Julkaistu teoksessa Jumalainen näytelmä, dramaturgisia työkaluja. Toim. Paula Salminen ja Elina Snicker. Like, 2012.

Mitä lajityypin käyttäminen voi tarkoittaa nykydraamassa? Onko enää mielekästä kirjoittaa puhdasta genreä ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Näihin kysymyksiin törmäsin kirjoittaessani Radioteatteriin kuunnelmasarjaa otsikolla eroottinen trilleri.

Aloitin 6-osaisen Pet Shopin kirjoittamisen valitsemalla tapahtumapaikan ja -ajan (itä-Helsinki, loppukesä) sekä luomalla kuusi itseäni kiinnostavaa henkilöhahmoa (Kultakutri, Villikissa, Saatana, Femme Fatale, Prinssi Urhea ja Poikakaveri). Tarinassa kaupunki sairastuu loppukesän helleaallossa kuumeeseen ja muuttuu hirviöksi. Henkilöiden väkivaltaiset ja seksuaaliset pidäkkeet purkautuvat. Kultakutri ja Villikissa rimpuilevat rajoittavista parisuhde- ja perhetilanteistaan vapaiksi. Poikakaverin pyrkimys tehdä oma vartijantyönsä tärkeäksi saa hänet turvautumaan inhottavaan rikokseen. Tekstissä käsittelen sosiaalisia sääntöjä ja sitä, onko niiden mukaan mahdollista tai mielekästä elää.

Artikkelissa reflektoin sitä, mitä opin teoksen kirjoittamisen aikana eroottisen trillerin lajityypistä sekä draamasta yleensäkin. Prosessissa minulla oli osan ajasta dramaturgina Juha-Pekka Hotinen. Luvan kanssa viittaan tekstissä hänen kanssaan käytyihin keskusteluihin ja häneltä saamaani palautteeseen.

Lajityyppi

Tietyn lajityypin edustajan tunnistaa siitä, että se hyödyntää lajityypille ominaisia konventioita. Lajityypin edustajaa voidaan pitää omaperäisenä taideteoksena, jos se pystyy käyttämään näitä konventioita ja myöskin lajityyppiin kuuluvia kliseitä tuoreella tavalla, olematta ennalta arvattava.

Puhdas lajityyppi on minulle kuriositeetti. Jos näen vastatehdyn teoksen, joka edustaa aukottomasti jotain tiettyä lajityyppiä, ajattelen tekijöiden joko olevan liikkeellä parodioidakseen tai osoittaakseen kunnioitusta lajityypille tai sitten pidän heitä hieman tylsämielisinä.

Olen syntynyt ja kasvanut postmodernismin aikakaudella, jolloin intertekstuaalisuus ja ironia ovat olleet muodikkaita aina itsestäänselvyyteen asti. Lajityyppejä sekoitetaan, rikotaan, parodioidaan ja niitä toteutetaan mitä erilaisemmilla tyylilajeilla. Postmodernin filosofia opettaa, että kaikki on jo tehty. Ei pidetä mahdollisena minkään aivan uuden ja ennennäkemättömän keksimistä.

Ajatellessani lajityyppiä, miellän sitä helpommin elokuvan ja kirjallisuuden kuin teatterin kautta. Kulttuurin kuluttajana elokuva lienee minulle läheisin väline. Eniten olen mieltynyt kauhuelokuviin. Tämän genren kohdallani saama suuri painoarvo saattaa vääristää käsitystäni oman aikakauteni taiteesta ja lajityyppien käyttämisestä, sillä koen kauhun olevan erityisen avoin kaikenlaisille tyylikokeiluille ja genrejen sekoittamiselle.

Ylellä oltiin kiinnostuneita eroottisesta trilleristä ymmärtääkseni esimerkiksi siksi, ettei sellaista ole koskaan kokeiltu kotimaisessa kuunnelmassa. Aloitimme kahden tuottajan ja dramaturgin sekä myöhemmin ohjaajan kanssa genren kartoituksen juurikin elokuvataiteen puolelta. Esimerkiksi Vaarallinen suhde ja Basic Instinct ovat omasta mielestäni ahdistavia, tunkkaisia ja naiskuvaltaan yksiulotteisia. Sanoin, etten halua tehdä mitään sellaista. Sen sijaan ehdotin työn esikuvaksi David Lynchiä, jonka monia teoksia (Blue Velvet, Lost Highway, Mulholland Drive) voi pitää eroottisina trillereinä. Koska kyseessä oli sarjamuoto, Lynchin Twin Peaks tuntui luontevalta verrokilta. Toisena epäpuhtaampana esimerkkinä hakemastamme lajityypistä pidin HBO:n tuottamaa True Bloodia, jossa eroottiseen, paikoin pornografiseen, jännitysjuoneen sisältyy muiden muassa aineksia kauhusta, fantasiasta, romanttisesta komediastakin.

Lynchin teokset ja True Blood viehättävät minua Michael Douglasin tähdittämiä elokuvia enemmän ehkä siksi, että saan niistä muutakin kuin kahden ihmisen välisen draaman: pidän kovasti niiden yliluonnolliseen lipsuvasta maailmasta (molemmat hyödyntävät kauhun lajityyppiä) ja varsinkin Lynchillä oudolla tavalla humoristisesta tunnelmasta. Molemmissa esikuvissa minua siis kiehtoo jokin aivan muu kuin niiden eroottisen trillerin omaisuus. Tämän ymmärsin vasta siinä vaiheessa kun Hotinen sanoi, että tekstissäni on hieno tunnelma, mutta henkilöiden välinen jännite puuttuu. Eroottinen trilleri siis syntyy juuri kahden ihmisen välisestä jännitteestä. Juoni voi olla pelkistetysti sitä, että eroottinen jännite muuttuu väkivaltaiseksi jännitteeksi. Glenn Closen femme fatale -hahmolla on suhde Michael Douglasin esittämän perheenisän kanssa. Perheenisä jättää rakastajattarensa. Glenn Close ryhtyy terrorisoimaan perhettä, kunnes aviopari tappaa hänet. Misogyynistä tylsää paskaa, jonka ainoa metataso on tukea perhearvoja.

Esikoisromaanissani Huorasadussa (2011) käytin kaikkia tuntemiani lajityyppejä. Mukana oli pornografiaa, chick litiä, runoutta, niin sanottua korkeakirjallisuutta, keittokirjaa (teoksessa on kaksi reseptiä sekä ohjeita monipuoliseen ruokasoodan käyttöön), kauhua, poliittista satiiria, satua ja niin edelleen. Aloittaessani kuunnelman kirjoittamista ajattelin voivani tulkita tilauksen vain suuntaa-antavaksi. Uskoin, että mukaan tulisi joka tapauksessa paljon suosikkiasioitani seksiä ja väkivaltaa. Palaute kuitenkin sysäsi minua etsimään tilanteisiin eroottista latausta ja tutkimaan trilleriä. Genren konventioiden (esim. kolmiodraama, vaarallinen rakkaus, kielletyt halut) hyödyntämisestä tuli minulle positiivinen tavoite, jossa onnistumistani osaan arvioida lähinnä sen perusteella, että kuunnelmaa ei mainosteta eroottisena trillerinä.

Trilleri

Trillerin täytyy olla jännittävä, sen koko olemus perustuu jännitteen rakentamiseen. Muuten kyseessä ei ole trilleri. Teakin toisella vuosikurssilla määrittelimme opiskelutovereideni kanssa jännitteen näin: silloin on jännitettä kun jännittää. Jännitettä on paljon jos jännittää niin kovasti, että meinaa kusta housuun. Pet Shopia kirjoittaessani sain huomata, ettei pelkkä jännittävä tunnelma riitä tekemään trilleriä.

Draama yleisesti ottaen perustuu ennen kaikkea jännitteeseen. Tämä asia minun olisi pitänyt ymmärtää dramaturgian opintojeni ensimmäisenä vuonna. Jostain syystä se valkeni minulle kuitenkin vasta kuunnelmasta saamani palautteen myötä. Jännite on jotain, mikä syntyy kun henkilöhahmojen tavoitteet joutuvat ristiriitaan. Pet Shopin henkilöhahmot ottivat aluksi ihan mitä halusivat, sanoivat kaiken suoraan ja iskivät saksilla, jos eivät muuten päässeet eteenpäin. Mitään pitkän aikavälin tavoitteita hahmoilla ei ollut, joten jännitettä ei syntynyt myöskään siitä, onnistuvatko vai epäonnistuvatko he.

Teatterintutkija ja -tekijä Martin Esslinin mukaan draamassa pitää olla eteenpäin vievä liike. Epätietoisuuden luominen synnyttää jännitystä. Katsojassa tulisi herätä seuraavat kysymykset:

  1. Mitä tapahtuu kohta?
  2. Tiedän, mitä tapahtuu, mutta miten se tapahtuu?
  3. Miten henkilö x reagoi tähän?
  4. Mitä oikeastaan näen tapahtuvan?
  5. Mikä on näiden tapahtumien yhteys?

Tietoa on pantattava, mutta vain sopivassa määrin, siten, että vastaanottajan kiinnostus pysyy elossa. On osattava antaa vihjeitä, muttei liikaa. Vihjeiden määrän säännöstely on mielestäni hirveän vaikeaa. Pelkään vääntäväni rautalangasta. Olen edelleen sitä mieltä, että jossain kohdin kuunnelmakäsikirjoitustani kuulijan päättelykykyä aliarvioidaan.

Elokuvadramaturgi Ola Olssonin mukaan tärkeintä (elokuvassa yleensä) on alkusysäys, joka saa katsojan koukkuun, kiinnostumaan juonesta, pohtimaan, mistä on kysymys tai miten tässä käy. Hyvä alkusysäys on yhteydessä teoksen perusristiriitaan. Samastuminen auttaa jännitteen luomisessa. Vastaanottaja on saatava jännittämään henkilöhahmon tavoitteiden onnistumisen puolesta.

Pet Shopin ensimmäisessä kohtauksessa kaksi vartijaa on kaapannut liikuntavammaisen naisen. Kohtauksessa on vahvasti läsnä seksiin ja väkivaltaan liittyvä jännite. Temaattisesti se liittyy teoksen perusristiriitaan (väki- ja mielivaltaisista rakenteista vapaaksi pyrkiminen). En tiedä, onnistuuko kohtaus tarjoamaan samastumispintaa henkilöihin. Kaapattu pyörätuolinainen ei puhu, hän on hyvin passiivinen. Vartijat taas ovat selvästi pahantekijöitä, sellaisiin voi olla heti alussa vaikea haluta samastua. Toinen vartijoista tosin näyttäytyy hieman hyveellisempänä kuin toinen, joka haluaisi käyttää naista hyväkseen. Ensin mainittu on päähenkilön (Kultakutri) poikakaveri, joten välillisesti kohtaus liittyy hänenkin tarinansa kuljetukseen. Teoksen perusjännite ei kuitenkaan ole siinä, jäävätkö vartijat kiinni rikoksestaan.

Hotinen määritteli trillerin ja dekkarin keskeiseksi eroksi sen, että trillerissä uhka on tuntematon. Toisin kuin dekkarissa, trillerissä ei vaadita rikosta tapahtumien käynnistäjäksi. Pet Shopissa vallitsee väkivaltainen ilmapiiri, uhka ei ole yhden henkilön aiheuttamaa, vaan kuumetauti tekee hirviöksi muuttuneesta kaupungista ja sen kaikista ihmisistä arvaamattomia. Vaaran tunnetta kasvatetaan tekstiin sisältyvien radiolähetysten kautta. Mutta jännitys ja vaaran tuntu ovat eri asia kuin jännite ja trilleri.

Kaksi viikkoa ennen käsikirjoituksen deadlinea sain Hotiselta palautteen, jonka mukaan teos ei ollut eroottinen trilleri. Siitä puuttui jännite. Se oli ennemmin kertomus kuin draama, asiat eivät tapahtuneet, ne kerrottiin. Tapahtumat eivät vääjäämättömästi seuranneet toisiaan, tunnelmat olivat pysähtyneitä. Dynaamisuus puuttui.

Aloimme työparini Sakari Hokkasen kanssa selvittää syitä epäonnistumiseen. Keskeisiä ongelmia käsikirjoituksessa olivat kertojarakenne, henkilöiden välinen draama eli jännite ja sen puute sekä tapahtumien tosiaankin epäjohdonmukainen liittyminen toisiinsa.

Kirjoitin Femme Fatalen kertojaksi siinä vaiheessa kun ymmärsin lopullisesti, että kuunnelma ei toimi niin kuin elokuva, koska kaikki on kerrottava äänellä. Femme Fatale näkee jotkin tapahtumat, mutta ei kaikkia. Hän on sekä kertoja että henkilöhahmo, joka toimii toisten kanssa tilanteissa ja on suhteessa heihin ja jolle myös koituu. Hän on eräänlainen kohtalo, joka voi sysätä ihmisiä kohti ratkaisuja, mutta ei pysty muutoin vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Jaksoihin muodostui monimutkainen kertojasysteemi kun en tyytynytkään pitämään Femme Fatalea ainoana kertojana. Annoin myös Kultakutrille ja Villikissalle paljon kertovia repliikkejä. Hahmot päätyivät lisäksi kommentoimaan tapahtumia. Ajattelin sen olevan tuoretta. Ymmärsin palautteen myötä, että brechtiläinen kommentointi tappaa trillerin. Sehän on tavallaan sen tehtäväkin: vieraannuttaa draaman tapahtumista ja rikkoa illuusiota. Kun vastaanottaja vieraannutetaan draamasta, jännite katkeaa. Kertojuutta siistittiin siten, että kerronta ja kommentointi poistettiin henkilöiden välisistä tilanteista.

Työparini mukaan päähenkilöitäni vaivaa usein se, että he eivät oikeastaan pyri mihinkään, eivät halua mitään tai haluavat vähän kaikkea. Tälläkin kertaa olin rakentanut päähenkilöstä Kultakutrista (omasta mielestäni) kiinnostavan, mutta epädraamallisen henkilön. Olin ollut epäselvä hänen pyrkimystensä suhteen, en tiennyt niitä itsekään. Lisäksi halusin kovasti välttää lajityypin ja yleensäkin naiskuvauksen kliseitä. Kultakutrin hahmo jäi moniulotteisen ihmiskuvan vangiksi. Hänessä oli jollain tavalla vääränlaista aktiivisuutta: hän puhui vapautuneesti ja toimi impulsiivisesti, mutta päämäärä puuttui. Ratkaisuksi Hokkanen ja Hotinen ehdottivat pelkistämistä. Kultakutrin päämääräksi tuli vapaus. Draamassa ei riitä se, että henkilö tavoittelee jotakin, jonkun täytyy yrittää estää häntä saavuttamasta tavoitettaan. Kultakutrin vastavoimia ovat kontrolloiva Poikakaveri, kaupunki, jossa vallitsee sovinnaisuussäännöstö, sekä hänen oma epävarmuutensa. Lopulta siis päädyin pitkällisen ajatteluprosessin kautta mielestäni juurikin aika kliseisiin ratkaisuihin.

Jännite liittyy olennaisesti juoneen. Oikeastaan juoni on jännitettä, joka syntyy siitä, toteutuuko alussa esitetty uhka tai mahdollisuus. Juonella on kohtuuton ylivalta, Aristoteleen Runousopissa kuvailema draaman rakenne on noussut normiksi. Minusta on tylsää, että romaani-, elokuva- ja teatteritaidetta saatetaan arvottaa sen perusteella, kuinka hyvin teos onnistuu kertomaan juonellisen tarinan. Ikään kuin monisyinen taideteos olisi redusoitavissa juoneen! Tällainen ajattelu ei tietenkään helpota juoneen perustuvan genren kirjoittamista.

Eroottisuuden politiikka

Eroottisuuden käsite on paljon vaikeampi kuin jännityksen ja jännitteen. Erotiikkaa ei oikein voi määritellä yleispätevällä tavalla. Ehkä jos jännite on sitä kun jännittää, erotiikka on sitä kun kiihottaa. Niin kuin Hotinen asian ilmaisi: “Eroottinen trilleri on pelkistetysti sitä, että koko ajan panettaa ja pelottaa.”

Muistan lapsena katsoneeni Emmanuelle-elokuvia.  Ne tuntuivat jo silloin tylsiltä ja kilteiltä. Ne eivät vaan kertakaikkiaan kiihottaneet minua. Tällainen softcore-porno tulee mieleeni kun ajattelen sanaa erotiikka. Lisäksi ajattelen satiinilakanoita, sukkanauhaliivejä, paksuja samettiverhoja, kynttilöitä ja sulkia, joilla hivellään ihoa. Tällä tavalla ulkokohtaisesti ajattelen eroottisen käsitettä. Sana on minulle jotenkin saastunut. En tiedä, miksi. Oikeastihan eroottista pitäisi olla sen, mikä ketäkin kiihottaa. Ja se taas on kovin henkilökohtaista.

Lähdin hakemaan kuunnelmasarjaan erotiikkaa sen kautta, mikä itseäni kiihottaa. Seksijutut jäivät alussa kauhuelementtien ja ehkä myös tekstin huumorin jalkoihin. Seksihän on hauskaa, ja eroottiseen lataukseen kuuluu mielestäni jonkinlainen koomisuus. Huumori on kuitenkin tässä lajityypissä vaarallista, koska nauru purkaa jännitettä. Vakava seksikuvaus kuitenkin on helposti tahattomasti hauskaa.

Kun pidimme palaveria ensimmäisen jakson käsikirjoituksesta, Hotinen sanoi, että erotiikka oli tekstissäni satunnaista. Uhan lisäksi sarjaan oli saatava johdonmukainen eroottinen jännite. Molempien perusmoodien, sekä uhan että seksin mahdollisuuden, tulisi olla tasavahvoja. Jaksojen olisi syytä alkaa ja loppua kohtauksiin, joissa perusmoodit esiintyvät.

Aloin pohtia, mikä oikeastaan lasketaan erotiikaksi. Tuoko esimerkiksi seksuaalisen väkivallan uhka eroottista jännitettä? Käykö mikä tahansa seksiin, sukupuolisuuteen ja ruumiillisuuteen tai sukuelimiin viittaava? Lisäsin ensimmäiseen jaksoon seksuaalisia viittauksia kaikkiin mahdollisiin väleihin siten, että sain jokaisesta kohtauksesta edes vastenmielisellä tavalla erotisoituneen. Kirjoittamisen loppuvaiheessa päädyin poistamaan useita tällä kierroksella kirjoitettuja kohtia, koska ne eivät vieneet tarinaa eteenpäin.

Eroottinen trilleri vaatii jatkuvasti läsnäolevan väkivallan uhan ja seksuaalisen toiminnan mahdollisuuden. Väkivallasta kirjoittaminen on suhteellisen yksiselitteistä. Väkivalta on toisen rajoittamista, satuttamista tai muunlaista ahdistelua. Mutta erotiikka taas on lukittuneiden uskomusten sanelemaa. Naiseen kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö nähdään selvästi eroottisempana kuin mieheen kohdistuva. Tämän väitteen perustan sille, miten seksuaalista vallankäyttöä ja väkivaltaa on tavattu kuvata populaarikulttuurissa, taiteessa ja mainoksissa. Näemme huomattavasti useammin seksuaalisen väärinkäytön uhreiksi joutuvia naisia kuin miehiä, se on niin tuttu motiivi, että sitä pidetään miltei normaalina. Miehen joutuminen raiskatuksi esimerkiksi elokuvassa on sen verran harvinaista, että se usein leimaa koko teoksen. Jos mietitään vaikkapa John Boormanin ohjaamaa Syvää jokea niin ei sitä helposti tulisi kutsuttua eroottiseksi. Sen sijaan sellaisissa rape and revenge -filmeissä kuin Meir Zarchin I spit on your grave tai Virginie Despentesin Baise-moi naisen raiskaaminen näyttäytyy mielestäni erotisoituneena. Molemmissa elokuvissa nainen käyttää seksiä/seksuaalisuuttaan kostaakseen miehelle kohtaamansa seksuaalisen väkivallan. Tämän lajityypin elokuvien julisteissa usein näytetään seksikäs, puolipukeinen naisvartalo aseen kanssa. Tuntuu kuin koko genre olisi oikeastaan syntynyt siksi, että halutaan näyttää raiskaus, mutta koska se ei yksinään ole soveliasta, mukaan kehitetään juoni, jossa raiskattu kostaa väkivallan tekijöille verisesti. Näin teos saadaan vaikuttamaan jopa feministiseltä. Despentesin ja Boormanin elokuvat ovat toki genren eri ääripäistä. I spit on your grave, joka tunnetaan myös nimellä Day of the woman on suurimmaksi osaksi kohtauksia naisen pahoinpitelystä, lopussa kosto hoidellaan nopeasti.

Raiskauksen sukupuolittumisen pohdinnan eteen jouduin kirjoittaessani kuunnelman viidenteen jaksoon mieheen kohdistuvan seksuaalisen väkivallan uhan. Kohtaus tuntui itsestänikin vähän sopimattomalta. Erikoista siihen nähden, että teoksen kaikki naishenkilöt olivat tätä ennen törmänneet laajaan seksuaalisen väkivallan kirjoon.

Naisen ruumis on seksualisoitu aivan toisella tavalla kuin miehen, esimerkiksi naisen yksittäiset ruumiinosat kuten huulet, kaula, rinnat, selkä, vyötärö, lantio, reidet, sääret ja nilkat kantavat vahvempia eroottisia merkityksiä kuin miehen vastaavat. Feministinä tämä on minulle ongelmallista. Teoksiini liittyy aina voimakkaasti poliittisuus. Ja harva asia on yhtä poliittinen kuin seksi ja naisen ruumis. Eroottisen trillerin latautuneisuus kestää huonosti poliittisuutta, varsinkaan sellaista avoimen pamflettimaista poliittisuutta, jota itse harrastan: suoraan sanominen purkaa jännitettä. Mielestäni kuitenkin kaikki taide tukee aina jotain politiikkaa. Silloinkin tai oikeastaan varsinkin silloin kun se kieltäytyy ottamasta kantaa. Tällöinhän annetaan ymmärtää, ettei vallitsevissa olosuhteissa ole mitään vikaa.

Toivon hartaasti, että oma eroottinen trillerini ei vahvista käsitystä naisesta pelkkänä seksuaalisen halun kohteena eikä varsinkaan millään tavalla esitä seksuaalista väkivaltaa ja vallankäyttöä hyväksyttävänä. Kun näytti siltä, etten osaa kirjoittaa lajityypille edes jollain tavalla uskollista teosta ilman seksuaalisen väkivallan tematiikkaa, pyrin edes kuvaamaan sitä uudella tavalla. Annoin esimerkiksi väkivallan kokijan kommentoida tekoa ja purkaa repliikissä vääryyttä, joka liittyy siihen, että hänen täytyy alistua seksiobjektin rooliin. Puhuminen ja tapahtuman kuvailu tekee kohteesta toimijan, hän ei kutistu pelkkään uhrin rooliin. Tässä pulmallisessa tilanteessa otin oikeuden käyttää vieraannuttamiskeinoa, jota pyrin muutoin välttelemään.

Prosessin onnistuminen

Kuunnelma on hyvä väline eroottiselle trillerille. Sekä kiihottavuus että jännitys perustuvat vihjailuun ja rajoitetusti anniskeltuun tietoon. Se on helppoa kun vastaanottaja ei näe, mitä tapahtuu. Lisäksi vastaavien kuvien luominen visuaalisesti olisi ongelmallista. Visuaalisessa mediassa naisruumis luiskahtaa usein objektiksi. Esimerkiksi teatterissa lavalla alaston nainen on hyvin eri asia kuin alaston mies. En tiedä, mistä tämä johtuu, mutta jollain tavalla alaston nainen uhriutuu helpommin: hän vaikuttaa paljon haavoittuvammalta kuin alaston mies. Naisen ruumis kantaa nähdäkseni aina mukanaan hämmentävämpiä merkityksiä kuin miehen. Kuunnelmassa naisesta on helpompaa tehdä toimija, koska vastaanottaja ei voi nähdä hänen ruumistaan.

Kuunnelmasarjan tarkoituksena ei ymmärtääkseni onneksi alunperinkään ollut luoda pastissia eroottisesta trilleristä, vaan tutkia, miten genreä voisi käyttää tänä päivänä ja annetussa välineessä. Hotinen päätti viimeisen palautteensa sanomalla, että eroottinen trilleri on lajityyppi, ei makuasia. Mutta onko jossain jokin teos tai oppikirja, jossa lajityypit olisi määritelty täsmällisesti? Voiko taideteoksia tai niiden osia ja ominaisuuksia todella arvioida objektiivisesti ja tieteellisesti?

Omasta mielestäni Pet Shop on vajavaisen taitoni ja taiteellisen makuni avulla luotu tulkinta eroottisesta trilleristä. Tällä hetkellä kuunnelmaa kuitenkin mainostetaan kauhusatuna, jonka tyylilajissa on nähtävissä pornoa, splatteria ja traagista romantiikkaa.

Lähteet:

Esslin, Martin: Draaman perusteet. 1980.

Elokuvan taju, Taideteollisen korkeakoulun verkko-opetusmateriaali.