Laura Gustafsson

Koska kesä meni miten meni, en olisi uskonut pysyväni kirjan suhteen aikataulussa. Onnistuin kuitenkin lähettämään toisen luonnoksen kustannustoimittajalle vielä tämän kuun aikana. Olisin voinut tuntea pienimuotoista voitonriemua, mutta monet onnistumiseen liittyvät tunteet ovat minulle vaikeita. Se voi Hesarin Oletko aina tehnyt kaiken elämässäsi väärin -jutun mukaan kytkeytyä perfektionismiin. Yritän tällä hetkellä päästä irti tavastani parjata itseäni, jos teen jotain (usein toissijaista, esim. urheilemista) mutta en kykene tekemään sitä mielestäni tarpeeksi hyvin. Ehkä se pitää ratkoa ennen kuin kuvitteleekaan voivansa tuuletella suoriutumista. On kyllä tosi ihmeellistä, joskin myös täysin itsestäänselvää, että ihminen ei pysty tekemään mitään, mihin ei usko pystyvänsä. Teakissa harjoittelin kuusi viikkoa käsilläseisontaa, mutta en oikeasti koskaan uskonut, että tulisin seisomaan käsilläni (en ehkä myöskään halunnut seistä käsilläni, se on luonnotonta herrajumala). On siis ilmeistä, että en koskaan oppinut seisomaan käsilläni. Musta se on aika hieno saavutus siihen harjoittelumäärään nähden.

Osaan kyllä olla tyytyväinen tekemiseeni. Tosin silloinkin tunteessa on jokin likainen vivahde, joka vihjaa, että ei ehkä kannattaisi ja odotahan vain. Olen onnekas, koska minulla on kotona esilukija, joka jaksaa lukea käsikirjoituksesta useita versioita. Hra T:n kommenttien ansiosta kirjoihin ei jää typeriä virheitä (kaloilla on tietenkin kidukset eikä keuhkoja, vuosituhannen vaihteessa ei voinut heittää kahvakuulaa turkisliikkeen ikkunan läpi, koska kahvakuulia ei ollut) ja muutenkin on huikeaa voida keskustella jostain niin yksityisestä, jostain, joka on vielä osittain piilossa sisälläni. Välillä kyllä mietin, että hän ei ole kovin objektiivinen. Ja hyvä, että mietin, koska on olemassa pariskuntia, jotka näkevät toisensa täysin nerokkaina ja lietsovat itsensä ja toisensa uskomaan tähän nerouteen, joka ei sitten kuitenkaan välttämättä aukene ulkopuolisille. Hmm, kuvailin juuri minun ja Teriken suhteen, mutta sillä erotuksella, että se nerous on kyllä ihan objektiivista. Ainakin hänen kohdallaan. En ole aikaisemmin luetuttanut kässäreitäni kellekään, jolle ei makseta siitä, koska onhan se aivan helvetillinen rupeama käydä läpi jonkun keskeneräistä kirjaa.

On minun kiittäminen Hra T:tä muustakin kuin anekdooteista (varsinkin autoihin liittyvistä) ja idioottimaisuuksien karsimisesta. Dialogissa toisen kanssa on paljon mahdollisempaa löytää uusia ajatuksia. Puheen kautta myös pääsee käsiksi alitajuiseen toisin kuin pelkällä ajattelemisella, vaikka tämä ristiriitaiselta kuulostaakin.

Sain Otavalta luvan ja toimeksiannon lukea teokseni äänikirjaksi. Siitä tulee jännittävää. Jos kuuntelijat vihaavat luentaani, voin ajatella, että he vihaisivat kirjaakin, koska minun luentani on niin lähellä tekstiä kuin voi olla. Äänikirjojen luentaahan ei käsittääkseni mitenkään ohjata, eli lukija joutuu tekstiin perehtymisen lisäksi ohjaamaan itse itseään eikä voi keskustella kenenkään kanssa tulkinnanvaraisista kohdista (voi tietty aina soittaa kirjoittajalle). Joka tapauksessa äänikirjat ovat jo valmiiksi tulkittuja siinä vaiheessa kun kuulija saa ne. Eli ihmisille, jotka kuuntelevat kirjoja, jää sangen vähän itselle tulkinnanvaraa. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kukaan, jolla on vaihtoehto, valitsee tämän tavan kuluttaa kirjoja (verbivalinta sopiva tähän). Mulle kirjailijana olisi tärkeää, että tekstini tulkitsee se, joka sen haluaa vapaaehtoisesti ja ajan kanssa tulkita. Eli lukija. Ja että se olisi meidän kahdenkeskinen, intiimi prosessi. (Ja tällä en todellakaan väheksy kirjoja lukevien ammattinäyttelijöiden työtä, jota he tosiaan joutuvat näissä äänikirjahommissa tekemään monen ihmisen edestä.)

Äänikirjan lukemisessa on vain yksi ongelma. Olen Gulliverin retkien viisaiden hevosten maan mukaan nimennyt turvakodissa tapahtuvat osiot otsikolla: Houyhnhnmien maa. Miten saatanassa tuo sanotaan??? Oletan, että Swift on ajatellut nimessä hirnuntaa. Eli ehkä se pitää ajatella vieraana kielenä, jota ei välttämättä ole edes mahdollista lausua ihmisen äänihuulilla aivan oikein. Nämä Houyhnhnm-luvut tuottavat minulle erityistä tyytyväisyyttä. Ekan luonnoksen jälkeen olin vähän hermostunut siitä, että niissä kerronnan veto katkeaa, vaikka mistään juonesta tuskin voidaan tälläkään kertaa puhua. Ne ovat isoja pysähdyksiä, katkoksia, jonkin asian äärellä olemista. Kun ymmärsin, että ne ovat juuri niitä kohtia, joissa konkretisoidaan utopiaa, tajusin, että ne saavatkin olla juuri sellaisia. Ne yhdistyvät aivan eri genreen kuin muu teksti. Hra T sanoi, että olisi arvokasta kertoa niissä vielä enemmän siitä, miten turvakoti oikeasti toimii, mitä siellä oikeasti tehdään, mihin kaikki se aika menee ja ennen kaikkea, millaiseksi suhteet ihmisten ja sikojen, kanojen, lampaiden, nautojen, minkkien, hevosten jne välillä rakentuvat kun niissä aidosti pyritään tasavertaisuuteen. Muunlajisten eläinten turvakotejahan ei ole fiktiossa käsitelty, tyyliin ikinä missään (kertokaa, jos olen väärässä). En voikaan olla kyllin kiitollinen Saparomäelle ja sen perustajalle Eveliina Lundqvistille siitä, että olen saanut viettää niin paljon aikaa tuossa ihanassa paikassa, jonka yhteiskunnallisen kokeilun luonnetta (ja samalla eläinoikeuksien konkretiaa) en ehkä olisi ikinä voinut ymmärtää muuta kuin käytännön kautta. Olen toki saanut sieltä paljon muutakin kuin tämän tiedollisen lahjan. Harvoin olen yhtä onnellinen kuin ollessani Onnin, Paavon tai Lempin ja Lyytin kanssa aamu-usvaisella niityllä puron äärellä tai metsässä, jossa valo siivilöityy lehtikuusien oksien välistä. Eikä haittaa, vaikka ei ole vielä ehtinyt syödä aamupalaa ja varpaat palelevat saappaissa, koska ääreisverenkiertoa ei ole. Syksy ja kevät ovat parhaita aikoja Saparomäessä. Kesällä stressaa liika helle, akuutti palamisvaara (sikaparat) ja ötökät, talvella kylmyys, lumi ja jää, jotka vaikeuttavat asukkaiden mukavaa elämää.

Eilen Ville Malja otti minusta promokuvat Talvipuutarhassa. Ainahan olen saanut työskennellä erinomaisten kuvaajien kanssa, mutta nyt olin kyllä varsin otettu siitä, että mukana oli myös tuottaja Riikka Hesse, joka otti kuvaustilanteessa kannettavakseen tavallaan ei vähempää kuin itsetietoisuuteni: minun ei tarvinnut itse miettiä, onko hiukset naaman edessä tai meikki levinnyt tai vaatteet huonosti ja pystyin keskittymään pelkästään kuvattavana olemiseen. Se oli ihanaa. Ja Ville oli myös niin vitun hyvä. Hän heti kättelyssä selitti (jotenkin täsmällisemmin), että otetaan sellaista hiukan synkkää, missä kuitenkin on myös valoa ja ”ei ihan bläkkistä”. Ja sehän on just se, mihin aina pyrin.

Ajattelin, että teen kaikenlaista tuottavaa sillä välin kun Jaakko käy läpi tekstiäni, mutta oikeasti olen lähinnä keskittynyt sosiaaliseen elämään, äitinä olemiseen ja kirjoihin (onhan tuossa jo itse asiassa aika paljon). Luin Jussi Moilan Tuntemattoman, joka oli hieno kirja vanhemmuudesta, mielenterveydestä, työstä, parisuhteesta ja ylisukupolvisuudesta, mutta miehen näkökulmasta. Ja nimenomaan silleen, että se mies ei ole se ihmisen normi, tyypillinen yleisihminen tai yleisinhimillinen, vaan poikkeava, outo, tuntematon. Nyt luen Susanna Hastin Ruumis/huoneet, joka on vaan hurja enkä halua sanoa vielä mitään.