun munaa saatana. Mulla taitaa olla pms. Mistä tulikin mieleen, että blogini on mukana kirjailijoiden blogeja koskevassa tutkimuksessa.

Niin, sittenhän voisi alkaa vain kutsua itseään aktivisti-taiteilijaksi. Mutta se olisi epäkohteliasta oikeita aktivisteja kohtaan. Kysyin T:lta, että miten tämä Waiting Room on eettisesti oikeutettava. Se sanoi, että siksi, että tämä on linjassa meidän muun elämän kanssa. Että ei käydä vähän lainailemassa kärsimystä sikatiloilla ja olla sitten muuten silleen, että mmm, pekonia. Joskus pidän itsekin itseäni vähän daijuna, kun en ollut tajunnut tota, vaan olen vaan pitänyt meitä intuitiivisesti eettisempinä kuin joitain toisia ns. poliittisia taiteilijoita. Ja tämä ei nyt ollut mikään tällainen, että jotkut on oikeassa ja jotkut väärässä, mutta siis vituttaa ja ihmetyttää, että jotkut pystyvät tutkimaan esim. eläintuotantoa tai rasistisia rakenteita tai kapitalismia, mutta olemaan silti tekemättä mitään omaa olemista koskevia johtopäätöksiä. Ikään kuin olemaan jotenkin objektiivisia tai pysymään moraalisesti koskemattomina.

Kirjoitin Waiting Roomista pikkutekstin, lisään sen näillekin sivulle. Olen kaiken kaikkiaan hirveän ylpeä teoksesta ja uskon myös, että tämäkin matka oli hiilijalanjälkensä arvoinen. Yleisössä joku kysyikin, että mitä te haluatte tällä sanoa – haluatteko, että kaikki kävijät lopettavat lihansyönnin. Ikään kuin siinä olisi tavoitteena jotain vikaa. Mutta en mene nyt mihinkään propagandaläppään, tästä tulee riittävän raskas muutenkin.

Kesän isoin juttu on ollut meidän uuden teoksen työstäminen. En halua puhua siitä nyt sen enempää. Paitsi, että sen varjolla olemme saaneet tavata uskomattoman viisaita ihmisiä ja käydä kauniissa paikoissa ja sen tekeminen on ollut parasta ja kasvattavinta ja meidän työtavat ovat parantuneet, vaikka megalomania ei. Työtapojen parantumisella viittaan lähinnä siihen, että duunataan silloin, kun ollaan yhdessä eikä yritetä tehdä luovaa työtä skypen välityksellä.

Proggis-kuukkeli Saamenmaalla.

Ihmisvoimin ennallistettu taimenten kutujoki Sevettijärvellä, Becoming-työryhmän Mikko ja Terike.

Mercedes Bentson yksityiskeikka Hesyn kissoille.

Muutenkin koko taiteellisen työn materiaalinen perusta olisi syytä ymmärtää. Nyt istun Hra T:n sohvalla, lapseni on kuumeessa ja katsoo Minecraft-ohjelmaa, jossa on monivalintatehtäviä. Hän ei osaa lukea, joten välillä minä kerron, mitä valintalaatikoissa lukee. Samalla pesen pyykkiä inspiroidakseni Hra T:tä konmarituksessa (vaikka eihän sitä koskaan tiedä, jos joskus tulee tarve miesten kudotuille sukkahousuille). Samalla minun pitäisi kopioida videoita muistikorteilta sellaselle isolle pökäleelle, mikä tuntuu ihan hirvittävän hankalalta, koska gigabigadikit. Juuri äsken lähetin matka-apurahahakemuksen liittyen Amsterdamin näyttelyyn. Hra T:n karkkikaappi kiinnostelee, vaikka ei ehkä pitäisi, koska olen lihonut monia kiloja. Toisaalta alan suhtautua kiloihin aikaisempaa positiivisemmin ja olen vähän silleen, että fuck that. Niinku Minecraftissa just sanottiin: ”Olette kohta kaikki kuolleita.”

Annan kanssa teimme pidemmälle Ylen tilaaman konseptiluonnoksen komediasarjastamme. Mielestäni siitä tulisi valtavan hyvä. Kieltäydyin jotenkin yllättävän monta kertaa ryhtymästä Kikka-elämäkerran tekoon. Luin kolmasosan jonkun ukkelin Clara ja varjot -nimisestä romaanista ja inhosin. Hyviäkin kirjoja luin, esim. Audrey Lorden Sister Outsiderin. Kävin katsomassa Wauhausin Sapiensin ja koin sukupolvihybristä. Koko Stranger Things bingetettiin. Ensi kuussa alkaa Ina <3 Suomi. Marraskuussa Kansiksen ohjelmistossa saa ensi-iltansa Camilla Rantasen teksti Otteita, jossa olin ohjaavana opettajana. Ja ai niin, ei se kaksiviikkoinenkaan pelkkään lomailuun kulunut. Muokkasin tekstejä Greenpeacen Eläinten karnevaali -esitystä varten.

Things you do for love. Hra T:n vastamainos.