Julkaistu antologiassa Suomen Granta 3 – Parhaat nuoret suomalaiset kertojat. Toim. Aleksi Pöyry. Otava, 2014.

”Olen 28-vuotias, normaalipainoinen, perusterve, valkoihoinen viimeisen vuoden opiskelija. Minulla ei ole todettuja allergioita, ei edes yliherkkyyksiä. En kärsi mielenterveyden ongelmista tai muustakaan. Olen onnellinen ihminen. Minusta olisi kiinnostavaa kokea raskaus, mutta en ole ikinä ajatellut itseäni äitityyppinä. Projektinne vaikuttaa mielenkiintoiselta ja tieteellisesti merkittävältä. Olisi hienoa olla osa hankettanne! Ohessa ansioluetteloni.”

Kutsu haastatteluun saapuu samalla viikolla.

”En ole tehnyt tällaista aiemmin”, hän sanoo tohtori Garylle. ”Ystäväni ovat osallistuneet uusien masennuslääkkeiden testaamiseen. Yksi tuttu meni kokeilemaan muunneltua solumyrkkyä. Siitä sai pienen palkkion. Onhan se tärkeää, saadaan luotettavia tuloksia, kaikkihan lääkkeitä käyttävät. Mutta niin, joka tapauksessa, tämä on minulle ensimmäinen kerta.”

Tohtori Gary hymyilee.

”Meidän on monitoroitava kantajia, turvallisuussyistä. Oletko valmistautunut siihen, että saatat tuntea itsesi eristyneeksi?” Tutkimus suoritetaan saarella. Niin kuin Jurassic Park.

”Ajattelin kirjoittaa gradua, joten eristyneisyys ei haittaa. Päinvastoin.”

”Kaikki kantajat eivät tule ympäristöstä, jossa osallistuminen tämänkaltaiseen kokeiluun olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Järjestely mahdollistaa sen, ettei tarvitse selitellä kenellekään mitään. Voi sanoa olevansa ulkomailla töissä. Tottahan se on. Mitä sinä aiot kertoa läheisillesi?”

”Sanon, että annan kohtuni vuokralle.”

”Hienoa! Kuten ymmärrät, tutkimustulokset ovat ehdottoman salaisia.”

”Tietysti.”

”Prosessi voi olla kuormittava. Ensinnäkin raskauden aikaansaaminen. Kyseessä on monimutkainen tapahtumasarja. Keskenmenoriski, se on suurempi kuin normaalissa tapauksessa, tätä ei voi kiistää. Sopimuksessa on kohta aiheesta, asianajajien suosituksesta. Mutta olet varmasti käynyt tekstin läpi. Ja varsinainen synnytys totta kai ottaa voimille, ilman komplikaatioitakin. Todennäköisesti käytämme sektiota. Pään koko, tiedätkin ehkä, se on suurempi. Toipumiseen ei pitäisi mennä kahta kuukautta kauempaa. Arven kosmeettiset haitat voit käydä korjaamassa laskuumme.”

”Kiva, tosi ystävällistä.”

”Olosi pyritään tekemään mahdollisimman miellyttäväksi. Tarjolla on hierontaa, akupunktiota, joogaa, uima-allas. Ruoka tulee talon puolesta, ja huoneet siivotaan viikoittain.”

”Joo.”

”Tämähän on teille melkein kuin lomamatka!”

”Seikkailu.”
”Niin, seikkailu.”

He nauravat tässä vaiheessa.

”Psykologisten testien ja haastatteluiden perusteella kysynkin, niin, oletko valmis sitoutumaan?”

”Ilman muuta.”

He allekirjoittavat. Tohtori Garylla on hyvä mieli. Nainen on viisas ja hyvä. He auttavat toisiaan.

”Kun hanke on osaltasi ohi, elämäsi palautuu ennalleen. Jatkat siitä, mihin jäit. Kokemuksellisesti ja taloudellisestikin rikkaampana toki. Annat suuren lahjan tieteelle. Kaikkein suurimman. Suuren lahjan elämälle.”

”Haluan vielä sanoa yhden jutun. En tee tätä rahan takia.”

”Jaa. Ei tietenkään. Mutta ei siitä varmasti haittaakaan ole.”

Tohtori Gary vakuuttamassa tieteen eettistä neuvostoa: ”Kyse ei suinkaan ole alkukantaisesta ja brutaalista pedosta, vaan älykkäistä, ehkä meitäkin älykkäämmistä olennoista. Lajimme pelastuminen saattaa olla riippuvainen niiden palauttamisesta. Kaipaamme epätoivoisesti uutta ajattelua.”

On muitakin lajeja palautettu sukupuutosta. Se ei ole ongelma.

”Kuvitelkaa sitä kapasiteettia, uudenlaista älyä. Ilmastonlämpenemisen ehkäiseminen, HI-viruksen parantaminen, merten saastumisen ja sukupuuttoaallon pysäyttäminen. Mikä tahansa on mahdollista. Tarvitsen vain naisia. Terveitä ja seikkailunhaluisia.”

Neuvosto haluaa tietää, onko kyseessä henkilö: tuleeko tutkimuskohteista yksilöitä. Mihin tohtori Gary vastaa, että varsinaisesti ei, sillä tutkimuskohteet eivät edusta ihmisyyttä sellaisena kuin sen tunnemme.

Anastasialla on liuta lapsia kotona jossain Itä-Euroopassa. Kolme kappaletta. Kaikki hän aikoo kouluttaa. ”Lopeta nyt siivoaminen”, Anastasia sanoo hänelle. Äidillisesti hän sen sanoo, vaikkei ole itse yhtään vanhempi.

”En siivoa. Järjestelen vain.”

”Lopeta. Siivooja siivoaa.”

”Minun täytyy rakentaa pesä. Poikanen potkii.”

”Olet tullut hulluksi?”

”En.”

Unessa on tunnistamaton iso eläin. Suurempi kuin norsu, mutta erilainen. Sirompi. Hieman niin kuin hevonen. Hän istuu autossa. Lauma eläimiä seisoo hänen edessään. Ne ovat niin lähellä, että auton ikkunasta voi nähdä vain jalkoja. Eikä hänellä edes ole ajokorttia.

”Me vain seisomme ja katsomme toisiamme. Olemme olemassa”, hän sanoo ja psykologi kysyy, mitä hänelle tulee unesta mieleen. Mutta ei siitä mitään tule mieleen. Se on sitä mitä se on. Isoja tunnistamattomia eläimiä.

On toinenkin uni. Siinä on oikeita hevosia. Sellaisia pidetään nykyään eläintarhassa. Eivät ne kuulu eläintarhaan. Ne eivät kuulu tähän aikaan. ”Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?”

Psykologi muistuttaa, ettei tieteellisessä maailmankuvassa ole sijaa niille pohdinnoille, joihin nainen yrittää häntä johdatella, sillä kaikella on syy ja selitys. Unia vanhanaikaisista hevosista –

”Esihistoriallisista.”

Unia voi nähdä, mutta ne selittyvät alitajunnalla. Alitajunta antaa ihmismieleen kuvia, joita mieli on päivällä tietoisesti tai tiedostamatta rekisteröinyt. Ei mitään yliluonnollista.

”Entä sen toisen alitajunta. Jos me näemme yhteisiä unia. Nämä unet eivät ole omiani vaan sen. Sikiön unia.” Sillä äidin ja sikiön välillä on yhteinen elin, ja sitä kautta äidin kehoon kulkeutuu sikiön soluja ja ne jäävät. Ikuisesti sikiö tulee olemaan osa häntä kantanutta naista. Ja siksi tämä ei voi toimia näin, ymmärtää psykologi silloin. Olisi pitänyt käyttää simpanssinaaraita. Niiden ahdistuneisuusongelma olisi ratkennut armahtavalla piikillä kokeen loputtua.

”Oletko miettinyt, miltä se näyttää. Minkä värinen iho sillä on. Ja silmät. Onko sillä hiukset kun se tulee, tummat vai vaaleat. Millaiset kasvonpiirteet.” Kantajille kun ei näytetä ultraäänikuvaa. ”Ja nostetaanko se rinnalleni lämmittelemään?”

”Ei”, Anastasia vastaa. ”Se leikataan ulos, ehkä nukut silloin.”

”Voisikohan siitä keskustella vielä.”

”Kirjoitit sopimuksen. Niin kuin minä ja me kaikki. Se on oikeudenmukaista. Vapaaehtoista.”

”Etkö muka itse mieti tällaisia? Tarkoitan että aikaahan on ollut. Ehkä se on jokin evoluutiojuttu, että tämä kestää niin kauan. Ehtii ajatella asiat läpi. Valmistautua. Mitä luulet?”

”En tarvitse evoluutiota. Olen kristitty.”

”Aha.”

”Minä en ole käynyt koulua. Tiedän hyvin vähän mistään. Se ei haittaa. Minun ei tarvitse oppia. En mieti liikaa. On hyvä olla niin. Lapsia ajattelen, omia lapsia. He saa mahdollisuuden. Sillä on väliä.”

”Etkö ole kiintynyt tähän?”

”En. Ei ole rahaa kiintyä.”

”Kuvitteletko oikeasti, että koulutuksella on jotain merkitystä? Ei yliopisto anna kenellekään tulevaisuutta. Tulevaisuus on konkreettisissa asioissa, veressä, mullassa. Sinun lapsistasi ei koskaan tule johtajia.”

”Riittää kun pärjää.”

Mutta Anastasia on loukkaantunut. Ei hän siihen pyrkinyt.

”Ehkä se nauraa samalla tavalla kuin minä. Tai sille tulee samanlainen musiikkimaku.”

”Se ei muistuta sinua. Se istutettiin tyhjään soluun. Muuten ei koe onnistu.”

”Se saa ruokansa minun kauttani, se kuuntelee minua, sillä on sama rytmi kuin minulla. Me ollaan yksi ja sama ihminen.”

”Ei saa sanoa noin.”

”Mitä ei saa sanoa? Ihminen?”

”Ei ole ihminen.”

”Onhan. Mikä muu se olisi.”

Anastasia ei ala inttää. Kolme kertaa elämässään hän on saanut rinnoilleen vastasyntyneen. Itkenyt helpotuksesta, onnesta ja kauhusta, siitä ilosta, että on jäänyt eloon ja näkee tämän uuden päivän ja uuden ihmisen, joka on oma ja jonka puolesta kuolisi ja tappaisi.

”Entä jos haluankin pitää sen.”

”Entä jos haluankin pitää sen.”

Siinä istutaan pitkä tovi hiljaa. Psykologi, asianajaja ja tohtori Gary. Heillä on yllään normaalit vaatteet, työpaikkavaatteet, viralliset, jakkuja. Hänellä vaaleanpunaiset samettiset verryttelyhousut, tohvelit ja trikoopaita. Hän on pehmeä, pullea, venyvä. Hiuksissa kymmenen senttiä juurikasvua. Finnejä. Ei meikkiä. Kosteusvoidetta, perus.

Asianajaja, jänteikäs nainen, nostaa monisivuisen paperinivaskan. Hauis pullistuu. Plärää viimeiselle sivulle ja kyllä vain, siellä on kantajan nimi ja allekirjoitus ja asia on juridisesti yksiselitteinen. Kantaja on luopunut kaikista syntyvää henkilöä koskevista vaateista.

”Entä jos en ota palkkiota?”

Mutta se ei pura sopimusta. Palkkiosumma on sopimuksesta irrallinen, voisi sanoa, ja asianajaja sanookin: ”Hyväntahdonosoitus yhtiöltä.”

”Entäs jos sitten vaan teen sopimusrikkomuksen?”

”Sinut haastetaan oikeuteen ja tulet häviämään.”

Syntyvä henkilö ei ole naisen oma. Se on väliaikaisesti sijoitettu häneen, ja hän on sitoutunut huolehtimaan ruumiistaan tämän ajanjakson aikana siten, ettei syntyvälle henkilölle koidu vahinkoa. Kaikki, mikä on kirjoitettu sanoiksi, on selkeää ja varmaa. ”Ja piste.”

Tohtori Gary osoittaa inhimillisyyttä. Hän kävelee naisen luokse, kyykistyy hänen eteensä. Ottaa kädestä kiinni.

”Sinulla on nyt tällainen tuntemus”, tohtori Gary sanoo. ”Tuntemukset ja tiede ovat keskenään ristiriitaisia. Siinä missä tuntemukset ovat subjektiivisia, tiede on totta. Minä ja yhtiöni teemme tiedettä.”

Tohtori Gary nousee pystyyn. Hän melkein rummuttaa rintaansa. Hän on harmaa simpanssipatriarkka. Hän heittää psykologia kuulakärkikynällä. Siinä lukee yhtiön nimi. ”Tuntemuksia!” hän huutaa. ”Tuntemukset eivät ole mitään.”

Asianajaja on niin iloinen kuin hän yleensä pystyy olemaan. Hän tietää, että sopimustekstiin ei ole jäänyt porsaanreikiä yhdellekään pikkuemakolle. Hän on tehnyt työnsä hyvin. Vain sillä on merkitystä.

”Entä minun moraaliset oikeuteni?”

Asianajajaa ihan naurattaa.

”Moraaliset oikeudet kuuluvat tekijälle. Sinä et ole tehnyt mitään.”

Tohtori Gary mietiskelee hetken palauttaakseen seesteisyytensä. Hän kuvittelee uuden kulttuurin synnyn. Kehityksen jatkumisen uuden ihmislajin myötä. Maailmanalun.

”Sopimusrikkomus ei ole vaihtoehto. Sen ymmärtää jo hyvinkin alkeellisella järjenkäytöllä. Olet ensimmäisiä onnistuneesti siemennettyjä, sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä sieltä on tulossa. Yhtiökään ei tarkalleen tiedä, mitä odottaa. Edes minä en tiedä. Se voi olla yliherkkä mille tahansa. Juomavedelle. Äidinmaidolle! Asettaisit sen hengenvaaraan. Kun projekti on osaltasi ohi, voit hankkiutua oikeasti raskaaksi ja saada vaikka suurperheen, jos sitä haluat. Nyt on joka tapauksessa kyseessä mittaamattoman arvokas tieteellinen hanke. Jotain yksilöä suurempaa. Historiaa.” Tohtori Gary pitää tauon, haluaa varmistaa naisen ymmärtävän. ”Lapsi on meidän.”

Eivät kantajat voi yhtiölle mitään. Eiväthän he pysty varastamaan tutkimuskohteita. He eivät tule edes näkemään niitä. Synnytys suoritetaan leikkauksella. Turvallisuussyistä valitettavasti vain paikallispuudutuksessa. Nukutus olisi paras vaihtoehto.

”Mietitkö ikinä, miksi meidät on sijoitettu saarelle?”

”On kaunista. Voi ulkoilla. Terveyssyyt.”

”Uskotko oikeasti noin?”

”En.”

”Minä en halua antaa sitä pois.”

”Me olemme vain välittäjiä. Auttajia. Se syntyisi sinusta huolimatta. Samanlaisena kenelle tahansa.”

”Saanhan olla sen elämässä läsnä, edes jollain tavalla?”

Psykologi kehotti sanomaan ”katsotaan”. Se ostaa aikaa, juuri muulla ei ole väliä. Kantaja pysyy rauhallisena, tutkimuskohde ei kärsi hänen stressistään. Ja tietysti, niin, on otettava huomioon mahdollinen epätasapainoisuus, jota naiset joskus tässä tilanteessa osoittavat. Karkausyritys. Itsemurha.

”Katsotaan.”

”Ehkä kun tutkimus on ohi, kuka tietää, se voi tulla luokseni?”

Sektiopäivän jälkeen tohtori Garyn ei tarvitse enää koskaan tavata kantajaa.

”Kyllä, kyllä, katsotaan.”

Jossain vaiheessa nainen palaa järkiinsä. Kiittää tohtori Garya. Lakkaa boikotoimasta yhtiön tuotteita. Muistaa tapahtuneen enää etäisesti, unohtaa konfliktin. Toteaa olleensa mukana muuttamassa ihmiskunnan historiaa.

”Ja nehän tarvitsevat hoivaajia. Voisin hyvin pitää toisen vuoden vapaata.”

”Katsotaan.”

Sataviisikymmentä lyöntiä minuutissa. Se on sydänääni, vahva joskin vaimea, aivan kuin huoneella olisi oma pulssinsa.

Yksi lyhyt hetki. Vihreätakkisten ihmisten välistä pilkahtaa violettia, pientä, sätkivää. Sääliä herättävä parkuna. Tohtori Garyn onnellinen hymy, hän näkee ennennäkemättömän. ”Niillä todella on suurempi kallo!”

Nainen ei voi nousta, ruumiin läpi on lyöty neula.

Tohtori Garyn selkä. Lapsi on poissa. Otettu pois. Viety. Sali tyhjenee. Joku jää ompelemaan.

Ei kuulu sydänääntä. Huone on kuollut.

”Saanko nähdä sen?”

Sitä hän kysyy koko viikon.

”Mitä sille tapahtuu? Kuka sen kasvattaa? Imettääkö joku sitä? Nukkuuko joku sen vieressä, paijaako sitä? Se rauhoittui aina kun panin käden mahan päälle. Itkeekö se paljon? Oppiiko se puhumaan? Entä hymyilemään?”

”Käytännössä nämä asiat eivät kuulu sinulle. Kiitos ja hei.”

Tohtori Gary pitämässä elämänsä tärkeintä juhlapuhetta: ”Hyvät naiset ja herrat, arvoisa tiedeyhteisö. Minä olen tuonut takaisin sukuumme kuuluvan lajin. Toisen ihmisen. Emme ole enää yksin.”