Laura Gustafsson

Taidetta, esityksiä, maailmantilaa ja ihmisen perimmäistä olemusta käsittelevät 8 tekstiä julkaistu vuonna 2015 Teatteri & Tanssi & Sirkus -lehden kolumnipaikalla.

 

Jostain paljon kauempaa, 1/2015

Tapamme ottaa vastaan taidetta ihmetyttää minua. Mietitään vaikka teatteria. Menemme johonkin paikkaan istumaan hiljaa ja katsomaan kun toiset ihmiset hikoilevat ja riehuvat edessämme. Vielä ihmeellisempää on olla konserteissa, joissa pitää istua. Eikö ole aivan mielisairasta pysytellä paikallaan kuunnellessaan musiikkia? Klubikeikalla onneksi ei tarvitse, siellä voi huomaamattomasti hieman heiluskella.

Sivilisaatio, siis se vajaa 10 000 vuotta käynnissä ollut ihmiskunnan epäluonnollistamisprojekti, on onnistunut kehittelemään meille valtavasti rajoitteita kehonkäyttötapoihin. Tanssiminen esimerkiksi on sosiaalisesti hyväksyttävää joskus (kännissä tai työnä) mutta toisinaan ei (muulloin), samoin laulaminen (muuten vaan julkisella paikalla lauleskeleva on joko hullu tai näyttelijä).

Ihmisen tarve ilmaista itseään taiteen keinoin on ikivanhaa perua, kuten luolamaalaukset todistavat. Esivanhempamme ovat lähteneet ritualistisen tanssin, huumausaineiden tai aistideprivaation avulla hakemaan kuvia toisesta maailmasta ja tuoneet ne sitten muiden nähtäville (maalauksia on löydetty myös niin hankalasti tavoitettavista paikoista, että niitä ei luultavasti aina ole tarkoitettu yleisölle). Kuvien tekijät ovat ehkä olleet shamaaneja, yksilöitä, joilla on tietty, määritelty asema yhteisössä.

Siinä missä kallioon piirtäminen on henkilökohtainen suoritus, tanssi ja laulu ovat yhteisiä. Molemmilla on kuitenkin sama päämäärä: rakentaa yhteyttä henkimaailmaan ja ihmisten välille. Lasse Berg kirjoittaa teoksessaan Kalaharin aamunkoitto – Miten ihmisestä tuli ihminen (Into) historioitsija William H. McNeillin teoriasta, jonka mukaan lajimme menestyksen taustalla on verraton rytmitajumme (kaikista ihmisistä, esim. itsestäni tätä ei kyllä uskoisi). Meillä on ”synnynnäinen tarve liikuttaa suuria lihaksia tahdissa muiden kanssa”, ja tämä tarve ja sen tuottama tyydytys on auttanut meitä luomaan vahvan yhteenkuuluvuuden ryhmämme kanssa. Tiivis ryhmä ja toimiva yhteistyö ovat olleet elinehtoja, jos on sattunut kehittymään karvattomaksi, pienihampaiseksi apinaksi Afrikan petoeläinten keskelle. Tanssi ja laulu eivät jätä samanlaisia jälkiä kuin maalaukset, mutta jotain niiden tärkeydestä on päätelty yhä metsästäjä-keräilijöinä elävien kansojen elämää seuraamalla.

Halulla harjoittaa rytmitajua porukassa on McNeillin mukaan myös tuhoisia seurauksia, sillä se on ominaisuus, jota diktaattorit ja muut johtajat ovat kautta historiallisen ajan valjastaneet käyttöönsä marssittaessaan armeijoitaan valloittamaan uusia alueita.

Nyky-Suomessa soveliaita paikkoja liikutella suuria lihaksia tahdissa muiden kanssa ovat armeija (vapautunutta meininkiä), ryhmäliikuntatunnit (tosi vapautunutta meininkiä) ja baarien tanssilattiat (no joo). Jotenkin kuulostaa valtaapitävän kapitalistin metkulta se, että tällä tavalla rajoitetaan rytmistä toimintaa. Pitää mennä baariin jos haluaa päästä tiloihin tanssimalla toisten kanssa, pitää juoda viinaa. Eikä se silloinkaan onnistu kunnolla kun joku saattaa kyylätä tai pitää yrittää näyttää Beyoncelta.

Enpäs nyt sano mitään siihen, pitäisikö yleisön vapautua ja alkaa riekkua teatteriesityksissä. Siitä syntyisi kaaos ja se olisi ihanaa, mutta tekijänä se voisi ärsyttää, ainakin jos yrittäisi esitellä yleisölle jotain hyvin kielellistä ja loogista. Mutta olisiko aika anarkistista omaksua (todennäköisesti suurten lihantuottajien keksimien) paleoruokavalioiden sijaan paleojoraus. Hilluttaisiin aina tilaisuuden tullen yhdessä kunnes päästään transsiin vähän tsekkailemaan henkimaailman juttuja. Itsehän en valitettavasti voi aloittaa tätä trendiä, koska olen aika estynyt. Mutta jos vaikka joku näyttelijä?

Cueva de las Manos, kuva: Mariano

 

 

Paskaa Kansiksessa, 2/2015

Kolumni sisältää hehkutusta.

Hihittelin itsekseni teatteriesityksen jälkeen. Suorastaan myhäilin. Klemolan sisarukset olivat käyneet täräyttämässä maamme päänäyttämölle kolme tuntia teatteritaidetta ja saaneet aikaan jopa hienoisen kohun: alastomuutta, kiroilua ja eläimiin sekaantumista – ja vieläpä hyvämaineisen, laajalevikkisen sanomalehden nimen alla. Ihan hyvät kohuainekset, kerrankin olisi saatu teatterikalabaliikkia, joka ei liity esim. Mannerheimiin tai sotaan.

Maaseudun tulevaisuus hykerrytti, sillä se oli niin kaunistelematon peilikuva ihmisestä, elämästä ja yhteiskunnasta. Teos olisi ehdottomasti ansainnut suuremman kohun. Hyvän maun raja ylitetään jo ensimmäisessä näyttämökuvassa: kirkon lattialle on ripoteltu kakkapökäleitä, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi askarreltu käsityökerhossa (”näin teet ruskeista sukkahousuista koiranpaskan”). Tämän hykerryttävyydessä on jo kerroksia! Ja tietty se vitunmoinen kiroilu. Olkoot vanhanaikaista tai junttia, kiroilu on transgressiivista ja hauskaa. Maaseudun tulevaisuus on estetiikaltaan teatteria, jota Suomessa (tai ehkä missään) harvoin nähdään. Tulee sellainen olo, että vähän hävettää, koska silmille heitetään juuri ne asiat, joita yrittää itse omassa ihmiseläimyydessään sensuroida ja sopimattomina häivytellä.

Hesari keksi kysyä Maa- ja metsätaloustuottajien keskusliitolta, kaduttiinko siellä, kun menivät tätä Klemoloiden rienaavaa teosta tukemaan. No, jokainen joka on nähnyt MTK:n Maaseutunuorten tämän vuoden nakukalenterin, voi kuvitella, ettei moinen teatteriesitys pahemmin hetkauta. Ja mitä tulee eläimiin sekaantumiseen, niin ehkeivät maanviljelijät emakoita ja lehmiä suoranaisesti pane, mutta kyllä keinosiemennys ihan manuaalisesti tehdään (näytelmässä seksi oli sentään suostumuksellista).

Yhteiskunta nähdään usein ainoastaan ihmisistä koostuvana kokonaisuutena. Maaseudun tulevaisuus muistuttaa, että kyseessä on harhaluulo. Toislajiset eläimet, joita tällä hetkellä riistetään ilman minkäänlaisia työehtosopimuksia, ovat äänetön enemmistö, biomassaksi pelkistetyt myriadit yksilöt, joita ilman nykymuotoinen paksustivointimme ei kerta kaikkiaan olisi.

Minähän kuulun eläinoikeustyyppeihin ja luen näytelmää omasta näkökulmastani (aivan niin kuin kaikki muutkin). Ajatusleikkinä Maaseudun tulevaisuus kiinnitti huomiota eläinoikeusdiskurssin kenties hankalimpaan kysymykseen: mitä tehdä maanviljelijöille, jos eläimille myönnetään juridisia oikeuksia, kuten oikeus elämään? Työttömyys aiheuttaa inhimillistä kärsimystä, ei kukaan sellaista toivo. Mutta onhan sekin hienoista toistaitoisuutta, jos ei keksitä, mitä muuta viljelysmaalla voisi kasvattaa kuin karjanrehua. Niin, vähän niin kuin Klaus Klemolan esittämän Maximi Kuorikosken yritys koukkia traktorilla asuttamansa kirkon lattiaan suo.

Epätasa-arvo ei vallitse vain lajien välillä, vaan myös lajin sisällä, kansalaisten kesken. Maaseudun tulevaisuus on toteava ja poikkeuksellisen syyttelemätön kuvaus keskustan ja periferian konfliktista. Syrjäseudulla terveyskeskuspalveluista vastaavat amatöörishamaani ja kuollut hevonen. Olemmeko todella matkalla tähän? Siirtyykö periferian riisto, johon keskustan vauraus perustuu, kauemmas, halpatyövoiman maihin, sademetsiin, valtameriin, Arktikselle – sinne missä resursseista ei tarvitse maksaa niitäkään almuja, joita kotimaisen katvealueen porukka vaatii.

Ei mikään epätodennäköinen visio kuulkaas. Leea ja Klaus Klemolan pastoraaliutopia on hieno, koska se on niin totta. Todellisuus toki on valitettavalla tolalla. Mutta onhan se kova juttu katsoa sitä silmiin, että joopa joo, mitenkä helvetissä tässä näin kävi.

Vai käykö vain niin, että katsojat poistuvat teatterista ajatellen, että kyllä oli vähän sekava juoni ja kauheasti kirottiin ja kyllä se Jukka Puotila on hauska mies.

Jos ei sisällöstä tai muodosta, niin voitaisiinko nyt kohista kumminkin metatasosta? Oikeasti kohun arvoista olisi nimittäin se, että Leea Klemola, yksi omaleimaisimpia, nerokkaimpia kotimaisia teatterintekijöitä, debytoi ohjaajana vasta nyt Kansallisteatterissa.

Kuva: Kansallisteatteri

 

 

Tragedialta vältyttiin, 3/2015

Kolumni sisältää juonipaljastuksia.

Aristoteleen mielestä tragedia oli aivan mahtava muoto. Hyvin kirjoitetussa tragediassa sankarit tekevät kohtalokkaan virheen tai uhmaavat jumalia, ymmärtävät tekosensa ja tuhoutuvat. Elokuvateollisuus ja kirjallisuus ammentavat edelleen Runousopista. Mutta jotain on jätetty pois! Katharsis, puhdistuminen: syy jota varten tragedia ylipäätään on.

Katsoin hiljattain Frank Darabontin Stephen King -tulkinnan Usva – The Mist. Elokuvan edetessä mieleeni muistui, miksi inhosin sitä ensimmäisellä katselukerralla. Kyseessä on juonenkuljetukseltaan puhdasoppinen tragedia.

Tragediaa ei todellakaan osaa odottaa perusviihdeleffaa katsellessaan. Siksi The Mistin ihan hirveä, ei kovin hienovaraisesti alleviivattu, loppuratkaisu iskee kuin nappi otsaan. Sankari tekee kohtalokkaan erheen, hänen hyvät aikeensa johtavat turmioon (hamartia). Hän pakenee poikansa ja kolmen muun henkilön kanssa turvapaikkana toimineesta marketista jouduttuaan kahnauksiin uskonnollisen sekopään kanssa. Autosta loppuu bensa eikä pyssyssä ole kuin neljä kutia. Sankari uhrautuu itse ja ”pelastaa” toiset tyhjentämällä lippaan heidän otsiinsa. Heti kohta hän ymmärtää, että armeija on taltuttanut toisen ulottuvuuden lonkerohirviöt. Ohitse lipuu kuorma-auto, lavalla seisoo alussa kohdattu nainen, joka on uhmannut tuntemattomia kauhuja sisältävää usvaa ja lähtenyt turvapaikasta kotiin ollakseen pienten lastensa kanssa. Lapset ovat elossa ja terveitä. Sankari ymmärtää tekonsa (anagnorisis). Mutta tuleeko katharsis? Kauhu ja sääli kyllä. Tuskaisuus miettiessä, voisiko itse toimia moisella tavalla (ei). Ajatukset siitä, miten kohtalo olisi ollut vältettävissä. Toive, että sankari armahdetaan niskalaukauksella, koska hänen elämänsä on jo peruuttamattomasti tuhoutunut. Mutta että olisi jotenkin puhdistunut olo? Ahdistaa, onko se sama asia?

Ikävä lopetus teoksen henkilölle tekee vihaiseksi, aivan kuin minua olisi kusetettu ottamaan vastaan jotain, mitä en pyytänyt. Tulee paha mieli. Onko meidät koulutettu haluamaan onnellisia loppuja samalla tavoin kuin kolmeminuuttisia popkappaleita? Onko ahdistuksesta tullut vastauksemme kaikenlaiseen sisäiseen kuohuntaan ja pitäisikö sitä siksi välttää?

Milloin olet viimeksi lukenut tai nähnyt 2010-luvulla kirjoitetun tragedian? Jos sellaisia on, ja varmasti onkin, esitetäänkö niitä Suomen teattereissa? Klassikkotulkintoja tietysti, mutta entä uusia.

Väkivalta on taiteessa ja etenkin viihteessä ok, mutta päähenkilön tuhoutuminen sietämätöntä. Selviytymistarina on kivempi. Emotionaalisena kokemuksena siitä seuraa huojennus, tuo laimea, turvallinen tunne, jonka jälkeen on helppo unohtaa koko juttu.

En halua kokea sääliä, pelkoa ja kauhua taiteeni äärellä, mutta kannattaisiko silti? Käyväthän ihmiset huvipuistoissakin kokemassa pelkoa ja jännitystä. Voimakkaimpia taide-elämyksiäni ovat olleet ne epämukavimmat. En koskaan katso Night of the Living Deadin loppua, mutta tiedän, että juuri se nostaa elokuvan niin merkittäväksi teokseksi.

Suuret tunteet kammottavat, vaikka taiteen avulla niiden kokeminen on turvallista. Ei voi puhdistua, jos on koko ajan neutraalin siisti. Pitää päästä rypemään välillä.

Duane Jones Night of the Living Deadissa. Kuva: internet

 

 

Raha, 4/2015

Pitääkö yhteiskunnan sijoittaa taiteen tekemiseen häh? Miksi ei mieluummin sairaaloita, vanhuksille hoitajia, jotka eivät murhaa heitä, homeettomia kouluja, pienempiä päiväkotiryhmiä?

Tietysti siksi että taiteettomassa yhteiskunnassa eläminen olisi mieletöntä. Huippurationaalista mutta epäinhimillistä. Ja ilman valtion tukea uutta taidetta ei juuri enää tehtäisi, ja pääsy jo tehtyihin teoksiin kallistuisi. Ainoastaan yksityisiltä säätiöiltä rahoituksensa saavat teokset voisivat syntyä. Ehkä muutama kirjailija ja 1–2 kuvataiteilijaa voisivat jatkaa kertyneen varallisuutensa turvin, vaikka eivät enää valtion apurahoja saisikaan. Teatteritoiminta muuttuisi radikaalisti – paitsi niiden osalta, jotka jo nyt tekevät teatteria sossun sponsoroimina.

Vuosi sitten osallistuin tapahtumaan, jossa taiteilijoiden kesken keskusteltiin aiheesta, voiko taiteella vaikuttaa yhteiskuntaan. Keskustelu kääntyi ohi aiheen taiteilijoiden toimeentuloon. Suoruudestaan tunnettu teatteriohjaaja ( <3 ) kysyi, miksi tästä pitää aina puhua, varsinkin kun suurin osa paikallaolijat kuuluu tulotasoltaan suht keskiluokkaan tai ei ainakaan elä suoranaisessa köyhyydessä. Pitäisikö taiteilijan pystyä apurahojen turvin ansaitsemaan yli oman tarpeen? Jos taiteilija onnistuu ansaitsemaan taiteellaan rahaa, mikä ei läheskään kaikkien teosten kohdalla ole edes mahdollista, pitäisikö hänen jättää apurahat vähemmän onnekkaille (sillä myynnin onnistuminen ei ole aina kiinni tuotteen erinomaisuudesta, vaan myös sopivasta ajoituksesta, oikeista ihmisistä, onnistuneesta hypestä, silkasta tuurista). Onko valtion myöntämä 1500 euroa kuussa kiva bonus etabloituneelle taiteilijalle onnistuneen myynnin ja hyvien freelancer-tulojen päälle. Vai onko se ainoa oljenkorsi nykyteatterintekijälle, runoilijalle, installaatiotaiteilijalle tai kenelle tahansa, joka tekee kiinnostavia, korkealaatuisia teoksia muille kuin massoille. Kuuluisiko apurahoilla eläessä saada jotain säästöön?

Valtion myöntämät apurahat yksittäisille taiteilijoille ovat lopulta pieni summa, ja ne, jotka niin sanotusti eläisivät taiteellaan muutenkin, kuuluvat apurahansaajista hyvin pieneen vähemmistöön, joten kollegoita on turha ryhtyä aiheesta grillailemaan. Mietitään vaihtoehtoja.

Onko järkeä järjestää vuosittain monta kertaa valtion apurahahakuja? Miten paljon rahaa kuluu jo pelkän koneiston pyörittämiseen? Ja miten paljon ylimääräistä työtä aiheuttaa hakemusten tehtaileminen ja niiden sovittelu milloin minkäkinlaisen teknisen vian riivaamille kaavakkeille (siis käsinhän niitä ei voisi täyttää). Miten mahdottomia päätöksiä joudutaan tekemään ja paljonko se turhauttaa päättäjiä? Miten monta hyvää teosta jää tekemättä, koska rahaa ei tule: miten moni kiinnostava taiteilija ei vaan onnistu avaamaan apurahahanaa?

Maassamme mahdollistuu maailman mittakaavassa harvinainen epäkaupallinen taide julkisen ja yksityisten rahoituksen ansiosta. Pitää myös muistaa, että Taiteen edistämiskeskus ei jaa pelkkiä taiteilija-apurahoja vaan myös rahoitusta teosten muihin kustannuksiin, mikä on elinehto tiloja, materiaalia tai työvoimaa tarvitseviin teoksiin. Yhdysvaltoihin verrattuna elämme ihanassa sosialismissa. Kuitenkin se, että valtion palkkaamat toimikunnat, olkoonkin että koostuvat asiantuntijoista, päättävät, keitä ovat ne muutamat kymmenet taiteilijat, joita valtio tällä kertaa tukee ja jotka voivat puoleksi vuodeksi, vuodeksi tai kolmeksi tai viideksi vuodeksi huokaista helpotuksesta ja unohtaa huolehtimisen siitä, miten vuokran saa maksettua, no, se tuntuu ihan vähän oudolta. Olisihan kauheaa, jos vaikkapa toimeentulotuki myönnettäisiin vain joillekin hakijoille ja päätöksestä ilmoitettaisiin kuukausien kuluttua hakemisesta (tämä skenaario ei ole täysin epärealistinen). Apuraha ei ole sosiaaliturva, sitä ei myönnetä selviytymiseen. Onko se sitten palkkio? Siitä hyvästä että juuri kyseinen taiteilija enemmän kuin joku toinen tuottaa mittaamatonta lisäarvoa kulttuurille?

Valtion taideapurahoitus on valtavan hieno systeemi, ja sen purkaminen olisi hirveä virhe. Mutta onko järjestelmä niin oikeudenmukainen kuin se voi olla.

Kuvan sijaan ääntä, fak€ doctorin Raha

 

 

Aika siskokultia, 5/2015

Mikä on Kansainvälisen feministisen salaliiton vanhin kikka? No tietysti sukupuoliroolien kääntäminen, muutetaan mies naiseksi ja katsotaan mitä tapahtuu.

Tuntuu tosi halvalta tempulta. Mutta kun kyseessä ei ole vain nimien vaihtaminen. Sukupuolten kääntäminen tekee näkyväksi sen, mitä ajattelemme kun puhumme miehistä ja naisista.

Suomen kansa joutui odottamaan vuoteen 2014, että joku keksi kääntää rakastetun klassikkomme Seitsemän veljestä -teoksen näyttämölle naisversiona. Tuolloin Seitsemän siskosta -esityksen tekivät Harjun Kesäteatteriin Ville Kiljunen ja Heikki Susiluoma. Tänä kesänä saimme ilkamoida Seitsemän siskon kanssa Sirpa Riuttalan Ylioppilasteatterille ohjaamassa esityksessä. Seitsemää veljestä on tulkittu jokaisessa Suomen koulussa, seuratalolla, ja kesä- ja ammattiteatterin lavalla, satoja kertoja. Todellako vasta kuluva vuosikymmen oli kypsä siskokatraan esiinmarssille?

Kysymys ei varmaankaan ole siitä, ettei kellään olisi tullut mieleen. Ajatus lie monasti kuollut hankaluuteensa: jos ne ois naisia, niin sittenhän se koko niiden tilanne ois tosi erilainen. Sepä! Olisiko aika naiseuttaa Linnankin klassikko. Nimeksi pitäisi tietysti panna Tuntematon naissotilas. Sota on aika erilaista naisen kokemana. Ja vaikka tulkintaan ei tehtäisi mitään sukupuolisynkronoituja asetuksia, olisihan silti veikeää katsoa (todennäköisesti aika pitkää) esitystä, jossa on valtava joukko naisia lavalla sanailemassa ja ampumassa ja välillä nähdään yksi mies, joka hoitaa kaikkien seksiobjektien roolit. Arvatkaa kuka tätä esitystä kävisi katsomassa. Minä, Maria Säkö ja pari muuta muijaa. Se esitettäisiin Takomossa TeaK-yhteistyönä ja sen budjetti olisi 500 euroa.

Teatterissa mies- ja naisroolien määrän yhdenvertaistuminen näkyy elokuva- ja tv-tuotantoja nopeammin. Syynä ehkä eniten se, ettei teatteriesitysten tekemiselle tarvitse kerjätä yhtä hulluna rahaa, jolloin on suurempi mahdollisuus tehdä epäkonventionaalisia ratkaisuja (kuten kirjoittaa päähenkilöiksi enemmän kuin 0–1 naista. Pidän tätä järkevämpänä teoriana kuin sitä, että teatterin puolella naiskirjoittajia on enemmän: myös miehet voivat kirjoittaa naisvaltaisia teoksia eikä toisaalta kirjoittajan sukupuoli ratkaise sitä, minkä sukupuolen rooleja hän osaa, haluaa tai hänen pitäisi kirjoittaa.

Joku varmasti haluaa nimetä aiheesta puhumisen ensimmäisen maailman feministiseksi narinaksi. Ihan sama. Niin kauan kuin taide ja viihde tuuttaavat parempia, moniulotteisempia ja mielenkiintoisempia miessankareita ja -antisankareita, on tulkittavissa joko 1) että miesten elämä on parempaa ja mielenkiintoisempaa tai 2) että miehet ovat moniulotteisempia ja parempia. Tämä maailmankuva näkyy jopa lastenohjelmissa – ja voi pojat, niissä se vasta näkyykin (tsekkaa jos et usko). Mutta onhan sentään Peppi (vm. 1945)!

Feminismi, joka haluaa muuttaa naiset ”miehiksi”, (mikäli sellaista feminismiä on) on tuomittu epäonnistumaan, sillä aikamme ihannemieskuva on jonkinlainen kaikkea hallitseva, superrationaalinen psykopaatti, jollaiseksi kenenkään ihmisen ei oikeasti pitäisi tulla. Sen sijaan feminismi, joka haluaa muuttaa naiset ihmisiksi, saa hyvän vipuvarren roolien kääntämisestä.

Henkilöiden naisistaminen nostaa sukupuolen esiin: mies on ongelmaton normi, nainen kantaa mukanaan koko naiseuden/toiseuden historiaa konfliktialueineen. Tämä tulee esiin varsinkin näyttämöllä, jossa katsotaan kehoja. Miesten alastomuus näyttämöllä on ”hauskaa”, naisten ei. Miksi? Liittyykö naisen alastomuus niin vahvasti Seitsemän siskon lukkarin sanoin siihen, että hänet on juuri raiskattu tai ollaan kohta raiskaamassa.

Ei tarvitse säätää lakia siitä, että puolet näyttämön puheajasta pitää taata naisille ja he saavat käyttää siitä vain kymmenesosan miehistä puhumiseen. Asiasta on vain syytä olla tietoinen. Minua on opetettu kuvittelemaan hahmojeni sukupuolet toisinpäin ja katsomaan kirjoittamaani kokonaisuutta tämän paljastuksen valossa. Suosittelen samaa itsetutkiskeluharjoitetta muillekin tekijöille.

Kuva: Mitro Härkönen

 

 

Niin mustuu maailma, Eskoni, 6/2015

Tuomiopäivän Sanomista iltaa. Onko ollut kiireitä? Ai kysy vaan kuinka paljon, haha!

Sellaisella asialla soittelen, että oletko uutisia katsellut viime aikoina. Ei ole telkkaria vai? No facebook-feediä olet kuitenkin tarkkaillut. Että miltä näyttää? Ja ennen kaikkea: onko tämä vaikuttanut työhösi? Suunnittelet esitystä pakolaisista / ilmastokriisistä / tehotuotannosta / sukupuuttoaallosta! Sehän on hieno juttu, osallistut tällä tavalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Taidat olla aika hyvin perillä asioista!

Miten aiot käsitellä näitä hirvittäviä asioita? Haluat tehdä ihmiset tietoisiksi ongelmasta ja saada heidät tuntemaan empatiaa kärsiviä kohtaan, muuttamaan ehkä sitä kautta omaa toimintaansa. Muistatko itse jotain teosta, joka olisi saanut sinut muuttamaan ei ainoastaan ajatteluasi vaan myös käytöstäsi? Niinpä: sellainen olisikin tosi kova esitys.

Eikö tuo taide ole vähän huono medium tiedon välittämiseen muutenkin? Tarkoitan, ihmisillä on saatavillaan maailman kaikki tieto. He voivat mennä nettiin, siellä on kuvia kaikesta käynnissä olevasta kärsimyksestä ja kattavat selitykset sille, kuka siitä on vastuussa ja mitä sille voi tehdä.

Ai myötätunto? Syvempi ymmärrys? Todellinen tietoisuus?

Kaikilla ei välttämättä ole halua sellaiseen. Katso nyt itseäsi: ei kukaan halua olla noin helvetin masentunut. Täysin iloton tyyppi! Et voi oikein mitään hauskaa tehdäkään, kun mietit vaan, miten hirviömäisen välinpitämättömiä muut paikalla olijat ovat.

Aikamoiseen jamaan olet itsesi saattanut. Ja taiteen avulla ajattelit sieltä suosta nousta? Ai että ei ole tarkoituskaan? Haluat vaan, että ihmiset näkevät maailman sinun silmin ja ryhtyvät kaltaisiksesi. Hahahahahahahahahahahaaa!

Et sinä mikään Jeesus ole. Mistä tulikin mieleen, et ole uskonnollisen johtajan työtä ajatellut? Siellähän teikäläisten juuret ovat, taiteilijoiden. Ei nyt ehkä minään kulttipettereinä, mutta yhteisönne hengellisinä neuvonantajina. Jossain vaiheessa tämä teidän auktoriteetti tavan ihmisiin sitten mureni. Arvaatko milloin? No! Kun rupesitte valuutan kanssa huseeraamaan.

Nimittäin vallanpitäjiin teillä on aina täytynyt olla erityinen suhde. Mutta ennen rahaa se meni niin, että ne tarvitsivat teitä. Toki tekin niitä, saitte ylimääräistä suojaa ja ruokaa niin, että pystyitte hoitelemaan henkimaailman yhteyksiä, lujittamaan yhteisönne yhtenäisyyttä – toki myös sen uskoa johtajaansa. Jossain vaiheessa ne kuitenkin lakkasi pelkäämästä teitä. Tai kunnioittamasta, miten vain. Tapahtuiko siinä jokin transaktio? Teistä tuli samalla lailla rahanalaisia kuin muistakin, mutta jatkoitte kuitenkin valtakunnan ja eliitin elätteinä.

Tästä syystä teitä ei oteta vakavasti. Ne, joille yritätte puhua, eivät kuuntele. He katsovat, että heiltä kerätyt varat valuvat siihen, että te voitte viihdyttää eliittiä ja syyllistää kansaa. Totta kai se on kärjistys!

Sinä et ainakaan voi luopua rahoituksesta? Sinulla on pieni lapsi? Sinunkin olemassaolosi on kamppailua?

Vielä yksi kysymys liittyen työskentelyysi näinä lopunaikoina. Olivatko Titanicin viulunsoittajat mielestäsi a) urheita, b) houkkia, c) ihmisiä, jotka tekivät vain työtään? Kävikö joku sanomassa heille, että nyt soitatte saatana, ja tunkemassa setelin povariin? Olisiko heidän pitänyt auttaa muita ihmisiä evakuoitumaan järkevästi, vaikka siinä tapauksessa jälkimaailma ei olisi heistä koskaan kuullutkaan? Mikseivät he ajatelleet perheitään ja yrittäneet pelastautua? Mikä on soiton merkitys matkallamme turmioon?

 

 

Katse sisään päin, 7/2015

Putosin kaninkoloon Tuomas Timosen Melusta valittanut puukotettiin -esityksessä ja vastaanotin ilosanoman!

Normaali suomalainen ei mielellään mene teatteriin. Taidemuoto ei tuota mielihyvää siinä määrin kuin ihminen motivoituakseen tarvitsee. Teatterista ei ole kerronnan muotona vastusta sen ilmeiselle kilpailijalle elokuvalle. Resistance is futile. On hylättävä vanhat poterot ja suunnattava kokonaan uusille kentille.

Oikeasti kaninkoloreissuni alkoi Eero Paloheimon Maan tie -kirjasta (WSOY, 1989), jossa hän ehdottaa ihmiskeskeisten historioiden sijaan esiin nostettavaksi elämäkeskeisiä tapahtumia: evoluutiota, solujen toimintaa, luonnon prosesseja, jopa kivien olemusta. Paloheimo ei kirjoita taiteesta vaan etiikasta, mutta onko niillä suurtakaan eroa: syntypaikka on sama, ehkä tarkoituskin.

Melusta valittanut puukotettiin on muistojen, absurdien tilanteiden ja lehtien pikku-uutisissa näkyvien nyrjähdysten kaltaisten ilmiöiden kollaasi. Voisi sitä määritellä varmasti muutoinkin, se on sillä tavalla avoin. Ja oikeastaan en haluaisi määritellä. Esitys oli minulle hetkeä, poikkeuksellinen vireystilan muutos, jossa saatoin olla läsnä ajassa ja tilassa joutumatta menneisyyden tai tulevaisuuden sotkuun. Näin tilanteita, joiden yhteyttä tai järjestystä en jäänyt miettimään. Minulla ei ollut odotuksia tulevan suhteen.

Juonen kanssa pelatessa hetkeen tarttuminen on vaikeaa. Juoni on tulostavoitteellinen, se on työntekoa. Parhaimmillaan matkasta tulee tärkeämpi kuin päämäärästä, mutta melkoinen täytyy matkan olla, jotta voisi tyystin unohtaa, että ollaan menossa johonkin.

Hetkessä on teatterin voima. Ei siinä, että teoksista tehdään upeita ja näyttäviä – netti on täynnä upeaa kamaa. Eikä siinäkään, että siellä on se Elävä Ihminen. Ei ketään tässä ajassa kiinnosta toinen ihminen sinänsä, vain toisen suhtautuminen ja suhde itseen.

Tätä välinettä ei kannata käyttää pelkkien tapahtumakulun kannalta mielekkäiden tarinoiden kertomiseen. Elokuvateollisuus hoitaa sen homman niin paljon tehokkaammin, sulavammin ja seksikkäämmin. Teatterin pitäisi olla kuin kirkko, ihmisen tulla tilaan herkistymään, altistumaan. Olemaan. Ehkä siis esityksen sisällöllä ei olekaan niin väliä, tärkeää on asenne, jolla sisään astutaan. Mutta ei asenne tietenkään voi muuttua, jos katsojille lupaillaan jotain muuta: nyt on muuten niin hauskaa että perse repeää tai niin koskettavaa että silmät muurautuu umpeen. Ja niitä tarinoita luvataan myös, juonikuvauksia kyhäillään, on selitystä siitä, mistä on kysymys, vaikka ei sitä voi yksiselitteisesti taideteoksen kohdalla koskaan analysoida, etukäteen nyt varsinkaan (vuosien kuluttua ehkä, mutta se ei tyydytä markkinointiosastoa).

Pitäisi sanoa, että tule teatteriin, tämä on puhelimeton retriitti. Tai: tule teatteriin, jos otat sen oikein, se on kuin meditaatio, mutta vähän viihdyttävämpää. Tai: olet aina halunnut kokeilla huumeita, mutta pelkäät sivuvaikutuksia – teatterissa käynti on halvempaa, et joudu psykoosiin ja kokemuksen tasokkuus on omissa käsissäsi vain siinä määrin, että älyät itse päästää irti. Sinun ei tarvitse oppia mitään tai tuntea olevasi tyhmä kun et ymmärrä käytettyjä keinoja. Niitä ei tarvitse ymmärtää, taide on kuin unta siinä mielessä. Tulet vaan, olet siinä. Antaudut, unohdat itsesi.

 

 

Kiveäkin kiinnostaa, 8/2015

Minua ilahduttaa ja yllättää se, miten suosittu Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin Eduskunta-trilogia on ollut. Suosio on niin epätodennäköistä: teokset ovat liian pitkiä, niissä puhutaan liikaa, niillä on voimakas agenda ja ne valistavat ihmisiä sellaisten järjestelmien toiminnasta, joiden yhteyttä omaan elämään useimpien on vaikea nähdä.

En itse ole murtanut kiinnostavuuden koodia. Kuvittelen, että kirjoittamallani on merkitystä ja osaan sanoa sen jännittävällä tavalla. Sitten esiinnyn tilaisuudessa, jossa kuulijakunta muodostuu haastattelijan äidistä ja Ruben Stilleristä. Mikä saa ihmiset sankoin joukoin kuuntelemaan, seuraamaan.

Kysymys on toki valituista keinoista, tyylilajista, rytmistä, sen sellaisesta. Mutta vain osittain. Ei nopeilla leikkauksilla kikkailu välttämättä viihdytäkään taiteenlajissa, jossa siihen ei ole totuttu, pikemminkin se saa ihmiset hämmentymään. Eikä ihanan silmäkarkinkaan tarjoileminen itsestään selvästi vedä väkeä. Eduskunnat ovat tästä hyvä esimerkki: kohtaukset ovat pitkiä ja siltä ne tuntuvatkin, puvustus kuin puskafarssista. Juuri hassut peruukit ja karrikoidut poliitikotko yleisöön vetoavat? Vai onko sittenkin niin, että ihmiset haluavat kuunnella teatterissa perinpohjaisia monologeja? (On syytä mainita, että tätä kirjoittaessani en ole vielä nähnyt Eduskunta kolmosta, sillä näytökset ovat olleet täynnä.)

Miten jokin niin sisällöllinen ja tärkeä voi kiinnostaa? ”Tärkeä” kun esiintyy yleensä siinä lauseessa, jossa pahoitellaan, että teos saavutti yhteensä viiden hengen huomion.

On tosin joitain tärkeitä asioita, joilla saa mielenkiintoa heräteltyä. Feministiset teemat myyvät kohtuuhyvin. Eivät silti todellakaan aina eivätkä kaikissa taiteenlajeissa. Esimerkiksi teatteriyleisön maku ja kiinnostuksen kohteet ovat vanhoillisempia kuin lukijoiden. Kirjallisuuskentällä voisi menestyä ihan ookoosti keskittymällä naisasiaan. Eikä ihme, onhan se pienin yhteinen nimittäjä lukijakunnan suuren enemmistön kesken. Jostain syystä sama logiikka ei päde teatterissa.

Teatteri vaatii suuria aiheita. Äkkiseltään voisi kuvitella, että toinen sukupuoli on melko suuri aihe, mutta eipä ole tai sitten on, mutta väärällä tavalla. On muitakin mittaluokaltaan ison skaalan aiheita, jotka eivät käy. Esimerkiksi kärsimys – liian abstrakti, yleismaailmallinen. Kokoluokan on oltava kansallinen, ei globaali, yleisinhimillinen eikä yksityinen.

Suuri suomalainen yleisö käy teatterissa ensisijaisesti kansakuntana, ei lajinsa, sukupuolensa tai ammattikuntansa edustajana. Tämä on ihan kiva juttu kaikille, jotka ilolla käsittelevät töissään suomalaisuuden ikoneita Kekkosta, Mannerheimia ja talvisotaa.

Eduskunta todistaa, että kansallista identiteettiä voi lähestyä tuoreemmistakin, jopa ajankohtaisista, näkökulmista. Se sentään herättää toivoa. Ainakin jos tulokulma omaan aiheeseen on tarkennettavissa jotenkin erityisen suomalaiseksi. Toinen vaihtoehto tietysti on käsitellä Venäjää, sillä mikäpä olisi kansallisempaa kuin oman arkkivihollisen tutkiminen.

Luova työ on tasapainoilua sen välillä, miten perusteellisesti yleisöä voi pitkästyttää, ärsyttää ja provosoida ennen kuin se katoaa, ja miten paljon ja mitä sorttia on annettava vastineeksi ostaakseen mielenkiinnon. Kun klikkaus ei riitä, vaan haluaa ihmiseltä kolme tuntia tai enemmän – kolme viikkoa. Ikuisen uskollisuuden. Haluaa toisaalta saada aivan helvetisti, mutta uskoo samalla antavansa kaiken. Miten voi yhtä aikaa miellyttää ja tehdä juuri sitä, minkä itse kokee oikeaksi. Mikä on kompromissi, joka ei oikeasti ole kompromissi.

Minä keskityn nyt kirjoittamaan omaa kansallista kertomustani ja katson, mihin se riittää. Kiitän lukijoita mielenkiinnosta ja toivotan menestystä tuleviin hankkeisiin.

Kuva: Ryhmäteatteri, Ilkka Saastamoinen