Esitetty kirjailijan itsensä lukemana Radio Helsingissä joulukuussa 2011.

Olipa kerran valkoinen kaupunki, jossa askeleista ei kuulunut ääntä. Ihmisten sydämet olivat jäätä. Eräänä päivänä lämpötila nousi kaksi astetta. Sydämet eivät kestäneet sitä vaan hajosivat pirstaleiksi. Räjähtivät ihmisten rinnassa. Kuului pieniä poksahduksia, mutta muuten oli aivan hiljaista.

Yksi pieni lapsi katseli korotetusta tuolistaan, miten aikuisilta repesi rintakehä. Jäiset sirpaleet syöksyivät nahan läpi. Yllättävän vähän sotkua siitä tuli. Omaisten päät painuivat vasten joulupöytää.

”Noin käy kun sydän on jäinen”, ajatteli lapsi ja laskeutui tuoliltaan, eihän siihenkään auttanut jäädä. Hän hyvästeli äidin, iskän, mummin, papan ja tädit perheineen. ”Levätkää rauhassa.”

Lapsi puki päälleen haalarin, talvilenkkarit, raidallisen kaulahuivin, pipon ja paksut rukkaset. Oli pakko hieman hypätä ylettääkseen ovenkahvaan.

Hän käveli rappuset alas viidennestä kerroksesta. Alakerran täti makasi vainajana ovensa edessä. Lapsi painoi hänen silmänsä kiinni.

Ulkona oli aivan hiljaista. Lapsi pyyhkäisi nenäänsä, veti pipoa korvilleen. Tallusteli pitkin valkoisen kaupungin valkoisia katuja.

Piti väistellä toisiinsa ja seiniin törmänneitä autoja, joiden kuljettajat olivat haljenneet ajoneuvoihin. Lapsi tunsi surua. Sellaista hirvittävää tyhjyyden tunnetta, ettei se meinannut mahtua häneen ollenkaan.

Torin laidalla jäinen linna tavoitteli taivasta. Lapsi tunsi itsensä perin pieneksi sen edessä. Ehkäpä kiipeän ylös linnan portaita, sieltä voin tarkemmin nähdä koko kuvan, hän tuumi.

Mutta kuva oli murheellinen: hämärtyvä kaupunki, pysähtyneet autot, pimeät ikkunat. Mikään ei päästänyt ääntä. Eikä mikään liikkunut.

Paitsi sitten. Vaaleanpunertava otus, ihmisen kokoinen ja näköinenkin mutta neljällä jalalla liikkuva, laukkasi kohti. ”Sikapossu!” lapsi kiljaisi ja miltei horjahti alas linnan jyrkkiä portaita.

Niin iso oli lapsen ilo toisen elävän otuksen nähdessään, että hän laski pyllymäkeä alas pitkin pyörätuolikaistaa. Lapsi ja porsas kohtasivat torilla, suuren lumihiutaleista hohtelevan kuusen juurella.

”Eikö sinun ole kylmä ilman haalareita?” kysyi lapsi.

Porsas vastasi, että toki nyt kun pysähtyi. Tähän asti se olikin juossut ja juossut.

”Mistä olet tulossa?” kysyi lapsi.

Porsas oli tulossa kaukaa, sadankolmenkymmenenkuuden kilometrin päästä. Sitä oli yritetty pyydystää, mutta se oli harhauttanut takaa-ajajat. ”Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.”

”Mitä heille tapahtui?” lapsi kysyi.

”He ovat nyt kuolleet?”

”Menivätkö he taivaaseen?”

”Ei kun he menivät ihmisten mahoihin.”

Suru pyyhki jälleen lapsen yli niin kuin pieni lumituisku. Hän kääri kaulaliinansa lämmittämään porsasta. ”Ei pidä ottaa kylmää, jos on urheillut kovasti.”

Pimeys laskeutui valkoisen kaupungin päälle tehden siitä syvänsinisen. ”Joskus ihmiset ja eläimet elivät metsissä”, lapsi sanoi.

”Mutta ei ole enää metsää”, porsas totesi pessimistisesti.

Lapsi katsoi ylöspäin, kohti valtavan korkean kuusen latvaa. Se ei ollut vielä metsä, mutta todella iso puu kuitenkin. Porsas ja lapsi kävelivät kuusen oksien alle. Havujen keskeltä he katselivat öistä taivasta, jossa tähdet tuikkivat miljoonien vuosien takaista valoa.