On uusi vuosi eikä mitään syytä olettaa, että siitä tulisi edellistä parempi globaalissa mittakaavassa. Siksi onkin perusteltua käpertyä miettimään omia pikkupiiperryksiä, joilla on hyvin vähän minkäänlaista merkitystä. Tämänpäiväisessä luennossa käsittelenkin kirjailijan suurinta ongelmaa, haastetta ja kompastuskiveä, välttämätöntä pahaa, projektiopintaa, valloitettavaa kohdetta, vihollista ja rakastajaa: lukijaa.
Kirjailija sanoo rakastavansa lukijoita, koska mitä väliä kirjoilla olisi ilman vastaanottajaa. Kirjailija tietää, että hänen pitää olla kiitollinen ja nöyrä. Väärinymmärretyksi tulemisesta ärsyyntyessäänkin hän pitäytyy kommentoimaan, ettei halunnut aliarvioida lukijoiden älyä. Kirjailija ei halveksi lukijoita, onhan hän usein itsekin sellainen. Hän tarvitsee heitä sanan syvimmässä mahdollisessa merkityksessä. Tämä tarve ja riippuvuus, kyvyttömyys totaaliseen vapauteen, kammottaa häntä ja saa hänet toisinaan epätoivon valtaan. Kirjailijan ja lukijan monimutkaista suhdetta käsittelee realistisesti mm. Stephen King teoksessaan Piina.
Kirjailijan fantasia on lukija, joka todella tajuaa hänet. Lukija, joka ratkaisee arvoituksen nimeltä kirjailija, näkee sen, mitä kirjailija ei itsekään näe. Ihannelukija on samalla neitseellinen mutta kuitenkin kirjallisuuden salat suuresti ymmärtävä. Kirjailija haluaa omistaa lukijan ja olla jakamatta häntä muiden kanssa, mutta kaipaa uskottavia perusteluita siitä, että hänen kirjansa ovat parempia ja erityisempiä kuin muut. Hän pelkää sarjalukijaa, joka vie sänkyynsä joka ilta eri kirjan ja miettii siinä samalla jo seuraavaa. Toisaalta häntä harmittaa sekin, jos lukija ei osaa asettaa hänen kirjaansa oikeaan kontekstiin tai ei muuten vain ymmärrä kirjailijan nyansseja. Kauhistus on myös kaiken kokenut lukija, joka analysoi tekstin kylmästi ja kyynisesti. Suhde jää epähenkilökohtaiseksi ja ammattimaiseksi. Lukijan pitäisi innostua, mutta pitää kuitenkin päänsä kirkkaana nähdäkseen, mitä kirjailija on todella halunnut sanoa. Hänen pitäisi rakastaa ja isota kirjaa, mutta olla kuitenkaan vaatimatta, että kirjailijan seuraava teos on piirun vertaa samanlainen.
Kirjailijan suurin pelko on unohdus niin yksilön kuin historiankin mittakaavassa. Oma ainutlaatuinen suoritus on ollut vain yksi muiden joukossa. Siitä ei jäänyt jälkeä.
Kirjat ovat siitä erityisiä kulttuurin artefakteja, että parhaassa tapauksessa ne kestävät aikaa, siis fyysisesti. Kirjoittaessa olisi syytä muistaa, että joku saattaa lukea tuotosta 3000 vuoden kuluttua. Menneisyyden ihmiset saattoivat säilöä kirjastonsa vaikkapa sinetöityyn ruukkuun, josta joku maalainen ne sitten satoja vuosia myöhemmin löysi ja osittain toki tuhosi mutta älysi myös viedä osan museoviranomaisille (miettikääpä niiden kirjailijoiden katkeruutta, joiden teksti on tällaisessa sattumusten sarjassa päätynyt sytykkeeksi kun kaverin luultavasti kehnommat läpät ovat saavuttaneet kulttuuriaarteen aseman). Todella keskeinen kysymys tällä hetkellä onkin: mihin säilöä kirjoja, jotta varmistaa niiden jatkuvuuden? Ei ole mitään takeita siitä, että painokoneiden sylkemät kirjakappaleet pidättelisivät ajan hammasta (esim. saviruukussa) yhtä hyvin kuin käsin tehdyt uniikkikappaleet. Meillä on tietysti volyymi puolellamme ja voimme kehitellä monia rinnakkaisia säilytysratkaisuja ja toivoa jonkin toimivan.
Mikäli kirjat onnistutaan pitämään kirjaimellisesti kasassa vuosituhansien yli, saattaa ratketa kirjailijan ja lukijan suhteen viheliäisinkin pulma.
Ketään kirjailijaa ei arvosteta omana aikanaan niin paljon kuin hänen omasta mielestään pitäisi. Se johtuu siitä, että tämän päivän ihmiset ovat typeryksiä. Mutta kun lukee mitä tahansa kuluneen kolmentuhannen vuoden ajalta, saa huomata, että kirjailijat ovat aina kärsineet aikalaistensa typeryydestä. Tulevaisuutta ei kuitenkaan vielä ole, joten sen varaan uskaltaa laskea toivonsa. Kenties tuhansien vuosien kuluttua maata kansoittavat lukutaidon omaavat olennot, jotka arvostavat ja todella tajuavat 2020-luvun kirjailijoiden sanoja!
Siinäpä motivaatiota! Mutta myös suuri vastuu. Kirjailijoilla on tapana pitää itseään jotenkin syyntakeettomina, koska heidän työllään on näennäisesti niin vähän merkitystä. No. Ensinnäkin kyllä kirjallisuudella on merkitys – ainakin negatiivinen. Kirjallisuus nimittäin ei ilmene vain ideoiden maailmassa, vaan kuten kaikella muullakin, sillä on materiaalinen perusta: se vaatii toteutuakseen ainetta ja energiaa, joita molempia ihmiskunta kerskakuluttaa muutoinkin. Mutta älkäämme menkö siihen, koska se vetää huomiomme pois omasta navasta, joka on tarkastelumme keskiössä.
Olkoon kirjailijan työn keskeinen kysymys vuodella 2024: mitä haluat sanoa vuoden 4024 (no, silloin lienee toisenlainen ajanlasku) lukijalle ja onko se varmasti sanomisen arvoista.
Kirjailijan ja lukijan lämmin suhde