Saara Turusen Rakkaudenhirviö voitti tänään Hesarin esikoiskirjapalkinnon. Hyvä, Saara! Opiskelimme samaa aikaa TeaK:ssa, Saara muutamaa vuotta ylemmällä vuosikurssilla. Luin Saaran Puputyttö-näytelmän ensimmäisellä vuosikurssilla, ja se luultavasti vaikutti aika paljon kandintyöhöni, Huorasatu-näytelmään. Ei niinkään sisällön puolesta, mutta muodon. Minähän en tiennyt teatterista mitään mennessäni sitä opiskelemaan, ja Puputyttö avasi ihan uusia ovia siihen, mitä näytelmä voi olla. Se on ihanasti kirjoitettu teksti. Se on näytelmä, joka ei tarvitse teatterisovitusta, vaan on teos itsessään. Niin parhaat näytelmät ovat. Loput ovat esityskäsikirjoituksia.

Mietiskelin Huoriksen, siis romaanin ilmestymisen aikoja. Suhtauduin kaikkeen jotenkin silleen ”aha, kiva!” -tyyppisesti. Jälkeenpäin kun ajattelen asioita, joita on tapahtunut (hyviä ja pahoja), olen sitä mieltä, että olisi pitänyt kuolla tai vähintään seota, mutta olen ollut vaan, että jaaha, nyt tämä tapahtuu. Huorasadun kohdalla se alkoi jo kustannussopimuksesta. En osannut juhlia sitä mitenkään, koska piti vielä tehdä niin paljon työtä kirjan eteen. Oikeasti olisi pitänyt. Ilmestymistä juhlin kyllä, mutta silloinkin sellaisella asenteella, että no nyt näitä pitää kirjoittaa lisää, tämä on vasta eka ja entä jos mokaan kaikki seuraavat. Kun tuli Hesarin ehdokkuus, ajattelin, että hyvä, nyt ei tarvitse sitäkään stressata (huomionarvoista on, että olin kuullut koko palkinnosta vasta pari kuukautta aikaisemmin). Juhlissa neljä vuotta sitten minun oli tarkoitus käydä vain häviämässä hyvin ja painua nukkumaan. Dokumenteista päätellen en saanut edes takkia riisuttua illan aikana. Pääsin kotiin seuraavana aamuna. Jossain siis onnistuin! Finlandia-ehdokkuus oli aika iso juttu ja kohkasin siitä niin paljon etukäteen, että en lopulta saanut ehdokkaidenjulkistamistilaisuuteen hankittua edes säädyllistä mekkoa. Olisi todellakin pitänyt. Myös jonkinlainen kampaus olisi ollut hyvä. En tajunnut, että siellä oli niin iso mediahössötys. Ja että esim. joku portsari jossain muistaisi vielä useamman päivän kuluttua mitä hölmöä sanoin telkkarissa.

Huorikseen liittyvät tilaisuudet ovat varmaan yksi syy, miksi olen niin leimautunut kustantamoni väkeen. Kumppanini tuntui aina olevan muualla kun jotain tapahtui, ja kollegoihin olen tutustunut vasta myöhemmin.

Anomalian kohdalla mitään tällaista humua ei ollut. Ja minä kun olisin osannut jo ehkä suhtautua siihen paremmin. Olin aika pettynyt, vaikka ymmärsin kyllä, että olisi ollut kohtuutonta saada toisellakin kirjalla yhtä paljon huomiota. Julkkareissakin olin vaan raskaana.

Jännittää seuraavan kirjan vastaanotto. Ei mitenkään aktiivisesti, siihen on vielä niin paljon aikaa. Ja nyt minulla on alkanut olla hauskaa kässärin kanssa. Nauran omille vitseille. Liekö hyvä asia. Mutta taustalla vaanii ajatus, että entä jos uran huippu on jo takana päin, seuraavat kirjat myy jotain 500–1000 kappaletta, saa keskinkertaiset tai tympeät arvostelut ja unohtuu vuodessa. Tai siis ei varsinaisesti pääse unohtumaan kun ei niitä kukaan huomaakaan. En saa kutsuja messuille, ehdokkuuksia ei tule eikä palkintoja varsinkaan. Ja joudun vielä kymmenen vuoden kuluttua olemaan ok sen kanssa, että uuden kirjan liepeessä kerrotaan esikoisen saavutuksista. Niin että se olisi tosi perseestä.

Kuvassa minä 2011, dokumentaattorina uskoakseni Sinikka Vuola. Kulmakarvoja on näköjään nypitty, irtoripset näyttää aika hyvältä, hampaiden valkaisu voisi olla tätä päivää (en oikeasti haluaisi ajatella niin), iho aika hyvässä kunnossa, vähän kiiltelee, mutta ihmekään ulkovaatteissa, lempitakki (h&m), missä huulikiilto, missä silmäpussit, hiukset itse värjätty, ihan hyvin leikattu, mutta naama on varmaan osunut johonkin kun otsatukalle on tapahtunut jotain, bisse pummattu, siksi ilme.