Laura Gustafsson

Ohjaamani ja yhdessä pseudonyymi Hilja Kerimäen kanssa kirjoittamani Maitotyttö-audiodraamasarja on herättänyt ansaitsemaansa kiinnostusta mediassa. Minua harmitti, että kuunnelmasta jäi pois Venlan kertomus. Toisenlajisten eläinten henkilökohtaiset tarinat jäävät helposti omissakin töissä vähän katveeseen. Julkaisen siis tässä nyt Hiljan kirjoittaman (hyvin pienesti toimittamani) tekstifragmentin, joka toivottavasti tuo lähemmäksi nimenomaan lypsylehmän kokemusta.

Venla oli kokonaan musta holstein-vasikka. Se oli kuin kopio emästään, ilman niitä muutamia valkoisia karvoja, jotka koristivat sen emon, Penelopen otsaa. Venlan isäksi oli valikoitu kuvastosta sonni, joka jätti keskikokoisia ja hyvällä utarerakenteella varustettuja jälkeläisiä. Sonnin luonteella ei ollut niin väliä, koska Penelope oli navetan rauhallisin lehmä.

Venla syntyi parsinavettaan, teräksisen lantaritilän päälle. Lattia oli limasta liukas eikä Venla kyennyt nousemaan jaloilleen. Se sätki lattialla, onnistui etenemään muutaman metrin tunnissa. Penelope ei yltänyt koskemaan vasikkaansa, mutta mölisi sille kannustavasti. Muut lehmät eläytyivät tilanteeseen pitämällä meteliä.

Isäntä kuuli lehmien mekkalan ja saapui navettaan saatuaan aamukahvin alas. Isäntä tarttui vasikkaa takajaloista ja raahasi sen lattiaa pitkin Penelopen eteen. Penelope nuoli sitä raivokkaasti joka puolelta, jotta saisi sen kuivaksi ja lämpimäksi. Venla tärisi ja pudisteli päätään synnytyslimoista.

Venla sai maata tunnin ajan Penelopen hoivattavana. Sitten se siirrettiin omaan karsinaansa. Hetken se jaksoi vastailla huutavalle emolleen, mutta unohti sen pian. Penelope ei unohtanut, mutta sillä ei ollut merkitystä kenellekään, paitsi Penelopelle itselleen.

Venlan karsinassa oli olkia ja Venla sai lämmintä maitoa juodakseen kahdesti päivässä. Päiväunilta herättyään Venla koitti töykkiä emon utaretta turvallaan. Vastassa oli kuitenkin vain seinä. Maitosanko tulisi illalla kuuden maissa.

Myöhemmin Venla pääsi yhteiskarsinaan toisen vasikan, Viivin, kanssa. Siellä mahtui ottamaan muutamia loikkia eteen ja sivuille. Vasikat olivat innoissaan toisistaan ja niistä tuli loppuelämäksi parhaimmat kaverukset. Lehmällä on laumassa yksi paras kaveri, jonka kanssa se mieluiten viettää aikaa ja jonka seura rauhoittaa. Venla ja Viivi opettelivat syömään korsirehua ja teollista vasikoiden väkirehua, mysliä joka sisälsi esimerkiksi maissia, kauraa ja rypsiä. Ne vahvistivat ystävyyttään nuolemalla toistensa kasvoja ja paikkoja, joihin ei itse yltänyt. Ne lämmittivät toisiaan nukkumalla toisissaan kiinni.

Kesällä Venla ja Viivi pääsivät laitumelle muiden nuorten hiehojen, eli poikimattomien lehmien kanssa. Aluksi nuoret naudat juoksivat ja riehuivat itsensä väsyksiin, mutta sitten niiden päiviin muodostui rutiini, jossa vuorottelivat syöminen, lepo ja leikki. Valtaosa ajasta kului laiduntamiseen. Yölläkin ne söivät, koska silloin oli viileämpää eivätkä paarmat kiusanneet. Pahimmalla helteellä ne lepäilivät ja märehtivät pienen metsän varjossa. Hiehot muodostivat oman lauman ja arvojärjestyksen. Hetken aikaa niiden elämä oli kuten villeillä esiäideillään. Se oli niiden ensimmäinen ja viimeinen kesä laitumella.

Kesän jälkeen Venlan ja Viivin oli opittava elämään parressa. Ne saivat kaulaansa pannan, jonka kaksi ketjua kiinnittivät parren rakenteisiin. Parressa pystyi astumaan muutaman askeleen eteen ja taakse. Onneksi Venla ja Viivi pääsivät sentään vierekkäisiin parsiin ja ylsivät hieman nuolemaan toisiaan ystävyyden merkiksi.

Keväällä Venla siemennettiin kuvastosta valitun nuorsonnin spermalla. Nuorsonni oli geneettisesti hyvä, mutta sillä ei ollut vielä jälkeläisiä, joten periyttämiskyvystä ei ollut varmuutta. Hiehot suositeltiin siemennettäviksi nuorsonneilla, koska hiehoista ei tiennyt varmaksi, tulisiko niistä hyviä lehmiä. Näin hyvän sonnin kalliimpaa spermaa ei tuhlattu mahdollisesti huonoon hiehoon.

Venla poiki viikkoa aiemmin kuin Viivi. Ne hoitivat ja lohduttivat toisiaan nuolemalla synnytyksen ajan ja kun syntynyt vasikka vedettiin poikineen eteen, molemmat nuolivat uutta tulokasta yhtä innokkaasti. Sitten vasikat vietiin pois.

Venlan lypsäminen sujui helposti. Venla ei liikahtanutkaan ihmisen ollessa vieressä, vaan katseli lypsytapahtumaa lempeästi pitkien silmäripsiensä takaa ja yritti joskus tutustua lypsäjään pitkällä kielellään. Isäntä vetäisi sitä silloin kyynärpäällään turpaan, koska ei halunnut haalareitaan limaisiksi. Venla oppi olemaan lähestymättä ihmisiä.

Viivi ei pitänyt lypsämisestä, vaan hyppi tasajalkaa ja yritti potkia. Se sai Venlankin rauhattomaksi. Isäntä huusi ja sitoi Viivin eri suunnista niin ettei se pystynyt liikkumaan. Siitä Viivi hermostui ja kaatui maahan. Viivillä oli huonoja kokemuksia ihmisistä, jotka olivat sen nupouttaneet ja siirrelleet paikasta toiseen kiskomalla päästä. Isäntä ei näitä enää muistanut.

Omasta mielestään Viivin utare kuului vain vasikalle, joka oli ehtinyt juomaan siitä ensimmäisen maitonsa. Mutta sonnivasikka oli jo viety välikasvattamoon.

Viivi inhosi lypsyä ja näin ollen kaikkea maitoa ei saatu ulos. Pian Viivillä todettiinkin utaretulehdus. Isäntä kirjoitti muistiinpanoihinsa ”poistettava”.

Teurasauto haki Viivin. Venla jäi yksin. Venla masentui, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Venlan samanlaisina toistuvien päivien kohokohta oli rehuvaunu, joka jakoi viljan ja tiivisteen. Se liikkui kiskoilla automaattisesti kymmenen kertaa vuorokaudessa. Sitä lehmät odottivat. Jos joku jätti annoksensa syömättä, isäntä tarkasti voinnin ja asetonitaudin varalta lääkitsi lehmän propyleeniglykolilla ja pötsin tasapainoa hoitavalla lääkkeellä. Aineenvaihduntahäiriöt ovat yleisiä korkean tuotoksen lehmillä. Myös Venla sai lääkkeitä useiden päivien ajan, koska sitä ei enää huvittanut syödä.

Venlan jalkoja ja sorkkia särki jatkuva seisominen kovalla alustalla. Sorkat kasvoivat epätasaisesti ja nivelet vääntyivät pikkuhiljaa vääriin asentoihin. Takasorkat olivat lantaritilän päällä, niihin kului lovi ritilän kohdalle.

Eräänä päivänä navetassa kävi vierailemassa naapurin nainen ja hänen kaksi pientä lastaan. Venla sai paljon huomiota, koska oli rauhallinen ja kiltti. Jopa isäntä silitti Venlaa kun lapsetkin niin tekivät. Lapset toivat ulkoa pieniä tuppoja vihreää heinää, se oli Venlalle herkkua. Sitten lapset menivät katsomaan vasikoita. Ne olivat pieniä ja suloisia ja kovasti lasten mieleen. Venla katseli, kun sen vasikka hamuili lasten sormia imeäkseen niitä.

Venlan toinen poikiminen oli hankala. Toinen kaksosista oli kuollut eikä se syntynyt luonnollisesti. Eläinlääkäri paloitteli kuolleen vasikan kohtuun ja veti palaset ulos. Venla oli pitkästä synnytyksestä heikkona eikä jaksanut enää nousta ylös. Eläinlääkäri antoi lääkityksen poikimahalvauksen varalta. Sekin on korkeasta tuotoksesta johtuva yleinen aineenvaihduntasairaus. Venla tuotti jo ensimmäisellä lypsykaudellaan maitoa jopa neljäkymmentä litraa päivässä.

Venla lakkasi syömästä. Kukaan ei huomannut sen olevan jatkuvissa kivuissa poikimisesta johtuvien sisäisten repeämien takia. Kahden päivän kuluttua Venla kuoli – juuri kun isäntä oli hakenut kotieläintarvikeliikkeestä nostovaljaat, jotka olisivat kannatelleet Venlaa ylhäällä lypsyn ajan.

 Isäntä kirosi hyvän lehmän menetystä. Hieman hänen mieltään lämmitti Venlan henkiinjäänyt lehmävasikka. Sen isäksi oli valittu huippusonni. Venlan suku sai jatkua. Ehkä Venlan jälkeläinen saisi elää uudessa navetassa, johon oli jo tilattu piirustukset. Isännän olkapäät olivat hajonneet jatkuvasta parsilypsystä, pihattonavetta ehkä toisi hänelle työvuosia lisää.

Kuva: Oikeutta eläimille

Kaikki tietävät, että kriitikot joko eivät tajua mitään tai ovat aivan mahtavia. Välimaastoa ei ole ja vaihtelu päädystä toiseen voi toteutua jopa yksilönsisäisesti. Siksi katkeran kirjailijan ei pidä antaa liikaa painoarvoa kriitikon sanoille. Missään nimessä niitä ei tule muistella enää esim. kahdentoista vuoden kuluttua, varsinkaan jos kyseinen kriitikko on jo edesmennyt.

Kirjailijan ongelma – yksi niistä – on sanoihin takertuminen. On itsestäänselvää, että pelkkien kirjoitettujen sanojen avulla kommunikoiminen on äärimmäisen vajavaista. Melkein kukaan ei ymmärrä sanojamme siten kuin ne tarkoitamme, jos heillä ei ole sellaisia olennaisia asioita kuten äänemme, elekielemme, ilmeemme, energiamme, tuoksumme, feromonimme jne auttamassa tulkintaa. Samoin voi olla varma siitä, että ei itse ymmärrä muiden sanoja vastaavassa luonnottomassa kirjallisessa tyhjiössä. Kirjoitettuja sanoja ei pidä ottaa kovin vakavasti, ainakaan vielä, vaikkakin ehkä satojen tuhansien tai miljoonien vuosien päästä saavutamme evoluutiossa kohdan, jossa pääsemme tämän teknologian tasalle.

Arvioihin liittyvä dilemma on vittumainen, eli sikäli katkeralle kirjailijalle lajityypillinen. Kritiikki on parhaassa tapauksessa kiinnostavaa ja taideteosten arvotus kuuluu kulttuuriseen keskusteluun. Kritiikki kertoo myös siitä, että taide on niin tärkeää, että siitä on mielekästä kirjoittaa analyyttisesti. Kriitikko antaa teokseen tulkinnan avaimia, asettaa sen kontekstiin ja kertoo näkemyksensä siitä, miten tekijä on hyödyntänyt lajityyppinsä ja taiteenlajinsa konventioita tai onko peräti uudistanut niitä. Ilman ymmärrystä kontekstista kriitikko on pelkän mielipiteensä varassa. Tällöin kritiikki menettää arvovaltansa ja merkityksensä. Sanotaan myös tämä ääneen: kriitikolla on oikeus olla kriittinen, hänen tehtävänsä ei ole myynnin tai taiteilijan mielenrauhan edistäminen (hyvä kriitikko tosin ymmärtää, että hänellä on molempiin valtaa). Lisäksi kyky ottaa palautetta vastaan on merkittävin mahdollisuus kehittyä tekijänä (ehkä psykedeelien lisäksi).

Toisinaan kriitikko kokee ymmärtävänsä aihepiirin ja lajin kenties turhankin hyvin. Tämä pätee erityisesti tapauksissa, joissa hän on hieman perehtynyt asiaan (eli tässä pätee sama kuin kaikessa: yhden youtube-videon katsottuaan ihminen luulee olevansa asiantuntija, kymmenen vuoden tutkimisen jälkeen hän tajuaa, ettei tiedä paljoakaan, vrt. Sokrates). Se on ongelma, sillä silloin kritiikistä tulee helposti tarkoituksellisen poleeminen: kun kriitikko ns. tietää, miten jokin asia pitäisi tehdä, kaikki muut tavat näyttävät hänestä vääriltä. Hän sokaistuu oman etevyytensä edessä. Se on kamalaa ja noloa ja paskamaisinta siinä on se, että hänellä saattaa olla valtaa kanonisoida oma näkemyksensä niin että se ui seuraaviinkin arvioihin (mikäli niitä tulee).

Katkera kirjailija tietää itse helvetin hyvin, miten kirja pitäisi kirjoittaa. Tästä syystä hänen ei koskaan pidä kirjoittaa arvioita kollegojensa teoksista varsinkaan jos ne liikkuvat hänen oman aihepiirinsä tai genrensä alueella. Ulkomaassa eräs tuleva katkera kirjailija oli aikeissa julkaista esikoisromaaninsa ja päätti edistää teoksen menestystä luomalla valetilejä Goodreadsiin ja kehumalla niiden kautta itseään ja haukkumalla toisia esikoiskirjailijoita (miten haukkua kirjoja, jotka eivät ole vielä ilmestyneet, en tiedä). Kustantamo kiitti häntä proaktiivisuudesta perumalla kustannussopimuksen.

Goodreads on pelkkää paskaa, kuten kaikki paikat, joissa ihmiset voivat käydä vapaasti ja vailla vastuuta kertomassa näkemyksiään. Ei pitäisi olla mitään väliä, mitä sellaisessa palvelussa sanotaan. Eikä varmaan ole täysin ainutlaatuista, että kirjailijat toimivat juuri kuten edellä mainittu henkilö. Oikeassa julkaisussa ilmestyvä arvio on kuitenkin täysin eri asia. Meillä kotimaassahan suhtaudutaan aika liberaalisti siihen, mikäli tekijä itse kirjoittaa kritiikkejä oman alansa teoksista. Se on pienessä maassa ihan järkevää: monet kirjailijat ovat myös opiskelleet kirjallisuutta ja heillä on erittäin laaja tietämys niin perinteestä kuin nykykentästäkin. Kirjailija kirjoittaa työkseen ja on ymmärrettävää hakea lisätienestejä vaikkapa juuri arvioita kirjoittamalla.

Muistutan tässä kohtaa Katkerien Kirjailijoiden liiton perusprinsiipistä ja keskeisestä tavoitteesta: kirjailijoiden katkeruuden vähentämisestä. Jokainen voi miettiä, mitä se omalla kohdalla merkitsee ja miten voi pyrkiä siihen, ettei ainakaan lisäisi kollegoidensa katkeruutta turhan päiten. Esimerkiksi sillä tavalla, että jos on pian julkaisemassa (esikois)kirjan, niin ei ole hygieenistä mitätöidä arvostetuissa julkaisuissa edeltävän vuoden aikana kirjoja, joiden voi olettaa liikkuvan muodoltaan tai sisällöltään samoilla alueilla kuin se oma tuleva klassikko, vaan ihan reilusti jäävätä itsensä moisesta. Koska kyllä me kaikki tiedämme, että objektiivisuus ei ole vahvin piirteemme ylipäätään milloinkaan mutta etenkään jos koemme minkäänlaista uhkaa.

Kirjailijan ei pidä suunnata kalliita voimavarojaan kriitikkoon (Antti Majander -empatiatyöpajan työkalut auttavat). Sen sijaan voi arvioida oman kirjansa ihan itse. Mallia voi ottaa vaikkapa oikein kivasta itsearviointilomakkeessa, jonka kolmosluokkalaiseni hiljattain täytti. Listaan on merkitty erilaisia ominaisuuksia, joista tulee valita viisi omaa vahvuuttaan (niitä voi keksiä myös listan ulkopuolelta, esim. uiminen, henkilöhahmojen kompleksisuus, yleistajuisuus) sekä yhdestä kolmeen niitä, joissa olisi kehittymisen varaa. 9-vuotiaan koululaisen sanalista sopii sellaisenaan kirjailijan tai kenen tahansa muunkin aikuisen itsekriittisyyden apuvälineeksi. Omat ja oman teoksen – sillä olemmehan erillisiä kirjoistamme – vahvuudet ja kehityskohteet voi valita seuraavista: ystävällisyys, huumorintaju, johtajuus, uteliaisuus, kauneuden arvostus, kiitollisuus, sinnikkyys, rehellisyys, arviointikyky, toiveikkuus, oppimisen ilo, harkitsevaisuus, urheus, reiluus, ryhmätyötaidot, myötätunto, innokkuus, luovuus, rakkaus ja itsesäätely.

Omalla kohdallani sanoisin kirjojeni onnistuneen huumorintajun, rehellisyyden, urheuden, luovuuden ja myötätunnon alueilla. Kehittämistä on sinnikkyydessä, harkitsevaisuudessa ja innokkuudessa. Tästä on hyvä lähteä työstämään kolmen liuskan mittaista syväanalyysiä. Tai voi myös siirtyä eteenpäin ja kirjoittaa jotain hauskempaa.

Niin sanottu kalamalli soveltuu parhaiten omien työtapojen tutkailuun.

Olen odottanut, että joku maksaisi minulle tämän tekstin kirjoittamisesta, mutta niin ei ole valitettavasti käynyt. Uuden romaanin julkaisemisesta alkaa olla pian vuosi, joten ehkä on korkea aika reflektoida sitä, mikä minua on tämän kirjan kohdalla eniten mietityttänyt.

Luovan kirjoittamisen ominaispiirre on totuudellisuuden ja fiktion yhtäaikaisuus ja päällekkäisyys. Kirjoittaessa viimeisintä romaaniani Mikään ei todella katoa painin tämän kanssa paljon. Nostin kirjaan kaksi merkittävintä eläinoikeusaktivismin muotoa: suoran toiminnan ja turvakotiliikkeen. Suomen kokoisessa maassa näillä aktivismin alueilla toimii joitain kymmeniä ihmisiä ja laajemman skenen sisällä useimmat heistä luultavasti tiedetään. Mulla on näitä ihmisiä kohtaan valtava kunnioitus. Romaaniin en kuitenkaan halunnut kuvata kiiltokuvamaisia ihanneaktivisteja, koska sellaiset henkilöhahmot ovat valtavan tylsiä ja epäsamaistuttavia.

Pääsin mukaan kuvauskeikalle (joka tosin oli kuivaharjoittelua sikäli että tavoitteena oli kuvata lopettaneita tiloja), sain mennä fiilistelemään OE:n toimistolle (epäuskostani ihmisten huumoria kohtaan jätin kopioimatta toimiston seinällä olleen listan eläinoikeusliikkeen tavoitteiden kiireellisyysjärjestyksestä) ja haastattelin Kristoa. Romaanissa on nimeämätön eläinoikeusjärjestö, jonka esikuva on OE, mutta romaanin henkilöhahmot eivät ole toimistolla kohtaamiani ihmisiä tai edes kollaaseja heistä. Eikä niin monin tavoin täydellinen mies Antti ole Kristo (sori).

Olen saanut etuoikeuden toimia turvakoti Saparomäessä vapaaehtoisena. Romaanin turvakotiin hain innoitusta myös Tuulispäästä. Omat muistoni ja kokemukseni Saparomäessä ovat niin voimakkaita, että niihin oli vaikea yhdistää täysin fiktiivistä ainesta. Piirsin esim. pohjakuvia tilasta, jotta pystyisin paremmin hahmottamaan tätä fiktion paikkaa enkä sijoittaisi tapahtumia vahingossa tuttuihin kulisseihin. Se oli hahmotuskyvylläni järkyttävän vaikeaa. Tuulispäässä kävin saamassa hienon nautakohtaamisen ja hevosiin hain kosketuspintaa lapsuuden hepoista, ystävien postauksista ja Millan Ponifarmilta. Romaanin turvakodin pitäjän pyrin tekemään ihmisenä mahdollisimman erilaiseksi elävän elämän kollegoistaan (övereimmältä liioittelulta tuntui panna Charlotte joogaamaan, koska vaikka turvakodin pitäjillä on uskoakseni loputtomat voimavarat altruistiseen toimintaan, ajan ottaminen nautinnolliseen self-careen säännöllisesti vaikuttaa epäuskottavalta – tosin, saattaahan Charlotte myös tehdä lyhyen setin jotain raivojoogaa samalla kun osallistuu etäkokoukseen). Monilla teoksen muunlajisilla eläimillä on tosielämän esikuva – halusin tällä tavoin kunnioittaa ja muistaa erityisesti heitä, jotka eivät enää ole keskuudessamme.

Onni innoitti Karlin hahmoa, mutta Onnista olisi todellisuudessa ollut verrattoman paljon enemmän kerrottavaa.

Kirjan tärkein henkilö Epikuros muistuttaa rakastani Bobbya, mutta oleellista tuossa hahmossa on ollut kirjoittaa nistä kokemuksista, joita Bobby on elämääni tuonut. Toki Epikuroosta tuli myös ulkoisesti Bobbyn näköinen, sydänläikkäinen pieni suuri koira: en kertakaikkiaan pystynyt kuvittelemaan hänen tilalleen ketään muuta. Bobbyn koti ei muuten yhtään muistuta kirjan naapuria. Oli vähän uskaliasta kirjoittaa romaaniinkin ”naapurin koira”. Kuitenkin sillä, että hän on jonkun muun ”omistuksessa” sain tuotua mukaan vaikeat kysymykset rotukoirista, eläimiksi nimettyjen omistamisesta ja koirien sukupuolielämään puuttumisesta.

Tietysti on vielä kirjan ihmispäähenkilö. Joskus kirjoittamisen ammattilaisillekin on lukiessaan vaikeaa erottaa kirjailija ja kirjan minä. Ekstradiegeettinen eli ns. kaikkitietävä kertoja olisi ehkä auttanut, mutta myös tehnyt tekstistä lukukelvotonta, koska kaikki ovat ”hän” (kirjan päähenkilöihmisellä ei edes ole nimeä). Sillä tavoin olisi myös ollut vaikea kirjoittaa niin vittumaista tyyppiä, koska sitten joku ajattelisi, että silläkin on aito esikuva. Kirjan minä ei ole minä. Mulla ei ole silikoneja, en osaa valokuvata, en ole bikini fitness -harrastaja (olisinpa) ja olen PALJON pidättyneempi kuin kirjan puhuja. Ja on suurempiakin eroja. Mutta yhtä paljon ihmisvihaa mussa kyllä on. Eniten mua on kauhistuttanut ajatus, että joku uskoisi mun väittävän, että olen itse oikea aktivisti. Olen pelännyt, että mun katsotaan omivan toisten kovan työn ja käyttävän sitä itseni ja urani korostamiseen. Siksi mulle oli tärkeää tehdä kirjasta taiteellisesti kovatasoinen ja yleisesti ottaen ihan helvetin hyvä. Koska sitten jos joku noin ajatteleekin, niin ainakin voi ajatella, että eipä sentään approprioinut paskasti.

Sitten vielä pari vitsikästä juttua. Mulla oli kirjaan liittyvä haastattelu ja haastattelija puhui kohdasta, jossa ”sä tapaat Teriken”. Meinasin paskoa alleni. Romaanin jouhikkotaiteilija on koominen (?) konstruktio taiteilijoista, jotka ovat mieltyneet eläinaiheeseen ilman, että heillä on mitään todellista sitoutumista eläinoikeuksien edistämiseen. Sekin tietysti kuuluu taiteen- ja sananvapauteen ja teokset voivat lopulta olla todella hienoja. Teriken työtä ja omistautumista toisenlajisille (siinä missä omillekin lajitovereille) arvostan suuresti. Ja itse asiassa musta voisi olla hieno se itkuvirsiteos lypsylehmille.

Romaanissa esiintyy myös toimittaja. Hänen kulkuvälineensä esikuva on Voiman entinen pakettiauto, jossa todellakin oli reikä pohjassa. Mutta toisella puolella kuin kirjassa. Räjähtävän croissant-purkin suoranaisesti varastin Mauralta, koska hän kertoi sen siinä pelottavassa vaiheessa prosessia, jossa absorboin romaaniin kaiken. Onko animalialainen sadisti totta, sitä en paljasta.

Romaanit eivät ainakaan mulla synny rationaalisen pohdinnan tuloksena, vaan ne tulevat alitajunnasta: taide on julkista unennäkemistä. Joskus jälkikäteen mietin, miksi kirjoitin mukaan jotain täysin tarpeetonta. Kadun vieläkin, että Huorikseen kirjoitin lääkärin, jolla on omituiset rajaukset silmissä (vai jätinkö sen pois, toivottavasti). Olin tavannut tällaisen lääkärin 00-luvulla ja hän oli mitä miellyttävin henkilö. Hän suositteli minulle joitain kirjoja ja määräsi lääkityksen, johon olen edelleen koukussa (että tarkemmin ajatellen saattoi ansaitakin tuon).

Kirjoitin syksyllä Parnassoon Maria Peuran romaanista Esikoinen (2023) joka toisin kuin minun uutukaiseni on omakohtainen.

Omakohtaisuus on väline, ei päämäärä sinänsä. Kirjailijoita ei tule kiitellä rohkeudesta kun he harjoittavat erikoista ekshibitionismiaan – elleivät he tee sitä erityisen taidokkaasti. Toisaalta alhainen keksittyysaste ei automaattisesti myöskään halpuuta romaania.

Maria Peuran tuore Esikoinen on huimaavan kauniisti kirjoitettu kuvaus äidistä, jonka lapsi otetaan huostaan. Ei ole merkittävää, että Peura kirjoittaa omasta kokemuksestaan, mutta tarinaa ei välttämättä olisi kerrottavaksi, jollei sitä olisi ensin eletty. Peura kertoo kirjoittaneensa kaunokirjallisuuden, ei faktojen, ehdoilla. Esikoisen toinen päähenkilö tullee kertomaan samoista vuosista aivan omalla tavallaan.

Taidetta ei voi hyödyntää (piste) tosiasiatiedon haalimiseen. Taiteelliset tuotokset, nuo tekaistun, toden ja allegorian sekasikiöt voivat silti näyttää elämästä jotain sellaista, mitä ei tieteellisemmin keinoin pystyisi ilmaisemaan.

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla palattiin pienen joulurauhan jälkeen uutisoimaan kulttuurimaailman raiskaajista. On totta, että ihmisten rikollinen perseestä oleminen on tärkeää ja julkisuuden ansaitsevaa tietoa silloinkin kun se ei yllätä ketään, ja me kaikki haluamme puhkoa alan mätäpaiseet, vaikka se sitten tarkoittaisi ja luultavasti tarkoittaakin sitä, että meidän on opeteltava uimaan visvassa jollemme mieli hukkua. Katkerien Kirjailijoiden liitto ehdottaakin, että Helsingin Sanomat perustaa aivan oman osastonsa seksuaalirikollisille ja hyväksikäyttäjille. Kotimaa, Ulkomaat, Politiikka, Talous, Kulttuuri, Tiede, Urheilu, Sunnuntai, Elämä, Kuolema, Raiskaajat, johon voi nipistää tilaa vaikkapa HS Visiosta, koska suuri osa niistä jutuista ei vaan oikeasti ole järkeviä. Se on hyvä. Vapautuvan palstatilan voi täyttää esim. kirjallisuusanalyyseillä. Joillain muilla kuin koulukiusaaja mulkku presidenttiehdokas Stubbin lukioesitelmillä Puhdistuksesta (2008). JOS toimituksessa ajatellaan, etteivät kirjallisuusanalyysit tuota riittävästi klikkauksia, niin kannattaa ehkä lukea joku kirja, jotta huomaa, millaista vinksahtanutta paskaa kirjailijat tekstinkäsittelyohjelmillaan pyörittelevät. Kyllä tulee hyviä klikkiotsikoita sellaisesta.

“Sori siitä.”

On uusi vuosi eikä mitään syytä olettaa, että siitä tulisi edellistä parempi globaalissa mittakaavassa. Siksi onkin perusteltua käpertyä miettimään omia pikkupiiperryksiä, joilla on hyvin vähän minkäänlaista merkitystä. Tämänpäiväisessä luennossa käsittelenkin kirjailijan suurinta ongelmaa, haastetta ja kompastuskiveä, välttämätöntä pahaa, projektiopintaa, valloitettavaa kohdetta, vihollista ja rakastajaa: lukijaa.

Kirjailija sanoo rakastavansa lukijoita, koska mitä väliä kirjoilla olisi ilman vastaanottajaa. Kirjailija tietää, että hänen pitää olla kiitollinen ja nöyrä. Väärinymmärretyksi tulemisesta ärsyyntyessäänkin hän pitäytyy kommentoimaan, ettei halunnut aliarvioida lukijoiden älyä. Kirjailija ei halveksi lukijoita, onhan hän usein itsekin sellainen. Hän tarvitsee heitä sanan syvimmässä mahdollisessa merkityksessä. Tämä tarve ja riippuvuus, kyvyttömyys totaaliseen vapauteen, kammottaa häntä ja saa hänet toisinaan epätoivon valtaan. Kirjailijan ja lukijan monimutkaista suhdetta käsittelee realistisesti mm. Stephen King teoksessaan Piina.

Kirjailijan fantasia on lukija, joka todella tajuaa hänet. Lukija, joka ratkaisee arvoituksen nimeltä kirjailija, näkee sen, mitä kirjailija ei itsekään näe. Ihannelukija on samalla neitseellinen mutta kuitenkin kirjallisuuden salat suuresti ymmärtävä. Kirjailija haluaa omistaa lukijan ja olla jakamatta häntä muiden kanssa, mutta kaipaa uskottavia perusteluita siitä, että hänen kirjansa ovat parempia ja erityisempiä kuin muut. Hän pelkää sarjalukijaa, joka vie sänkyynsä joka ilta eri kirjan ja miettii siinä samalla jo seuraavaa. Toisaalta häntä harmittaa sekin, jos lukija ei osaa asettaa hänen kirjaansa oikeaan kontekstiin tai ei muuten vain ymmärrä kirjailijan nyansseja. Kauhistus on myös kaiken kokenut lukija, joka analysoi tekstin kylmästi ja kyynisesti. Suhde jää epähenkilökohtaiseksi ja ammattimaiseksi. Lukijan pitäisi innostua, mutta pitää kuitenkin päänsä kirkkaana nähdäkseen, mitä kirjailija on todella halunnut sanoa. Hänen pitäisi rakastaa ja isota kirjaa, mutta olla kuitenkaan vaatimatta, että kirjailijan seuraava teos on piirun vertaa samanlainen.

Kirjailijan suurin pelko on unohdus niin yksilön kuin historiankin mittakaavassa. Oma ainutlaatuinen suoritus on ollut vain yksi muiden joukossa. Siitä ei jäänyt jälkeä.

Kirjat ovat siitä erityisiä kulttuurin artefakteja, että parhaassa tapauksessa ne kestävät aikaa, siis fyysisesti. Kirjoittaessa olisi syytä muistaa, että joku saattaa lukea tuotosta 3000 vuoden kuluttua. Menneisyyden ihmiset saattoivat säilöä kirjastonsa vaikkapa sinetöityyn ruukkuun, josta joku maalainen ne sitten satoja vuosia myöhemmin löysi ja osittain toki tuhosi mutta älysi myös viedä osan museoviranomaisille (miettikääpä niiden kirjailijoiden katkeruutta, joiden teksti on tällaisessa sattumusten sarjassa päätynyt sytykkeeksi kun kaverin luultavasti kehnommat läpät ovat saavuttaneet kulttuuriaarteen aseman). Todella keskeinen kysymys tällä hetkellä onkin: mihin säilöä kirjoja, jotta varmistaa niiden jatkuvuuden? Ei ole mitään takeita siitä, että painokoneiden sylkemät kirjakappaleet pidättelisivät ajan hammasta (esim. saviruukussa) yhtä hyvin kuin käsin tehdyt uniikkikappaleet. Meillä on tietysti volyymi puolellamme ja voimme kehitellä monia rinnakkaisia säilytysratkaisuja ja toivoa jonkin toimivan.

Mikäli kirjat onnistutaan pitämään kirjaimellisesti kasassa vuosituhansien yli, saattaa ratketa kirjailijan ja lukijan suhteen viheliäisinkin pulma.

Ketään kirjailijaa ei arvosteta omana aikanaan niin paljon kuin hänen omasta mielestään pitäisi. Se johtuu siitä, että tämän päivän ihmiset ovat typeryksiä. Mutta kun lukee mitä tahansa kuluneen kolmentuhannen vuoden ajalta, saa huomata, että kirjailijat ovat aina kärsineet aikalaistensa typeryydestä. Tulevaisuutta ei kuitenkaan vielä ole, joten sen varaan uskaltaa laskea toivonsa. Kenties tuhansien vuosien kuluttua maata kansoittavat lukutaidon omaavat olennot, jotka arvostavat ja todella tajuavat 2020-luvun kirjailijoiden sanoja!

Siinäpä motivaatiota! Mutta myös suuri vastuu. Kirjailijoilla on tapana pitää itseään jotenkin syyntakeettomina, koska heidän työllään on näennäisesti niin vähän merkitystä. No. Ensinnäkin kyllä kirjallisuudella on merkitys – ainakin negatiivinen. Kirjallisuus nimittäin ei ilmene vain ideoiden maailmassa, vaan kuten kaikella muullakin, sillä on materiaalinen perusta: se vaatii toteutuakseen ainetta ja energiaa, joita molempia ihmiskunta kerskakuluttaa muutoinkin. Mutta älkäämme menkö siihen, koska se vetää huomiomme pois omasta navasta, joka on tarkastelumme keskiössä.

Olkoon kirjailijan työn keskeinen kysymys vuodella 2024: mitä haluat sanoa vuoden 4024 (no, silloin lienee toisenlainen ajanlasku) lukijalle ja onko se varmasti sanomisen arvoista.

Kirjailijan ja lukijan lämmin suhde

Koska Katkerien kirjailijoiden liitto on lyhyessä ajassa multiploinut jäsenmääränsä ja saanut lukuisia alajaostoja, katson mielekkääksi ottaa kantaa e-lainauskorvausesityksen läpimenoon eduskunnassa. Muistamme, että Näyttelijäliitto pääsi jostain helvetin syystä lisäämään esitykseen ajatuksen siitä, että äänikirjan lukija saisi vastaisuudessa kuunnelluista kirjoista tekijänoikeuskorvausta siinä missä (katkera) kirjailijakin.

Virallinen kannanotto on kuten esitetään seuraavassa:

Kulttuuriministeri: Fuck you.

Näyttelijäliiton puhis: Fuck you.

Kok, PS, RKP, KD: Fuck you, fuck you, fuck you, fuck you.

Näyttelijät ja äänikirjojen lukijat: You’re cool.

E-lainauskorvausesityksen takia ei missään nimessä kannata nousta barrikadeille. Lapuan liikkeen johtama hallitus tehtailee jatkuvasti paljon julmempia ja epäinhimillisempiä hyvinvointivaltion heikennyksiä – choose your battle. Lisäksi äänikirjoista saatavat korvaukset ovat niin mitättömiä, ettei moisten pennosten vuoksi kannata alkaa kinata. Mutta ihan periaatteen vuoksi on tehtävä selväksi, että äänikirjan lukija ei ole tekijä. Ja se ken sellaista väittää, joutukoon katumaan.

Katkerien kirjailijoiden liitto suosittelee jäsenilleen kahta toimintamallia. Helpoin on yksinkertaisesti kieltää kirjan tekeminen äänikirjaksi. Katkerasta kirjailijasta toki tuntuu kivalta mitä enemmän hänen kirjojaan kulutetaan. Sanavalinta on tahallinen, sillä äänikirjoja todellakin kulutetaan. Oletteko lukeneet arvioita, joita on tehty äänikirjan perusteella? Ihmiset eivät keskity kuuntelemiseen samalla tavalla kuin lukemiseen. 90 prosenttia äänikirjojen soittoajasta käytetään tiskaamiseen, netittämiseen ja nukkumiseen. Koska ihmiset vittu multitaskaa, jos niillä on siihen pieninkin tilaisuus! Äänikirja on kirjailijalle kaikin puolin nöyryyttävä konsepti, oma hieno teos muutetaan satukasetiksi, jonka joku pikakelaa läpi ja sanoo sitten lukeneensa kirjan. Ei ole lukenut.

Näkövammaisten kulttuuripalveluna äänikirjat ovat tietenkin eri juttu. Ongelmaa ei ollut niin kauan kuin Celia pyöritti valtaosaa äänikirjahommasta. Kaupallisten toimijoiden mukaantulo luonnollisesti on lisännyt valikoimaa, joka nyt on tarjolla myös näkövammaisille. Siinä on vaan yksi ongelma ja se on kaupallinen toimija itse. Kaikesta tulee paskaa, kun joku alkaa tehdä voittoa. Se on luonnonlaki.

Liitollamme on toinenkin, kenties rakentavampi vaihtoehto yhteistyöhaluisemmille ja -kykyisemmille jäsenille. Heikki Määttänen kuoli 2002. Jos hän luki kirjasi, onneksi olkoon (kivat sulle Tolkien). Mutta koska hän ei tule lukemaan uusia kirjojasi, voit aivan hyvin tehdä sen itse. Näyttelijä on saanut vuosien koulutuksen äänensä käyttämiseen. Se tarkoittaa sitä, että hän pystyy lukemaan kirjan miellyttävällä äänellä ja hyvällä tekniikalla. Mutta miten ikinä hän sen lukeekaan, hänen tulkintansa tulee kirjan (eli sinun) ja lukijan väliin. Äänikirjan lukeminen itse on tulkinnan hallitsemista ja vahvistamista ja aivan normaalia kontrollihakuisuutta.

Äänen käyttämistä voi opetella ja se on sitä paitsi hyvin tyydyttävää. Pane kustantajasi maksamaan sinulle puhevalmentaja. Parhaassa tapauksessa löydät opettajan, joka johdattaa sinut oman äänesi luo kaikilla mahdollisilla tavoilla. Äänenkäyttäminen on varsinkin meidän kulttuurissa kytköksissä häpeään (tai ei-häpeään), jota onkin jo KatKi:n luentosarjassa käsitelty. Ääntään harjoittaessa pääsee tutkimaan myös omaa psyykeään. Se on hyödyllistä jokaiselle, varsinkin jokaiselle kirjailijalle.

Sitä paitsi, vain sinä itse voit tuoda äänikirjaan juuri sen oikean vittumaisen sävyn ja painotuksen.

Liiton klassisesta ulkoasusta on vastannut Häiriköt-päämaja.

Viisaan vanhemman tavoin minäkin rakastan Katkerien kirjailijoiden liiton jokaista jäsentä, mutta aina en voi olla meistä varauksettoman ylpeä. Eräs tällainen hetki elettiin taannoisessa kirjallisuuspalkintotilaisuudessa. Kun lavalle astui kotimaan vaikutusvaltaisin kirjallisuuskriitikko, aplodien asenteellisuudesta saattoi tosiaankin päätellä, että puolet yleisöstä koostui jäsenistömme edustajista.

Liittomme kolmannessa luennossa keskityn meille kaikille niin rakkaaseen ja raskaaseen aiheeseen, Antti Majanderiin, ja empatiatyöskentelyyn, jota kipeästi tarvitsemme häneen kohdistuvien tunteiden käsittelyssä. Eräs kollega oli sitä mieltä, että ei – tarvitaan vihanhallintaa. Mutta viha kannattaa aina mieluummin kanavoida kuin hallita eikä sitä missään nimessä pidä haaskata.

Empatia on kirjailijalle elintärkeä taito. Toisaalta psykopaatit ja narsistitkin ovat hyvin taitavia asettumaan toisen asemaan varsinkin silloin, kun he voivat hyötyä siitä itse. Mutta kaikki eivät voi olla psykopaatteja. Heitä on vain muutama prosentti väestöstä eivätkä he yleensä päädy kulttuurialoille, vaan johtotehtäviin ja politiikkaan. Harvalle meistä siis jää muuta vaihtoehtoa kuin harjoittaa myötäelämisen taitoa, mikäli haluamme kirjoittaa jotain vitun samaistuttavia henkilöhahmoja.

Meillä on empatiaa. Se on hyvä, sillä meiltä usein kysytään asioita, jotka eivät millään tavalla liity rationaaliseen osaamisalueeseemme. Meiltä ei esim. kysytä pilkkusääntöjä ja harvemmin halutaan tietää edes dramaturgisista työkaluistamme. Kysymykset, joita meille esitetään, ovat paljon tärkeämpiä. Mutta ei yritetä väistellä päivän aihetta enää pidempään!

Antti Majander voi vaikuttaa melko ylimieliseltä ja mielivaltaiselta entiteetiltä. Se ei johdu hänen persoonastaan, vaan siitä, että valta aina jossain määrin huonontaa ihmistä – ja ennen kaikkea se saa hänet näyttämään huonommalta toisten silmissä. Yritin eräälle kollegalle sanoa, että Anttikin on joskus ollut pieni lapsi. Kollega väitti, että ei, vaan hän on syntynyt keski-ikäisenä valtaa väärinkäyttävänä miehenä. Tätä mielikuvaharjoitusta voi kuitenkin kokeilla, jos katkeruus ei ole liian ylitsepursuavaa.

Puolisoni muistuttaa minua usein siitä, että Antti Majander olisi voinut valita toisin. Hän olisi voinut käyttää elämänsä johonkin muuhun, mutta hän valitsi omistaa elämänsä kirjallisuudelle. Hän on osa yhteisöämme, osa ekosysteemiämme, ei vihollinen. Vahvassa ekosysteemissä keskitytään elämän ylläpitämiseen ja kukoistukseen. Onkin päätähuimaavaa ymmärtää, miten hienoa taidetta tekisimme, mikäli käyttäisimme voimavaramme luovuuteen emmekä turhanpäiväiseen vihaamiseen. On tietysti harmi, ettei niistä mestariteoksista siltikään kirjoitettaisi Hesarissa. Ainakaan tarpeeksi.

kok, ps

Minun ja taiteilijatyöparini Haapojan toimittama Nuppukirja (2020), jota Helsingin Sanomat muuten ei noteerannut mitenkään, mutta se on ymmärrettävää, sillä kirja tapahtui kuvataiteen alueella, joka kiinnostaa mediaa huomattavasti vähemmän kuin kirjallisuus, on alaotsikkonsa mukaisesti maallisen elämän käsikirja. Filosofi Elisa Aaltola antaa teoksessa käytännön neuvoja siitä, miten kasvattaa empatiaa.

Empatiaa voi kehittää lukemalla kaunokirjallisuutta, aktiivisesti kuvittelemalla itsensä muiden asemaan, tutustumalla muiden yksilöiden tarinoihin, hankkimalla faktatietoa koskien muiden elämää ja taustoja, harjoittamalla mielen reflektiivisiä tasoja esimerkiksi tietoisen läsnäolon kautta, olemalla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, olemalla etsimättä muista itselle välitöntä hyötyä ja arvioimalla kriittisesti tapaa, miten valtasuhteet, itsekkyys ja väärät poliittiset uskomukset voivat vaimentaa empatiaa tiettyjä olentoja ja ryhmiä kohtaan.

Eräs empatiatyökalu on tunnistaa ne kohdat, joissa myötätuntoa kaipaava kohde ja minä (sinä) ovat yhteneväisiä. Kysy itseltäsi, etkö sinä muka koskaan ole selittänyt umpia lampia jostain mistä et mitään tiedä. Antillakin on oikeus olla silloin tällöin edgelordi.

Muuan kirjailija kerran nauroi naamiaisissa henkilölle, joka oli pukeutunut Antti Majanderiksi. Kävi ilmi, että kyseessä oli oikea Antti Majander. Tällainen käytös ei ole suositeltavaa eikä kovin kivaa.

Katkerien kirjailijoiden liiton toisen kurssikirjeen otsikko on vapaasti muisteltu ja suomennettu käännös Niko Hallikaisen Petrolio-esityksestä ja viittaa siihen, että tänään käsittelen voittamista. Voittaminen on kuitenkin varsin harvinaista, joten oikeastaan käsittelenkin huomattavasti yleisempää ilmiötä: ei-voittamista, eli tappiota. Siitähän tässä koko hommassa pitkälti on kysymys!

Kirjailija ei päässyt messuilla isolle lavalle (ainakaan kaikilla messuilla ja kaikille isoille lavoille), hän ei saanut kutsua linnan juhliin eikä voittanut Finlandiaa tai edes mitään muuta palkintoa tai ei ainakaan kaikkia. Lannistuneena hän vihalukee tohtori Jenni Haukion elämäkertaa ja jos tilanne oikein pahaksi eskaloituu, runoja. Kirjailija vihjailee lopettavansa kirjoittamisen, moukat eivät ansaitse hänen ainutlaatuisia teoksiaan. Nyt riittää. Hän ryhtyy siivoojaksi, kunnes väkijoukot, raadit ja omat ja muiden kustantajat kantavat hänen kotiovelleen kultaa ja mirhamia, polvistuvat hänen eteensä ja anovat häntä jatkamaan kirjallista tuotantoaan.

Kirjailijan omaiselle syksy on vuoden paskinta aikaa, varsinkin jos syksy profiloituu kirjasyksyksi. Omaisten on hyvä yrittää olla liikaa turhautumatta. Sen sijaan rakentava keino on tarjota kirjailijalle pieniä voittoja! Jos hän sanoo, että appelsiinilla on napa, on viisasta myötäillä. Omaiset, jotka eivät ymmärrä tätä, ovat suuressa vaarassa päätyä kirjailijan teoksiin (joita hän kaikesta huolimatta aikoo tehdä jatkossakin) pikkumaisiksi ja anatomiaa taitamattomiksi niupottajiksi vääristeltyinä. Ja vaikka he tietävät, että tuo ihmishirviö tulee heistä jotain hävytöntä joka tapauksessa kynäilemään, kannattaa välttää turhia konflikteja.

Kirjailijan persoonaa voi parhaiten ymmärtää tarkastelemalla häpeää. Pystyäkseen kirjoittamaan mitään julkaisemisen arvoista on jatkuvasti ylitettävä oma häpeäkynnys. Jotkut saattavat erehtyä luulemaan, ettei heillä tällaisen harjoituksen vuoksi ole häpeää ollenkaan. Se on virhe. Kukaan ei ole samanlainen häpeäpalleroinen kuin kirjailija.

Kaisa Peltolan Häpeän alkemia

Kirjailijan elämän tärkeä kiintymyssuhde on tavalla tai toisella epäonnistunut. Hän ei ole tullut kohdatuksi ja rakastetuksi omana itsenään. Koko kirjailijan ura on tämän häpeän ja surun kompensoimista. Asettamalla näytteille sielunsa syöverit, häpeällisimmät salansa, hän haluaa paljastaa, kuka todella on, ja tulla hyväksytyksi ja juhlituksi juuri tänä ainutkertaisena ihmeenä.

Koemme julkisen tunnustuksen suurena äitinä, tai kuten eräs ystäväni sanoi, Suurena Tissinä, jonka haluamme kääntyvän puoleemme. Kiinnittymällä julkiseen tunnustukseen me valitettavasti vain toistamme kiintymyssuhdetraumaamme, sillä tämä suuri äiti on kaikkea muuta kuin turvallinen. Ja tiedämme sen! Mutta pienen lapsen tavoin toivomme, että olisimme väärässä. Samalla aikuinen meissä heittäytyy defensiiviseksi jo ennen kuin Suuri Tissi on edes huomannut meidän tosihienoa juttua. Tässä tiivistyy se, mikä tekee kanssamme elämisestä helvetillistä, varsinkin meille itsellemme.

Voittamiseen liittyy yleisestikin ottaen suurta häpeää. On jollain tavalla noloa haluta voittaa. Ainakin jos kyseessä ei ole kilpaurheilu. Nolous syntyy siitä, että paljastaa halunsa kohteen ja altistaa itsensä tätä myöten haavoittumiselle, koska totta vitussa se sattuu kun ei saa sitä, mitä haluaa. Niinpä onkin turvallista valehdella, että ei niin välitä voittamisesta. Vaikka kaikki tietävät, että se ei ole totta.

Voittaminen on kivaa hetken aikaa, mutta sitten alkaa taas harmittaa. Kuten eräs hyvin paljon saanut kollega hiljattain minulle sanoi: ”Mikään ei ikinä riitä.” Pian sen jälkeen kustantamon edustaja vei hänet rauhoittumaan. Voittaminen voi olla jopa haitallista, sillä voittaminen ruokkii egoa, ja kuten tiedämme, ego johtaa kärsimystä. Oman onnellisuuden sitominen asioihin, joihin itsellä ei ole mitään valtaa, on varmin tie ikuisesti onnettomaan elämään. Toisaalta – onnettomasta elämästä voi kirjoittaa jänniä kirjoja!

Kirjailijan spontaani reaktio

Katkerien kirjailijoiden liiton ensimmäisessä alustuksessa käsittelen vihamielisyyttä, ja ketäpä sitä vihaisi enemmän kuin kaltaistaan. Se on ihan luonnollista, mutta kuten monet muutkin luonnolliset asiat, se näyttää huonolta, jos sen tekee julkisesti.

Kollegoiden haukkuminen julkisesti on kuin kusisi uima-altaaseen ja tekisi siitä ison numeron. Se vaikuttaa pelkästään ääliömäiseltä, saa aikaan hermostunutta ulinaa eikä lopulta juurikaan vaikuta vedenlaatuun varsinkaan positiivisesti.

Jotkut kirjailijat ojentavat toisiaan lehtien palstoilla, toiset tekevät sen ”ovelammin” omien kirjojensa sivuilla. Se on hyvin viihdyttävää, totta kai, mutta onko se kumminkin melko uncool? Valitettavasti on. Ylipäätään kirjallinen omien aikalaisten ruotiminen on vähän niin ja näin. Miettikää nyt vaikka Danten Jumalaista näytelmää. Kuinka relevantilta se infernaalinen namedroppailu tuntuu nyt muutama sata vuotta myöhemmin? Niinpä.

Yksin omien ajatusrakennelmiensa kanssa nyhrätessä turhautumisen tunteelle ei tietenkään voi mitään. Tai voi sille sen, että tekee jotain järkevää tai nautinnollista, mutta kuka jaksaa sellaista koko ajan. Turhautumisesta seuraa helposti aggressio. Vihassa sinänsä ei ole mitään pahaa, mikäli sen osaa valjastaa viisaasti, mutta sellaiseen pystyy vain pitkällä ja kurinalaisella harjoituksella. On valitettavan tyypillistä, jos toki ymmärrettävääkin, suunnata viha, eli heittaaminen niin kuin sanotaan, lähellä olevaan maaliin, koska siihen saattaa vaikka vahingossa osua. Lukijoita, kustantajaa, mediaa tai oman uran mahdollistajia ei kuitenkaan välttämättä uskalla uhmata, koska siitä voi seurata ikävyyksiä. Niinpä monelle tulee mieleen suunnata aggressio muihin kirjailijoihin ja heidän tekeleisiinsä. Tätä saatetaan naamioida kriittisyydellä kirjoja kohtaan, mutta oikeasti siinä on kyse siitä, että kollega vituttaa siksi, että se on saanut jotain, mitä minä en ole saanut.

Mutta. Jos kysyt kirjailijalta, onko hän saanut enemmän kuin joku muu tai edes tarpeeksi, hän ei todellakaan myönnä. Aina joku muu on saanut enemmän. Aina. Kirjailijalle ei riitä mikään. Aivan jokaisen kirjailijan mielestä toisen saama enempi huomio on aiheetonta tai vähintään liioiteltua. Se huomionsaaja ajattelee samoin jostakusta toisesta. Jos tämä ei pidä paikkaansa yhtenä päivänä, kyllä se jo seuraavana pitää.

Niinpä on lohdullista pitää mielessä tämä: kukaan ei ole tyytyväinen. Ei siis kannata kadehtia. Varsinkaan ei kannata kääntää kateutta vihamielisyydeksi, vaikka se onkin mukavampi tunne.

Resurssiaggressiivisen kirjailijan kouluttamisessa on tärkeintä se, että kirjailija saa aina jonkin palkinnon, vaikkei saisi sitä palkintoa, jonka juuri sillä hetkellä haluaa. Aggressio on hyvä oppia tunnistamaan jo varhaisista merkeistä, jotta sen eskaloitumista voi ennaltaehkäistä.

Miksi vihailu sitten ei kannata, saatat kysyä. Sehän on mitä viihdyttävin tuntemus ja sitä paitsi on niin ihanaa puhua paskaa jostain oikein ärsyttävästä tyypistä, joka ei ehkä oikeasti ole kovin ärsyttävä, mutta on kiva leikkiä jonkun toisen kanssa, että se olisi oikeasti ärsyttävä, niin molemmat voivat kieltää kateutensa. No, ensinnäkään se ei ole kovin rehellistä. Jos haluamme tavoitella totuutta, niin kuin meidän tulisi, emme voi olla epärehellisiä itsellemme. Harmi!

Entäpä minä itse? Mitkä ovat vaikutteet näiden lauseiden takana? Ettei tämä vain olisi niin moneen otteeseen laskostettua aggressiota, että sitä erehtyy itsekin luulemaan joksikin söpömmäksi? Voihan se olla, että vain kuvittelen motiivini katharttisiksi ja kätken muita kohtaan tuntemani vihan, kateuden ja halveksunnan itseironian kaiken peittävään kaapuun.

Vilpittömästi: milloinkaan en ole tuntenut niin paljon sympatiaa ja hellyyttä kollegoitani kohtaan kuin tänä syksynä. Tämä kaikki tulee rakkaudellisesta kammiostani. Ja kun puhun sinusta, puhun minusta. Me olemme yhtä.

Kukaan muu maailman ihminen kuin toinen kirjailija ei usko, että teet kovasti töitä silloin kun makaat sängyssä läppäri sylissäsi, käsi karkkipussissa tai jossain vielä arveluttavammassa paikassa ja tuijotat tyhjyyteen. Pidä tämä mielessä aina.

Kuten kaikki kirjailijoiden omaiset tietävät ja ketkään muut eivät oikeastaan välitä, kirjailijat ovat aivan oma ihmislajinsa. He ovat samanaikaisesti maailman(eniten)tuskaisia ja kaikista omahyväisimpiä yksilöitä, heissä ääretön herkkyys yhdistyy tavattomaan yksiulotteisuuteen. He eivät mukamas piittaa auktoriteeteista, mutta heitä hierarkkisempia ihmisiä ei olekaan. He ovat pikkumaisia ja mahdottomia ja heidän pitää aina saada olla eri mieltä. He ovat introverttejä, joiden drug of choice on huomio. He ovat hyvin lapsellisia, hyvin, hyvin lapsellisia.

Onko kirjailijoissa mitään hyvää? No. Kyllä… He eivät ole tylsiä. Eivätkä yleensä kovin tyhmiä – toisaalta heidän ei myöskään tarvitse todistella älykkyyttään kuten vaikkapa muusikoiden, koska heitä pidetään automaattisesti älykkäinä. He osaavat kielioppisäännöt (ja jos eivät osaa, onnistuvat vakuuttamaan muut siitä, että virheet ovat tarkoituksellisia)! Monet heistä ovat hyviä kuuntelijoita, mikä voi tuntua viehättävältä, kunnes löytää itsensä romaanin sivuilta näyttämässä totaalisen idiootilta (tämä on ongelma vain siinä tapauksessa, että lukee kirjailijan tuotoksia).

Virallisella Kirjailijaliitolla on kädet täynnä kirjailijoiden yhteiskunnallista asemaa ylläpitäessään – mikä on jokseenkin mahdotonta työtä niin kauan kuin maamme hallituksen keskeisenä agendana on pahuus ja epäoikeudenmukaisuus (eikä mikään ole niin pahaa ja epäoikeudenmukaista kuin kirjailijoiden sortaminen, näin se on, tiedoksi vaan Näyttelijäliitto). Olen kuitenkin itse (sairaalla tavalla) eniten kiinnostunut kirjailijoiden sielullisesta tilasta. Sen vuoksi julkistan tässä ja nyt aloitteeni Katkerien kirjailijoiden liitosta. Liittoon ovat tervetulleita kaikki kirjailijat, jotka ovat saaneet vähemmän huomiota kuin olisivat omasta mielestään ansainneet. Emme kokousta fyysisesti, koska kirjailijoiden kohtaamiset ovat valtavan kiusallisia esim. monista edellämainituista syistä. Sen sijaan aion jakaa Katkerien kirjailijoiden liiton materiaalia täällä internetissä näillä omilla sivuillani. En vitussa mene Tiktokiin. Kenenkään kirjailijan ei pitäisi. Muutenkin olisi parasta pysyä pois sosiaalisesta mediasta, mutta sittenhän olisi tosi vaikea tietää, mitä muut minusta puhuvat.

Hankkeeni tähtää kirjailijan kasvuun ihmisenä, mikä tosin saattaa tehdä kirjailijasta entistä sietämättömämmän yhteisön silmissä. Uskon myös, että katkeruuden voi valjastaa luovuuden käyttöön tai ainakin käsitellä sitä tavalla, joka ei estä luovaa työtä ja heikennä sen laatua. Muistakaamme, että vain onnistuneella (tai tosi pahasti epäonnistuneella) luomisella on mahdollista saada huomiota. Tämä toimikoon motivaattorina.

Palaan tulevina viikkoina jokaista kirjailijaa syvästi koskettaviin teemoihin kuten kateus, tunteet kriitikoita kohtaan ja kateus. En tee tätä ensisijaisesti epäitsekkäistä syistä, vaan siksi, että minäkin haluan joskus kirjoittaa jotain, millä ei ole yhtään mitään merkitystä.

Ihmiset tykkäävät lukea tarpeettomia tekstejä. Aion itse lukea mm. tämän jutun, vaikken edes käytä irtoripsiä.