Laura Gustafsson

todellisuus sellaisena kuin se minulle näyttäytyy

Author: Laura Gustafsson (page 1 of 11)

Valtionkirjailija 10/2022

Lokakuu kului lähinnä sairastaessa ja sairaita lapsia hoivatessa. Kaamea kuukausi, ainakin työn näkökulmasta. Palasin kirjan pariin vasta kun kuu veteli jo viimeisiään. Kerrankin maltoin ensin lukea koko käsikirjoituksen ja tehdä vain pieniä huomioita marginaaliin. Tekstin lukemisen jälkeen epävarma ja hermoileva oloni hieman helpotti. Alkoi tuntua siltä, että tämähän toimii. Joskin kyseessä on ehdottomasti ilkein romaanini. Konekivääritulitusta, välissä pieniä lataustaukoja, sitten vedetään taas. Se ei ole kirja, jota kukaan haluaisi. Mutta se on kirja, jonka kaikki ansaitsevat.

Olin pari päivää terveenä ja toimin porsassyöttinä

Syksyn ensimmäinen apurahapäätös saapui, se oli negatiivinen. Huolestuttaa, koska kyseinen säätiö on aikaisemmin tukenut minua toisin kuin ne kaksi, joilta vielä päätöstä odotellaan. Taikella olisi nyt kohdeapurahahaku päällä. Sitä voi saada about 4000 euroa. Mutta hintana on se, että ei voi hakea samaan projektiin muuta rahoitusta Taikelta. Eli jos hakisin ja saisin touhutonnit seuraavaan kirjaan, en voisi ensi vuonna hakea taiteilija-apurahaa vuodelle 2024, koska silloinhan teen yhä sitä samaa kirjaa. Ei sillä, että kummankaan saaminen olisi mitenkään varmaa, todellakaan. Ensi vuoden rahoitukseni on: kaksi kuukautta työskentelyapurahaa Huorasadun sarjakässärin kehittelyyn ja se, mitä saan uuden romaanin äänikirjaksi lukemisesta (muistaakseni 200 euroa valmiilta tunnilta). No, something’s got to give.

Kärsin tänä vuonna yllättävän isosta kirjamessu-fomosta. Silloin kun edellinen kirjani ilmestyi, messut peruttiin. Olin jotenkin niin tympääntynyt kaikkeen, että se sopi minulle hyvin. Nyt mulla ei tietenkään ollut syytäkään olla mitään missään, mutta silti tuli vähän ärsyttävä olo. Ja sitten ärsytti se, että on niin pikkumainen, että ärsyttää, koska oikeasti ei ole mitään syytä ärsyttää. Kivaa oli se, että pääsin haastattelemaan Elisa Aaltolaa Varjokirjamessuille. Ihana tapahtuma, saa käyttää vaikka koko tunnin keskusteluun (en edes muistanut, että voisi pyytää kysymyksiä tai kommentteja yleisöltä). Haastattelen Elisaa uudestaan Rosebudin Sivullisessa lauantaina 26.11. klo 14. Elisa on upea puhuja, born to mesmer.

Eräs kollega, jota en ennestään kovin hyvin tuntenut, pyysi minua kanssaan kirjeenvaihtoon. En voi kertoa asiasta vielä enempää, mutta sen verran vihjaan, että tämä muistuttaa makaaberia joulukalenteria. En tiedä vielä, tulemmeko avaamaan kirjeenvaihtoa julkiseksi tai tekemään siitä jonkinlaista yhteenvetoa, mutta varmasti se tulee vaikuttamaan ainakin omaan kirjoittamiseeni.

Sain vanhalta kustantajaltani viestin, että Kirjavarastolla on liikaa kappaleita teoksistani ja ne tuhotaan. Hetken aikaa harkitsin jokusen kirjalaatikon tilaamista. Luulen, että minulle tulee kuitenkin halvemmaksi ostaa muutama kirja vaikka ensi vuoden messujen alelaarista. Jos koen niitä tarvitsevani. Tuhlaaminen on synti, nämä tilanteet pitäisi ennaltaehkäistä, tehdä mieluummin pienempi painos ja tilata lisää, jos on tarpeen. Mutta tiedän toki, että se ei ole aikaisemmin ollut välttämättä kustannustehokkain vaihtoehto. Kiva tietenkin, että kirjoihini on uskottu. Ei niitä varmaan ole helppo myydä. Eivät ole mitään hyvän mielen tarinoita.

Olen koko viikon yskinyt, ulkoillut muusani kanssa ja käynyt romaanikässäriä läpi täikammalla: siirrellyt kappaleita, muokannut lauseita kauniimmiksi, poistellut ylimääräistä. Vähän alkaa väsyttää. Olisi kiva heittää joku pirtsakka loppukaneetti, mutta ei ole. Tänään tein laadunvalvontaa ja kuuntelin Syndikaatin Muoti-jakson. Omasta mielestäni se oli hulvaton. Emilian kanssa podcastaamisessa on jotain samaa kuin siinä kun lapsena nauhoitti kasetille jotain sekoilua kavereiden kanssa. Aikuisuus on siistiä kun voi tehdä samat jutut kuin kersana mutta isommassa mittakaavassa ja ennen kaikkea kutsua sitä työksi.

Ihanan Kikka!-elokuvan ensi-ilta

Valtionkirjailija 9/2022

Koska kesä meni miten meni, en olisi uskonut pysyväni kirjan suhteen aikataulussa. Onnistuin kuitenkin lähettämään toisen luonnoksen kustannustoimittajalle vielä tämän kuun aikana. Olisin voinut tuntea pienimuotoista voitonriemua, mutta monet onnistumiseen liittyvät tunteet ovat minulle vaikeita. Se voi Hesarin Oletko aina tehnyt kaiken elämässäsi väärin -jutun mukaan kytkeytyä perfektionismiin. Yritän tällä hetkellä päästä irti tavastani parjata itseäni, jos teen jotain (usein toissijaista, esim. urheilemista) mutta en kykene tekemään sitä mielestäni tarpeeksi hyvin. Ehkä se pitää ratkoa ennen kuin kuvitteleekaan voivansa tuuletella suoriutumista. On kyllä tosi ihmeellistä, joskin myös täysin itsestäänselvää, että ihminen ei pysty tekemään mitään, mihin ei usko pystyvänsä. Teakissa harjoittelin kuusi viikkoa käsilläseisontaa, mutta en oikeasti koskaan uskonut, että tulisin seisomaan käsilläni (en ehkä myöskään halunnut seistä käsilläni, se on luonnotonta herrajumala). On siis ilmeistä, että en koskaan oppinut seisomaan käsilläni. Musta se on aika hieno saavutus siihen harjoittelumäärään nähden.

Osaan kyllä olla tyytyväinen tekemiseeni. Tosin silloinkin tunteessa on jokin likainen vivahde, joka vihjaa, että ei ehkä kannattaisi ja odotahan vain. Olen onnekas, koska minulla on kotona esilukija, joka jaksaa lukea käsikirjoituksesta useita versioita. Hra T:n kommenttien ansiosta kirjoihin ei jää typeriä virheitä (kaloilla on tietenkin kidukset eikä keuhkoja, vuosituhannen vaihteessa ei voinut heittää kahvakuulaa turkisliikkeen ikkunan läpi, koska kahvakuulia ei ollut) ja muutenkin on huikeaa voida keskustella jostain niin yksityisestä, jostain, joka on vielä osittain piilossa sisälläni. Välillä kyllä mietin, että hän ei ole kovin objektiivinen. Ja hyvä, että mietin, koska on olemassa pariskuntia, jotka näkevät toisensa täysin nerokkaina ja lietsovat itsensä ja toisensa uskomaan tähän nerouteen, joka ei sitten kuitenkaan välttämättä aukene ulkopuolisille. Hmm, kuvailin juuri minun ja Teriken suhteen, mutta sillä erotuksella, että se nerous on kyllä ihan objektiivista. Ainakin hänen kohdallaan. En ole aikaisemmin luetuttanut kässäreitäni kellekään, jolle ei makseta siitä, koska onhan se aivan helvetillinen rupeama käydä läpi jonkun keskeneräistä kirjaa.

On minun kiittäminen Hra T:tä muustakin kuin anekdooteista (varsinkin autoihin liittyvistä) ja idioottimaisuuksien karsimisesta. Dialogissa toisen kanssa on paljon mahdollisempaa löytää uusia ajatuksia. Puheen kautta myös pääsee käsiksi alitajuiseen toisin kuin pelkällä ajattelemisella, vaikka tämä ristiriitaiselta kuulostaakin.

Kerrankin hienosta kuvasta on kiittäminen Riikka Hesseä.

Sain Otavalta luvan ja toimeksiannon lukea teokseni äänikirjaksi. Siitä tulee jännittävää. Jos kuuntelijat vihaavat luentaani, voin ajatella, että he vihaisivat kirjaakin, koska minun luentani on niin lähellä tekstiä kuin voi olla. Äänikirjojen luentaahan ei käsittääkseni mitenkään ohjata, eli lukija joutuu tekstiin perehtymisen lisäksi ohjaamaan itse itseään eikä voi keskustella kenenkään kanssa tulkinnanvaraisista kohdista (voi tietty aina soittaa kirjoittajalle). Joka tapauksessa äänikirjat ovat jo valmiiksi tulkittuja siinä vaiheessa kun kuulija saa ne. Eli ihmisille, jotka kuuntelevat kirjoja, jää sangen vähän itselle tulkinnanvaraa. En suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kukaan, jolla on vaihtoehto, valitsee tämän tavan kuluttaa kirjoja (verbivalinta sopiva tähän). Mulle kirjailijana olisi tärkeää, että tekstini tulkitsee se, joka sen haluaa vapaaehtoisesti ja ajan kanssa tulkita. Eli lukija. Ja että se olisi meidän kahdenkeskinen, intiimi prosessi. (Ja tällä en todellakaan väheksy kirjoja lukevien ammattinäyttelijöiden työtä, jota he tosiaan joutuvat näissä äänikirjahommissa tekemään monen ihmisen edestä.)

Äänikirjan lukemisessa on vain yksi ongelma. Olen Gulliverin retkien viisaiden hevosten maan mukaan nimennyt turvakodissa tapahtuvat osiot otsikolla: Houyhnhnmien maa. Miten saatanassa tuo sanotaan??? Oletan, että Swift on ajatellut nimessä hirnuntaa. Eli ehkä se pitää ajatella vieraana kielenä, jota ei välttämättä ole edes mahdollista lausua ihmisen äänihuulilla aivan oikein. Nämä Houyhnhnm-luvut tuottavat minulle erityistä tyytyväisyyttä. Ekan luonnoksen jälkeen olin vähän hermostunut siitä, että niissä kerronnan veto katkeaa, vaikka mistään juonesta tuskin voidaan tälläkään kertaa puhua. Ne ovat isoja pysähdyksiä, katkoksia, jonkin asian äärellä olemista. Kun ymmärsin, että ne ovat juuri niitä kohtia, joissa konkretisoidaan utopiaa, tajusin, että ne saavatkin olla juuri sellaisia. Ne yhdistyvät aivan eri genreen kuin muu teksti. Hra T sanoi, että olisi arvokasta kertoa niissä vielä enemmän siitä, miten turvakoti oikeasti toimii, mitä siellä oikeasti tehdään, mihin kaikki se aika menee ja ennen kaikkea, millaiseksi suhteet ihmisten ja sikojen, kanojen, lampaiden, nautojen, minkkien, hevosten jne välillä rakentuvat kun niissä aidosti pyritään tasavertaisuuteen. Muunlajisten eläinten turvakotejahan ei ole fiktiossa käsitelty, tyyliin ikinä missään (kertokaa, jos olen väärässä). En voikaan olla kyllin kiitollinen Saparomäelle ja sen perustajalle Eveliina Lundqvistille siitä, että olen saanut viettää niin paljon aikaa tuossa ihanassa paikassa, jonka yhteiskunnallisen kokeilun luonnetta (ja samalla eläinoikeuksien konkretiaa) en ehkä olisi ikinä voinut ymmärtää muuta kuin käytännön kautta. Olen toki saanut sieltä paljon muutakin kuin tämän tiedollisen lahjan. Harvoin olen yhtä onnellinen kuin ollessani Onnin, Paavon tai Lempin ja Lyytin kanssa aamu-usvaisella niityllä puron äärellä tai metsässä, jossa valo siivilöityy lehtikuusien oksien välistä. Eikä haittaa, vaikka ei ole vielä ehtinyt syödä aamupalaa ja varpaat palelevat saappaissa, koska ääreisverenkiertoa ei ole. Syksy ja kevät ovat parhaita aikoja Saparomäessä. Kesällä stressaa liika helle, akuutti palamisvaara (sikaparat) ja ötökät, talvella kylmyys, lumi ja jää, jotka vaikeuttavat asukkaiden mukavaa elämää.

Eilen Ville Malja otti minusta promokuvat Talvipuutarhassa. Ainahan olen saanut työskennellä erinomaisten kuvaajien kanssa, mutta nyt olin kyllä varsin otettu siitä, että mukana oli myös tuottaja Riikka Hesse, joka otti kuvaustilanteessa kannettavakseen tavallaan ei vähempää kuin itsetietoisuuteni: minun ei tarvinnut itse miettiä, onko hiukset naaman edessä tai meikki levinnyt tai vaatteet huonosti ja pystyin keskittymään pelkästään kuvattavana olemiseen. Se oli ihanaa. Ja Ville oli myös niin vitun hyvä. Hän heti kättelyssä selitti (jotenkin täsmällisemmin), että otetaan sellaista hiukan synkkää, missä kuitenkin on myös valoa ja ”ei ihan bläkkistä”. Ja sehän on just se, mihin aina pyrin.

Ajattelin, että teen kaikenlaista tuottavaa sillä välin kun Jaakko käy läpi tekstiäni, mutta oikeasti olen lähinnä keskittynyt sosiaaliseen elämään, äitinä olemiseen ja kirjoihin (onhan tuossa jo itse asiassa aika paljon). Luin Jussi Moilan Tuntemattoman, joka oli hieno kirja vanhemmuudesta, mielenterveydestä, työstä, parisuhteesta ja ylisukupolvisuudesta, mutta miehen näkökulmasta. Ja nimenomaan silleen, että se mies ei ole se ihmisen normi, tyypillinen yleisihminen tai yleisinhimillinen, vaan poikkeava, outo, tuntematon. Nyt luen Susanna Hastin Ruumis/huoneet, joka on vaan hurja enkä halua sanoa vielä mitään.

Kirjoitustyön todellisuus.

 

Valtionkirjailija 8/2022

Löysin internetistä piirroksen, jossa hahmoteltiin, miten kaksi ihmistyyppiä mieltävät (työ)ajan. Siinä puhuttiin johtajan (manager) ja tekijän (maker) aivoista. Ensinmainituilla saa aikaan tosi paljon juttuja, koska ne ovat tehokkaat. Jälkimmäisilläkin saa aikaan, mutta se on paljon hitaampaa ja vaivalloisempaa. Omat aivoni ovat tätä vähemmän tehokasta tyyppiä. Tässä internetin kuvassa, josta saatan muistaa kaiken väärin ja siis referoida päin honkia, osoitettiin, että tekijäaivoinen ei pysty viipaloimaan työaikaansa kovin pieniin palasiin, päivän pilkkominen onnistuu korkeintaan kahteen osaan. Esimerkiksi lounaalla käyminen tuhoaa työpäivästä vähintään puolet, koska ennen sitä ei pysty kunnolla aloittamaan eikä sen jälkeen välttämättä ehdi. (Hra T kommentoi työaikatauluani näin: ”Ensin et tee mitään. Sitten yhtäkkiä sulla on valmis kirja.”) Tämä aivojen tarpeita koskeva oivallus oli hirveän hyvä, kuten jokainen itseymmärrystä lisäävä oivallus aina. Ei tarvitse tuntea riittämättömyyttä, jos ei pysty tekemään kirjoituspäivinä mitään ekstraa. Elokuussa jaoin työaikani siten, että lapsettomina viikkoina pelkästään kirjoitin ja kirjoitinkin ihan hemmetisti. Lapsiviikkoina tein sen verran muita asioita kuin ehdin, mutta en yrittänyt kajota kässäriin. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että kirjoittaminen vanhakantaisessa perhemallissa olisi minulle hyvin raskasta. Eli: työtä ja perhettä ei voi yhdistää, ne pitää erottaa.

Elokuun alussa oli sellainen olo, että työkykyni ei tule koskaan palautumaan. Menin niinkin pitkälle, että peruin yhden luennon. En ole melkein ikinä perunut mitään. Kuitenkin sitten drugs began to take hold ja yhtäkkiä olo tuntui aivan hämmästyttävän NORMAALILTA. Kuin olisi haudasta noussut (toki kuluneiden kuukausien aikana mulla nousi pintaan aika hirveää paskaa, mutta siinäkin on kivempi uiskennella kun on vähän pirtsakampi fiilis). Olen saanut rehattua kirjan toista luonnosta jo yli puolenvälin ja olen toiveikas, että tekele valmistuu syyskuun kahden (tai käytännössä 1,5 koska menen Saparomäkeen) työviikon aikana niin hyväksi, että sen kehtaa lähettää kommentoitavaksi. Sen jälkeen onkin jäljellä enää viimeinen kierros (ja tietysti loputtomasti oikolukua ja sitä EI SAA tehdä viinilasi kädessä).

Hyvinvointivalmentajani Bobby.

Laadimme J:n kanssa kirjaan takakansitekstin. Ei ole ikinä mennyt yhtä smoothisti se homma – myös siis siltä kannalta, että tekstin tekeminen oli harvinaisen helppoa, eli on tässä vaiheessa itselläkin hyvä käsitys siitä, mitä on tulossa.  Helppous johtui toki myös siitä, että J teki hyvän mallin, jota oli mielekästä muokkailla. Joskus kadehdin itseltäni Korpisoturin premissiä (”mies odottaa maailmanloppua ja maailmanloppu tulee”), mitään yhtä nasevaa tuskin saan enää koskaan aikaan. Mutta se on helt okej, nasevuus sopiikin paremmin twitteriin ja muuhun epäelämään.

Aina jossain vaiheessa kirjoitusprosessia tulee olo, että tämä jää viimeiseksi kirjaksi, tämän jälkeen ei ole yhtään mitään sanottavaa. Sitten pitää hakea apurahoja. Mulla on jo hetken kehkeytynyt yksi idea ja kun muotoilin sen hakemukseen, se olikin varsin inspiroiva. Aikalailla samoja aihepiirejä koluan kuin ennenkin, kieli&väkivalta&ruumis olisivat taas keskiössä. Kysymys, jota haluan käsitellä on omakohtainen. Mutta en kyllä helvetti enää ikinä kutsu mitään autofiktioksi, that did not go well the last time… Pitchasin idean jo kustantamoonkin kun kävin siellä muissa asioissa.

Olen tosi onnellinen uudesta kustantajastani. Olin toki onnellinen vanhastakin, ei sillä. Mutta nyt on tämän aika ja täällä on ne ihmiset, joiden kanssa haluan tehdä töitä ja joihin voin luottaa. Likessä mua ihastuttaa erityisesti se, että se on niin oma paikkansa. Eikä se tule pelkästään virtaviivaisesta kustannusohjelmasta vaan ennen kaikkea ihmisistä, jotka ovat rakentaneet kustantamoa pitkään ja rakkaudella. Kyllä minua epäilytti se, että Liken omistaa Otava, josta mulla oli suoraan sanottuna ei niin positiivinen ennakkoluulo (tämähän olikin tosi suoraan sanottu). Ajattelin, että Otava haluaa vain sulattaa pienemmät talot itseensä ja kasvaa niin kuin joku valtaisa ameeba, kunnes omistaa kaiken eikä kilpailua ole ja sitten voikin tehdä ihan mitä huvittaa ja vitut kirjoista. Mutta ei se onneksi ihan niin olekaan. Olen saanut vähän tutustua Otavan ihmisiin ja on kyllä tullut sellainen olo, että kirjojen ja kirjallisuuden takia he siellä ovat. Aikaisemmin kun tein joitain pieniä yhteistöitä Otavan kanssa, koin vieraanvaraisuutta ja hyväntahtoisuutta (jopa ja ehkä varsinkin silloin kun yksissä juhlissa eräs nimeltämainitsematon graafikko esitteli mut lukuisia kertoja eräälle sanotaan nyt vaikka “AP:lle” ja kolmannella kerralla tämä “AP” huomautti, ettei hän ole se henkilö, joksi me häntä luulemme). Nyt tunnen itseni ennen kaikkea tervetulleeksi. On ihanaa alkaa suunnitella kirjan ulostuloa ja kaikkea siihen liittyvää näiden tyyppien kanssa. Ja on joo myös ihan vitun ihanaa, että nyt on varmasti sitä kirjaa myös niissä Suomalaisissa kirjakaupoissa enemmänkin kuin joku yksi näytekappale. Plus vielä yksi ekstrasiisteys, joka on se, että kirjat painetaan Suomessa. Ei mulla tietenkään ole mitään Baltian painojakaan vastaan, mutta pointti.

Uuden (eli yli-seuraavan, uudemman uuden) romaanin kohdalla haluaisin kirjoittaa aihiota samanaikaisesti näyttämölle. Se vaatii sitä, että luovun ajatuksesta, että teatterin tekeminen on (materiaalisista syistä) täysin mahdotonta. Tuntuu, että pitäisi väsätä jotain teatteriin, tekisi hyvää olla konkretian kanssa. Tekisi hyvää ajatella jollain muulla kuin sanoilla.

Tajusin tänään koiran minua ulkoiluttaessa tulevan kirjani lajityypin. Olen vähän voivotellut sitä, pitäisikö tarinan vetää jotenkin paremmin. Mutta ei pitäisi. Kyse on nimittäin utopiaromaanista, sellaisesta valistusaikaisesta konseptista, jossa esitellään erilaisia yhteiskuntamuotoja. Ei kuulosta kovin kuumalta vai? No voi voi! Gulliverin retket on joka tapauksessa maailmankirjallisuuden kiistaton klassikko (ollapa ollut kirjailija silloin kun tarvitsi kilpailla korkeintaan Raamatun kanssa ja Jumala alkoi olla aika out).

Elokuu oli minulle riittävyyden ja vastuun jakamisen oppitunti. Osallistuin Sami Kedon Enemmän kuin sapiens -kirjan julkaisemisen tiimoilta järkättyyn Enemmän kuin ihmisen Roihuvuori -tapahtumaan. Hätäilin vielä tapahtumapäivänä, että kontribuutioni on liian pieni, koska en tee muuta kuin osallistu keskustelutilaisuuteen. Mutta keskustelu onnistuikin olemaan hyvä ja läsnäoleva ja kuunteleva ja ilmeisesti siitä kuulijatkin jotain saivat. Vastaavia kokemuksia oli muitakin. Löysin siis jonkinlaisen balanssin sen välillä, että otan vastuuta mutta luotan myös muihin, heidän vastuunkantoonsa ja kannatteluunsa. Tässä tasapainon tilassa on mahdollista luoda tila, jossa yhteisyys voi toteutua.

Cringet podcastaajat portaikossa.

Ps. Syndikaatin kesätauko on ohi, syksyn aiheina mm. syyllisyys ja katumus. Emilia lanseerasi meille mainoslauseen: Sitä hyvää cringeä. En ihan tiedä, mitä cringe tarkoittaa, mutta allekirjoitan.

 

 

Valtionkirjailija 7/2022

Itsekriittisyys on ehtinyt nousta hyvin korkealle ei-tehdessä. Pelkät ajatuksenpuolikkaatkin ovat tuntuneet surkeilta. Ei ole tehnyt mieli edes harkita kirjoittamista. Siitä huolimatta en voi sanoa mitenkään levänneeni tai lomailleeni. Jatkuva jonkin yliminän nalkutus pitää hereillä ja estää tehokkaasti sen, mitä joskus luin aivoille tapahtuvan levossa, että ne ikään kuin huuhtoutuvat. Kuvittelen, että päässä on vessanpöntön huuhtelumekanismin tapainen juttu, jonka ansiosta seinämät freessaantuu ja turha paska painuu viemäriin. Mulla se on nyt mennyt jumiin ja sitä turhaa paskaa kertyy sinne lillumaan ja meininki alkaa mennä melko tukalaksi.

Eilisellä laulutunnilla sain muodostettua yhteyden alitajuntaani ilman tietoisen mielen väliintuloa. Kuulin oman ääneni uteliaasti ja hyväksyen, mutta samalla onnistuin olemaan sisällä musiikissa, sillai resonoimaan. Opettajani kärsivällisellä avustuksella ymmärsin, että pääsen tällaiseen tilaan vieraassa ilmaisumuodossa, koska mulla ei vielä ole mitään valmiita karsinoita, joihin yrittäisin tunkea tekemistäni. Kirjoittaessa minulla on ammattilaisen paine: luulen tietäväni, miten työ tehdään oikein, enkä tietenkään pääse pakoon myöskään vastaanoton ja muun toissijaisen ajattelemiselta. En niin sanotusti osaa käydä laatikon ulkopuolella etsimässä ideoita, ja se on juuri se alue, missä luovuus voi toteutua. Nyt on opeteltava hengittämään, päästämään irti ja luottamaan itseen ja prosessiin.

Laulunopettajani on mahtava. Olen saanut elämääni useita ihmisiä, jotka auttavat minua. Onneksi, koska muuten ei ehkä pystyisi. Aloitin jopa mielisairauslääkkeet uudestaan. Päätös tuntui helpottavalta (niin kuin luovuttaminen aina, sanoo yliminäni).

Aloin käydä läpi käsikirjoitusta. On sietämättömän vaikeaa vain lukea ja tehdä muistiinpanoja mutta pidättäytyä tekemästä korjauksia ennen kuin koko pinkka on seulottu. Mun luontainen työtapa on perse edellä puuhun. Luojan kiitos en ole esim. kirurgi. Työ keskeytyi siihen, että lähdin viikoksi Saparomäkeen. Sitten lapset tulivat. Lopuksi heinäsirkat söivät kaiken.

Homeboy Väinö

Luin Tiia Aarnipuun (nyk. Forsström) kirjoittaman Animalian historiikin Jonkun on uskallettava katsoa sekä Salla Tuomivaaran ja Joni Purmosen Ulos häkeistä! jota voisi pitää reportaasina Oikeutta eläimille -yhdistyksen synnystä. Ulos häkeistä! on kirjoitettu vain kolme vuotta OE:n perustamisen jälkeen, minkä ansiosta mukana on varsin yksityiskohtaista kuvailua tapahtumista, jotka olisi myöhemmin luultavasti ohitettu kokonaan tai niputettu pariin lauseeseen, mutta tämä aikalaisuus oli ainakin itselleni kiinnostavaa. Samalla teksti on säilyttänyt ajankohtaisuutensa jopa hämmästyttävällä tavalla. Salla esimerkiksi kirjoittaa siitä, miten olisi loogista, että niin ympäristöliike kuin ihmisoikeusliikkeetkin toimisivat yhdessä rintamassa eläinoikeusliikkeen kanssa, koska ongelmien juurisyy on yhteinen. Ajankohtaisuus on toki säilynyt myös valitettavilla tavoilla: uusi eläinlaki on floppi, turkistarhausta ei ole VIELÄKÄÄN kielletty ja tuotannossa, teollisuudessa ja kaikessa muussa paskassa käytettävien eläinyksilöiden määrä on kasvanut entisestään. Animalian historiikin parasta antia oli se, että se oli hyvin kirjoitettu, mikä ei (kai?) ole historiikeissa itsestäänselvyys. Myös järjestön ensivuosikymmenistä oli kiva lukea. 90-luvun loppupuoliskon alennustila ohitettiin aika nopeasti ja ehkä jopa hieman defensiivisesti kritisoimalla turkistarhaiskuja vielä vuonna 2011.

Ninni on lähettänyt ensimmäiset kansiluonnokset. Yritän opetella kirjan nimen. Viikko sitten hautajaisissa muistotilaisuuden puhuja sanoi sen lähes sanatarkasti. Pidin sitä jonkinlaisena merkkinä. Hietaniemen krematorion kappeli on muuten älyttömän kaunis. Hautajaiset ovat yleensä tilaisuutena miellyttävämpi kuin häät. Toki siis jos on mukana silleen ei kauhean asianosaisena. Häissä on jotain pingotettua, nyt on pakko olla ihanaa ja hauskaa ja ikimuistoista. Hautajaisissa on enemmän sellainen kaikki meni -fiilis, ei kytätä toisten vaatteita, muistellaan hyvää, tarraudutaan kiinni elämään kuin takiaiset.

 

Valtionkirjailija 6/2022

En ole ollut erityisen reipas tai aikaansaava, vaan olen keskittynyt hyvinvointini kohentamiseen. Se, että edellisen virkkeen sisältämän kahden lauseen välillä vallitsee ristiriita, on aika kauheaa. Työkulttuuri akateemisilla ja taidealoilla näyttää minusta yhä kammottavammalta. En tiedä, vaativatko ihmiset itse itseltään aivan liikaa vai tulevatko vaatimukset jostain muualta. Lopulta ne tietysti tulevat vallitsevasta ilmapiiristä, josta porukka ne sisäistää. Samalla tavalla kuin kauneusihanteet. Sitten niitä koitetaan täyttää rystyset verillä ja kuvitellaan, että tää on just se, mitä mä itse haluan.

Tällainen analyysi saa sisäisen ääneni sanomaan: ”Olet laiska paskiainen ja yrität saada muut näyttämään sairailta, jotta sulla olisi parempi mieli.” Voihan se olla niinkin.

Olen itsekin vääntänyt välillä liikaa töitä ja on ollut monta isoa proggista samaan aikaan pöydällä. Sellaisesta toipuminen vie niin paljon aikaa, että olisi kannattanut alunperinkin budjetoida hommat pidemmälle jaksolle. Uskon, että jonkin hetkosen voi saada aikaan briljanttia, vaikka tekisikin jaksamisen rajoilla, mutta lopulta tulee stoppi tai, mikä pelottavinta, duunin jälki muuttuu keskinkertaiseksi. Lisäksi on aina syytä muistaa, että melkein mikään, mitä me tehdään, ei ole yhtään tärkeää. Joskus jokin juttu tai lähinnä yksityiskohta voi edistää sitä, että asioita muuttuu parempaan suuntaan. Sen vuoksi kannattaa tietenkin yrittää.

Tv-sarjaversio Huorasadusta sai (jälleen) käsikirjoitustukea Suomen Elokuvasäätiöltä (kiitos!). Neuvottelimme, milloin suoritamme kirjoitusurakan. Pidän siitä, että sanoin, etten halua aloittaa ennen kuin uusi romaani on taittovaiheessa. Haluan keskittyä ja kirjoittaa hyvin. Kunpa vielä ymmärtäisin tv-käsikirjoittamisesta jotakin! Onneksi minulla on mukana kollegat, jotka tietävät siitä kaiken. Sentään sen verran käsitän, että tunnistan helmasyntini, joka on liiallisuus. Mutta ei sellainen kytömäkeläinen tai leikolalainen tai liukkosmainen liiallisuus, joka saisi minut kirjoittamaan Suuria Romaaneja, joita kansa rakastaa, vaan sellainen paska ylenpalttisuus, jossa yritetään ahtaa pieneen tilaan hirvittävä määrä varsin hankalaa sisältöä, mutta sitä ei kuitenkaan osata tehdä silleen upean runollisesti. Tässä tv-hommassa ei voi kyllä yhtään lähteä sekoilemaan, vaan täytyy mennä sääntöjen mukaan. Jos ne sitten jonain kauniina päivänä oppii, voi ryhtyä kokeelliseksi. Tämän sanominen on kuin veistäisin sielustani palan, mutta ehkä kuitenkin vain juustohöylällä.

Kesäkuussa sain viettää paljon aikaa innoittajieni seurassa Saparomäessä. Romaanissakin esiintyy tuotantoeläinten turvakoti, mutta pyrin kirjoittamaan sen hyvin erilaiseksi kuin tämän tuntemani paikan. Yhtäläisyyksiltä silti tuskin vältytään. On hankalaa kirjoittaa fiktiota suomalaisesta eläinoikeusyhdistyksestä ja kotimaisista turvakodeista, kun ei kuitenkaan tee yksi yhteen, vaan oikeastaan pyrkii juuri siihen, että aihepiiriä tunteva lukija ei ajattelisi, että tämä henkilöhahmo on nyt tuo oikean maailman ihminen jne. Fiktion maailman Oikeutta eläimille -yhdistys ei ole sama kuin oikea Oikeutta eläimille. (Kirjassa ei toki nimetä yhdistystä.) Jossain vaiheessa harkitsin marginaaleihin metatekstejä, joissa kerrotaan, mikä on totta ja mikä puhtaasti fiktiota (luomukananmunia munivat samat sairaiksi jalostetut tehohybridit kuin ei-luomujakin ja heidät kaasutetaan hengiltä aivan kuten kollegansakin, mutta tällaista ihmistä ei ole oikeasti olemassa, vaikka hänessä yhdistyy piirteitä joistakin todellisista tyypeistä). Sehän olisi aivan kamalaa ja sitä paitsi periksi antamista yhä etenevälle lukutaidottomuuden hyökyaallolle. Jos toki taannoisen Parnasso-kohun muistaen ei ehkä täysin absurdi ajatus. Mutta kyllä taidetta täytyy tehdä taide edellä, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä. Ja jos joku ei tajuu, ni kirjoittakoon siitä sitten vaikka johku kulttuurijulkaisuun, niin saadaan ees jotain actionia.

Paavo haukottelee

Like täytti 35 vuotta. Nyt aion oikeasti tsempata ja yrittää käyttäytyä sosiaalisissa tilaisuuksissa epäomituisesti. En tiedä, syyttäisinkö nykyisestä ihmiskammostani lääkkeiden lopettamista vai koronaa. En kuitenkaan vielä ole valmis myöntämään, että kyseessä on persoonallisuuteni piirre. Sain T:ltä Eckhart Tollen The Power of Now -kirjan. Muistin, että hyllystäni löytyy myös teoksesta tehty “harjoituskirja”. Olen aika varma, että sain sen joltakulta lahjaksi Pohjan julkkareissa (keneltä?!). Olisi varmaan ollut ihan fiksua lukea se silloin 2017. En vaan tiedä, olisinko ollut riittävän vastaanottavainen tuolloin. Tollen opetukset ovat hyvin yksinkertaisia ja mielekkäitä, mutta niin vaikeita seurata. Erityisen tarkkana pidän havaintoa siitä, että ego tarvitsee ristiriitoja ja vastustamista elääkseen: se, mitä pidämme itsenä, rakentuu ennen kaikkea negaation varaan. Minä on se, joka ei ainakaan ole sitä, tätä tai tuota. Mutta sitä mietin, että luopuuko ihminen myös taistelusta oikeudenmukaisuuden puolesta, jos hän luopuu egostaan? Miten yhdistää radikaali hyväksyntä ja kamppailu vääryyttä vastaan? Jos on yhtä ympäröivän kanssa, onko yhtä myös kaiken ympäröivän paskan kanssa? En varmaan vittu ikinä valaistu.

Syntymäpäiväjuhlilla taiteilija Karjalaisen kanssa

Hain Taikelta taiteilija-apurahaa ensi vuodeksi näytelmän kirjoittamiseen. En saanut. Hakemus olikin aika huono, että can’t blame them. En sitten tiedä, oliko virhe kirjoittaa auki, etten voi tässä vaiheessa mitenkään tietää, millainen on duuni, jonka aloitan ensi vuonna. Nyt on aika kova motivaatio riipustella erinomaiset paperit syksyn hakuihin. Muutoin olen ensi vuonna lirissä (puhun B-suunnitelmasta Syndikaatin Työ-jaksossa). Ehkä koitan hakea jopa SKR:ltä, vaikka sieltä en ole koskaan mitään saanut. Sen ottaa jotenkin henkilökohtaisesti, vaikka en mä sieltä ole hakenut kuin ehkä jotain 5 kertaa ja arvioijat ovat varmaan olleet joka kerralla erejä. Ajattelen: SKR ei arvosta tekemisiäni. Ikään kuin siellä olisi jokin neuvosto, jossa on yhdessä ihan erikseen otettu esille, että vittu mitä paskaa se Laura Gustafsson suoltaa, sen projekteja ei todellakaan tueta, muuten menee maine. (Tämä on nyt juuri sitä egon rakentamista negatiivisen ja vastakkainasettelun kautta. Kuten huomaamme, se ei ole kovin hedelmällistä.)

Ninni Kairisalo suunnittelee ja piirtää uuden kirjani kannen. Olen tästä seikasta erittäin hyvilläni. Ihan kohta alkaa jo kaikki markkinointiin liittyvä. Puuttuu enää kirja. Alan elokuussa kirjoittaa seuraavaa versiota. Olen koonnut ison kasan muistiinpanoja ja lukenut aihepiiriin liittyvää kirjallisuutta, esim. Anna Malinin gradun Kettutytöistä kansalaisaktivisteiksi ja Pia Lundbomin väitöskirjan Eläinten puolustajat: suomalaisen eläinoikeusaktivismin muuttuva poliittinen tyyli ja toiseus. Nerokkainta oli kuitenkin ehkä se, että houkuttelin kolme OE:n ihmistä kotiini tekemään työtään. (Oikeasti heillä oli palaveri Hra T:n kanssa ja lupasin auttaa ideoinnissa.) (Joku muuten tulee taatusti kritisoimaan kirjaani sillä perusteella, että en ole puolueeton. Tämä naurattaa minua jo valmiiksi. Kyllähän nyt ammatikseen omasta päästään juttuja keksivän puolueeton pitää olla. (Taas egon rakentamista täysin kuvitteellisen vastustajan avulla, sairasta.)) Olen myös koittanut löytää kaunokirjallisuutta, jossa huomioidaan toisenlajisia eläimiä. Yksi tällainen on ollut Selja Ahavan Nainen joka rakasti hyönteisiä. Hieno kirja, joka todistaa kaunokirjallisuuden voimasta avata aivan erilaisia näkökulmia. (Miten ihmeellinen asia metamorfoosi onkaan!!) Mulla oli kirja mukana laitumella. Paavo antoi oppitunnin siitä, että lainakirjoja ei oteta laitumelle, jos siellä on esim. sika.

 

 

Valtionkirjailija 5/2022

Koska en ole työterveyshuollon piirissä, määräsin itse itselleni sairaslomaa. Olen ollut vain kerran aikaisemmin saikulla. Se johtui pitkittyneestä flunssasta. Sanoin lääkärille, että selvä juttu, käyn vaan pitämässä yhden luennon ja sitten voin lepäillä. Lääkäri kysyi, ymmärränkö, mitä sairasloma tarkoittaa. Selvästikään en. Tämä oli siis joskus back in a day kun ihmiset menivät räkätaudissa ja kuumeessa opettamaan ja bodypumppiin.

Käsikirjoitus oli kustannustoimittajalla kuun puoleenväliin saakka. Se oli ihanaa, elin kuin pellossa ja pyöriskelin omissa draamoissani (mikä tosin ei ollut aivan niin ihanaa). En ole vieläkään raottanut kässäripinkkaa (sain sen analogisena versiona, siis niinku paperilla). Huomasin odottavani mielipidettä kirjanraakileesta. Palaute oli kuitenkin lähinnä teknistä, mikä tietenkin onkin verrattoman paljon hyödyllisempää. Kustannustoimittajani myös keksi kirjalle nimen, koska en kerta kaikkiaan kyennyt siihen omin voimin. Minä keksin alaotsikon. Olen ollut harvinaisen päättämätön kaiken kirjaan liittyvän suhteen. Vain varsinaisesta sisällöstä olen jokseenkin yksimielinen itseni kanssa.

Tällä hetkellä kirjan kansi on tilauksessa. Kustannustoimittaja täytti lomakkeen, johon oli kirjattu lähinnä ei-tällaista-eikä-varsinkaan-tällaista-toiveeni. Niitäkin pyöriteltiin edestakaisin, kunnes saimme nerokkaan yhdistelmäidean. Oli mahtavaa, että mun ei tarvinnut itse kirjoittaa kuvausta siitä, mistä kirjassa on kysymys. Se oli toki myös hyvin käytännöllistä, koska olisin itse luultavimmin lähtenyt laukalle ja selostanut teoksen ideologisia ja filosofisia lähtökohtia, koska ei tää juoni oo tärkee eikä nää henkilöt, tajuuttekste.

Takakansi-podcastaaja Marko ja minä. Bobby ei päässyt kuvaan, koska työnsi kielen nenääni.

Vierailin Takakansi-podcastissa. Onpa aivan mahtavaa, että on ihmisiä, jotka tosissaan edistävät kirjallisuutta ja lukemista. Suosittelen lämpimästi paitsi podia, niin myös vierailua Kulttuurikahvila Arkikullassa, mikäli Hyvinkäälle päätyy. Mukana matkassa oli muusani Bobby, jonka kautta pääsinkin hyvin uuden kirjan aiheisiin. Olisi tavallaan ollut järkevää puhua jo olemassa olevista kirjoista eikä jostain, joka on saatavilla vasta 10 kuukauden kuluttua, mutta omista teoksista on pakko luopua siinä vaiheessa kun ne irtaantuvat itsestä eikä niitä sitten enää kovin paljon sen jälkeen ole niin jännittävää pohtia.

Kävin uuden kustantamon juhlissa sekä myös Kirjailijaliiton syntymäpäivillä. Näyttää siltä, että ihmiset ovat siirtyilleet viime aikoina paljon eri talojen välillä. Tai ehken vain ole aiemmin kiinnittänyt asiaan huomiota. Huomaan olevani vähän varovainen sen suhteen, mitä sanon mistäkin. Se on epämiellyttävää eikä oikein sovi minulle, tuntuu teeskentelyltä ja hienostelulta. Toki toisinaan voisin opetella myös filtterin käyttöä: esim. äänitimme juuri uusia Syndikaatin jaksoja ja sanoin taas aivan kaiken. Niitä sanomisia sitten kahdelta yöllä ryhdyin märehtimään.

Kirjailijat at Otava-konserni be like:

Joka tapauksessa. Oli kivaa tavata pitkästä aikaa kirjaihmisiä. Tietenkin kaikki sellainen on aina myös hirveän ahdistavaa: mikä ton tyypin nimi olikaan, mistä me tunnetaan vai tunnetaanko me, no toi on niin kuuluisa, että se ei kyllä muista mua, pitääkö onnitella uudesta kirjasta vai jostain muusta, saiko tuo juuri jonkun palkinnon vai onko siitä jo viisi vuotta ja oliko se sittenkin joku toinen (aina kannattaa varmuuden vuoksi onnitella), tämä kirjoitti mielenkiintoisen kirjan, mutta en ole ehtinyt lukea ja tuon kirjan juuri luin ja tykkäsinkin, mutta en muista edes nimeä, ei apua tuo on tuo, voiko vitsailla alkoholilla vai onko tämä juuri selviytynyt deekikseltä, ai kiva oot lukenut mun tuotantoa mutta mä oon niin vitun itsekeskeinen, etten ole lukenut sulta mitään, ei en juo samasta pullosta kuin sinä (”mutta mieti, voisit saada syfiliksen ja susta voisi tulla kuuluisa kirjailija”). Ja keskustelut alkavat joko: ”Moi mitä kuuluu?” ”Ahdistaa niin vitusti.” Tai: ”Moi mitä kuuluu?” ”Ihan… mmm. Joo-o. Siis tosi! Mitä sulle?” (90 prosenttia muista ihmisistä käy läpi aivan samoja ajatuksia. Luullakseni.) Sitten pieni paniikkikohtaus ja seuraavaksi paikataan kaverin vetskariturman kokenut mekko nitojalla.

Maaria Päivisen kanssa vessassa.

Voi olla, etten edelleenkään ole täysin hahmottanut sairasloman ideaa. Olen nimittäin käyttänyt tätä niin sanottua vapaa-aikaa materiaalin lukemiseen. Mulla on samanaikaisesti kesken Elisa Aaltolan Esseitä eläimistä, Suvi Auvisen Lihan loppu ja Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa. Ei mitään super cheerful. Elisan kirja on kyllä aivan käsittämättömän hieno siinä, miten se yhdistää kaunokirjalliset keinot (paluu tiettyihin keskuskuviin, kuten irtileikattuun lehmän päähän, ajatukseen kirkuvasta lapsesta), poleemisen mutta kattavasti perustellun pamflettityylin ja moraaliin ja psyykeen kytkeytyvän tieteellisemmän tekstin. Lihan loppu puolestaan on varsin optimistinen teos, sitä olen pystynyt lukemaan jopa nukkumaan mennessä. Eläinten kasvattaminen lihaksi tulee loppumaan, koska sen on pakko loppua. Ei ole olemassa sellaista tulevaisuudenvisiota, jossa se touhu voisi jatkua kovin pitkään. Se ei kuitenkaan kauheasti lohduta kun lukee esim. juuri tuota Eläinlääkärinä teurastamossa, jossa Lina Gustafsson kirjoittaa seikkaperäisesti siitä, mitä näki työskennellessään ruotsalaisissa teurastamoissa paikallisen Elintarvikeviraston tarkastuseläinlääkärinä. Hänen todistamansa kauhut ovat toteutuneet yhden maailman edistyksellisimmän eläinsuojelulain puitteissa ja suhteellisen pienen volyymin tuhoamislaitoksessa. Kahdelta yöllä herätessään voi sitten sitäkin miettiä, millaista on Jenkeissä, Kiinassa, Tanskassa, Espanjassa.

Vastapainona dokumentaariselle kauhukirjallisuudelle ilakoin runoudella. Haastattelin Daniil Kozlovia, eli Susinukke Kosolaa. Daniililta opin, että runoja ei tarvitse yrittää tulkita ja ymmärtää, voi ihan vapautuneesti leikkiä ja fiilistellä niiden parissa. (Tein haastattelun juuri niin kuin suunnittelinkin, eli litteroin keskustelun hyvin pitkälti sellaisenaan. Se löytyy tulevasta Le Monde Diplomatiquen kirjallisuusliitteestä.)

Toimisto.

Valtionkirjailija 4/2022

Kirjoitin valmiiksi romaanin ensimmäisen version. Aloitin jo tässä vaiheessa cmd+f:n käytön kun tuntui, että tietyt sanat toistuvat kohtuuttoman usein (eli siis etsitään esim. kaikki aina-sanat ja poistetaan ne, mitkä on mahdollista poistaa). Yleensä otan työkalun käyttöön vasta viimeistelyssä. Toisaalta on parempi tehdä karsinta nyt kun kirjoitus- ja lukukierroksia on vielä jäljellä. Jos taittovaiheessa alkaa ongelmoida asiaa, tulee hätäratkaisuja ja omituisia lauseita. Näinkin luovaa voi kaunokirjallisuuden kirjoittaminen olla…

Liian pikkutarkka käsiksen viilailu tuntui jopa hieman huolestuttavalta. Tarja aina varoitti hinkkaamasta liikaa, koska jossain vaiheessa kässäri on lakipisteessään ja muokkaaminen voi enää huonontaa sitä. Toivon tietenkin, että nyt ei ole vielä saavutettu tämän teoksen lakea vaan on varaa kirjoittaa se vielä uusiksi. Siihen on nimittäin aikaa. Olen toki itse aikaisemmin valinnut sen, että romaani tulee ulos niin sanotusti jälkeiset naamallaan, mutta nyt on kivaa kun on sellainen olo, ettei ole kiire. Rehabin tai ehkä jo Pohjan jälkeen tajusin, että kukaan muukaan ei välitä, tuleeko multa kirja yhden, kahden vai viiden vuoden välein, joten miksi minun pitäisi. Ei tarvi suorittaa. Kyllähän tuon kirjan saisi syksyksikin valmiiksi, mutta se olisi tarkoittanut sitä, että kansi olisi pitänyt tehdä jo kuukausia sitten, ottaa kuvia ja kirjoittaa esittelyjä ja varmaan muutenkin miettiä jotain sellaista, mikä tuntuu kirjoittamisvaiheessa ylimääräiseltä.

Vuoden kauneimpien graafikoiden Kaisa ja Christoffer Lekan näytelyssä Design-museossa

Onnistuin kehimään itselleni uniongelman kuun puolivälissä. Oman elämäni Leo Straniuksena sitten nousin 4:45 naputtelemaan kirjaa kasaan. Fyysisenä suorituksena tai tilanteena se oli (ja on valitettavasti edelleen) melko perseestä  mutta tuleehan siitä supertehokas olo.

Luin unipäiväkirjojani vuosilta 2017–18. Uneni ovat olleet aika eläväisiä, joskin myös helvetin hirveitä. Suosittelen jokaiselle unipäiväkirjan kirjoittamista. Unia oppii nopeasti muistamaan ja ne dokumentoivat sitä, mikä on ihmisessä mielenkiintoisinta. Erityisen hyvin tällaiseen kirjoittamistoimintaan jää aikaa, jos herää 4:45!

Joskus ehkä syksyllä unielämäni muuttui sumeaksi. En ollut enää hetkeen viitsinyt kirjoittaa niitä muistiin. Tuntui melkein siltä, että lakkasin uneksimasta. Oikeasti luulen, että mieleni pisti vaan jonkun tallentimen pois päältä: unet olivat alkaneet käydä liian ahdistaviksi. Nytkin saatan pakottaa itseni heräämään kun joku unen sisällä alkaa puhua Laajasalon supikoiran metsästyksestä tai nilviäisten syömisestä.

Mainitsin tammikuussa, että lopetin SSRI-lääkkeiden käyttämisen. Kevät on ollut todella vitun kauheaa paskaa, mutta tässä kuussa on tapahtunut käänne. Ironisesti se alkoi siten, että mieleni pullautti ylös traumaattisen kokemuksen lähimenneisyydestä. Ällötyksen ja kuvotuksen keskellä tajusin, että pystyin ylipäätään tuntemaan, jopa dissosiaation ohi, ja että olin vihdoinkin valmis ja tarpeeksi hyvässä paikassa käydäkseni asian läpi. #blissed.

En tiedä, mitä se kertoo minusta kun ajattelen heti, että no niin, tästäkin paskasta voi kirjoittaa. Kaikkihan on käyttistä. Mutta olisiko ehkä niin, että joitain juttuja pitäisi suojella ja säilöä vain itsellään. Mitä sillä tavalla suojelee sitten? Koska kyllähän tietyllä tavalla koko se nautinto, jonka luomisesta saa, tulee tonkimisesta. Ja kuta syvemmäs kärsällään yltää, sen parempi.

Be like

Tuli muuten mieleen, että meidän alalla ei ole ollut omaa metoota. Eikö ole aihetta vai johtuuko se siitä, että esim. kirjailijat ovat aika yksin, ei ole luontevaa luottamuksellista keskusteluyhteyttä kollegoihin. Onhan alalla paljon naisia johtotehtävissä, mikä huomattavasti pienentää perseilyn riskiä. Eikö muuten ole hassua, että kun Speden rikollinen paskameininki tuli julki, ihmiset itkivät, että pitääkö näitä nyt jälkikäteen muistella. Mutta jos ne olisi ruodittu tapahtuma-aikaan, porukka olisi ollut tosi loukkaantunutta siitä, että mustamaalataan Spede ja pilataan maine ja ura. (Eikä niitä olisi silloin käyty mielekkäällä tavalla läpi, elämme edelleen raiskauskulttuurissa, joka on ollut menneinä vuosikymmeninä vielä PALJON voimakkaampi.) Onko muuten vähän hassua myös se, että raiskauksia vähätellään valtavasti (vähättely on luonteva reaktio myös uhrilta), mutta sitten kuitenkin koetaan, että jos mies nimetään raiskaajaksi, hänen maineensa pilaantuu ikiajoiksi. Eli siis raiskaajaksi profiloituminen on ikään kuin raskaampi asia kuin raiskatuksi tuleminen, ja siksi on ennen kaikkea hienotunteista, ettei näistä rikoksista puhuta. Vitun jännä!

Haastattelen ensi viikolla Diplon kirjallisuusliitteeseen Susinukke Kosolaa. Olen nyt lukenut ahkerasti hänen kirjojaan, jotka ovat ihastuttavia. Siksipä työhön suostuinkin, että tulisi perehdyttyä kollegan koko tuotantoon. En kyllä tiedä, onko reilua, että joutuu valetoimittajan haastattelemaksi. Runoilu vaan on minussa niin syvässä, että tunnen itseni falskiksi, jos yritän tieten tahtoen kirjoittaa faktaa. Mutta ehkä saamme aikaan hyvä keskustelun ja voin vain litteroida sen.

Susinukke Kosolan Varisto-kokoelmasta

Sain ihanan palautteen lukijalta. Hän koki voimakasta samaistumista teoksiini. Mulle itselle tulee sellainen olo Hanna-Riikka Kuisman kirjoja lukiessa. Samaistuminen ei koske niinkään kirjan henkilöhahmoja kuin teoksen tapaa nähdä, sen maailmankatsomusta.

Ps. Nettisivuni väittää olevansa ei-turvallinen (mikä on varmaan jostain näkökulmasta ihan totta) koska en suostu maksamaan firmalle vuosittain kaiken muun lisäksi siitäkin, että he tekisivät jonkin suht pienen sertifiointitoimenpiteen, jonka pitäisi mielestäni muutenkin kuulua sivujen hintaan.

 

Valtionkirjailija 3/2022

Luin Vestan haastattelun Hesarista. Hän vaikuttaa vilpittömältä ja ihastuttavalta ihmiseltä. Ei mikään ihme, ettei kertomansa mukaan viihdy julkisuudessa. Hän sanoi hyvin siitä, että on parempi kertoa esim. mielenterveysongelmista vaikka jossain omassa somessa kuin perinteisessä mediassa, koska silloin saa kerrottua asian niin kuin sen kokee ilman, että toisen osapuolen tulkinta tulee siihen väliin.

Oikeasti menestyneiden artistien ei tarvitse olla julkisuudessa henkilöinä, ei edes artistimininään, se on varmasti vapauttavaa. Itse tulin kirjallisuuden kummalliseen puolijulkiseen maailmaan täysin pystymetsästä ja ajattelin, että juttuja pitää tehdä, jotta kirjat saavat huomiota. Mutta ehkä sitäkin enemmän olen aina pyrkinyt saamaan areenan oikeista asioista puhumiselle. Kirjat ovat mahdollistaneet sen, että on voinut puhua eläintenoikeuksista ja muista yhteiskunnallisesti vaietuista asioista lehdissä ja tv:ssä. Nyt kun tehotuotanto on kaatumassa omaan älyvapauteensa ehkä jopa oletettua aikaisemmin ja tullaan jo vuoden sisällä näkemään, että eläintuotteiden kulutuksen yhteys globaaliin nälänhätään on tosiaankin suora, mietin, onko tähän enää hirveästi lisättävää.  Eli kun ne asiat, joita halusin nostaa esille, ovat jo esillä, niin voisiko vain käpertyä kammioonsa.

En ole jostain syystä koskaan ajatellut vaihtoehtoa, että vain tekisin omia taidejuttujani ja ne eläisivät omaa elämäänsä enkä itse hilluisi missään selittämässä niitä tai muita asioita. Olen hirveän kyllästynyt siihen minuun, joka sepustaa ja opastaa kuvitteelliselle yleisölle jotain paskaa, mikä kuulostaa toimittajan tulkinnan läpi puserrettuna helposti pelkistävältä ja lapselliselta. Miksi henkilöt kiinnostavat julkisuudessa? Onko se ehkä hyväkin, sillä siten saattaa säilyä jokin ymmärrys sen suhteen, että kaikki, mitä kirjoitetaan ja puhutaan, on aina subjektiivista, kaikki tulee aina jonkun näkökulmasta.

Aamukahviseuralainen. Parnassossa Ville Hännisen ihana juttu Camilla Mickwitzistä.

Katsoin The Power of the Dogin. Vaikea ymmärtää, mistä sen saama suitsutus johtuu. Onko siistiä kun kerrotaan taas valkoisista ihmisistä niin kuin ennen vanhaan? (Ei sillä, että kaikkien elokuvien pitäisi olla representaatioiden riemuvoittoja, ei ole pakko. Voi tehdä ihan rauhassa hienoja leffoja taide edellä.) Minua yökötti filmin perusteeton väkivalta. Suolistusta, nylkemistä, tappamista, hakkaamista, kiduttamista, leikkelyä – jotka olivat kaikki mukana pelkkänä koristeena, tukemassa ihmishenkilöhahmojen kertomusta. Koskettavin kohtaus oli alussa: kaksi vasikkaa mittelivät voimiaan, toisen äiti tuli väliin. Samalla tiedämme, että naudat joutuvat pian kohtaamaan äärimmäistä kauhua. Jos sijoitetaan kertomus tällaiseen massamurhaympäristöön (enkä puhu pelkästään naudoista, vaan myös ihmisten ja kulttuurien massatuhoamisesta, joka karjabisnekseen liittyi ja liittyy), niin ei kyllä hirveästi jaksa piitata näiden länkkärityyppien koettelemuksista. Vähän kuin joku Tuulen viemää, frankly darling. Ja mikä se nimikin oli? Eivät liittyneet koirat tähän (niitä ei sentään rääkätty). Näyttelijäntyö ja sen ohjaus olivat kyllä poikkeuksellisen tarkkoja, Kirsten Dunstin mikroilmeiden takia multa meni hyvin paljon ohi. Elokuvallisena keinona tykkäsin siitä, että juuri mitään ei selitetty yhtään. Mutta joka kerta kun selitettiin, elokuva pieneni.

Ai sanoiko joku jotain koirista?

Uudessa Kirjailija-lehdessä käsiteltiin näkyvyyttä, joten numero tuntui erityisen ajankohtaiselta itselleni. Sanoisin, että lehdessä oli heittämällä kiinnostavin Riikka Pulkkisen haastattelu (Laura Honkasalon tekemä!), mutta luen aika harvoin haastatteluita kunnolla (valehtelenko itselleni, juurihan luin Vestankin haastiksen ja sen jälkeen Samuli Niittymäen, joka kertoi muodottomaksi paisuneesta kunnianhimostaan ja tunnustuksen tarpeestaan, sekin haastattelu oli hyvä, mutta lähinnä siksi, että Samuli oli niin rehellinen ja ihastuttava – Hesarin henkilöjutuissa mielestäni kirjoitetaan haastateltavista kuin he olisivat jotain pikkuoravia). Sinänsä hauskaa, että Riikka oli lehden kannessakin, vaikka yleensä Kirjailija nostaa ehkä vähemmän tunnettuja tekijöitä esiin. Tämä oli kuitenkin tarkoituksenmukaista, koska varmasti moni meistä kollegoista on kadehtinut tavalla tai toisella Riikan saamaa huomiota. Käsittääkseni se on ihan kivasti heijastunut myös kirjojen myyntiin. Siinä on just se yksi syy, miksi olen alkanut pitää missään näkymistä tyhjänpäiväisenä. Vaikka en ole mikään a-listan julkkiskirjailija, olen ollut ihan hitosti siellä sun täällä iltapäivälehtiä ja (melkein kokonaan) visailuohjelmia lukuunottamatta. Ja sillä ei ole ollut mitään merkitystä myyntiin. TOKI voi olla, etteivät kirjat olisi myyneet senkään vertaa ilman sitä humppaa. TAI voi olla, että mielipiteeni ovat jokseenkin epämiellyttäviä ja niiden esittäminen on suorastaan vähentänyt myyntiä.

Kysymys myynnistä on kanssa yks vitun kanjoni. Koska tavallaan ei kiinnosta ja hyvä vaan: olisi oivallista, jos ihmiset eivät ostaisi mitään. Kirjat voi vieläpä lainata, niiden omistaminen on absurdia. Silti mietin sitä, että olisihan nuo omat teokset voineet paremminkin mennä, käydä kaupaksi, menestyä. (Olen jankuttanut tästä aiheesta ennenkin, tiedän.) En helvetissä kirjoittaisi kirjoja, jos en ajattelisi olevani hyvä siinä hommassa. Esim. podcastia voi hyvin tehdä, vaikka tietää, ettei ole siinä mestari. Kaikki digitaalinen kuitenkin katoaa ennen pitkää jälkiä jättämättä.

Podcastin tekeminen onkin osoittautunut hauskaksi. Meidän metodimme on valita aihe ja käydä keskustelu sen tiimoilta ilman muistiinpanoja tai edes hahmotelmaa käsikirjoituksesta. Luulen, että sellaisella työtavalla muodosta (eli kaikesta muusta kuin sisällöstä) tulee kiinnostava. Saatetaan päästä jopa lähelle draamaa. On meidän sisältökin uskoakseni kiinnostavaa. Mutta vähän eri tavalla kuin joku, missä vaan tuutataan infoa tarinaa perusteltua näkökulmaa.

Viime aikoina olen lukenut itseni ikäisten suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoja, jotka ovat ihan vitun ahdistavia suoraan sanottuna. Erittäin mielenkiintoisia ja taiten kirjoitettuja, mutta kaikissa ollaan jonkinasteisessa psykoosissa. Tuntuu kuin lukisin itseäni ulos mieleni sisältä eikä näkymä ole kaunis. Mikä meitä vaivaa?

Hanna-Riikka Kuisman #Syyllinen-romaani kiritti minua omien henkilöideni kuvaamisessa. Pitää viedä vähän toiseen suuntaan ja toisaalta tarkkailla, etten heittäydy laiskaksi. #Syyllisessä päähenkilö on pitkän linjan syömishäiriötapaus ja H-RK ottaa kunnolla aikaa kohtausten kertomiseen. Olen itse halunnut myös tuoda syömishäiriöt mukaan eläinoikeusromaaniini, koska aiheista on niin epämukavaa puhua samanaikaisesti. Olenko esim. itse ensin ollut syömishäiriöinen vai vegaani. Kumpi seuraa kumpaa? Tietenkin ne vain sattuvat olemaan samanaikaisesti. Lisäksi: miten voisi olla normaali suhde ruokaan maailmassa, jossa valtaosa ihmisistä osallistuu massamurhaan jotta voisi syödä ruumiita tai niiden eritteitä?!?!?!?!? (No on kyllä ihan vitun ihme, ettei kirjojani osteta. En ostaisi itseltäni mitään edes Facebookin ostamyyrennostiryhmässä.) #Syyllisestä kirjoitin enemmän Instagramissa. Voit seurata minua myös siellä emojeita tähän, pommeja ja tähtiä ainakin.

Vastapainona naiskirjallisuudelle olen lukenut miesten tekemiä elämäntaito-oppaita. Anthony de Mellon Havahtuminen oli viehättävä ja oikea-aikainen (kiitos T). Nyt on vain ongelmana se, että olen aina tiennyt ja ymmärtänyt vallan hyvin, että melkein mikään ei ole kovin tärkeää eikä todellista, varsinkaan mikään ihmistekoinen (menestys, yksilöys, raha, omaisuus, ulkonäkö, tulevaisuus jne), mutta se ei ole suoranaisesti parantanut oloa. Pitäisi varmaan ottaa toisenlainen suhde niihinkin asioihin, joiden uskoo olevan tärkeitä? Olen tyystin kyllästynyt itseeni ja tapaani olla maailmassa.  Olen kyllästynyt jopa masennukseeni, jota olen ruokkinut ja hoivannut huolella vuosikymmenet ja joka on ollut turvapaikkani ja ihana lohtuasema. Tapa katsoa elämää ja löytää kohottavat taidekokemukset. En tiedä, mitä on surun ulkopuolella. Joku JVG? Hyi vittu. (Juuri tällainen ajattelu kairaa tätä mun saatanan avantoa aina vaan syvemmäksi.) #Syyllisessä päähenkilö koki, ettei hän näytä ihmiseltä tai ei enää oikeastaan edes ole ihminen. Samaistun tähän. On hirveän vaikea tietää, mikä on normaalia tai keskiarvoista.

Se tunne kun sun mutsis pakottaa sut Kansallisgalleriaan.

Luin Eeva Kilven Valkoisen muistikirjan. Aika hieno tapa tehdä tätä työtä, koota teos parinkymmenen vuoden takaisista päiväkirjamerkinnöistä. Kilven niitä kirjoittaessa Animalia-kokoelmasta oli kulunut vasta reilu kymmenen vuotta! Nyt teos on suuri klassikko ja sitä katsellaan täältä kaukaa, että kylläpä oli aikaansa edellä. Pitäisi pitää päiväkirjaa. Mutta se aiheuttaa aina niin paljon stressiä. On motivoivampaa kirjoittaa asiat toisen luettavaksi (saman tien, vaikka ei se varmaan tyhmää olisi niitä jokunen vuosikymmen haudutella).

Enää kuukausi aikaa saada eka käsikirjoitusversio valmiiksi. Mullehan jää valtavasti aikaa kirjoittaa romaani loppuun kun se ilmestyy vasta ensi keväänä. Maaliskuussa oli Taiken taitelija-apurahan haku. Tein työsuunnitelman näytelmästä, koska tosiaan haluaisin sellaisen kirjoittaa. Järjetön tilanne sinänsä: miten ihmeessä voisin tässä vaiheessa tietää kovinkaan tarkasti jostain teoksesta, jonka tekemisen aloitan vuonna 2023? Tapasin yhden teatterinjohtajan kuitenkin. Meillä oli hyvä keskustelu, mutta en kyllä mitään myyntipuhetta osannut pitää. Pikemminkin sain häneltä näkökulmia siihen, mitä näytelmä oikeastaan on.

Otavan kirjasäätiö antoi minulle apurahan laulutunteihin aka core sound method -valmennukseen. Hurraa! Tällä hetkellä käsittelemme valmennuksessa tunteen ilmaisua äänellä. Se on vitun vaikeaa kun pitää päästä käsiksi niihin tunteisiin. Tämäkin on semmoinen juttu, mitä en ollut ikinä ajatellut. Että siellä äänessä tosiaan on tunne, että, kuten edellä mainittu teatterinjohtaja sanoi, puhe voi olla teko, jos se koskettaa toista. Olen aina vaan keskittynyt niihin sanoihin, tekstiin. Onneksi ollaan sentään päästy hieman eteenpäin niistä ajoista kun en ymmärtänyt, mitä varten nuotit ovat enkä ollenkaan erottanut eri äänenkorkeuksia. Joopa joo.

Lapsena sai tarran kun jaksoi tehdä jotain. Tässä sulle possumerkki kun luit loppuun.

Vara-Runeberg 2/2022

Kuu alkoi sairastavalla lapsella, joka sai rajattoman ruuduajan ja päätti käyttää sen aloittamalla uudestaan alusta She-Ra – Mahdin prinsessat, jonka kaikki tuotantokaudet (5 kautta, 52 jaksoa) olemme katsoneet kolmesti aikaisemmin. Se on niin helvetin hyvä sarja. Vaikka ytimeksi nousee Adoran ja Catran suhde, kaikki muutkin hahmot (joita on valtava määrä) on kirjoitettu huolella ja he saavat omat kaarensa, jotka ovat yhtä mielenkiintoisia kuin pääparin. Olen mieltynyt suomalaisiin ääninäyttelijöihin, jotka ovat niiiin paljon monipuolisempia kuin omassa lapsuudessani, mutta en malta odottaa, milloin lapsi haluaa katsoa sarjan alkukielellä. Mehän anyways tiedetään jo, mitä ne puhuvat. Ehkä sitten viides kierros.

Catra ja Adora Netflixissä.

Ehkä yllätän kaikki ja kirjoitan itsekin eheitä kaaria (tai ylipäätään kaaria) henkilöhahmoilleni. Sivuhenkilöitä on aika paljon. En ole koskaan kirjoittanut tarkasti määritellystä skenestä, josta tiedän hyvin paljon. (Pohjankin kirjoitin itsestäni, josta en vieläkään tiedä juuri mitään.) Tästä tulee a) rajaamisvaikeuksia ja b) kiusallisuutta, kun ihmiset väkisinkin uskovat tunnistavansa itsensä. Jälkimmäiseen ajattelin reagoi disclaimerilla, että mikään ei ole totta, mutta kaikki on totta. Niin kuin fiktiossa aina. Sillä fiktiohan on valemuistoja, haaveita, enemmän tai vähemmän piilotettua agendaa, alitajunnan päästöjä, ikuisuuslainaan jääneitä juttuja, varastettua tavaraa ja ripaus silkkaa kusetusta.

On paikoin haastavaa kirjoittaa romaania, jonka elementit perustuvat niin voimakkaasti tosimaailmaan. Ensinnäkin on toisenlajisten eläinten riistäminen: miten kertoa siitä ilman, että muljahtaa infodumppauksen epäkiinnostavalle väylälle. Toisaalta luulisi, että ihmisillä nykyään on jo perustiedot hallussa. Siitä tykkäsin siinä Sailan Eläinoikeusjutussakin: varmaan on ollut kiusaus lisätä informaatiota eläintuotannosta, mutta on päätetty käyttää elokuvallisia keinoja, kuvan voimaa. En usko, että esim. numeroiden luettelemisella olisi juuri mitään vaikutusta. Ihmiset tajuavat numerot yhdestä sataan, sen jälkeen menee sumeaksi. Btw, maailmassa tapettiin muutaman vuoden takaisten laskelmien perusteella 2 biljoonaa kalaa vuodessa. Kaksi vitun biljoonaa. Luku on karkea arvio, koska kalat tilastoidaan painon, ei yksilömäärän perusteella.

Toinen ongelma ovat sitten ihmishahmot ja yritys kytkeä heidät irti tosimaailman verrokeistaan. Mutta ei mennä tähän nyt.

Runeberg – ketä vittu kiinnostaa. Kuka edes on koskaan lukenut, mitä kumpikaan pariskunnasta kirjoitti. No minä olen lukenut Vänrikki Stoolini kyllä (kertookohan jengi ulkomailla, että we have this national treasure called Vänrik Stool). Eikö olisi freessimpää päivittää vaikka Eeva-Liisa Manner kansallisrunoilijaksi. Tai Eeva Kilpi, hän asuu Suomessa, kirjoittaa suomeksi ja on esim. elänyt silloin kun Suomi on ollut Suomi. Kilven tyyli on ehkä myös suuren yleisön ymmärrettävissä. Joku Parnasson lukijakirjeissä juuri valitti, että pitääkö kirjailijoiden käyttää ulkomaankielisiä sanoja ja muutenkin vaikeaa kieltä, suomea suomalaisille saatana. Siinähän sitten tavailet Manneria, lol. Ei mutta oikeasti, ymmärrän ja tunnustan tiettyyn pisteeseen asti saavutettavuuden tärkeyden kirjallisessa sisällössä. Ihmiset on varustettu erilaisilla kielitaidoilla ja kognitiivisilla kyvyillä. Mutta entä sitten sivistystaso? Pitäisikö ottaa lähtökohdaksi peruskoulun tarjoama yleissivistys vai saako edetä lukioon saakka? Varmasti jokaiselle löytyy luettavaa eikä kaikkien tarvi tajuta kaikkea. Minäkään en tykkää lukea esim. Wittgensteinia, koska en ymmärrä siitä mitään enkä toisaalta usko, että se voisi tarjota minulle mitään järisyttävää, vaikka ponnistelisinkin ymmärtääkseni. (Muuten: ala-asteella opetetaan nykyään aivan helvetin vaikeita asioita, meidän 10-vuotias tietää merkittävästi enemmän vaikkapa fysiikan ja kemian ilmiöistä kuin minä, vaikka kirjoja siellä ei luetakaan. Lapset ovat käytännössä lähes lukutaidottomia, mutta tajuavat kyllä muista asioista.)

Hesarissa oli taas sellainen ”asiantuntija paljastaa, mitkä 17 merkkiä kertovat sinun olevan tunne-elämältäsi häiriintynyt”. Jätettyäni lukematta artikkelin ja skipattuani suoraan testiin, jonka perusteella en ollut tunne impaired, tajusin, miten paljon inhoan omista tunteistani puhumista. En siksi, etten haluaisi tms. Niissä ei vaan ole mitään puhuttavaa. Tämä varmasti näkyy myös romaanihenkilöissäni ja heidän tunne-elämässään. Koska tunteista on vittumaista puhua, keskustelimme niistä myös minun ja Emilia Kukkalan uudessa Syndikaatti-podcastissa.

Kukkala ja Gustafsson Voiman studiolla, kuvasi (tietenkin) Nauska

Laulunopettaja kehotti tutkailemaan tunteita. Minun piti laulaa Hurt jollain tietyllä tunteella. En muistanut, mitä tunteita on olemassa. Katsoimme 104 tunteen listaa. Tunnistan tietysti siihen kirjatut asiat, mutta olen aina ajatellut useimpia niistä toimintana, en tunteena. Laulunopettaja puhui jälleen radikaalista rehellisyydestä. Se on sitä, että tunnistaa, tekeekö asioita pelosta vai rakkaudesta: siksi, että haluaa, vai siksi, että muut odottavat. Tämä laulujuttu on oikeastaan ainoa asia, jota teen vain siksi, että se on kivaa.

Yritin kuunnella äänikirjaa. Se oli kauheaa. Ääneen luetut kirjat tuovat varmaan suurta iloa monille ja ovat loistojuttu näkövammaisille (Celia onkin niitä jo pitkään ja laadukkaasti tehnyt ja kirjoista on myös asialliset tilitykset saatu). Mutta ääneen luetun kirjan kuunteleminen ei ole lukemista eikä sitä missään nimessä pitäisi sellaiseksi kutsua. Sillä ei nimittäin ole lukutaidon kanssa paljoakaan tekemistä. Varsinkin jos kirjoja kuunnellaan kaiken muun touhuamisen ohessa, jolloin kuulija tuskin ymmärtää kuulemastaan puoliakaan. Uskon lukutaidon olevan niitä harvoja asioita, jotka mahdollistavat demokratian toimimisen edes nykyisessä määrin. Lukutaidottomuutta on kautta aikojen käytetty hyväksi väestön hallinnassa, ja toisaalta lukutaito on ollut se, joka voi joukkoja nostaa kurjuudesta. Ja syvästi inhoan kulttuuria, jossa kirjoja ”luetaan” jossain kauppareissulla. Sitä varten on podcastit.

Tämän sanottuani huomautan, että haluaisin itse lukea romaanini äänikirjoiksi. Jos ja ilmeisesti kun tämä tapa kuluttaa kirjoja on jo varsin vakiintunut, olisi kohtuullista, että kirjailija tulkitsisi itse tekeleensä. Ymmärrän tietty sen, että monet eivät halua. Tuntikausia rasittavaa ylimääräistä työtä, josta ei varmaan edes makseta, jos lukee omaa kirjaa. En ole itsekään varma, saanko äänenkäyttöäni kehitettyä sille tasolle, että tämä olisi järkevä vaihtoehto.

Jäin pitkäksi aikaa jumiin yhteen romaanini kohtaan. Monta päivää rynkytin parin sivun mittaista pätkää. Tekee mieli jo tässä vaiheessa muokata tekstiä mahdollisimman hyväksi, vaikka kokonaismassasta puuttuu iso siivu. Ekan version olisi määrä olla kustannustoimittajalla vapun jälkeen. Ja koska en ole ennen tehnyt hänen kanssaan töitä, haluan tietysti, että hän ei joudu epäilemään nerokkuuttani. Mutta kyllähän siinä sitten epäilyksiä herää, jos lukee jotain sairasta räpellystä, jossa toistetaan sanaa visva.

Olen pystynyt kirjoittamaan lähinnä joka toinen viikko, eli silloin kun lapset eivät ole meillä. Lapsiviikkoina aikaa ei vain jää. Koiran ulkoiluttamisen jälkeen syön lounaan ja hoidan kaikenlaista silppua. Jos haluaa ehtiä urheilemaan, niin siinäpä se päivä sitten onkin. En ymmärrä, miten ihmiset handlaavat tällaiset asiat normatiivisissa perheyhtälöissä. Tietty jos on normaalit työajat ja -paikka, niin vaihtoehtoja ei ole. Hiihtolomaviikko meni aivan penkin alle, olin niin väsynyt, etten jaksanut keksiä lapsillekaan mitään hauskaa. Kieltäydyin vielä vikana päivänä lähtemästä uimahalliin, koska ajatus bussi-metro-pendelöinnistä ja kahluualtaassa hytisemisestä oli saatanallinen. Ehkä autolliset ihmiset ovat kivempia vanhempia. Ehkä hyväverenkiertoiset ihmiset ovat kivempia vanhempia. Loman kohokohta (ainakin itselleni) oli se kun lapset laskivat suksilla mäkeä ja Paavo tarkkaili heitä. Ymmärsin, miksi isäni muistelee vieläkin lapsuuteni mäenlaskuhetkiä.

Paavon Saparomäessä

Sain lukea erään eläinteollisuuteen liittyvän käsikirjoituksen, joka on sukua Eveliina Lundqvistin Salaiselle päiväkirjalle ja Lina Gustafssonin Eläinlääkärinä teurastamossa -kirjalle, mutta tuo mukaan vielä täysin uuden näkökulman. Toivottavasti teos löytää arvoisensa kustantamon.

Tapasin pitkästä aikaa kollegoita, se oli ihanampaa kuin muistinkaan. Ote keskustelusta: ”Se [eräs kirjailija] on aika fiksu.” [Minä, ilman ironiaa:] ”Mä oon ajatellut, että kirjailijat ovat aina fiksuja.” [Muut nauravat.] Kirjailijat ovat erikoisihmisiä, aivan ihmeellisen ristiriitaisia persoonia, aika introvertteja ja ujoja mutta samanaikaisesti levittävät alitajuntansa koko maailman tulkittavaksi. Se on viehättävää. Istuvat juhlissa hiljaa nurkassa huikean sisäisen maailmansa kanssa ja kun siihen menee virittelemään keskustelua, ensin tulee ehkä jotain nokkavan kuulosta tai äkkiväärää, mutta jos oma huumori riittää, kohtaaminen on palkitseva. Kirjailijoiden omissa juhlissa tällaista ei tietenkään tapahdu. Kaikilla on muita jännittävämpi oma sisäinen maailma, joten voidaan keskittyä juoruiluun.

En pysty sanoittamaan sotaan liittyviä ajatuksia. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta liikaa asioita, joihin kansainvälinen yhteisö jo puuttuu. Jostain syystä pahimmalta tuntuu se, miten sotimaan pakotetaan melkeinlapsia, jotka eivät halua tätä tai mitään sotaa tai välttämättä eivät halua edes palvella asevoimissa ja jotka tulevat tapetuiksi tai uhraavat itsensä tai joutuvat tappamaan niin pienen ihmisjoukon kohtuuttomuuden takia. Jokin muu tunne (mikä? Suruko? Kauhu? Kyynisyys? En tiedä) taas syntyy ymmärryksestä, että jos ilmastokriisiä ei heti ratkaista, sodista tulee sääntö poikkeuksen sijaan (ikään kuin ne eivät sitä jo monissa paikoissa Euroopan ulkopuolella olisi). Toisaalta  voihan olla, että tämä varoittava esimerkki osoittaa, ettei sotiminen ole millään tavalla mielekäs ratkaisu edes resursseista kilpailtaessa. Voi myös olla, että naapuri räjäyttää meidät kaikki pikakyydillä suoraan helvettiin. Niin sanotusti paljon vaihtoehtoja ilmassa.

Valtionkirjailija 1/2022

Valtio, tuo ristiriitaisten tunteideni välinpitämätön kohde, päätti suuressa viisaudessaan rahoittaa kirjallisia pyrintöjäni tänä vuonna. Hurraa! Viime vuonna minulla oli 6-kuinen apuraha Kordelinilta (haluaisin kirjailijoille sellaisia rallipusakoita, joissa on sponsoreiden logot) (en oikeasti haluaisi, myöskään rallipusakka ei ole mikään oikea asia). Koko männä vuoden uskoin vakaasti, että en tehnyt vitun mitään työtä ja sapetti jos joku kehtasi muuta väittää. Apurahan käyttöä raportoidessa selostin sitten tehneeni juuri sitä taustatutkimusta, jota olin aikonutkin. Toisin sanoen vietin aikaa Saparomäessä ja yllättävänä bonuksena tutustuin naapuriini, joka on tuonut romaaniini huomattavaa inspiraatiota. Eikä tässä vielä kaikki. Tammikuun alussa kokosin ihan asiallisen näköiseen kasaan uuden kirjani materiaalin. Kävi ilmi, että eka-versio-valmiihkona oli jo suunnilleen kolmasosa.

Ei kyllä ole mitään epäkiinnostavampaa kuin kirjailija, joka selittää työstään. JA JUURI TÄSTÄ SYYSTÄ kiinnostavina kirjailijoina pidetään kaiken maailman juoppoja, jotka ovat sekoilleet menemään. Sillä tokihan sekoilusta saa parempaa jutun juurta kuin siitä, että joku ajattelee jotain tekstiä ja sitten kirjoittaa sitä. Ehkä jotkut kirjailijat ovat alkoholisoituneet juuri siksi, että haluavat olla kiinnostavia kirjailijoita.

Mutta tämä on minun työpäiväkirjani ja tämän tarkoituksena on dokumentoida kirjallista työtä eikä viihdyttää ketään. (Mutta jos joskus pääsen johonkin sekoilemaan ja jotain hassua tapahtuu, voin raportoida siitäkin.)

Olen onnellinen, että  uuden kirjan ajatuksellinen työ on käytännössä tehty (ei tietenkään ihan kokonaan, muutenhan sitä ei olisi enää hauska kirjoittaa). Vieläkin inhottaa kun muistelen, miten vaikeaa Rehabin kirjoittaminen oli. Iso ero uuden ja edellisen välillä: en halunnut Rehabiin kovin kokonaisia henkilöhahmoja, kun taas nyt olen antanut henkilöiden rehevöityä itsekseen ja senhän ne tekevät. Henkilöhahmojen rakentuminen itsestään on yksi palkitsevimmista vaiheista fiktion kirjoittamisessa. Siitä tulee melkein sellainen olo, että eihän tämä ole fiktiota ollenkaan: tieto kantautuu minulle jostain, se ei tunnu keinotekoisesti keksityltä. Ei luomista vaan löytämistä.

Naapurini Bobby ja ergonomia

Vuoden viimeisessä Elonkehässä oli Riikka Kaihovaaran haastattelu, joka päättyi: ”Kirjoitan esseeteosta nimeltä Vieras eläin. Se käsittelee eläinten ja kasvien tietoisuutta, ihmisen eläimellisyyttä ja toisenvaraisuutta, sitä, miten kaikki elollinen on yhtä.” Minusta on ennenkin usein tuntunut, että kuljemme Riikan kanssa samalla polulla, mutta ehkä kuitenkin hieman eri laidoissa, eri korkeudella tai eri tahtiin (hän edelläni, saatana). Tai ehkä vain erilaisilla jalkineilla, erilaisia kiikareita käyttäen. Se on samalla ihanaa ja kuumottavaa, koska olisi kiva ylläpitää kuvitelmaa omasta erityislaatuisuudesta. Siis että vaikka monet tutkivat eläinkysymystä ja tietoisuutta ja keskinäisriippuvuutta ja buddhalaista tms kaiken ykseys -filosofiaa niin ettei nyt sentään noita kaikkia samaan aikaan. Tulee pelko, että joku ehtii sanoa kaiken siitä, mistä itse vielä yrittää muovata ajatuksia ja niistä jaettavaksi kelpaavia lauseita. Tosi ahdasta täällä marginaalissa.

Arvostan Kaihovaaraa tekijänä kovasti, hänen Kaikki irti eläimestä -dokumenttisarjansa oli täsmällinen ja toteava mutta jätti silti katsojalle tilaa. Tavallaan ymmärrän, miksi siitä ei noussut keskustelua: kaikki pystyivät sanomaan, että näinhän tämä on – tuottajat ja aktivistit yhtä lailla. Dokumentin väite esitettiin hienovaraisesti, näennäisesti siinä ei otettu kantaa siihen, miten asioiden pitäisi olla. Se on tietenkin vahvuus! Mutta hienovaraisten viestien saaminen julkiseen keskusteluun on mahdotonta. Jonkun pitää suuttua, jotta syntyy edes jotain yleistä mongerrusta. Kaihovaaran dokumentista ei oikein voinut ryhtyä trollottelemaan edes Mikko Kärnä, koska tuottajat olivat siinä niin suuressa roolissa.

Hetkemme kohutaiteilijoina: Siat-näyttely Seinäjoella ja Kurikka-gate

Vuodenvaihteessa katsoin:

  • Don’t Look Upin kuten kaikki muutkin. Siitä on turha sanoa mitään. Mutta kyllä mä aloin itkeä, kun se ukko sanoi lopussa, että “We really did have everything, didn’t we?”
  • Ehkä kaksi kautta Tyttökultia 
  • Anu’s Span Uuden vuoden ensimmäisen päivän juhlalähetyksen, joka todisti, että nerous ja hulluus eivät ole janamainen jatkumo vaan syklinen liike

Anu’s Span itsenäisyyspäivän vastaanotto ja Dali

Outi Heiskasen näyttely Ateneumissa. Upea ripustus, hieno kuratointi, uskomaton taiteilija. Tuula Karjalaisen kirjoittamissa näyttelyteksteissä (joita oli juuri tarpeeksi ja ei yhtään liikaa ja jotka malttoivat pitää kontekstin taiteilijassa, hänen työssään ja elämässään) puhuttiin heti aluksi siitä, miten Heiskanen on ammentanut kuvat alitajunnastaan, synnyttänyt ne ikään kuin ne olisivat jo jossakin olemassa. Tällainen taito olisi varmaan monilla, olivat he taiteilijoita tai ei, mutta kelläpä meistä on väline, juuri oikea instrumentti, jolla tuoda unien maailmasta, tietoisuuden reunamilta, jokin kätketty asia näkyväksi, päivätodellisuuteen. En ole varma, olenko löytänyt omaa välinettäni vielä.

That said, olen alkanut käydä laulutunneilla. Minulla ei ihme kyllä olekaan fyysistä estettä tuottaa oikeita ja nuotilleen loksahtavia ääniä. Esteet ovat lähinnä henkisiä. Tietenkin äänestä kuulee, ettei sitä ole harjoitettu millään oikealla tavalla. Laulunopettajani on ihana. Hän ei käske minun tehdä äänenavauksia eikä opetella nuotteja tai mitään sävelasteikkoja. Sen sijaan keskitytään psyykkiseen puoleen. Ja sitten lauloin Ruosteen.

Kanavointia 90-luvulla, koska en sitten vaivautunut ottamaan Ateneumissa yhtäkään valokuvaa

Valetoimittajuuteni vei minut Saila Kivelän ja Vesa Kuosmasen Eläinoikeusjutun pressinäytökseen. Elokuva tulee ensi-iltaan maaliskuussa. Itkin lähes taukoamatta koko filmin ajan. Ei ainoastaan miljoonien ja miljardien vangittujen ja murhattujen yksilöiden takia vaan myös aktivistien, jotka joutuvat kestämään todistamisen raskauden. Ja poliitikkojen, jotka uhraavat kaiken aikansa vain kohdatakseen musertavia pettymyksiä pyrkimyksissään edistää edes “eläinten hyvinvointia” (puhumattakaan eläintenoikeuksista). Välillä itku sai liikutuksen nuotin, koska Saila ja hänen päähenkilönsä Mai ja Kristo ovat ihanimpia ihmisiä. Itsenikin puolesta vähän itkeskelin. Vaikka en jalkaudu tiloille ja teurastamoihin dokumentoimaan elämään kohdistuvaa rakenteellista rikollisuutta, niin on minunkin psyykeni ottanut iskuja kaikesta, mitä tiedän ja tunnen ja olen nähnyt ja lukenut. Nyt kun kirjoitan eläinoikeusromaaniani, aihe on jatkuvasti mielessä ja alitajunnassa. Näen joka yö unia, joissa joku perustaa teurastamon tai ripustaa seinälle hevosten päitä (hevoset ovat yhä elossa tässä vaiheessa, vaikka niiltä on amputoitu ruumis). Mutta samaan aikaan on sellainen olo, että tekemisessä on jotain mieltä.

Iida Rauma puhui hienossa haastattelussaan siitä, miten vaikea on kirjoittaa lasten kokemasta väkivallasta, koska sen hahmottamiseen ei ole kieltä. ”Ja koska siltä puuttuu kieli, siitä ei voi kertoa ilman että se kuulostaisi pieneltä ja kummalliselta, jotenkin ihan absurdilta.” Minulla on täysin sama tunne kun kirjoitan muunlajisista eläimistä. Ei pelkästään heidän kohtaamastaan väkivallasta, vaan ylipäätään muiden eläinten elämästä. Aikuisten ihmisten väliset suhteet ovat olevinaan jotenkin relevantteja ja kiinnostavia, mutta ihmisen ja toisen eläimen suhde on toissijainen, vähäpätöinen, ehkä vain metaforinen. Muunlajiset eläimet on totuttu yhdistämään (pienten) lasten fiktioon. Siitä voi päätellä paljon. (Hyvä Iida, toivottavasti nähdään pian jossain!)

Hiljaista

Suunniteltu rutiini, joka on pitänyt joten kuten: kaksi tuntia kirjoittamista päivässä. Raaka-aineen luomista en oikein siedä pidempään, varsinkin jos kohtaus liittyy johonkin ahdistavaan aiheeseen, jota pitää selvittää (esim. miten broileriksi nimettyjen lintujen vanhemmat ja isovanhemmat pystyvät elämään aikuisiksi asti, vaikka heidän lapsensa eivät pysty kunnolla edes kävelemään enää 5-viikkoisina jolloin heidät murhataan).

Mutta muutenkaan ei kiinnosta tehotuottaa tekstiä. Olemassa olevan materiaalin jatkotyöstämisen parissa voi puuhailla pidempään. Sallin itselleni myös niin paljon prokrastinointia kuin ikinä jaksan. Jossain vaiheessa siihenkin sitten kyllästyy.

 

 

Ps. Vuosi on alkanut isohkoilla muutoksilla. Lisäksi lopetin masennuslääkkeiden, shampoon ja vaa’an käyttämisen. En ehkö palaa täältä yhteiskunta- enkä kaupallinen yhteistyö -kelpoisena.

Older posts