Laura Gustafsson

Olen odottanut, että joku maksaisi minulle tämän tekstin kirjoittamisesta, mutta niin ei ole valitettavasti käynyt. Uuden romaanin julkaisemisesta alkaa olla pian vuosi, joten ehkä on korkea aika reflektoida sitä, mikä minua on tämän kirjan kohdalla eniten mietityttänyt.

 

Luovan kirjoittamisen ominaispiirre on totuudellisuuden ja fiktion yhtäaikaisuus ja päällekkäisyys. Kirjoittaessa viimeisintä romaaniani Mikään ei todella katoa painin tämän kanssa paljon. Nostin kirjaan kaksi merkittävintä eläinoikeusaktivismin muotoa: suoran toiminnan ja turvakotiliikkeen. Suomen kokoisessa maassa näillä aktivismin alueilla toimii joitain kymmeniä ihmisiä ja laajemman skenen sisällä useimmat heistä luultavasti tiedetään. Mulla on näitä ihmisiä kohtaan valtava kunnioitus. Romaaniin en kuitenkaan halunnut kuvata kiiltokuvamaisia ihanneaktivisteja, koska sellaiset henkilöhahmot ovat valtavan tylsiä ja epäsamaistuttavia.

Pääsin mukaan kuvauskeikalle (joka tosin oli kuivaharjoittelua sikäli että tavoitteena oli kuvata lopettaneita tiloja), sain mennä fiilistelemään OE:n toimistolle (epäuskostani ihmisten huumoria kohtaan jätin kopioimatta toimiston seinällä olleen listan eläinoikeusliikkeen tavoitteiden kiireellisyysjärjestyksestä) ja haastattelin Kristoa. Romaanissa on nimeämätön eläinoikeusjärjestö, jonka esikuva on OE, mutta romaanin henkilöhahmot eivät ole toimistolla kohtaamiani ihmisiä tai edes kollaaseja heistä. Eikä niin monin tavoin täydellinen mies Antti ole Kristo (sori).

Olen saanut etuoikeuden toimia turvakoti Saparomäessä vapaaehtoisena. Romaanin turvakotiin hain innoitusta myös Tuulispäästä. Omat muistoni ja kokemukseni Saparomäessä ovat niin voimakkaita, että niihin oli vaikea yhdistää täysin fiktiivistä ainesta. Piirsin esim. pohjakuvia tilasta, jotta pystyisin paremmin hahmottamaan tätä fiktion paikkaa enkä sijoittaisi tapahtumia vahingossa tuttuihin kulisseihin. Se oli hahmotuskyvylläni järkyttävän vaikeaa. Tuulispäässä kävin saamassa hienon nautakohtaamisen ja hevosiin hain kosketuspintaa lapsuuden hepoista, ystävien postauksista ja Millan Ponifarmilta. Romaanin turvakodin pitäjän pyrin tekemään ihmisenä mahdollisimman erilaiseksi elävän elämän kollegoistaan (övereimmältä liioittelulta tuntui panna Charlotte joogaamaan, koska vaikka turvakodin pitäjillä on uskoakseni loputtomat voimavarat altruistiseen toimintaan, ajan ottaminen nautinnolliseen self-careen säännöllisesti vaikuttaa epäuskottavalta – tosin, saattaahan Charlotte myös tehdä lyhyen setin jotain raivojoogaa samalla kun osallistuu etäkokoukseen). Monilla teoksen muunlajisilla eläimillä on tosielämän esikuva – halusin tällä tavoin kunnioittaa ja muistaa erityisesti heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme.

Kirjan tärkein henkilö Epikuros muistuttaa rakastani Bobbya, mutta oleellista tuossa hahmossa on ollut kirjoittaa nistä kokemuksista, joita Bobby on elämääni tuonut. Toki Epikuroosta tuli myös ulkoisesti Bobbyn näköinen, sydänläikkäinen pieni suuri koira: en kertakaikkiaan pystynyt kuvittelemaan hänen tilalleen ketään muuta. Bobbyn koti ei muuten yhtään muistuta kirjan naapuria. Oli vähän uskaliasta kirjoittaa romaaniinkin ”naapurin koira”. Kuitenkin sillä, että hän on jonkun muun ”omistuksessa” sain tuotua mukaan vaikeat kysymykset rotukoirista, eläimiksi nimettyjen omistamisesta ja koirien sukupuolielämään puuttumisesta.

Tietysti on vielä kirjan ihmispäähenkilö. Joskus kirjoittamisen ammattilaisillekin on lukiessaan vaikeaa erottaa kirjailija ja kirjan minä. Ekstradiegeettinen eli ns. kaikkitietävä kertoja olisi ehkä auttanut, mutta myös tehnyt tekstistä lukukelvotonta, koska kaikki ovat ”hän” (kirjan päähenkilöihmisellä ei edes ole nimeä). Sillä tavoin olisi myös ollut vaikea kirjoittaa niin vittumaista tyyppiä, koska sitten joku ajattelisi, että silläkin on aito esikuva. Kirjan minä ei ole minä. Mulla ei ole silikoneja, en osaa valokuvata, en ole bikini fitness -harrastaja (olisinpa) ja olen PALJON pidättyneempi kuin kirjan puhuja. Ja on suurempiakin eroja. Mutta yhtä paljon ihmisvihaa mussa kyllä on. Eniten mua on kauhistuttanut ajatus, että joku uskoisi mun väittävän, että olen itse oikea aktivisti. Olen pelännyt, että mun katsotaan omivan toisten kovan työn ja käyttävän sitä itseni ja urani korostamiseen. Siksi mulle oli tärkeää tehdä kirjasta taiteellisesti kovatasoinen ja yleisesti ottaen ihan helvetin hyvä. Koska sitten jos joku noin ajatteleekin, niin ainakin voi ajatella, että eipä sentään approprioinut paskasti.

Sitten vielä pari vitsikästä juttua. Mulla oli kirjaan liittyvä haastattelu ja haastattelija puhui kohdasta, jossa ”sä tapaat Teriken”. Meinasin paskoa alleni. Romaanin jouhikkotaiteilija on koominen (?) konstruktio taiteilijoista, jotka ovat mieltyneet eläinaiheeseen ilman, että heillä on mitään todellista sitoutumista eläinoikeuksien edistämiseen. Sekin tietysti kuuluu taiteen- ja sananvapauteen ja teokset voivat lopulta olla todella hienoja. Teriken työtä ja omistautumista toisenlajisille (siinä missä omillekin lajitovereille) arvostan suuresti. Ja itse asiassa musta voisi olla hieno se itkuvirsiteos lypsylehmille.

Romaanissa esiintyy myös toimittaja. Hänen kulkuvälineensä esikuva on Voiman entinen pakettiauto, jossa todellakin oli reikä pohjassa. Mutta toisella puolella kuin kirjassa. Räjähtävän croissant-purkin suoranaisesti varastin Mauralta, koska hän kertoi sen siinä pelottavassa vaiheessa prosessia, jossa absorboin romaaniin kaiken. Onko animalialainen sadisti totta, sitä en paljasta.

Romaanit eivät ainakaan mulla synny rationaalisen pohdinnan tuloksena, vaan ne tulevat alitajunnasta: taide on julkista unennäkemistä. Joskus jälkikäteen mietin, miksi kirjoitin mukaan jotain täysin tarpeetonta. Kadun vieläkin, että Huorikseen kirjoitin lääkärin, jolla on omituiset rajaukset silmissä (vai jätinkö sen pois, toivottavasti). Olin tavannut tällaisen lääkärin 00-luvulla ja hän oli mitä miellyttävin henkilö. Hän suositteli minulle joitain kirjoja ja määräsi lääkityksen, johon olen edelleen koukussa (että tarkemmin ajatellen saattoi ansaitakin tuon).

Kirjoitin syksyllä Parnassoon Maria Peuran romaanista Esikoinen (2023) joka toisin kuin minun uutukaiseni on omakohtainen.

Omakohtaisuus on väline, ei päämäärä sinänsä. Kirjailijoita ei tule kiitellä rohkeudesta kun he harjoittavat erikoista ekshibitionismiaan – elleivät he tee sitä erityisen taidokkaasti. Toisaalta alhainen keksittyysaste ei automaattisesti myöskään halpuuta romaania.

Maria Peuran tuore Esikoinen on huimaavan kauniisti kirjoitettu kuvaus äidistä, jonka lapsi otetaan huostaan. Ei ole merkittävää, että Peura kirjoittaa omasta kokemuksestaan, mutta tarinaa ei välttämättä olisi kerrottavaksi, jollei sitä olisi ensin eletty. Peura kertoo kirjoittaneensa kaunokirjallisuuden, ei faktojen, ehdoilla. Esikoisen toinen päähenkilö tullee kertomaan samoista vuosista aivan omalla tavallaan.

Taidetta ei voi hyödyntää (piste) tosiasiatiedon haalimiseen. Taiteelliset tuotokset, nuo tekaistun, toden ja allegorian sekasikiöt voivat silti näyttää elämästä jotain sellaista, mitä ei tieteellisemmin keinoin pystyisi ilmaisemaan.