Aloin kirjoittaa Dramaqueen-blogia joskus opiskeluaikana. Arvelin, ettei kukaan lue sitä, joten kirjoitin sinne mitä törkeimpiä juttuja. En tiedä, missä vaiheessa blogia ruvettiin lukemaan, koska en älynnyt katsoa käyttäjätilastoja. Jossain vaiheessa kuitenkin Huorasadun ilmestymisen jälkeen toimittajat tykkäsivät kysellä blogiteksteihin liittyviä asioita ja jopa kirjoittaa niistä. Olin tosi hölmö. Kuvittelin kaikkien tajuavan, että blogi oli semifiktiota. Siis ei siellä kerrotut tapahtumat, ne olivat totta, mutta kirjoittajapersoona. Että se en ollut minä, vaan Dramaqueen, joka tietysti etäisesti oli myös minä, mutta ei kuitenkaan. Ja lisäksi: netti tai blogi eivät ole legitiimejä lähteitä.

Dramaqueen-blogi oli ilmeisesti jossain vaiheessa aika suosittu. Olin koko kirjoittamisen ajan toivonut, että ihmiset lukisivat typeriä juttujani, mutta sitten kun tekstejä alettiin kommentoida live-elämässä, rupesikin ahdistamaan. Kirjoitin siellä yksityisasioista, mutta en kuitenkaan niin laajasti, että kirjoitusten perusteella minusta olisi saanut todenmukaista kuvaa. Niin kuin ei tietenkään ollut tarkoituskaan. Mutta ainakaan osa lukijoista ja toimittajista ei osannut tehdä eroa Dramaqueen-persoonan ja minun välillä.

Toinen ongelma oli se, että hauskimpiin juttuihin liittyi toisia ihmisiä, ja heistä kirjoittaminen alkoi olla eettisesti arveluttavaa, kun kävi ilmi, että joku todella luki hölinöitäni. Lopulta en keksinyt mitään järkevää, hauskaa ja mahdollista kirjoitettavaa enkä käynyt vilkaisemassakaan blogia varmaan puoleen vuoteen, vuoteen. Sitten ärsytti sekin, että ne vanhat tekstit oli olemassa, joten muutin koko paskan yksityiseksi. Olemassa on luultavasti enää vain se teksti, jonka Laasanen kopioi omaan blogiinsa, minkä seurauksena sain lukijakuntaani miesasiamiesporukkalisäyksen.

Jos olisin jatkanut blogin kirjoittamista ja jakanut siellä yhtä yksityisiä asioita kuin alussa, olisiko urani edistynyt paremmin, olisiko sillä ollut mitään merkitystä vai olisinko päätynyt epäkirjailijaksi, joka tunnetaan jostain muista kuin taiteellisista ansioista? Pidän kahta jälkimmäistä vaihtoehtoa todennäköisempinä, joten ei sinänsä harmita. Lisäksi potisin koko ajan hirveää ahdistusta siitä, loukkaantuuko joku kirjoituksistani. Siis ei joku ulkopuolinen, vaan joku, jonka mainitsen tekstissä.

Ja tuntuisi oikeasti myös tosi omituiselta kirjoittaa täysin työhön liittymättömiä yksityisasioita. Koska eihän ne jokapäiväiset tapahtumat, joita kohtaan, ole erityisiä. Tiedän tietysti, että huippusuosittuja ovat juuri sellaiset blogit, joissa kirjoitetaan talon ostamisesta, sisustamisesta, lapsen hankinnasta tai syömisestä. Mutta itse haluan olla tunnettu jostain muusta kuin siitä, millaisia tavaroita ostan ja mistä. Tai käynkö kampaajalla tai teenkö itse lasagnen. Ymmärrän, että suosittuus liittyy samaistumisen kokemuksen tarjoamiseen. Sitä tosin en ymmärrä, miksi ihmiset haluavat käyttää aikaa normaalien juttujen lukemiseen, sellaisten, mistä tietävät itsekin riittävästi ja mistä ei oikeastaan voi oppia mitään kovin mullistavaa. Että oikeasti, joku tilasi maalia K-raudasta ja maalasi seinän vihreäksi. Vähän kunnianhimoa siihen ajankäyttöön.

Matkalla linnan juhliin viime viikolla.