Tapasin Tuomas Hautalan vuonna 2009 uuden musiikkiteatterin kurssilla TeaK:ssa. Päädyimme taidekoulujen yhteisproggikseen säveltäjä–kirjoittaja-työpariksi ja syistä, joita on mahdotonta jäljittää, aloimme tehdä esitystä Kikasta. Maaliskuussa 2010 Lumessa sai ensi-iltansa Juhana von Baghin ohjaama Vapautuspassio, jonka neljästä fragmentista meidän luomuksemme Veenuspassio nähtiin viimeisenä. (Saatan muistaa kaiken väärin.) Olavi Uusivirta esitti Kikkaa ja Natalil Lintala fania, joka joutuu piilottelemaan ihailuaan.

Esitysten jälkeen Tuomas ehdotti, että voisimme tehdä Veenuspassiosta itsenäisen teoksen, jos hieman muokkaisimme ja pidentäisimme sitä. Ryhdyimme siis toimeen. Kirjoitin jälkikäteen arvioiden sangen ohuen näytelmän hillittömällä henkilökaartilla ja Tuomas sävelsi, koska Tuomas on ihana. Tarjosimme teosta suunnilleen jokaiseen Suomen teatteriin. Ymmärrän nyt, että sellaisenaan käsikirjoitus ei ollut vahva, mutta pidän edelleen meidät torjuneita teatterinjohtajia ja dramaturgeja vähän hölmöinä, kun eivät tajunneet, että kyseessä oli kuitenkin 1. versio, jota olisi voinut kehitellä eteenpäin ja poimia sieltä sen, mikä on hyvää. Eli Kikan.

Kaksi vuotta sitten meille avautui mahdollisuus palata teoksen pariin. Tällöin kutsuimme luonnostelmaa Kikka-musikaaliksi. Tajusin, että kässäriä pitää ”vähän muokata”, minkä kertomista Tuomakselle jännitin, koska hän oli tehnyt ison työn säveltäessään sekoilujani. Ohjaajaksi olimme jo kaavailleet Sini Pesosta, jonka kanssa olin aiemmin tehnyt yhden puolituntisen Keep on Survivin’ -demon Esitystaiteen markkinoille. Sini oli palannut Kokkolan kaupunginteatterin johtajan pestistä Helsinkiin ja ryhdyimme kolmestaan miettimään, miten Kikka-musikaalin voisi toteuttaa. Yhteistyö ensimmäisen teatterin kanssa kariutui, mutta olimme jo saaneet apurahaa Koneen ja Kordelinin säätiöiltä.

Sini oli yhteydessä Jurkan taiteellisena johtajana aloittaneeseen Hilkka-Liisa Iivanaiseen, joka innostui Kikasta. Ensi-iltaa ajateltiin kesälle 2017. Sini oli jo jossain varhaisessa keskustelussamme ehdottanut pääosaan Pia Anderssonia. Kaikkien mielestä ehdotus oli mitä parhain.

Kikka Fan Club 1 kuva Marko Mäkinen

Olin lukenut Juha Hurmeen Puupään ja innostunut monologin kirjoittamisesta. Jotenkin sain rykäistyä Tuomakselle, että mitäs jos hei heitetään vanha versio kokonaan roskikseen (”kyllä sieltä ihan varmasti voi jotain käyttää”) ja tehtäisiinkin yhden naisen show. No. Tuomas on ihana.

Niin että meillä oli käsissämme aikamoinen kasa rahaa, esityspaikka ja -aika, upea näyttelijä, innostunut ohjaaja ja Suomen kärsivällisin säveltäjä. Puuttui vain käsikirjoitus. Sini ehdotti visuaalisiksi suunnittelijoiksi Tellervo Syrjäkaria (puvut) ja Ina Niemelää (valo, video). Näin meillä oli loputkin työryhmästä koossa.

Aloimme kahvitella Sinin ja Tuomaksen kanssa. Juttelimme siitä, mikä meitä Kikassa kiinnostaa ja kaikesta muustakin juttelimme. Kysyin Tuomakselta, että mikä se on se sinfonia, että voisko tää olla sellanen. Ja Tuomas selitti meille sinfonian. Ajattelin, että mahtavaa, nyt tiedämme, että esitykseen tulee neljä osaa.

Halusin käyttää dokumentaarista materiaalia. Tuntui väärältä kirjoittaa sanoja Kikan suuhun. Katsoimme haastatteluja, litteroin kiinnostavia kohtia. Pyysin tutuilta Kikkaan liittyviä muistoja. Päätimme keskittyä Kikan uraan ja julkisuuskuvaan. Valitsimme suosikkimme Kikan biiseistä. Mietimme, mitä kaikkea näyttämöllä voisi hullutella.

Minulla ei ollut aavistustakaan, miten teatteria pitäisi tehdä. Muistan eräänkin tapaamisen Sörnäisten Mokossa. Saavuin paikalle työ- ja yöreissulta matkalaukun kanssa vaatteet ja hiukset likaisina yrittäen olla jossain määrin vakuuttava, jottei Sinin ja Tuomaksen tarvitsisi huolestua siitä, saadaanko esitystä aikaan.

Vuoden 2016 lopulla kahvitteluhetkiimme liittyivät mukaan Pia, Telle ja Ina. Puhuimme Kikasta, feminismistä ja leikkimisestä. Lapsuudesta, faniudesta. Kaikesta ihanasta. Ensi-ilta siirtyi (luojan kiitos) syksylle 2017. Tein muistiinpanoja tapaamisissa ja aloin järjestellä erilaisia palasia kokonaisuuksiksi. Kirjoitin pitkän ja runollisen tekstianalyysin Sukkula Venukseen -biisistä. Pekka Hiltunen lähetti minulle muistonsa Kikka fan clubin kokoontumisesta. Pia kertoi, että hänen laulunopettajansa Mika Tepsa on tavannut Kikan esiintyessään Pola Ivankana. Arvelin, että tässä meillä on materiaalia jo kolmeen osioon. Koska en osannut muutakaan, litteroin puolituntisen Sabatti-ohjelman taltioinnin vuodelta 1990. Haastattelu on kaikista Kikan haastatteluista kammottavin. Esityksen nimi muutettiin Kikka Fan Clubiksi.

Kikka Fan Club 4 kuva Marko Mäkinen

Aloimme treenata Koneen säätiön tiloissa keväällä. Telle toi korkokenkiä. Sini sanoi, että koitetaan olla uskollisia Kikalle ja leikkiä. Ei paineita, ei suorittamista. Sinin keskustelutaito, empatia ja kyky yhdistää johtaminen ja tilan antaminen ovat vailla vertaa. Tuomas sävelsi huikeita juttuja ja Pia tulkitsi niitä. Käsikirjoitus muotoutui harjoitusten ja keskustelujen pohjalta.

Intensiivinen harjoituskausi alkoi elokuussa Tellen yksiössä Flemarilla, jonne Ina ja Telle olivat lavastaneet Jurkan näyttämön. Sabatin toteutukseen saimme ääniksi Riku Niemisen, Annika Poijärven, Rosanna Kempin, Jarkko Lahden ja Joel Mäkisen. Mikko Roiha kävi lukemassa Pekka Hiltusen monologin. Paljon muokkauksia tehtiin vielä siinäkin vaiheessa kun päästiin vihdoin Jurkkaan treenaamaan. Minusta on kiusallista, että saan kunnian käsikirjoituksesta, koska se on niin voimakkaasti työryhmän yhdessä hioma timantti.

36541165260_99a6c3ed88_z

En ollut päivittäin läsnä harjoituksissa. Joka kerta kun menin käymään Jurkassa, järkytyin kanssataiteilijoideni käsittämättömästä luovuudesta. Aivan viime päivinä olen saanut äimistellä vielä Inan tekemiä valoja, jotka muuttavat huoneteatterin milloin areenaksi, milloin avaruudeksi. (Tellen puvuista ei tarvitse erikseen sanoa, ne näkyvät näissä kuvissa.) Jurkassa työryhmäämme tuli mukaan teatterin oma Saku Kaukiainen, joka on myös ihana.

Tänään meillä on ensi-ilta. Olen valtavan ylpeä ja kiitollinen. Epäilen, että Pia Andersson on jumalatar.

Kikka Fan Club 3 Kuva Marko Mäkinen

Kaikki kuvat: Marko Mäkinen. Esitykset Teatteri Jurkassa 7.10. saakka.