Maanantaina UNICEFin Pieniä tarinoita -kampanjan lanseeraustilaisuudessa, jossa Claes Andersson, Eppu Nuotio ja minä olimme lukemassa omat tekstimme, Antti Majander kysyi, ketkä kirjailijat ovat meidän mielestämme kuvanneet lapsia ja lapsuutta onnistuneesti. Minulle ei tullut ketään mieleen. ”Kyllä sellaisia varmasti on.” Astrid Lindgren oli jo mainittu ja muistakin lastenkirjallisuuden klassikoista puhuttu. Tietysti hyvä lastenkirjailija osaa kuvata lapsuutta, eihän hommassa ole muuten mitään järkeä.

Mutta entä aikuistenkirjailijat? Olen nyt miettinyt asiaa pari päivää (pakko löytää jokin tapa päästä näistä vatvomisista) enkä ole edelleenkään keksinyt montaakaan aikuistenkirjaa, jossa lapsia juuri edes kuvattaisiin. Ainoastaan yhden ehkä(!?) Teuvo Pakkalan novellin(?), jossa kerrotaan siitä, miten lapsi sairastaa pitkään ja vuodenajat vaihtuvat ja kärpänen herää ja on hirveän sympaattinen hahmo toisin kuin täti, joka toivoo lapsen kuolemaa, koska jumala&taivas.

No, aikuistenkirjat, mietitäänpäs! Fagerholmin Diiva ja Mukan Maa on syntinen laulu ja se toinen vielä masentavampi. Entä jotain, missä lapset eivät harrasta seksiä… Aino Kiven Maailman kauneimmassa tytössä on lapsia, mutta siinäkin lapset ovat juuri astumassa seuraavaan ikään. Tuuve Aron Karmiina, Marja Björkin Posliini. En kyllä ole lukenut maailman jokaista kirjaa. Itse asiassa luen liian vähän niin kuin melkein kaikki muutkin (tosin luultavasti kaikki, jotka lukevat näitä horinoitani, lukevat paljon minua enemmän).

Miksei lapsi kelpaa henkilöhahmoksi. Pienessä lapsessa ainakin on sama ongelma kuin toislajisissa eläimissä: hän on tuntemamme kaltaisen kielen tavoittamattomissa. Emme voi kuvata hänen sisäistä maailmaansa mielekkäällä tavalla, koska se ei operoi kirjoitettavan kielen keinoin. Mutta. Tässä tapahtuu virhearviointi: kokonaisen henkilöhahmon kirjoittaminen ei vaadi sisäisen maailman aukipuhumista, se vaatii sen, että hahmo on a) toimija ja b) suhteessa muihin hahmoihin.

Olemme kaikki olleet lapsia, siksi luulisi olevan helppoa kirjoittaa lapsuudesta. Paitsi aivan varhaislapsuudesta, josta ei ole muistoja, koska ei ole ollut kieltä. Vai onko tämä juuri ongelma, muistammeko lapsuuden tylsänä odottelun aikakautena, jolloin eli täysin toisten käskyvallan alla (vähän kuin vankilassa). Onko lapsuus jo niin kaukana, ettei se enää kiinnosta. Eikö lapsihahmoon voi samaistua (mihin tahansa hahmoon voi samaistua, jos se on hyvin kirjoitettu). Eivätkö aiheet, jotka voisi tuoda lapsen maailmaan, ole riittävän kiinnostavia tai tärkeitä. Vai onko suurin ongelma siinä, että jos kirjoittaa lapsihenkilöitä, kirja määritellään lastenkirjaksi (eli vähemmän arvokkaaksi). Vähän samalla tavalla kuin jos kirjoittaa runsaasti naishahmoja, niin kirja määritellään naistenkirjallisuudeksi (eli vähemmän arvokkaaksi). Normaali hyvä kirja on aikuisille kirjoitettu ja siinä on henkilöinä aikuisia miehiä ja voi olla vähän naisia, mutta ei ole pakko. No, en usko, että yksikään kirjailija ajattelee näin.

smiling_220

Baby P, Peter Connelly.

Toinen romaanini Anomalia käsittelee lapsia ja lapsiin kohdistuvaa vallankäyttöä. Lapsia on myös keskeisinä henkilöinä: intialainen suden kasvattama Kamala ja englantilainen Baby P. En osaa arvioida, miten onnistuin näiden henkilöhahmojen rakentamisessa, mutta muistan, että se oli vaikeaa. Kamalan tarina kerrotaan kielellisesti taidokkaan (narsistisen? psykopaatin? patologisen valehtelijan?) pastorin näkökulmasta, jolloin hahmon oma toimijuus jää väkisinkin ohueksi. Baby P:n tilanteet taas kerrotaan vain dialogina, eli ainoastaan se, mitä puhutaan, päästään lukemaan (tämä oli sisällöllinen ratkaisu: Baby P:n tragedia liittyy siihen, että viranomaiset uskoivat puheeseen eivätkä siihen, mitä näkivät tai intuitioonsa. Lisäksi halusin käyttää vain dialogia, jotta välttyisin väkivallan kuvaukselta). Näin ollen Baby P:stä tulee useissa kohtauksissa objekti, puhe kohdistuu häneen, mutta hän pääsee toimijaksi vain pariin otteeseen. Sisällöllinen ratkaisu sekin, joskaan en suuresti arvosta naturalistista lähestymistapaa, jossa uhrilla ei ole mitään mahdollisuutta päästä uhrin asemastaan pois. Uhrihenkilö ei ole kiinnostava eikä samaistuttava. Ongelma Anomalian lapsihenkilöiden toimijuuden kirjoittamisessa olikin siis ehkä enemmän se, että he olivat hahmoja, joihin käytetään valtaa ja joiden oma valta on vähäistä tai olematonta, kuin se, että he ovat lapsia. Olisiko siis mahdollista kirjoittaa lapsi, jolla on tasaveroiset keinot ja mahdollisuudet toimia. Tai joka olisi peräti kaikkivoipa. Vad säger du, Astrid?

Alla vielä Jenni Haukion ideoimaan kampanjaan kirjoittamani teksti. Pienen tarinan aiheeksi oli annettu ”Mitä toivon jokaiselle lapselle” ja ohjemitaksi 7 virkettä. Hyvää lasten oikeuksien viikkoa kaikille, varsinkin lapsille.

Mun kainalon alla on untuvaa, siinä on sinulle paikka. Pesäni pehmeimmät sulat, riivin ne rinnaltani.

Älä huuhtoudu ihmisten rannoille, vaan nuku niskani notkossa. Turvassa hauilta, hauleilta. Tulvalta, tuulelta, tomulta.

Pidän aavikon loitolla, maassa mullan, virrat ja elämän vesissä. Valan vahvuutta sinun siipiisi, jotta sä vielä saat lentää.

tinystories_share_post_09-29-2016_suomi