Julkaistu Imagen numerossa 6/2013.

Mätäs on pehmeä ja märkä. Linnut laulaa. Ainoa liike on puiden ja metsänpeiton tasainen hengitys.

Kyllikki makaa jalat oudossa asennossa ilman pikkuhousuja. Takki kasvoilla. Rintaliivit vaan puoliksi yllä. Aamukaste laskeutuu kylmälle iholle. Päästäinen juoksee paljaan reiden yli. Alkukesä.

Kyllikki ei piittaa nopeusrajoituksista. Sen jälkeen kun selvisi, missä on kaasu, kaikki on mennyt kuin itsestään. Hänellä on alla poliisiauto ja Pohjanmaan pitkät suorat, joiden ajaminen lähentelee hengellistä kokemusta. Mies on takapenkillä käsiraudoissa, ei kysele enää ajotaidon perään eikä määränpäänkään.

Seututien 661 pientareella Kyllikki heilautti kättä. Mies pysäytti auton, tietysti. Kyllikki oli pitkä ja hontelo kuin kuollut rusakko.

Ovi avautui, mies pyysi astumaan lähemmäs, mutta Kyllikki ei tullut. Mies nousi autosta. Kyllikki ei liikahtanut ennen kuin mies pääsi aivan tykö. Silloin hän iski miestä nyrkillä kaulaan, kyynärpäällä kylkeen, potkaisi polven taakse ja kaappasi tältä niin aseen kuin autonkin.

Kyllikki katsoo itseään peruutuspeilistä. Suun ympärys ja hampaat ovat sinertävän mustat. Poskessa on vieläkin iso keltainen ruhje. Onneksi ehti kääntää kasvot, muuten nenä olisi mennyttä. Kyllikin katse kohtaa miehen silmät.

”Pidä katse tiessä”, mies sanoo. Miehen ääni hiljaisuuden keskellä on jotenkin herkullinen.

”Pidä itse.”

Miehen kohdatessaan Kyllikki oli saaliinhakumatkalla. Yöaikaan hän usein pistäytyy kaivamaan levähdyspaikkojen roskiksista ruuantähteitä: puoliksi juotuja limsoja, ranskalaisia, hampurilaisten jämiä. Muutoin hän syö marjoja ja juo puroista. Elää ja vaeltaa metsässä kuin karhu. Nukkuu milloin mielii.

Hän sipaisee mustelmaa, ei arista enää. Luun sirpaleet asettuneet paikoilleen kai. Mies kysyy, mistä jälki tuli.

”Lapiosta se tuli. Luulen, että minut yritettiin saada hengiltä.”

”Miksi joku haluaisi sinut tappaa? Parisuhdeväkivaltaa? Intohimorikos?”

”Tavallaan.”

”Olen ratkaissut monta rikosta. Ehkä voin auttaa sinua.”

”Tiedätkö enpä usko.”

”Sinulla on asennevamma virkavaltaa kohtaan.” Miestä ärsyttää. Hänen asemansa tekee helposti vaikutuksen täysikasvuisiin naisiin, mutta teinityttöihin ei tehoa mikään.

”Minä en pahemmin usko lakiin”, Kyllikki sanoo. ”Jos sillä olisi mitään virkaa, eihän poliiseja tarvittaisi. Mutta kun ei ihmisiä voi hallita. Luonto ei toimi sillä tavalla.

Meillä asui kylällä semmoinen kaveri, joka oli armeijassa raiskannut toisen miehen. Se ryyppäsi lankonsa kanssa harva se ilta. Niistä liikkui juttuja. Ne kävi joskus ostamassa siideriä ja viinaa yksille tytöille ja pani sekaan tyrmäystippoja.

Jos jouduin menemään niiden talon ohi, pidin puhelinta kädessä. Minulla oli siinä parhaan ystäväni numero valittuna.”

”Miksei poliisin?”

”Poliisi oli paljon kauempana kuin Maiju. Maiju olisi heti tiennyt, mitä tapahtuu. Oltiin tehty suunnitelma sen varalta, että jouduttaisiin niiden kanssa tekemisiin.”

”Jouduitteko?”

”Se lanko muutti Ruotsiin ja toinen tappoi itsensä. Oli tietysti muitakin. Yhtä kutsuttiin mustapartaiseksi mieheksi. Tytöt ja aikuiset naisetkin sitä pyrki välttelemään. Kerran autokolarissa kuoli nainen. Mustapartainen kosketteli sitä ruumishuoneella, makasi sen päälläkin. Kaikki tiesi, mutta minkä sille mahtoi. Eikä vainaja voinut mitään todistaa.

Eräs ilta olin lenkillä ja tuli kumma tunne, kuin joku katselisi. Ihan yllättäen mustapartainen mies seisoi siinä polulla minun edessä. Meinasin pelästyä kuoliaaksi. Olisin mieluummin suteen törmännyt. En tiedä, miten iso ihminen pystyikin niin hiljaa liikkumaan. Se sanoi, että minä olen sen morsian. Juoksin kotiin.

Minä toivoin isältä sen jälkeen skootteria, mutta isä ei suostunut. Sanoi, että ajokortin saan ylioppilaslahjaksi, jos kirjoitan hyvin, ja auton sitten kun minulla on itsellä varaa. Meillä oli isän kanssa vähän vaikeat välit viime aikoina.”

”Mustapartainenko sinua löi?”

”Minä olin sille liian nopea. Oletko sinä ikinä koskenut ruumiiseen?”

”En!”

”En meinannut sillä tavalla.”

”En siltikään ole.”

”Jaa. No kerta se on sitten ensimmäinenkin!” Hän pyyhkäisee hiukset korvan taakse. Niskassa kasvaa vielä pehmeää vauvakarvaa.

”Kuule, minun olisi todellakin pakko virtsata”, mies sanoo varovasti. On ajettu jo kokonainen yö ja päivä.

Kyllikki kurvaa autiolle levähdyspaikalle. Jarrut huutaa, asfalttiin jää jäljet.

”Ei sitten mitään temppuilua. Minulla on ase”, hän sanoo miehelle.

Pistooli vasta onkin kätevä juttu. Sen avulla saa, mitä haluaa. Hän ei vaan koskaan tiennyt, mistä aseita hankitaan. Isällä oli hirvikivääri, mutta koetapa työntää semmoinen reppuun. Sitä paitsi lähtö tapahtui kiireessä ja suunnittelematta.

Kyllikki avaa takaoven ja tarttuu miehen paljaaseen käsivarteen. Se on hikinen.

”Voisitkohan vähän auttaa?” mies kysyy.

”Mitä?”

”Vetoketjun kanssa. Kun on nämä raudat.”

”Ällöttävää.”

Kyllikki avaa miehen housut.

”Ei sinun silti tarvitse välttämättä katsella.”

”En ole ennen nähnyt miehen virtsaavan. Tämä on kiinnostavaa. Onko sinulla mielestäsi iso pippeli? Minusta tuo on aika iso, kamalan löysä tosin. Meneekö se tosiaan naisen sisälle? Jos, niin miten?”

”Eikö teillä ole koulussa seksivalistusta?”

Saatuaan vangin takaisin autoon Kyllikki pissaa itsekin. Hän uhkaa ampua mieheltä pään tohjoksi, mikäli havaitsee tirkistelyä.

Ilta on lämmin. Liikennettä ei juuri lainkaan. Kyllikki istahtaa takaisin autoon. Istuminen on oikeastaan tosi kummallista kun sitä miettii. Silloin kun kuljetaan, kuljetaan, ja silloin kun levätään, levätään. Istuminen ei edistä mitään.

”Onko sinulla jotain syötävää täällä?”

Odottamatta vastausta Kyllikki kiskaisee hansikaslokeron auki. Suklaapatukka, kuivahtanut munkki paperipussissa, kurkkupastilleja, kaksi viinapulloa.

”Mitäs nämä on?”

”Banaanilikööriä ja kermalikööriä”, mies vastaa.

”Ei kun miksi sinulla on tämmöistä mukana? Oletko joku alkoholisti?”

”Ne on menossa lahjaksi.”

”Jaa, kenelle? Jollekin naiselle?”

”Tavallaan.”

”Onko ne hyvänmakuisia?”

”Luulisin.”

Kyllikki ei ole koskaan kokeillut alkoholia. Isä oli hyvin tarkka asian suhteen. Kun isä ei ollut kuulemassa, äiti muistutti, että tyhjään vatsaan viinaa ei milloinkaan pitäisi kaataman. Nielaistuaan munkin Kyllikki kiertää mustan pullon auki ja hörppää.

”Olet alaikäinen, lopeta heti!”

”Meinaatko pidättää minut?”

”Voin kirjoittaa sakon.”

”Minäpä voin kirjoittaa sinulle sakon alkoholin anniskelusta alaikäiselle.” Kyllikki ottaa toisen huikan. ”Tämä on kyllä hirmu pahaa.”

”Se on aikuisten juomaa, ei pikkutyttöjen.”

”Minä täytän talvella 18.” Kyllikki löytää käytetyn pahvimukin, siihen hän kaataa molempia juomia sekaisin. ”Nyt maistuu paremmalta, melko hyvältä jopa. Haluatko lasillisen?”

”Olen virantoimituksessa.”

”Etkä ole. Sinä olet minun panttivanki.”

”Hyvä on sitten.”

Kyllikki nuolaisee huulia ja pyyhkii suupielet nenäliinalla. Rapsuttaa etuhampaista plakkia. Ennen hän tapasi laittaa lyhyehkön tukkansa joka toinen päivä kiharrinraudalla. Nyt hän ei ole käynyt viikkoihin edes suihkussa. Hiukset lakkasi jossain vaiheessa rasvoittumasta, niistä tuli melkein likaahylkivät. Ja aiempaa paksummiksikin ne kasvoi. Hän kun oli koko ikänsä kuvitellut shampoon ja hoitoaineen tekevän tukasta tuuhean. Ehkäpä juuri shampoo erottaa ihmisen muusta luomakunnasta. Pesukarhutkin peseytyvät, mutta eivät ne kaipaa ravitsevia ja elvyttäviä aineita turkeilleen.

Juoma kihelmöi. Kyllikki riisuu kengät ja ristii jalat. Hän napsauttaa radion päälle. Kuuluu kohinaa. Taajuus osuu uskonnolliselle asemalle.

”Autuaat ne, jotka pesevät vaatteensa, heillä on valta syödä elämän puusta ja he pääsevät porteista sisälle kaupunkiin! Ulkopuolella ovat koirat ja velhot ja huorintekijät ja murhaajat ja epäjumalanpalvelijat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat ja tekevät – ”

Hän vaihtaa kanavaa.

”Tule asioimaan uudistuneeseen sadan tuhannen neliön ostosparatiisiin. Sinua palvelee sataviisikymmentä erikoisliikettä lukuisine huipputarjouksineen ja uutuustuotteineen. Koe nautittavia ja merkityksellisiä hetkiä kuluttamisen parissa – ”

”Isä sanoi, että pitää olla yhteiskunnalle hyödyksi. Jos on hyödytön, ei ansaitse olla olemassakaan.” Kyllikki jatkaa etsimistä, selaa ohi kaiken puheen. Löytää lopulta musiikkia. ”Minä näin yksi päivä kuinka hirvi synnytti. Se oli suuri ihme. Tulin aika varmaksi siitä, että mikään, mitä maailmassa tapahtuu, ei tapahdu siksi, että siitä olisi ihmisille jotain hyötyä.”

Ympärillä kasvava metsä nielee kännykkämastot ja sähkötolpat, kantoalueet ja kaavoitukset. Ruoho puskee asfaltin läpi. Vihreä kaaos.

”Mikä sinun nimesi on?” mies kysyy.

”Kyllikki.”

”Jännä nimi, epätavallinen. Olet varmaan lukenut Runarin ja Kyllikin?”

”Meidän piti lukea se koulussa. Jotenkin tunkkainen. Ei se edes kertonut siitä Kyllikistä. Runarista vaan. En tykkää vanhoista jutuista kun niissä aina murhataan joku neitonen. Minua alkaa ahdistaa.”

”Niin. Minä pidin sitä rakkaustarinana.

Tällainen musiikki kuuluu minusta kesään, eikö sinustakin?”

”Niinpä kai.”

Kyllikki valuttaa ikkunan auki, sisään kulkeutuu raikasta ilmaa ja peippokoiraiden liverrystä.

”Ajoin kolarin pyörällä jokin aika sitten. Tuolla ei mitään pyöräteitä ole ja matkat on pitkiä. Hämäräkin jo oli. Auto tuli takaa päin kovalla vauhdilla ja tönäisi minut ojaan.

Olin pökerryksissä, mutten tajuton. Auto jarrutti. Ovet avattiin ja kolme miestä juoksi katsomaan, mitä minulle kävi. Yksi oli hirveän tutun näköinen. Varmaan ollut telkkarissa joskus.

Ne kiskoi minut ylös maantielle, mutta ei kysyneet, olinko kunnossa. Hiukan huimasi. Haistoin viinan niiden hengityksessä. Rupesi pelottamaan. Pyörä makasi ojassa vääntyneenä. Siinä oli iso kivi, huonolla tuurilla olisin halkaissut kalloni.

Se jostain tuttu tyyppi lähestyi ja sanoi, etten minä kai poliisille menisi mitään kertomaan. Mietin vähän juoppokuskien turmelemaa polkupyörää, mutta sanoin silti, että en tietenkään.

Ne tuli aina vaan likemmäksi. Eräs niistä riisui jalastaan sukan ja pyöritti sen palloksi. Tajusin, että nyt täytyy lähteä lipettiin.

Juoksin suin päin metsään. Ne ei olleet paikkakuntalaisia, joten reitit oli niille vieraita. Kuulin kun oksat katkeili ja maa litisi niiden rymistellessä. Niitä hengästytti. Ensin ne nauroi, sitten sadatteli. Ne puhui semmoisia asioita, mitä kenenkään ei pitäisi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun näin tapahtui, sen minä ymmärsin.

Valoisan aikaan ne olisi helposti pysyneet minun perässä. Mutta ei niiden maltti riittänyt koko yön jahtiin. Minä piileskelin äänettömästi kuin kettu. Kun tuli hiljaista, nukahdin kuusen oksien alle. Aamun valjetessa hiivin kotiin.

Seuraavana päivänä pyörä oli kadonnut sieltä ojasta. Isä pieksi minut.”

”Sehän on rikollista!”

Kyllikki nauraa iloisesti. Hänelle tulee mieliteko mennä miehen viereen istumaan. Miesten läheisyydessä on jotain rauhoittavaa silloin kun ne ei käyttäydy pelottavasti. Varmaankin niistä erittyy jotain hormonia.

”Minulla on edelleen pyssy.”

”Muistan kyllä.”

”Hyvä. Ole kiltisti.”

Hän sekoittaa uudet juomat ja puolittaa suklaapatukan.

”Syötkö sinä kädestä?”

Mies syö. Sormet kastuvat. Hän taputtaa miestä päälaelle.

”Miten sinua ei kukaan kaipaile?” Kyllikki kysyy.

”Hiljainen aika vissiin. Vielä ei ihmiset tapa ja kuole. Mutta ihan kohta tulee juhannustanssit, lämpimät vedet ja auringonpistokset.”

Kyllikki nostaa varpaat penkille.

”Tiesitkö, että totuutta ei voi ikinä oikeasti tavoittaa?” hän kysyy.

”Sitä en tiennyt.” Mies tienaa elantonsa löytämällä ja arkistoimalla totuuden. Häntä hymyilyttää.

Kyllikki kallistaa pään selkänojalle. Avonaisesta ikkunasta hän silittää auton kylkeä, pitkin vedoin, kuin hevosta.

”Oli yksi mies. Minua vanhempi. Ehkä sinun ikäinen”, hän sanoo.

”En minä niin kauhean vanha ole!”

”Se oli ihastunut minuun. Katseli sillä tavalla nälkäisesti.”

”Olethan sinä sievä.”

”Älä keskeytä!” Kyllikki läimäyttää miestä kevyesti reidelle. ”Minä olen tosi tavallinen.”

”Vai niin?”

”Kyllä.

Me tutustuttiin, kun kävin rippikoulun. Se teki nuorisotyötä seurakunnalla ja auttoi minua saamaan osa-aikatyön sieltä. Niinpä me tavattiin miltei päivittäin.

Sen nimi oli Kauko, ja se oli kyllä kivannäköinen. Mutta ei minua kiinnostanut, kauheasti ainakaan. Puhuttiin, että sillä on tyttöystävä toisella kylällä. Vain vuoden minua vanhempi. Ja että se tyttö olisi raskaana, ehkä jo synnyttänytkin. Tiedä sitten. Tuommoisia juttuja nyt liikkui vähän yhdestä ja toisesta miehestä. Useimmat niistä sitten kuitenkin olivat onnellisesti naimisissa ja kilttejä perheenisiä. Tuntui, että jotkut tytöt oikein toivoivat miesopettajien ja muiden olevan jotenkin perverssejä. Varsinkin komeimpien. Mutta jostain syystä myös ällöttävimpien.

Yhtenä iltana minä ihan hetken mielijohteesta lähetin Kaukolle viestin. Pyysin, että se voisi jutella kanssani kaikista mieltä painavista asioista. On välillä niin hirveän ahdistunut olo. Tuntuu kuin paha henki minua vainoaisi. Tiedätkö. Häiritsevä aavistus, että joku katselee alati ja odottaa, että teen jonkin tyhmän virheen.

Kauko vastasi, että nähdään sunnuntai-iltana meijerin risteyksessä. Tai ei siinä enää mitään meijeriä ollut, sillä nimellä sitä vaan kutsuttiin. Siinä sijaitsi lähellä Lammaskorpi. Ajattelin, että käytäisiin kävelyllä, Kauko kun viihtyi luonnossa. Ajattelin, että kerron peloistani ja Kauko kietoo käsivarret minun ympärille ja muutakin minä ajattelin.”

”Mitä muuta?”

”Sitä miltä sammal tuntuu ihoa vasten.”

”Miltä se tuntui?”

Kyllikki puree alahuulta, jatkaa sitten.

”Tietä pitkin lähestyi vaalea pikkuauto. En ollut koskaan nähnyt Kaukon ajavan. Muistelin sen sanoneen, ettei se viitsinyt hankkia koko korttia. Ehkä sillä oli tullut kiire ja joku oli lähtenyt heittämään.

Auto pysähtyi eteeni ja siitä nousikin kaksi tyttöä, varmaan minua pikkuisen vanhempia. Toinen oli pukeutunut tosi isoon t-paitaan ja huppariin, näytti siksi melko tukevalta. Toinen oli kuin ystävätärtään kiusatakseen pannut ylle hirmu niukat kesävaatteet.

’Sinäkö olet Kyllikki’, ne kysyi. Minua rupesi jännittämään, enkä osannut sanoa mitään.

’On se’, vastasi tukeva tyttö ja sysi minut kovakouraisesti takapenkille.

Isolta tieltä käännyttiin hiekkatielle. Ne ei puhuneet mitään koko matkan aikana. Minua ei jostain syystä pelottanut tai itkettänyt lainkaan.

Tien päässä ne repi minut ulos ja raahasi metsään. Siellä oli soista, kengät kastui.

Sillä toisella oli tosi isot rinnat, ehkä siksi se näytti niin paksulta. Ne heilui kun se käveli.

’Sinulla on suhde Kaukon kanssa’, se sanoi. Minä kielsin, tietysti, koska ei minulla ollut. Varsinaisesti. Ei minulla koskaan ollut poikaystäviä.

Se sanoi, että Kauko on sen, ja kutsui minua perheenrikkojaksi. Se löi, joskaan ei kovin kovaa. Yllätyksestä kuitenkin kaaduin pehmeään maahan. Ne potki minua, ei sekään juuri sattunut. Tuntui vaan oudolta maata siinä tekemättä mitään, odottaa, milloin ne saa tarpeekseen.

En tiedä, miksei puolustautuminen tullut heti mieleen. Olin vissiin tottunut juoksemaan karkuun jos jotain sattui.

Sitten ne huomasi jotain. Rintava tyttö sylki naamalleni ja käski toisen pidellä minua hetken. Se tuli takaisin ison, painavan rautalapion kanssa. Vähäpukeinen naurahti, sitä alkoi hermostuttaa. Se sanoi, että älä kauhean kovaa, pelotukseksi vain. Minä ehdin kääntyä kontilleni kun sen ote hellitti. Lapio osui silti kipeästi. Onneksi ei taju lähtenyt. Tyttö sanoi meinaavansa tappaa minut. Toinen yritti rauhoitella, mutta tiedätkö vaikka minulta valui veri kulmasta silmään, minä näin, että se oli tosissaan.

Vähäpukeinen sanoi, ettei tämmöisestä sovittu ja tarttui lapioon, mutta tukeva pukkasi sen kumoon. Se toinen huusi, että helvetin hullu, ja kompuroi autolle. Me jäätiin kahden. Yritin nousta, mutta ei se päästänyt minua ylös. Potki ja löi minkä kerkesi. Lapion iskuja onnistuin aika hyvin väistelemään, olkapäähän se osui ja lantioon.

Minä olin sitä ketterämpi. Ryömin pitkin maastoa, se tuli perässä ja kävikin sillä tavalla, että se kompastui. Se oli hirveän kömpelö, niin kuin selälleen kellahtanut leppäkerttu.

Silloin olisin voinut juosta pakoon, mutta en juossut. Hapuilin jotain käteen sopivaa. Sain kiinni männynkarahkasta.

Se oli varmaan toiminut jonain merkkinä, siinä kun oli teroitettu pää.”

”Mitä sitten?”

”Etkö lue uutisia?”

”Ei minulla tule mitään mieleen.”

”Kumma juttu.”

Auringonlasku on sen värinen, että sille ei ole olemassa omaa sanaa.

”Tiesitkö että Suomen metsissä elää jotain vajaa puolitoista tuhatta karhua. Tosi harvoin kukaan ihminen niitä silti näkee. Oletko kuullut metsänpeitosta. Minua se ajatus miellyttää.”

”Voisin järjestää kaiken hyväksi. Sinun on vain kerrottava minulle kaikki. Eikö niin?”

”Kuule en minä kaipaa mitään semmoista.” Kyllikki juo banaaniliköörin loppuun. ”Mutta voisitkohan sinä halata minua?”

”Totta kai.”

”Minun täytyy kai avata käsiraudat.”

He halaavat pitkään. Mies tuoksuu yllättävän hyvältä. Hänellä on parransänki. Kyllikki suutelee miestä. Miehen kieli luikertelee hänen suuhunsa. Hämmentävää. Mies maistuu sokerilta, viinalta ja suklaalta. Vähän suolaiselta myös. Sänki raapii kasvoja. Mies koskettaa hellästi sinelmäistä poskea.

”Sinulla on varmaan Tukholma-syndrooma”, Kyllikki sanoo.

”Voi olla.”

”Pelkään pahoin, että tulen kokemaan kauhean kuoleman. En halua kuolla neitseenä.”

”Ai jaa.”

”Olen ymmärtänyt, että seksi on tosi ihanaa. Siitä niin kovasti puhutaan.”

”No onhan se ihan.”

Kyllikki riisuu ohkaisen mekon pois. Hän on vaalea ja mehukas kuin lehteen puhkeava koivu.

”En ole ihan hirveän likainen. Peseydyin puroissa ja lammissa.”

”Okei, kiva. Mutta etkö pelkää, että sinuun sattuu tai jotain?”

”Ei minua nyt huoleta juuri mikään. Minä puren huivia, jos liikaa sattuu.”

Mies koskettaa Kyllikin ihoa.

”Eihän sinulla ole kylmä?” hän kysyy.

”Ei.”

”Mitenkä haluaisit olla tässä?”

”Mitenkä tavallisesti ollaan?”

”Jos minä tulen sinun päälle?”

”Miltä tämä sinusta tuntuu?”

”Ei liian inhoittavalta. Entä sinusta?”

”Oikein hyvältä.”

Yön pimein hetki lähestyy. Enää mustarastaat viheltelevät.
”Tule, minä näytän sinulle jotakin”, Kyllikki sanoo.
”Et kai sinä alastomana aio tuonne lähteä?”
Kyllikki vetää takin ylleen. Hän nostaa helman päänsä päällä, se kohoaa isoksi varjoksi tai sädekehäksi.

”Katso, minä olen hirvi, hirvilehmä, jumalaakin suurempi”, hän sanoo ja nauraa.

Kyllikki juoksee metsään. Mies yrittää pysyä perässä, mutta maasto on pehmeää, upottavaa ja vierasta.

Pimeys on ahdas ja musta, kuin ruumissäkki. Kyllikki vetää henkeä. Riipii kaulan ympärille kietoutuneen verhon pois. Oma kevättakki. Valo välkkyy oksien lomasta. Päätä kivistää.

Jokin jossakin tarkkailee. Kyllikki katsahtaa ylös. Siellä ei ole kuin lintujen äänet.

Maan tasolta kuuluu röhähdys. Ihan lähellä, vain muutaman metrin päässä, killistelee tumma matala hahmo.

”Oho. Mitäpä mäyrä metsäneläin? Mitä kuuluu maailmaan tänään?”