Mikään ei todella katoa (2023, Like) on katsaus normaalin perinpohjaiseen epänormaaliuteen. Teoksen keskiössä on keski-ikäistyvä ammattiaktivisti, joka on omistanut elämänsä toisenlajisten eläinten aseman parantamiselle. Yhä uudestaan hän hiippailee öisille tuotantotiloille todistamaan sitä, mistä kukaan ei halua tietää mitään. Kamppailu massiivista eläinteollisuutta ja kulttuurin ihmis(itse)keskeisyyttä vastaan on raskas eikä voitto todellakaan häämötä lähitulevaisuudessa. Aktivistilla alkaa usko loppua, mutta sitten hänen elämäänsä tupsahtaa pieni koira, joka osoittautuu suureksi opettajaksi.

Mikään ei todella katoa käsittelee ihmisten suhdetta toisiin eläimiin. Suuressa mittakaavassa tuo suhde on lähinnä yksipuolista riistoa, hyväksikäyttöä ja tuhoamista. Lajienvälisyyteen voi kuitenkin kuulua myös kumppanuutta, hoivaa ja rakkautta.

Kirjan rakkaustarinasta puhutaan kauniisti esimerkiksi Lukupiiri Tulusto & Kylmälän jaksossa.

Romaani nostaa esiin myös tulenaran kysymyksen syömishäiriöiden ja vegaaniuden risteyskohdasta, joka ei ole niin yksiselitteinen kuin usein väitetään. Eläinruumis ja siihen kohdistuva hallinta ja halveksunta, mutta toisaalta myös mielihyvän potentiaali, on teoksen kantava teema. Ruumiin tematiikasta lisää Voiman haastattelussa.

Kirjan taustoista Helsingin Sanomien jutussa:

Saparomäen kaltainen turvakoti on myös yksi miljöö Gustafssonin juuri ilmestyneessä romaanissa Mikään ei todella katoa (Like), joka kertoo eläinoikeusaktivismista.

Ja oikeastaan on Saparomäen syytä – tai ansiota – että juuri tämä tarina alkoi muhia kirjailijan päässä. Pari vuotta sitten Gustafsson vietti niin paljon aikaa eläinten turvakodissa, ettei hän ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen. Lisäksi hän ulkoilutti ja hoiti naapurin koiraa Bobbya.

”Sitten tajusin, että kaikki kokemani on käyttökelpoista materiaalia eläinromaaniin, jonka olen halunnut pitkään kirjoittaa”, Gustafsson kertoo.

Kuva: Ville Malja