3.3.

– Lapseton viikonloppu ja olen kipeä –> teen töitä niin paljon kuin ikinä haluan.

– Valmistelen ensi viikolla alkavaa esityksenkirjoittamiskurssiani. Minusta olisi kiva sanoa, että opetan. Mutta en koe opettavani. Ehkä jotenkin ohjaan tai sysään ennemminkin. Heitän ikkunaan kiven ja sanon, että hei kattokaa, tuolla on tollasta.

– Valmistelen myös perjantain Posthumanistinen näyttämö -työpajaani. Nyt on kyllä kaksi sen verran abstraktia sanaa otsikossa, ettei ole itselläkään hajuakaan, mitä siellä tulee tapahtumaan. Inspiraatioksi valitsen Anna L. Petersonin Being Human, Helena Telkänrannan Millaista on olla eläin ja T.J. Demosin Against the Anthropocene. Posthumanismista on kirjoitettu hemmetisti, muttei varmaan mitään, mitä minä ymmärtäisin, joten let’s see. (Miksi siitä pitää kirjoittaa niin saatanan vaikeasti. Konkretiaa tarvitaan.)

– Yllärinä itsellekin katson Snowpiercerin. Eilen aloitin Octavia Butlerin Aamunkoiton. Maailmanloppu taas vissiin kiinnostelee.

Millaista on olla eläin

Millaista on olla eläin? (Usein melko perseestä, jos joutuu kestämään kusipäistä dominanttilajia.)

5.3.

– Uskomatonta, pystyn melkein olemaan kolme oikeaa työpäivää oikeassa työpaikassa (Ylellä). Ihan viime minuuteilla kuitenkin alan kiroilla ja juoksen pois. Sitten angstaan koko matkan päiväkodille seuraavan kuukauden aikataulujärjestelyjä, koska melkein unohdan, että kaikki järjestyy kyllä. Ja jos nyt välttämättä haluan pitää lapselle sekä pk-kaveri- että isommat synttärit samalla viikolla, jona lennän Atlantin yli, niin be my guest, mamma leipoo. Sen jälkeen onkin sitten aika rauhallista. No yksi vauva syntyy perheeseen.

6.3.

– Tää päivä on niin mennyt pelastusarmeijalle. Tai ei, ei niille. Pikemminkin Animalialle, jonka toimistolla kävin äänittämässä yhden podcastin (huom. siihen ei oikeasti mennyt kuin ehkä reilu tunti). Muuten olen ollut poikkeuksellisen epäproduktiivinen. Juoksin salilla tunnin, kuuntelin Cradle of Filthiä ja katsoin sivusilmällä tv:stä jotain aivan hirveää ohjelmaa, jossa nuori mies oli hakannut vanhempiaan päähän kirveellä. Eikä siinä vielä kaikki. Mutta en halua tuottaa muille niitä painajaismaisia mielikuvia, joita ohjelma tarjosi. Joten tyydyn kertomaan, että kirveellä ja päähän. Hmm.

– Päiväkotipäivän jälkeen menen lapsen kanssa palaveriin yhteen tuotantoyhtiöön. Odotan aika innolla, mitä tuleman pitää. Pääsen ehkä kokeilemaan jotain ihan uutta.

7.3.

– Tajuan, että veroilmoitukset pitää jättää ennen pääsiäistä. Reagoin ahdistukseen ahmimalla tofua ja laittamalla Rihannan isolle. Olenhan aikuinen. Sitten huomaan myös harhailevani sellaisen ajatuksen kanssa, että millaistakohan sisältöä sitä elämäänsä haluaisi. Että kun en ole lapsen kanssa joka ilta, niin olisiko musta miellyttävää, että olisi jokin toinenkin kiinteämpi ihmissuhde, sellainen korkeafrekvenssinen ihmissuhde. Ja sitten samalla musta on aika kivaa käyttää ilta töihin ja urheilemiseen. Kun olen nähnyt tarpeeksi niitä henkilöitä, jotka keksivät haluta ensin mainittua, mutta toteavat sitten silleen, että ei tää ollutkaan vaan hauskaa vaan häiritsee elämääni liikaa. Niin mä en halua olla se tyyppi. Koska onhan se totta, että toiset ihmiset odotuksineen ja toimijuuksineen ovat hirveä haitta omalle siistille asperger-elämälle. Parin kuukauden romanssi voi vielä menetellä, mutta sitten on mukava palata tuttuihin rutiineihin ja helpottaahan se oloa, kun ei tarvitse olla ihan sekaisin jonkun tyypin takia tai ajatella. Mukavuudenhalu koituu lopulta lajimme tuhoksi. Mark my word.

8.3.

– Katson Museum of Nonhumanity -kirjan vedoksia. Mun on aina vaikeaa palata siihen projektiin, koska palaan samalla siihen elämäntilanteeseen, jossa olin, kun museo tehtiin alun perin. Mutta pystyn tsekkaamaan sivut palkitsemalla itseni kahvilla ja eniten nautintoa tuottavalla musiikilla eli Sisters of Mercyn Floodlandilla. Kukaan ei tykkää siitä levystä paitsi minä. Luin Millaista on olla eläin. Siellä oli paljon niitä testejä, että on katsottu, mitä joku on valmis ”maksamaan”, jotta saa jotain kivaa tai minkälaisen epämukavuuden arvoisia tietyt asiat yksilöille ovat. Mä jaksan aina kuunnella ”This Corrosionin”, vaikka se on todella tylsä ja monotoninen, ihan vaan siksi, että mut palkitaan noin 28 minuutin kuluttua sillä kohdalla, joka poikkeaa ihan vähän siitä muusta biisistä. Tämä:

“I got nothing to say I ain’t said before
I bled all I can, I won’t bleed no more
I don’t need no one to understand
Why the blood run hold
The highered hand
On heart
Hand of god
Floodland and driven apart

Run cold

Turn

Cold

Burn”

Jostain syystä näin on.

Ennen vanhaan oli siistiä tupakoida

Ennen vanhaan oli siistiä tupakoida

– Selviää, että suosikkikirosanalitaniani on ”voi perkeleen perkeleen saatanan perse”.

– Aloitin podcastien kuuntelemisen ehkä vuosi sitten Radio Sodomalla. Siitä siirryin Masennuspäiväkirjoihin ja asiaohjelmiin, joissa käsiteltiin salaliittoja, taidetta, seksiä ja maailmankaikkeutta. Nyt olen tainnut tulla podcastien syvään päähän. Kuuntelen Mikä meitä vaivaa? -lähetystä. Paikoin se on kuin yhdistelmä kaikkia yllämainittuja. Hyvin viihdyttävää, mutta kummallisella tavalla.

– Käyn tekemässä videon yhtä kampanjaa varten. Siitä lisää myöhemmin.

Harjoittelen opettajalta näyttämistä

Harjoittelen opettajalta näyttämistä