Märkää, pimeää, kylmää. <3

Kesän loppuminen tuntui tänäkin vuonna epäreilulta. Mutta onhan sentään syksy, joka on oikeastaan paljon parempi. Pimeässä kaikki on nätimpääkin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että syksykään ei jatku ikuisesti, vaan sitä seuraa talvi. (Olen tosi huono tekemään pitkän aikavälin suunnitelmia.) Talven isoin miinus on se, että lenkkipolkuni jää veden alle. Vesi muuttuu jääksi, hangeksi, loskaksi, takaisin jääksi, mereksi, mudaksi. Ollapa jeesuslisko.

Olen alkanut pitää juoksemisesta enemmän kuin aikaisemmin. Olen jopa harkinnut, että voisin alkaa kutsua sitä harrastukseksi. Näin kymmenen vuoden epäharrastamisen jälkeen. Ennen se on ollut enemmänkin keino kuluttaa kaloreita samalla kun kuuntelee liian kovalla musiikkia.

Kutsun häntä Tissipuuksi.

Kun halusin muuttaa takaisin tänne, missä nyt asun, yksi merkittävä syy oli juoksumetsäni. (Tämä kertoo aika paljon tavastani tehdä päätöksiä.) Kyseinen metsä ja siellä juoksentelu vaikutti merkittävästi Pet Shop -kuunnelmasarjan maisemiin. Se on se paikka, jossa Kultakutri juoksee ja josta hän näkee Saatana-hahmon kodin Cirruksen.

Kun kuvasin näitä, sain itseni säikyteltyä kuvittelemalla, että filmille tallentuu jotain tosi pelottavaa, minkä näen vasta kun katson kuvia jälkeen päin. Itsen pelottelu juostessa on hyvä tapa vauhdittaa askelta.

Ympäristön ja musiikin lisäksi siisteintä juoksemisessa on se, ettei tarvitse ajatella mitään järjellistä. Siinä mielessä se on tehokasta työaikaa: luova työ (siis oikeasti luova osuus, ei säätäminen) on irti päästämistä. Jos se muuksi muuttuu, on syytä hieman reflektoida. Kirjoittamiseen ja juoksemiseen liittyy eristyneisyyden kokemus. Molemmista saa eniten yksin pimeässä.

Glittermetsä.