Lihakirja (2025, WSOY) on runollinen tutkielma raiskauskulttuurista ja maitoteollisuudesta. Teos tarkastelee ruumista rikospaikkana, ja sen keskiössä on kielen suhde väkivaltaan. Yksittäisen tapauksen selvittämisen kautta romaani laajenee kertomukseksi vallasta ja siihen elimellisesti kuuluvasta väärinkäytöstä. Se matkaa kulttuurimme alkulähteille ja Helvettiin, levittää lukijan eteen rape & revenge -kertomukset Filomelan tarusta I Spit on Your Grave -elokuvaan ja avaa valheen anatomiaa. Pääosassa ovat mies ja nainen, inkvisiittori ja noita, mutta ennen kaikkea sinä. Ja kertoja. Joka on jänis.

Satakunnan Kansa kirjoittaa arviossaan:

Jäniskertoja ei kumartele sovinnaisuuksille. Kursailematon kerronta lyö silmille kuin ruoska. Gustafssonin henkilöt ovat alastomia myös puheissaan, joissa alatyyli on enemmän kuin satunnaista.

Suomen Kuvalehdessä Lihakirjan sanotaan edustavan romaanityyppiä, joka ei päästä helpolla:

Kolmatta tyyppiä edustavat romaanit ovat piikkejä lihassa. Niiden kanssa ei tiedä, miten päin olla. Saa suorastaan opetella lukemaan uudestaan. Ne voivat kekseliäisyydessään olla sekä suurta nautintoa että ärtymyksen ja tuskan sekaista taistelua, samaankin aikaan. Ja juuri siksi ne jäävät mieleen.

Helsingin Sanomissa ollaan vähän silleen, että mitä vittua:

Lihakirja on satiirinen, filosofinen ja pamflettimainen romaani. Se muistuttaa feministiseltä asetelmaltaan jossain määrin Helmi Kekkosen Liv!-romaania (2024), mutta se on traditiotietoinen, karnevalistinen ja ylipäätään rock, siinä missä Liv! on totinen ja realistinen kirja.

Gustafssonin tuotannon ystävät tuskin pettyvät hyvin ajateltuun ja kirjoitettuun Lihakirjaan.

Olen silti ajautunut ihan hirvittävään riitaan Lihakirjan kanssa. Olemme välirikon partaalla. Hetkittäin se lumoaa minut oivalluksellaan ja tyylillään, mutta en osaa elää sen maailman perusoletusten kanssa, vaikka olenkin osittain samaa mieltä.

©Otto Virtanen / WSOY

Kirjailija itse kertoo Lihakirjasta WSOY:n kotisivuilla.